lauantai 10. joulukuuta 2016

Federico Axat: Viimeinen mahdollisuus

Federico Axat: Viimeinen mahdollisuus
Suomennos: Taina Helkamo
Aula & Co 2016
Sivuja: 503

Ted on päättänyt tappaa itsensä. Juuri kun hän on toteuttamassa aikeensa, soi ovikello. Seistessään miettimässä miten pääsee oven takana odottavasta tulijasta eroon, hän huomaa omalla käsialallaan kirjoitetun lapun, jossa lukee: "Avaa ovi, se on viimeinen mahdollisuutesi."

Viimeinen mahdollisuus on psykologinen trilleri, eikä juonesta voi spoilerivaaran vuoksi kauheasti kertoa. Yllätyksiä on luvassa moneen kertaan, mutta sehän nyt kuuluu asiaan.

Lähtökohta, jossa henkilö on vakaasti päättänyt tehdä itsemurhan, on minusta kiinnostava. Tilanne on silloin sellainen, jossa tavallisina pidetyt lainalaisuudet eivät enää pädekään. Siinä on jotain samankaltaista kuin kirjassa Viimeisellä rannalla, jossa koko ihmiskunta on tuomittu kuolemaan lyhyen ajan kuluessa, mutta tietysti sillä suurella erolla, että tekijällä on edelleen valinnan mahdollisuus, ja päätös koskee pelkästään häntä itseään. Yksilön näkökulmasta tilanne voi kuitenkin olla hyvin samanlainen, jos päätös on vakaa. Tässä kirjassa tuota tilannetta käytetään jonkin verran hyväksi, mutta paljon vähemmän kuin minusta olisi kiinnostavaa.

Joskus kirjoissa ja elokuvissa käy niin, että kaikkein kiinnostavin henkilö onkin jäänyt sivuosaan ja siksi liian pienelle huomiolle. Tässä onneksi on toisin: kaikkien tapahtumien keskellä juuri Ted on se kiinnostavin, ja tottahan koko tarinan kulku rakentuu hänen varaansa.

Trillerin pitäisi olla jännittävä, mutta minä en päässyt tässä tunnelmaan aivan parhaalla tavalla. Luultavasti siihen vaikutti juuri tuo yllä mainittu: koska Ted on jo tavallaan luopunut elämästään, niin hänellä ei ole jäljellä mitään mitä hävitä. Toki hän voisi voittaa elämänsä takaisin, mutta siitä ei synny yhtä vahvaa tunnelmaa kuin menetyksen mahdollisuudesta.

Kiinnostava kirja tämä joka tapauksessa oli ja virkistävän erilainen kuin ne, joihin olen tottunut. Yllätykset olivat siis onnistuneita ainakin tämän lukijan kohdalla.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Micael Dahlén: Ihmispedot

Micael Dahlén: Ihmispedot
Suomennos: Tuija Tuomaala
Atena 2012, alkup. 2011
Sivuja: 242

Murhaajissa on jotain ihmeellisen kiinnostavaa. Minäkin valitsin tämän kirjan luettavaksi siihen kunnolla edes tutustumatta, kun aihe kuulosti kiinnostavalta. Lopulta kirja ei käsitellytkään murhaajia ja heidän tekosiaan, vaan juuri sitä ihmeellistä mielenkiintoa, joka heihin liittyy.

Kirjoittaja on henkilökohtaisesti tavannut viisi kuuluisaa murhaajaa, ja toki esittelee heidän tapauksensa lyhyesti, samoin kuin nämä tapaamiset. Toisessa osassa hän alkaa pohdiskella ja suorastaan tutkia sitä, miten murha murha ja murhaaminen ihmisiä oikein kiinnostaakaan. Mitään sen kummempia vastauksia ei ole tarjolla, vain perinpohjin käsitelty toteamus siitä, että näin todella näyttää olevan.

Tästä kirjasta on siis turha etsiä eläväisiä kuvauksia näiden murhaajien teoista tai ymmärrystä ja selitystä niille, vaan keskiössä on se, miten heistä on tullut superjulkkiksia, jotka lyövät laudalta kaikenlaiset näyttelijät ja rokkitähdet. Onhan sekin ihan kiinnostavaa joo, mutta kyllä minua olisivat ne murhat enemmän kiehtoneet :) Vähän laimeaksi tämä jäi siihen nähden, miten raflaavalta nimi oli kuulostanut.

Oikeastaan kiinnostavinta tässä kirjassa on se, miten se itsekin toteuttaa omaa sanomaansa: päällepäin ei ole suinkaan painotettu sitä, että keskiössä on murhaajiin liittyvä mielenkiinto, vaan heti kannessa on verinen kädenjälki ja nimikin viittaa myyvästi niihin murhaajiin. Siispä kirjan tekijä tai kustantaja on itse käyttänyt hyväkseen täsmälleen sitä samaa ilmiötä. Eikä turhaan, voisi lisätä. Tokko minäkään tätä olisin ilman noita elementtejä tullut lukeneeksi.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Susanne Dahlgren (toim.): Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla

Susanne Dahlgren (toim.): Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla - nuorten elämää islamin maissa
Otava 2016
Sivuja: 263

Tämän kirjan on määrä kuvailla, millaista on elää nuorena muslimina nykypäivän maailmassa. Uutisointi yleisesti - ei pelkästään islamin maihin liittyen - keskittyy vain uutiskynnyksen ylittäviin tapahtumiin, eikä siten kerro juuri mitään siitä, millaista ihmisen arki eri puolilla maailmaa on. Toivoin tämän kirjan keskittyvän siihen.

Aina kun kirjassa on monen kirjoittajan tekstejä, ovat ne keskenään enemmän tai vähemmän erilaisia, mutta aihe on kuitenkin sellainen seikka, johon voi hyvin vaikuttaa jo kirjan tekovaiheessa. Minua lukijana häiritsee, jos jotkut kirjoitukset eivät kunnolla osu kirjan aihealueeseen, ja valitettavasti tälläkin kertaa on käynyt niin. Kahdeksasta tekstistä kolme olisi minusta kuulunut johonkin toiseen kirjaan. Niin kamerunilaiset avioliittorituaalit, Tunisian Jasmiinivallankumous kuin Marokon köyhien kaupunkilaismiesten huumorikin kyllä sivuavat aihetta, jos niin haluaa nähdä, mutta eivät tarkkaan ottaen vastaa niihin odotuksiin, jotka minä onnistuin kirjan kuvauksen perusteella luomaan. Osittain on ongelmana liika tutkimuksenomaisuus; sellainen ei tavislukijaa oikein jaksa kiinnostaa.

Onneksi suurimmalta osaltaan kirja oli sitä mitä pitikin, ja onnistui valaisemaan aivan tavallista arkista elämää käsitellyissä maissa. Lukukokemuksena tämä ei ollut sieltä mielenkiintoisimmasta päästä, joten suosittelen lähinnä niille, jotka tuntevat erityistä kiinnostuksen paloa aihepiiriä kohtaan.



perjantai 11. marraskuuta 2016

Dan Brown: Kadonnut symboli

Dan Brown: Kadonnut symboli
Suomennos: Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi
WSOY 2009
Sivuja: 460

Kaipasin luettavakseni jotain vetävää dekkaria, mutta kun sellaista ei hyllystä löytynyt, niin sen sijaan valikoitui sitten tämä. En ole Brownia aiemmin lukenut, mutta Da Vinci -koodi on toki leffana tullut katsottua. Epämääräisen käsitykseni mukaan Brownin kirjat ovat myyntimenestyksiä, mutta muilta ansioiltaan kevyenpuoleisia. Kuulosti juuri sopivalta siihen tilanteeseen.

Päähenkilö on sama symbologi Robert Langdon kuin Da Vinci -koodissakin. Hän saa vanhalta ystävältään kutsun lähteä esitelmöimään Washingtoniin hyvin lyhyellä varoitusajalla, ja sinne tietysti mennään. Ennen pitkää ollaan etsimässä Vapaamuurareiden kaikkein tarkimmin varjeltuja salaisuuksia, ja niiden löytämiseksi pitää toki ratkoa arvoitus jos toinenkin.

Kirjan juoneen kuuluu myös osuus noetiikkaa. Se kuulosti ja vaikutti hyvin mielenkiintoiselta, mutta jäi lopulta paljon pienempään sivuosaan kuin olin kuvitellut ja toivonut. Mielestäni sen varaan olisi voinut rakentaa paljon enemmänkin.

Minulla ei ollut mitään vaikeuksia lukea kirjaa loppuun, ja se säilyi myös mielenkiintoisena. Silti jälkimaku jäi hieman laimeaksi. Ennakko-odotuksia minulla ei kauheasti ollut, mutta kirjan aikana ehti kiinnostus herätä, ja kuitenkin lopulta jouduin huomaamaan, ettei sille tarjottu niin paljon vastakaikua kuin olisin kaivannut.

Olen joistain arvosteluista saanut käsityksen, että juurikin edellä mainittu Da Vinci -koodi ja Enkelit ja demonit olisivat tätä parempia. Siihen on helppo uskoa, sillä en osaa kuvitella, että tämä kirja olisi saanut kirjailijan nimeä nostettua niin kuuluisaksi kuin se on. Ehkäpä joskus vielä luen jommankumman noista, mutta koska niitä ei löydy hyllystä valmiiksi, niin saattaa hyvinkin kestää pitkään.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Philip Roth: Portnoyn tauti

Philip Roth: Portnoyn tauti
Suomennos: Pentti Saarikoski
WSOY 1969
Sivuja: 269

Jos kirjan alkuperäinen nimi on Portnoy's complaint ja kirja koostuu pelkästään päähenkilön vuodatuksesta psykiatrilleen, niin miksi ihmeessä nimeksi on käännetty Portnoyn tauti? Käännöstyö ei ole kaikilta muiltakaan osin sujunut täysin mallikkaasti, sillä paikoitellen löytyy sellaisia ilmaisuja, jotka on käännetty sanatarkasti, mutta eivät tietenkään toimi suomeksi. Käännöstyöstä on Kim Männistö kirjoittanut tarkemmin, joten minun on turha puuttua siihen tämän enempää.

Muistelen yrittäneeni tämän kirjan lukemista jo joskus varhaisteini-ikäisenä, koska jossain oli hehkutettu sen sisältävän niin valtavasti suoraa seksuaalista kuvausta. Melko onneton pornonetsimisyritys se oli, näin jälkeenpäin ajatellen, mutta mitäpä sitä ei olisi yrittänyt silloin kun netti ei vielä tarjonnut ylitsepursuavaa aarreaittaansa.

Toisella lukuyritykselläni pääsin maaliin asti, ja tällä kertaa osasin jo olla odottamatta liikoja. Toisaalta tässä näkee hyvin myös sen, miten ensimmäisellä kerralla minulla ei ollut edes mahdollisuuksia ymmärtää kirjaa kunnolla, johtuen puutteellisesta elämänkokemuksestani ja ihan yleisestä asioiden tietämyksestä. Päähenkilön amerikanjuutalaisuus on hyvin tärkeä piirre, eikä se minulle ensimmäisellä kerralla sanonut yhtään mitään.

Tällaisista klassikoista tuntuu hieman turhalta kuvailla sisältöä, mutta kyse on siis Alexander Portnoyn, menestyneen 33-vuotiaan miehen "valituksesta" psykiatrilleen. Hän kertoo avoimesti seksuaalisuudestaan ja kokemuksistaan elämänsä eri vaiheista ja siitä, miten hänellä on erilaisista syistä johtuen ollut aina vaikeuksia nauttia niistä.

Minulla on ollut vaikeuksia päättää, miten tähän suhtautuisin. Toisaalta kirjan vuodatus kuulostaa kovin osuvalta, vaikka julkaisusta on kulunut jo melkein 50 vuotta aikaa. Toisaalta se ei kuitenkaan ollut mitään päätähuimaavaa luettavaa. Todennäköisesti tässä on käynyt niin, että juuri tuo edellä mainittu pornon saatavuuden räjähdysmäinen kasvu on vienyt kirjan parhaan terän. Luultavasti tämä on ollut huomattavan räväkkää tekstiä silloin, kun lehtikioskin miestenlehdissä näkyneitä tissejä pidettiin pornona.

Oli sattumaa, että kaksi peräkkäistä lukemaani kirjaa sattuivat osumaan hieman samalle aihealueelle (oli se!). Tässä kuitenkin näki sen, miten eritasoista teksti voikaan olla.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Henry Aho: Käytetyt kumit

Henry Aho: Käytetyt kumit
Nordbooks 2016
Sivuja: 232

Henry Aho oli minulle entuudestaan tuntematon nimi, kun törmäsin hänen kiroihinsa Helmetin e-kirjastossa. Pikaisen googlauksen perusteella kirjojen nimet näyttivät painottuvan pahaenteisesti "päiväntasaajan eteläpuolelle", mutta otin kirjan silti luettavakseni.

Jonkinlaisesta dekkarintapaisesta on kyse, vaikkakin minun nähdäkseni itse rikostapauksen selvittäminen on sivuosassa. Tämän on varmaankin tarkoitus olla hyvin helposti lähestyttävää kirjallisuutta, jossa kohdeyleisön, eli kirjallisuuden parissa viihtymättömien mieshenkilöiden, luku-uurastus palkitaan ihan silkalla pornolla. Itse tarinakin on siis sivuseikka, se on ainoastaan asettelemassa seksi- ja pornopätkiä paikallaan. Niitä on kuitenkin käytetty sen verran säästeliäästi, että voidaan yrittää uskotella ihmisille, että kyllä tämä on ihan vakavissaan kirjoitettu kirja, jossa on vain kirjoitettu kaikki niin kuin se on, ilman turhia kiertelyjä. Uskokoon ken tahtoo. Toisin sanoen tämä on siis kirjojen Playboy-lehti, jonka joku voi myöskin uskotella hankkineensa kirjoitettujen juttujen, eikä suinkaan kuvasisällön vuoksi. Oletan kuitenkin, että mainitun lehden artikkelit ovat korkeatasoisempia kuin tämä kirja; en tiedä kun olen keskittynyt vain niihin kuviin silloin harvoin kun sitä olen selaillut.

Kustannustoimittajaa tässä ei ole käytetty. Eikä ole tarvekaan, jos ei haluta eroon mm. seuraavista piirteistä:

  1. Ihmeellisen hajanainen henkilögalleria, johon on otettu mukaan ihmisiä joilla ei ole mitään tekoa. 
  2. Kirjan tapahtumat liittyvät vain hyvin löyhästi toisiinsa
  3. Juonenkäänteet eivät ole uskottavia
  4. Päähenkilöistäkin kerrotaan toistuvasti asioita, jotka jäävät aivan irrallisiksi.
Minua nuo kaikki yllä mainitut seikat häiritsivät. No, porno oli tavallaan ihan kiva juttu, muttei sekään ollut kovin kummoista. Henry Aho on mainittu varsin tuotteliaaksi kirjailijaksi, mutta siitä on vain pakko todeta, että määrä ei korvaa laatua. Todennäköisesti näillä kirjoilla on oma lukijakuntansa, muuten olisi vaikea ymmärtää kyseessä olevan jopa sarja. Jos tällaisesta joku tykkää, niin kaikin mokomin, mutta olen hyvin skeptinen sen suhteen, että hän sattuisi seuraamaan tätä blogia :)

Onnea Juha Vuoriselle, et ole enää pohjimmaisena!

maanantai 26. syyskuuta 2016

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Into Kustannus 2016
Sivuja: 257

Ahma on noin 35-vuotias mies, joka on varautuu maailmanloppuun. Tai pikemminkin totutun yhteiskuntajärjestyksen loppuun. Tilanteeseen, jossa ei voi nojata lakeihin tai viranomaisten apuun, vaan kaikki vastaavat vain itsestään ja ainoastaan vahva on vahvoilla. Muut ovat vahvojen armoilla.

Ahma muuttaa itärajalle elämään mahdollisimman omavaraisesti. Hänellä on varmuusvarastot noin vuodeksi, ja hän opettelee metsästämään, kalastamaan ja viljelemään maata. Kehenkään toiseen ei voi luottaa, eikä ketään saa sääliä, sillä se koituisi ainoastaan oman selviytymisen painolastiksi ja esteeksi.

Minusta tällainen kaikkien sota kaikkia vastaan -tilanne on kiehtova. Se on luonnollinen alkupiste, joka vallitsee silloin kun ei ole vielä muodostettu minkäänlaisia yhteiskuntasopimuksia (eikä tämä tarkoita sitä Sipilän yhteiskuntasopimusta) tai liittoumia. Toisaalta se voi olla myös luonnollinen seuraus ainakin väliaikaisesti silloin, kun yhteiskunta romahtaa.

Ei liene vaikeaa arvata, että kirjassa maailmanloppu ei jää pelkän varautumisen asteelle, vaan jonkinlainen romahdus todella tapahtuu. Vaikka Ahma onkin varautunut tilanteeseen hyvin ja aikoo vakaasti pitää huolen pelkästään itsestään, ajautuu hän yllättävän helpon tuntuisesti kuitenkin oman pienen laumansa osaksi. Ahma itse on varautunut noudattamaan anarkian sääntöjä, eli kaikki vastaavat vain itsestään, mutta kun toiset eivät noudatakaan, vaan rikkovat niitä ja saavat ujutettua itsensä toisten vastattavaksi. He siis onnistuvat rikkomaan sääntöjä siinäkin tilanteessa, ettei ole mitään sääntöjä. Nerokasta!

Kirjan asetelma on kutkuttava, mutta en lopulta innostunut tästä aivan niin paljon, kuin olin odottanut. Sitä ei silti saa pitää kirjailijan epäonnistumisena, vaan hänen skenaarionsa ainoastaan oli kulkenut eri tavalla kuin minun. Joka tapauksessa kuvattu ilmiö on juuri se oikea.


perjantai 9. syyskuuta 2016

Joonas Konstig: Pyhä ruoka

Joonas Konstig: Pyhä ruoka - mitä oikein saa syödä?
Kosmos 2016
Sivuja: 320

Ruoka on vaikea asia. Joillain sitä on liikaa ja joillain liian vähän. Joillain on jotain ruokaa liikaa ja toisilla sitä on liian vähän. Ja eri puolilta kuuluu erilaisia viestejä siitä, mitä se jokin on, jota joillain on liikaa ja toisilla liian vähän. On mahdotonta syödä niin, että kaikkien mielestä tekisi oikein. Mitä tavallisen ihmisen sitten pitäisi tästä kaikesta ajatella? Kuka tai mikä on se taho, joka osaa kertoa sen oikean totuuden? On olemassa oikein virallisiakin suosituksia, mutta miksi nekään eivät ole jokaisen yksilön parhaaksi? Ruoasta on tullut aivan liian vaikea asia, ja tämä kirja auttaa selkeyttämään asiaa.

Aluksi on mainittava, että kirjoittaja ei ole mitenkään virallinen taho, hän ei ole sellaisessa asemassa, hän ei ole lääkäri tai edes ravitsemusterapeutti. Hän on vain harrastelija, mutta selvästi asiaansa intohimoisesti suhtautuva harrastelija, joka on jaksanut omaksua valtavasti tietoa, eikä ole kaihtanut tutkimuksiinkaan perehtymistä. Hänellä on omakohtaista kokemusta useasta erilaisesta ruokavaliosta, ja kirjan lopussa hän esittelee omat konkreettiset suosituksensa.

Ensimmäisen luvun nimi on "Ruoan ja ravitsemustieteen historia, eli miten rasvasta tuli pahis". Useinkaan nämä tietokirjojen alussa olevat historiapläjäykset eivät ole kovin kiinnostavia, vaan enemmänkin pakollista esitietoa. Tässä tapauksessa on aivan toisin: kirja pääsee hyvään vauhtiin heti alusta alkaen, ja oli hyvin kiinnostavaa lukea, miten rasva tosiaan on joutunut pahiksen rooliin. Valinta olisi voinut olla aivan toinenkin, ja on vaikea oikeastaan edes kuvitella, miten erilaiselta ruoan lähihistoria olisi voinutkaan näyttää, jos pahikseksi olisi päätynyt jokin muu (eli sokeri).

Seuraavassa luvuissa sitten tehdään hiilihydraateista se pahis ja liitetään myös kasvirasvoja samaan kerhoon, ja kyseenalaistetaan kasvien syönnin autuaaksitekevyyttä ylipäätään. Tässä kohtaa on mainittava, ettei Konstig suinkaan yritä demonisoida kasvien syömistä, vaan hän ainoastaan riisuu niihin liitettyä glooriaa. Kasvien ravinteikkuudesta puhutaan usein, mutta jostain syystä lihaa ei tarkastella samoin kriteerein, vaan ensin puetaan päähän aivan erilaiset lasit, joiden läpi kuuluu katsoa. Tässä kirjassa tuohonkin seikkaan tehdään poikkeus.

Ravitsemussuositukset ovat oma lukunsa - ihan kirjaimellisesti, ne ovat kirjan neljäs luku. Yksi hyvä esimerkki tähän liittyvästä pohdinnasta on se, että ravitsemussuositukset laaditaan aina koko väestöä varten, eikä niiden noudattaminen ole väistämättä yksilölle hyväksi. Väestölle voi olla hyväksi vähentää suolan syömistä, mutta jos yksilö saa jo valmiiksi liian vähän suolaa, vie suosituksen noudattaminen hänet vain entistä syvempään allikkoon.

Lopuksi tulee sitten se, mitä kirjoittajan mielestä noista kaikista pitäisi ajatella, ja mitä lopulta saa syödä. En ryhdy tässä tiivistämään ja oikomaan mitään, vaan annan kiinnostuneen lukea sen itse. Sen voin sentään mainita, että Konstig kehottaa ylipäätään uhtautumaan ruokaan vakavammin ja kunnioittavammin ja tekemään syömisestä tärkeämmän ja juhlavamman tapahtuman kuin se monilla tuppaa olemaan.

Tämä on kerrassaan oivallinen tietokirja. Teksti on kiinnostavaa aivan alusta loppuun asti, ja asiat käsitellään johdonmukaisesti ja perustellen. Aivan varmasti löytyy ihmisiä, joiden mielestä tämäkin kirja on aivan väärässä ties kuinka monella tavalla, mutta minusta se kuulosti järkevältä. Asioiden perustelut kuulostavat intuitiivisesti hyviltä, mikä on tässä yhteydessä hyvä juttu. Tutkimuksia on käytetty laajalti hyväksi, mutta sekin käy hyvin ilmi, miten vaikeaa tutkimuksilla on saada esiin lopullisia totuuksia; aihe vain on NIIN monimutkainen.

Suosittelen lämpimästi!

maanantai 5. syyskuuta 2016

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön - Suomen vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat
Into Kustannus 2016
Sivuja: 200

Tämä kirja kuulostaa lähtökohdaltaan todella kiehtovalta: uusnatsiliikkeen tärkeä hahmo tekee "parannuksen", hylkää liikkeen kokonaan ja kirjoittaa muistelmansa. Olisiko luvassa siis tunnustusta jotenkin tyyliin "näissä kaikissa asioissa olin ja olimme väärässä, mitä oikein ajattelinkaan?" Vai löytyisikö ehkä jotenkin ymmärrettävä selitys sille, miksi joku ylipäätään ryhtyy uusnatsiksi? Nuo molemmat kohdat ovat minusta kiehtovia.

Täytyy heti alkuun todeta, että kirjan nimi kuulostaa paljon kiinnostavammalta kuin sisältö lopulta. Tosiasia on, että Holappa on kertomansa perusteella ollut lähinnä järjestöihminen. Hän verkostoituu voimakkaasti ulkomaisten uusnatsien kanssa ja yrittää tietysti tehdä sitä Suomessakin, mutta piirit vaikuttavat kovin pienitä ja järjestäytymättömiltä. Skinheadeihinkin hän yrittää aluksi liittyä, mutta heiltä ei tunnu löytyvän mitään tahtoa järjestäytyä laajemmin tai organisoida toimintaansa omien pienten porukoiden ulkopuolella.

Holapan ideologia olisi kiinnostanut minua ehkä kaikkein eniten, mutta se jäi melkoisen epäselväksi. Olisin halunnut lukea jotain tapahtumista tai siitä ajattelutavan kehityksestä, joka johtaa nuoren miehen uusnatsiksi. Läpi kirjan vaikuttaa ilmiselvältä, ettei Holappa ainakaan ole kunnolla ulkomaalaisvastainen tai rasisti, sillä hän ystävystyy useaan otteeseen maahanmuuttajien kanssa, ja se erityisesti soti minun stereotypioitani vastaan. Ylipäätään hän kuulostaa ristiriitaiselta: miten se, joka on tekstin kirjoittanut, voi samaan aikaan olla uusnatsi? Tämä tarkoittaa sitä, että Holappa ei onnistu avaamaan ajatusmaailmaansa aivan kunnolla, tai sitten hän todella on ollut noin ristiriitainen oman itsensä kanssa.

Nämä muistelmat on kirjoitettu melko pian sen jälkeen, kun Holappa on irtautunut liikkeestä, joten hieman jäi mietityttämään se, onko päätös todella lopullinen. Toisaalta se kuitenkin tuntuu juuri oikealta päätökseltä hänelle - ja tietysti kaikille muillekin.

Ihan kiinnostava kirja, mutta ei lopulta lainkaan niin raflaava kuin otsikko antaisi odottaa.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Jere Laine: Sota 2016

Jere Laine: Sota 2016
Nordbooks 2016
Sivuja: 448

Eletään kevättä 2016. Nato on kaikilla voimillaan kiinni moninaisissa operaatioissa Pohjois-Afrikassa, Lähi-Idässä, Irakissa ja Afganistanissa. Venäjä yllättää Suomen vaatimalla yhtäkkiä öljykuljetuksiinsa niin kovia myönnytyksiä, että ne tarkoittaisivat käytännössä alueluovutuksia. Sellaiseen ei tietenkään voida suostua, mutta yllättäen Suomi näyttääkin jäävän yksin selviämään tilanteesta. Naton fokus on muualla ja EU:ssa Suomi on kovin huonossa huudossa, mm. talouskriisiin liittyneen venkoilunsa vuoksi.

Kuten kirjan nimestä saattaa arvata, seurauksena on ihan oikea sota, ja siinä Laine pääsee toden teolla omalle alueelleen. Kirjailija on siis ammattisotilas, ja sen kyllä huomaa. Oikeastaan jo esipuhe on sellainen, että tekstin takana on syytä olettaa olevan rutkasti asiantuntemusta.

En ole ollut sotakirjallisuuden ylin ystävä. En ole ollut kiinnostunut taisteluista ja muusta sotatoiminnasta vaan pikemminkin minua ovat kiehtoneet sotaan liittyvät moraaliset ja eettiset seikat. Tämän kirjan kohdalla on kuitenkin toisin, ja se johtuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että kirjassa kuvattu sota tulee niin lähelle. Se koskisi väistämättä minua itseäni aivan samalla tavalla kuin kaikkia muitakin, ja hyvässä lykyssä voisin olla itsekin tapahtumissa osallisena. Tässä yhteydessä onkin kiinnostavaa huomata, miten etäisenä onkaan oppinut pitämään sodan mahdollisuuttakin.

Laineen taistelukuvaukset ovat erinomaista luettavaa. Hän saa kaiken kuulostamaan melko yksinkertaiselta, ja erityisesti eri joukkojen ja aselajien yhteistoiminnan merkitys aukeaa hienolla tavalla. Varusmieskoulutuksen aikana keskityttiin vain siihen omaan juttuun, suoriutumaan siitä käsketyllä tavalla ja rutiininomaisesti, mutta tuo laajempi kuva jäi tyystin hämärän peittoon. Minua itseäni se olisi jo aikanaankin auttanut motivoitumaan paremmin, mutta parempi edes nyt myöhässä.

Minusta tämä kirja on hyvää luettavaa ihan puolustuspoliittisena kannanottonakin, sillä on ilmeistä, ettei Laine seiso puolustusbudjetin leikkausten ja varuskuntien lakkautusten takana. Kyllähän tämä pakottaa ajattelemaan niitä hieman toisenlaisessa valossa, kun mikään kohta kirjan juonessa ei tunnu varsinaisesti epäuskottavalta. Epätodennäköiseltä ehkä, mutta ei meistä moni halua venäläistä rulettiakaan pelata, vaikka siinä todennäköisyys onkin pelaajan puolella.

lauantai 13. elokuuta 2016

Anna Ala-Soiroá: SEKSIÄ

Anna Ala-Soiroá: SEKSIÄ - Kuuma aalto
Karisto 2016
Sivuja: 150

Päiväkotitäti Marjatta saa työkavereiltaan 60-vuotislahjaksi lahjakortin eroottiseen iltaan. Ilta sinänsä ei juuri säväytä, mutta Marjatta päättää kuitenkin tarttua tilaisuuteen ja palkkaa tilaisuuden vetäjän evitan omaksi eroottiseksi terapeutikseen ja personal trainerikseen.

Ohjelmassa on kuusi erilaista fantasiaa, jotka Evita järjestää Marjatan toteutettaviksi. Vaikka yritys on kova, ei kaikki mene aivan suunnitelmien mukaan. Sekä Marjatan että lukijan onneksi ei aivan kaikki sentään mene pieleen. Muutoin koko kirja olisi mennyt ohi aihealueestaan.

Tämä ei ole mikään suuri kaunokirjallinen taidonnäyte, muttei minun mielestäni ole mitään syytä hävetäkään. Tavallaan on kiinnostavaa, että kirjoittaja ei esiinny kannessa omalla nimellään (eihän?), se kertoo jotain joko koko yhteiskunnastamme tai ainakin kirjoittajan omasta elinympäristöstä. Aihe ei selvästikään ole täysin vapaasti käsiteltävissä.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät


Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
WSOY 1970
Sivuja: 155

On mukavaa huomata, että Helmetin e-kirjavalikoimiin tulee myös tällaisia Lampaansyöjien kaltaisia kirjoja, joilla ei ole mitään tekemistä ajankohtaisuuden kanssa, enkä nyt aivan klassikostakaan puhuisi.

Kaksi kaverusta, Valtteri ja Sepe, ovat haaveilleet ja suunnitelleet hyvän aikaa lampaanlihan syömisestä. Suunnitelma on laadittu ja siirrytään toteutusvaiheeseen: he pakkaavat auton retkivarustukseen, matkustavat kohti pohjoista ja suuntaavat sattumalta valitun, mutta ennalta tiedustellun lammastilan luo, ampuvat yhden lampaan yön pimeydessä ja säntäävät karkuun nautiskelemaan saaliistaan. Lammas valmistetaan leiriolosuhteissa, ulkopuolisilta silmiltä piilossa, sillä kiinnijäämisen pelko kolkuttelee armotta mielessä.

Sitten syödään lammasta ja juodaan viinaa. Retkellä kyllä juodaan ahkerasti muutenkin, ja viime kädessä juuri se taitaakin olla koko reissun perimmäinen tarkoitus. Kaverukset ryöstävät toisenkin lampaan, mutta sen jälkeen se alkaa heitä kyllästyttää, ja lukijalle muistuu kirkkaana mieleen se tapa, jolla he alussa lampaanlihan syömisestä hekumoivat. Retki ei ole vielä lopussa, vaan miesten alkaakin tehdä mieli kalaa. Ja niin tarina muuttuukin lampaansyöjistä kalansyöjiksi.

En tiedä oliko se ollut Huovisen tarkoituksena, mutta minulle jäi sellainen vaikutelma, että tämä olikin kaupunkilaiselämän ylistyslaulu. Lampaan syömisestä maalaillaan alussa niin romantisoitu kuva, että Eedenin puutarhakin kalpenee. Kuitenkin jo parin päivän jälkeen lammas on muuttunut vihonviimeiseksi evääksi, ja erityisesti tunturipurosta saalistettu kala olisikin se autuuden huipentuma. Nämä kaverukset eivät selvästikään haaveile siitä, että saisivat pysyvästi nauttia vaikkapa lammastilallisen tai kalastajan elämästä, vaan heille on tärkeätä saada haaveilla ja myös toteuttaa noita haaveita, muttei paria päivää pidempänä jaksona. Juuri kaupunkilainenhan haaveilee maalaiselämästä ja saa siitä tarpeekseen nopeasti ja siirtyy seuraavaan kohteeseen. Kaverukset ovat selvästikin kaupunkilaisia, ja Huovinen kuvaa heidän retkeään onnellisten ihmisten onnistuneeksi reissuksi.

En tiedä, oliko Huovisella tällaista ajatusta mukana, mutta minulle se välittyi juuri näin. Maalais/eräelämä on mukavaa, mutta vain silloin kun sitä ei tarvitse tehdä yhtään pidempään kuin sattuu huvittamaan.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää
Suomennos: Arto Schroderus
Otava 2016
Sivuja: 318

Kuten edellisessä bloggauksessani mainitsin, tässä tulee nyt toinen psykologinen trilleri heti perään.

Kirjan päähenkilö lukee jostain saamaansa kirjaa, ja huomaa kesken kaiken, että se kertookin hänestä itsestään: 20 vuoden takaisista tapahtumista, joista ainoastaan yhden ihmisen piti tietää, ja hänkin on kuollut. Valitettavasti en uskalla kertoa juonesta yhtään tämän enempää, jotten menisi pilaamaan kenenkään lukunautintoa. Tällaisten kirjojen kohdalla se olisi sekä hyvin helppoa että tuhoisaa samaan aikaan.

Kirjan vetovoiman kanssa oli aivan kuten odotin ja toivoinkin: alku oli löysänlainen, mutta sitten ote alkoi kiristyä ja sai pidettyä minut tiukasti kiinni aivan loppuun saakka. Yllätin itseni myös kovin yksioikoisesta ajattelutavasta, sillä vaikka jonkinlainen käänne oli odotettavissa, en osannut yhtään ennakoida sitä, vaikka se loppujen lopuksi onkin varsin luonteva.

Mielestäni kirjassa mainitusta kirjasta olevat katkelmat olivat erityisen onnistuneita. Niiden tarkoituksena oli kuvailla menneiden tapahtumien tunnelmaa, ja se välittyi hienosti. Tämä seikka on ilman muuta laskettava suomentajan ansioksi, sillä tehtävä ei liene aivan helppo.

Yllätyin siitä, miten vetäviä nämä kirjat ovat olleetkaan. Edelleenkin mielikuvani psykologisista trillereistä on, että ne on kirjoitettu ensisijaisesti naislukijoita silmälläpitäen. Siitä huolimatta ne ovat toimineet minulle erinomaisesti. Tämä puolustaa omalta osaltaan sitä ajatusta, että kannattaa lukea avoimin mielin muiltakin alueilta kuin vain siltä omalta suosikiltaan, vaikka se tarkoittaisikin mukavuusalueelta poistumista.

torstai 7. heinäkuuta 2016

S.K.Tremayne: Jääkaksoset

S.K.Tremayne: Jääkaksoset
Suomennos: Oona Nyström
Otava 2016
Sivuja: 349

Perheessä on identtiset kaksostytöt, joista toinen on kuollut tapaturmaisesti vuosi sitten. Päästäkseen tapahtuneesta kunnolla yli he päättävät muuttaa Lontoosta Skotlannin rannikolle, ikiomalle majakkasaarelleen, jolla ei asu ketään muuta.

Toipuminen ei etenekään aivan toivotulla tavalla, kun henkiin jäänyt tytär alkaa väittää olevansa se, jonka piti olla kuollut. Eivätkö vanhemmat tunnistakaan lapsiaan, ja mitä sinä kohtalokkaana yönä todella tapahtui?

Kirja on psykologinen trilleri, enkä oikein tiennyt, mitä sellaiselta pitäisi odottaa. Alku tuntui hitaanlaiselta, ja mieleen ehti jo tulla, että onko koko kirjan idea jonkinlaisessa ensimmäisen maailman ongelmien valittamisessa. Hiljalleen tarina alkoi kuitenkin vetää vahvemmin puoleensa, ja voimisti otettaan aivan viimeisille sivuille saakka, jotka täytyi jo suorastaan ahmia. Tämä ilmiö arvatenkin pätee muihinkin lajityypin kirjoihin, koska jännitteen rakentaminen vie väkisinkin oman aikansa. Yllätyin joka tapauksessa iloisesti siitä, miten tiukasti tämä saikin minut lopulta otteeseensa.

Tämä oli tosiaan minulle uusi aluevaltaus, mutta sen verran positiivinen, että valitsin pinosta saman tien toisen vastaavan. Sen tehtävänä on osoittaa, ettei tämän kirjan hyvyys ollut pelkkää sattumaa.

Kiitoksia Otavalle arvostelukappaleesta.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016
Sivuja: 200

En oikeastaan edes tiedä, miksi tulin valinneeksi tämän kirjan. Luultavasti syynä oli viime kädessä se, että luvassa piti olla ronskia tekstiä sinkkuelämästä ja seksistä. Kaikkiahan nyt sellainen kiinnostaa.

Kyllähän kirja lupauksensa piti: teksti on ronskia ja seksiä on ihan riittävästi. Lukijana taisin vain mennä vipuun: ronski teksti ja seksi eivät riitä sisällöksi, jos ei kyse ole silkasta pornosta, ja tässähän ei ole. Vaikka tekstissä ei ole tarvinnut ryhtyä kiertelemään mitään häveliäisyyssyistä, on sisällössä kuitenkin seksiä tärkeämpänä se sinkkuelämä. Varatut ajattelevat sinkkuelämää auvoisena vapaan seksin ihmemaana, mutta unohtavat aivan liian helposti yksinäisyyden ja mahdollisen paineenkin pysyvän parisuhteen löytämiseksi.

Juuri siitä tässäkin on kyse: kirjoittaja haluaa löytää sen oikean, eikä oikein millään muulla ole kunnolla väliä niin kauan kun hän on yksinään. On toisaalta huvittavaa lukea siitä, miten kirjoittaja pohtii yhden yön säädön jälkeen, montako päivää hänen kuuluu odottaa miehen yhteydenottoa, ennen kuin voi itse soittaa. Toisaalta kuitenkin taustalla on koko ajan toive ja ajatus siitä, voisiko hänessä sittenkin olla aviomiesainesta. Miltä tuntuisi esitellä hänet vanhemmilleen, ja mikä olisikaan osuvin häämatkakohde juuri hänen kanssaan.

Vaikka luinkin tämän oikein mielelläni, en voinut välttyä tunteelta, että tämä on kuitenkin kirjoitettu jotakuta muuta ajatellen. Arvelen, että miesten on vaikea samaistua tähän, vaikka olisivatkin sinkkuja, siksi vahvasti naisellinen näkökulma korostuu. Vakaassa parisuhteessa elävät tietysti löytävät tästä sellaisen "onneksi minun ei tarvitse murehtia tuollaista" -elementin. Tärkeimpänä kohteena ajattelen joka tapauksessa olevan sinkkunaisten.

Olisi kiinnostavaa, jos joku mies tekisi tästä version omasta näkökulmastaan. Luulen, että se näyttäisi ihan erilaiselta.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit
Atena 2016
Sivuja: 236

Miesporukka kokoontuu viettämään yhden jäsenensä polttareita kymmenettä kertaa. Täh? Tuo sama ihmettelevä huudahdus tulee mieleen useammankin kerran tätä kirjaa lukiessa, joten se ei voi olla sattumaa. Mukana on siis muitakin yksityiskohtia, jotka jättävät aluksi lukijan ymmälleen, mutta selitys tarjotaan ennen pitkää.

Miehet ovat tuttuja keskenään ties kuinka monen vuoden ajalta, mutta elämäntilanteet ovat kovin erilaisia. Ammatilliset ja koulutukselliset erot ovat itsestään selviä, mutta yhtä lailla eroa on luonteissa, varakkuuksissa ja perhe-elämän tilanteissakin. Vuosien aikana on ehtinyt tapahtua paljon, ja se kaikki on jättänyt jälkensä miesten väleihin, joten kaikenlaisia jännitteitä kulkee ristiin rastiin.

Näyttämön ollessa tällainen on huumoria luvassa, hieman samaan tapaan kuin Rajanaapurissa, mutta tässä kirjassa se on kuitenkin pienemmässä roolissa, selkeästi sivuosassa. Tärkein rooli on ilman muuta miesten keskinäisellä suhteella ja tapahtuman kuvauksella. Yksi polttarien osallistuja onkin kirjailija, joka aikoo käyttää tilaisuutta materiaalina tulevalle kirjalleen. Tämä yksityiskohta tuo väistämättä mieleen sen, onko Lipasti itsekin kenties toiminut samansuuntaisesti, eli onko kirjalla jopa jonkinlaista todellisuuspohjaa? Valtavan kiinnostava tuo kysymys ei silti ole, eikä mielestäni lisää tai vähennä kirjan arvoa miksikään, oli vastaus mikä hyvänsä.

Vaikka nimenä onkin viimeiset polttarit, on kyse enemmän ihan tavallisesta - joskin vuosittaisesta - mökkiviikonlopusta, johon ei edes ole yhdistetty talkootyötä. Lukija voi hyvin kuvitella, miten ryhmän dynamiikka on ehtinyt muuttua vuosien varrella: alkuaikoina ollaan oltu kuolemattomia ja hölmöilty keskenään kuka mitäkin, mutta elämäntilanteiden muututtua ja iän kartuttua ei enää uskalletakaan ryhtyä mihin tahansa, ja yhdessä pitävänä voimanakin on enemmän tottumus kuin se, että kaikki todella viihtyisivät juuri toistensa kanssa. Ennen kaverit ja hauskanpito oli kaikki kaikessa, nyt siitä on kadonnut terä, joka muutenkin kerkesi ruostumaan jo toissasuvena.

Henkilögalleria on fiksusti laadittu sopivan monipuoliseksi, jotta suunnilleen kuka tahansa oikean ikäinen mieshenkilö voi löytää siitä samaistumiskohteen. Sen kautta jokainen voi ajatella, että "minähän voisin olla tuolla myös", sillä kukapa nyt ei haluaisi olla remuamassa kaveriporukalla. Ja samaan syssyyn tarjotaan lohduketta, että ei se nyt niin hauskaa enää ollutkaan, kuin aluksi kuviteltiin. Minun korvaani Lipastin kuvaus kuulostaa uskottavalta, ja se on tärkeä seikka.

Tämä on hyvä kirja, hyvinkin Rajanaapurin veroinen. Kumpi sitten lopulta on parempi, se riippuu henkilökohtaisista mieltymyksistä. Kukin lukekoon ja tarkistakoon itse!

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Timo Teräsahjo: Paskiaiset

Timo Teräsahjo: Paskiaiset
Aarni 2016
Sivuja: 160

Tämä kirja löytyi Kindleltäni. Lukulaitteessa on niin paljon tilaa, että siihen voi hyvin haalia kirjoja, joiden lukeminen on epävarmallakin pohjalla.

Paskiaiset on novellikokoelma, jonka yhdistävänä tekijänä on se, että päähenkilöt ovat uhreja, tavalla tai toisella. Sen vuoksi tämä ei olekaan missään nimessä mitään hyvän mielen lukemista, vaan tähän tartutaan silloin kun halutaan avata esille elämän karheampi puoli.

Minulle jäi parhaiten mieleen kirjan niminovelli, jonka päähenkilö todella sopii nimen alle hyvin: hän on nuorisorikollinen ja koulukiusaaja, juuri sellainen, josta enemmistö ajattelee, että maailma olisi parempi paikka ilman häntä. Yhtä hyvin nimeen sopivat myös hänen perheensä muut jäsenet pikkuveljeä lukuun ottamatta, ja juuri veli onkin se, joka paskiaisen mieltä kaihertaa.

Kaikki tarinat toimivat hyvin, mutta silti jälkimakuni jäi vähän laimeaksi. Ikävää sanoa näin, etenkin kun ei pysty erittelemään, miksi niin kävi. Ehkä syy oli siinä, että henkilöissä olisi ollut ainesta syvempäänkin käsittelyyn, ja siten kertomukset pääsivät katkeamaan aiemmin kuin mihin kiinnostus olisi kantanut.

Muiden arvioita vilkuiltuani jäi sellainen tunne, että kokemukset ovat olleet kullakin hieman erilaisia. Sen vuoksi tälle kannattanee antaa mahdollisuus.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Jouni Hynynen: Paskapuhetta

Jouni Hynynen: Paskapuhetta
Like 2013
Sivuja: 100

En ole aiemmin Hynysen kirjoituksiin tutustunut, eikä tämän kirjan jälkeen tunnu siltä, että olisin jäänyt paljosta paitsi. Jos kirjan nimi on Paskapuhetta ja se kuvaa sisältöäkin ihan mukiinmenevästi, niin herää kysymys, miksi tämä on pitänyt julkaista lainkaan? Jos sanotaan ihan suoraan, niin tästä tulivat mieleen Juha Vuorisen kirjoitukset, eikä se ole hyvä asia. Vuorinen tuli mieleen jopa niin paljon, että hänen kustantamolleen Hynynen voisi sopia oivallisesti, mutta toisaalta he saattavat olla liiankin lähellä toisiaan.

Kirjassa on muutama erillinen teksti, joista kullakin on edes jollain tapaa sama aihe, ja kaikkia Hynynen käsittelee samalla tapaa: teksti on silkkaa tajunnanvirtaa. En jaksa uskoa, että tätä olisi pahemmin kustannustoimitettu. Yhdestäkään aiheesta ei tule mieleen, että kukaan olisi tuntenut tarvetta avautua juuri siitä. Sen sijaan kyse on siitä, että kirja on täytynyt saada kasaan ja jostain on ollut pakko kirjoittaa.

Kaikki Hynysen teksti tuntuu liikkuvan niin paljon seksissä ja viinan kanssa lotraamisessa, että on nostettava hattua sille, joka on jaksanut kaikki hänen kirjansa lukea. Tästä kirjasta en löytänyt mitään uutta juuri noihin aiheisiin liittyvää, mutta on sanottava, että Hynysen seksifantasia Jutta Urpilaisesta oli kyllä ihan pirteä, vaikka senkin viehätys kohdistui yksinomaan siihen, että kohteena oli juuri valtiovarainministeri. Samassa yhteydessä huomasi hyvin sen, miten nopeasti tällainen kirja vanheneekaan, kun mainitut ihmiset eivät enää olekaan päivänpolitiikan valokeilassa.

Vaikka olenkin kuvaillut kirjaa negatiivissävytteisesti, ei tämä siltä jää vaille suositteluja: henkisesti tai fyysisesti yläasteikäiset mieshenkilöt voivat hyvinkin löytää tästä mieluista luettavaa. Ylipäätään lukijat, joille muuhun kuin sarjakuvakirjaan tarttuminen tuntuu vastenmieliseltä, kuuluvat kohdeyleisöön. Kaikille muille suosittelen jotain muuta.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Ingar Johnsrud: Wieniläisveljeskunta

Ingar Johnsrud: Wieniläisveljeskunta
Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2016, alkup 2015
Sivuja: 382

Tässä on jälleen kirja, joka on päätynyt lukupinooni pyytämättä postin tuomana. En osaa sanoa, olisinko kirjaa muuten tullut lukeneeksi, mutta kun se oli pöydällä jo valmiina, niin sattui sitten päihittämään mielenkiinnossa pari kilpailijaansa. Tavallaan minun pitäisi olla tästäs seikasta hieman huolissani; olenhan kovasti väittänyt, ettei blogini ole myytävänä tai ettei ostamalla saa bloggauksia. Toisaalta olen melkein yhtä voimakkaasti sitä mieltä, että laiskuutta vastaan ei kannata lyödä vetoa. Jos minut yritetään saada lukemaan joku kirja, niin jollain tavallahan se on saatettava tietooni. Jos minut saa tavalla tai toisella lukemaan edes kirjan kuvauksen, niin silloinhan suurin kynnys on jo ylitetty. Pinossa on muitakin samalla tavalla saapuneita kirjoja, jotka todennäköisesti eivät ikinä tule pääsemään lukuvuoroon. Kannustan siis edelleen kustantamoja lähestymään minua lähettämällä kirjojaan, mutta mitään muuta en lupaa kuin avata lähetyksen ja katsoa, mitä se pitää sisällään.

Liken lähetys sisälsi uuden kirjailijan trillerin, jonka käännösoikeudet hehkutettiin myydyn jo 20 maahan. Siinä tuskin on mitään mullistavaa tai edes uutta, ainahan näitä on ollut. Viime kädessä jännäreiden kohdalla lukupäätöksen ratkaiseekin se, miten kiinnostavalta juonen asetelma kuulostaa. Juuri tämän kirjan kohdalla se ei edes kuulosta erityisen kiehtovalta. On uskonlahkoa, kansainvälistä terrorismia, kasvotonta tappajaa ja vielä toisen maailmansodan aikaisia biologisia kokeitakin.

Toisin kuin monet muut tyylilajinsa edustajat, tämä kirja ei ala kaappaamalla kovalla ryminällä lukijansa tiukkaan otteeseen vain löysätäkseen otetta myöhemmin. Pikemminkin se tiukentaa otettaan sivu toisensa jälkeen, eikä ole vaikea arvata jo hyvissä ajoin ennen loppua, ettei tätä kuviota kokonaisuudessaan ehtidä paketoida, vaan luvassa on seuraavia osia. No, se seikka kyllä kerrottiin muutenkin.

Minun kohdallani Johnsrud onnistui juuri siinä, mitä yrittikin: hän sai minut suosittelemaan tätä kirjaa ja samalla odottamaan jatko-osan suomentamista innokkaasti. Monen kirjan kohdalla tulee tunne, että tätä voisi lukea lisääkin, mutta tälle oikeasti odotan jatkoa, ja kun se tulee, ei lukuvuorosta enää tarvitse kamppailla.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä
Suomennos: Raija Nylander
Atena 2016, alkup. 2015
Sivuja: 205

Kirjan päähenkilö Walter on 17-vuotias karjanhoitaja Pohjois-Saksasta. Eletään helmikuuta 1945, jolloin sodan päättyminen on vain ajan kysymys, mutta natsit pakottavat silti rintamalle kaikki kynnelle kykenevät miehet ikään katsomatta. Luonnollisesti tämä koskee myös Walteria ja hänen ystäväänsä Fieteä, joiden tiet erkanevat pikaisen peruskoulutuksen jälkeen lähinnä sen vuoksi, että Walter osaa ajaa autoa.

Lyhyen ajan kuluttua ystävysten tiet kohtaavat uudelleen, kutakuinkin pahimmalla kuviteltavissa olevalla tavalla, ja se tietysti on ollut kirjailijan tarkoituskin. Sodan mielettömyyttä on kuvattu usein ennenkin, mutta Rothmann onnistuu silti löytämään vielä yhden uuden pykälän, kurkottamaan pikkuisen muita pidemmälle. Tavallaan tässä ei ole mitään uutta, ja sen vuoksi tärkein painopiste onkin siinä, mitä on seurannut sodan jälkeen. Huolimatta siitä, ettei alaikäisiä poikasia oikein voi edes pitää kunnolla vastuullisina siitä, mitä he ovat joutuneet tekemään, on heidän itsensä silti pakko elää elämänsä muistojensa taakkaa kantaen. Juuri tässä on minun mielestäni kirjan tärkein ydin.

Rothmannin ei ole tarvinnut ryhtyä mässäilemään sodan kauheuksilla eikä korostaa niitä, mutta silti hän on onnistunut luomaan hyvin mieleenpainuvan asetelman, eikä jätä lukijalle muuta vaihtoehtoa kuin tuntea myötätuntoa Walteria kohtaan. Kontekstistaan irrotettuna Walterkin olisi helppo leimata natsiksi ja ajatella hänen ansaitsevan aivan kaikki koettelemukset jotka kohtalo suinkin on hänen osakseen osannut langettaa, mutta tämä tarina on oikein osuvaa luettavaa. Voin vain yrittää kuvitella, miten paljon vahvemmin tämä Saksanmaalla toimiikaan.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Sahlgren 1991
Sivuja: 291

Hilkka Ravilo ei tässä blogissa enää esittelyjä kaipaa, ja Kuin kansanlaulu on hänen esikoisromaaninsa. Sen hankkiminen ei näytäkään olevan aivan yksinkertaista, jos haluaa päätyä kirjan omistajaksikin, mutta pelkkä lukeminen onneksi onnistuu helposti HelMetin mainioiden kokoelmien ansiosta.

Ravilo on kirjoittanut useita kehityskertomuksia, ja tämä esikoinenkin on sellainen. Päähenkilö Eeva on syntynyt 1940-luvulla yhdeksänlapsisen perheen nuorimmaksi, ja kaikki sisaretkin ovat tyttöjä. Perhe asuu Rytkynperällä Rapakkojoella - ilmeisesti ihan todellinen paikka - Pohjois-Savossa, missä on vastaavanlaisia perheitä enemmänkin. Vastaavanlainen tarkoittaa sitä, että perheessä on lapsia juuri niin paljon kun niitä on sattunut ilman minkäänlaista ehkäisyä tulemaan, eikä suinkaan niin montaa kuin perhe kykenisi elättämään tai kuinka monta perheen äidin terveys kestäisi.

Eeva pääsee ahdistavasta kotiympäristöstään pois, lähtien yhtenä yönä kotiapulaiseksi Helsinkiin. Siellä maailma on kovin erilainen kuin kotona, mutta vapaudesta ei juuri voi puhua, kun perheen äidin mielestä kotiapulaisen tehtävä on olla apulaisena, ja apulaisena on oltava silloin kun apua tarvitaan, eli aina ja koko ajan.

Siitäkin Eeva pääsee lopulta eteenpäin ja menee hyvin kevyen seurusteluvaiheen jälkeen naimisiin Jaakon kanssa ainoastaan nähdäkseen, että tämä on väkivaltainen hirviö, ja että avioliitto on voimassa, kunnes kuolema puolisot erottaa.

Tarinassa on useita ahdistavia yksityiskohtia, liittyen niin Eevan kokemaan epäoikeudenmukaisuuteen kuin Jaakon väkivaltaisuuteenkin. Yhteistä niille kaikille on kuitenkin se, että ne ovat tavalla tai toisella lähtöisin naisten alistetusta asemasta, joka vahvasti nojaa tietämättömyyden varaan. Eevan tietämättömyys altistaa hänet hyväksikäytölle, ja muiden tietämättömyys Eevan menneisyydestä ja nykyisyydestä auttaa hyväksikäyttöä jatkumaan. Vaikka vain osa ihmisistä on pahoja, jäävät kaikkien hyväntahtoisten ihmisten toimet lopulta pahojen varjoon, eikä hyvien toimilla ole paljoakaan arvoa niin kauan kun pahat saavat jatkaa omiaan.

Nuo kaikki edellä mainitut seikat pitävät hyvin paikkansa edelleen, eivätkä olekaan aikaan tai paikkaan sidottuja. Sen vuoksi on hauska huomata kirjan olevan nytkin ajankohtainen, vaikka se on kirjoitettu yli 25 vuotta sitten ja kuvaa vielä paljon vanhempaa ajankohtaa.

Minulle tämä toimi myös oivallisena historian kuvauksena, sillä samoin kuin Eevan isäntäperheen rouva Miettinen, en ollut kuvitellut ihmisten eläneen 50-luvulla vielä sillä tavalla kuin Eevan perhe eli. Tosin siihenkin liittyi uskonnollisen yhteisön paine, mikä on omalta osaltaan sekin ajankohtainen aihe edelleen.

Tämä on kaikin puolin erinomainen kirja, mutta ei tosiaankaan mitään hyvän mielen lukemista.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Tony Johansson: Kolmas matkustaja

Tony Johansson: Kolmas matkustaja
Suomennos: Petri Stenman
Like 2016, alkup. 2014
Sivuja: 300

Tässä on jälleen kirja, jonka Like lähtetti postilaatikkooni pyytämättä. Kyseessä on minulle entuudestaan tyystin tuntemattoman kirjailijan poliittinen jännäri.

Landskronan kadulta löytyy yliajon uhrina kuolleen miehen ruumis. Poliisi tietysti tutkii asiaa, muttei pääse puusta pitkään. Jokin ajan kuluttua kirjan päähenkilö, toimittaja Erik Larsson, saa vihjeen ja yhteydenottopyynnön asiasta. Yhteydenottaja on kovin arka, koska hän on laiton maahanmuuttaja. Erik tapaa hänet mahdollisimman varovaisesti, mutta silti käy niin, että yhtäkkiä suojelupoliisi tai jokin muu vastaavanlainen taho, jonka ei tarvitse selitellä tekemisiään, kaappaa vinkkimiehen voimakeinoja kaihtamatta, eikä silläkään ole niin väliä, että miehen vaimo tulee samassa rytäkässä ammuttua kuoliaaksi.

Siinähän sitä oli juonelle alkua, eikä tarvitse olla suuri visionääri arvatessaan, ettei toimittaja jätä asiaa sikseen. Juoni etenee jouhevasti, eikä lukiessa tule tarvetta jättää kirjaa pöydälle. Loppua kohti alkaa tulle mieleen, että miten tämän muka saa paketoitua enää näin vähässä sivumäärässä, mutta kyllähän se onnistuu. Minut se tapa sai yllätettyä, vaikka asiaan liittyikin myös ennalta arvattava piirre.

Ei Johanssonilla ole syytä kirjaansa hävetä, vaan aivan päinvastoin. Esikoiskirjailijalta ihan kelpo teos. Poliittisten piirteiden johdosta tämä toiminee Ruotsissa paremmin kuin Suomessa, tai ainakin maan asioiden tuntemisesta on varmasti apua.


perjantai 18. maaliskuuta 2016

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto
Suomennos: Pirkko Vesterinen
Atena 2016, alkup. 2014
Sivuja: 333

Maapallon historiassa on ollut ainakin viisi massiivista sukupuuttoaaltoa, joiden aikana merkittävä osa eliölajeista on kuollut sukupuuttoon lyhyen ajan kuluessa. Tunnetuin niistä on se sama, jonka jäljiltä hirmuliskot katosivat ja jättivät jälkeensä nisäkkäille tilaisuuden päästä "valtaan".

Kirjan nimi viittaa parhaillaan meneillä olevaan sukupuuttojen aaltoon, joka on yksinomaan ihmisen aikaansaannosta. Äkkiseltään voisi vetää mielessään yhtäläisyysmerkit ilmaston lämpenemisen ja sukupuuttojen välille, mutta kyse ei ole siitä - pelkästään. Toki lämpenemiselläkin on vaikutuksensa, mutta onhan ilmasto muuttunut aiemminkin. Kyse onkin muutoksen nopeudesta. Ilmasto lämpenee niin nopeasti, ettei evoluutio ehdi pysyä perässä. Lajeille ei jää aikaa sopeutua muutokseen, kun se tapahtuu vain muutaman sukupolven aikana.

Tuo sama muutoksen nopeus liittyy muuhunkin ihmisen toimintaan. Esimerkiksi ympäristön muokkaaminen tapahtuu valtavan nopeasti. Ihminen kykenee liikkumaan nopeasti ja tehokkaasti sellaisten paikkojen välillä, jotka aiemmin ovat olleet käytännössä kokonaan eristyksissä toisistaan, erityisesti kasvien ja maaeläinten osalta. Ihminen on niin tehokas metsästäjä, että sai jo esihistoriallisella ajalla tapettua isoja nisäkäslajeja sukupuuttoon. Isolla möhkälemäisellä eläimellä, jolla ei ollut luonnollisia vihollisia ja joka lisääntyi hitaanpuoleisesti ei ollut mahdollisuuksia sopeutua yhtäkkiä ilmaantuneeseen viholliseen, joka tappoi luultavasti muutenkin kuin vain henkensä pitimiksi.

Atenan sivuilla mainitaan, että kirja voitti parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon ja nousi New York Timesin bestseller-listalle ja vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon. Noihin meriitteihin nähden kirja on minusta yllättävän tylsä. Tietokirjan sijaan mieleen tulee oikein pitkä lehtijuttu. Koko maapallon historiaan verrattuna muutoksen nopeus on huimaava, mutta ongelmana on se, että yksittäisen ihmisen elinikään verrattuna se on kuitenkin niin hidas, ettei tapahtumia voi kuvailla dramaattisiksi tai tavallaan mitään ei tapahdu juuri silloin kun tuijotamme jotain. Toki selviä muutoksia on havaittavissa jopa vuosittain, mutta siltikään kyse ei ole toimintajännäristä.

Merkillepantavaa on myös se, että kirjoittaja ei varsinaisesti ole osoittamassa ketään syyttävällä sormella - ja miten voisikaan, kun kyse ei viime kädessä ole edes ihmisten elintavoista vaan siitä, että ihmisiä ylipäätään on täällä niin paljon ja kaikki myös yrittävät pysytellä hengissä. Aivan varmasti ihmiskunta voisi toimia paljon ystävällisemmin muita lajeja kohtaan, mutta ilman linkolamaista ihmiskunnan joukkoharvennusta ja teknisen edistyksen hylkäämistä on väistämättä edessä se, että toiset lajit saavat luvan tehdä ihmiselle tilaa.

Lopussa todetaan, että on hyvinkin mahdollista, että ympäristöään muokkaamalla ihminen lopulta tekee siitä itselleenkin elinkelvottoman. Se kuulostaa ihan järkeenkäyvältä, mutta valitettavasti se oletettavasti havaitaan kunnolla vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Sitten, kun hoksataan, ettei kaikkea voikaan mitata vain rahalla eikä isollakaan rahalla saa ostettua kadonnutta lajia enää takaisin. Ainakaan vielä.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Ilkka Remes: Pimeän pyöveli

Ilkka Remes: Pimeän pyöveli
WSOY 2005
Sivuja: 261

Jäätyvä helvetti oli niin hyvä, että tulin ostaneeksi tämän kirjan kirpparilta katsomatta sen enempää kuin että hinta oli yksi euro. Hieman tarkempi olisi pitänyt olla, sillä ryhtyessäni lukemaan huomasin, että kyseessä onkin nuortenkirja. No, avoimin mielin silti lukemaan.

Joskus aiemmin pohdin, mikä tekee kirjasta nuortenkirjan. Sain vastaukseksi, että päähenkilön tulee olla nuori ja tarjota siten lukijalle samaistumiskohteen. Se kriteeri näytti täyttyvän, mutta ikäväkseni sain huomata, että myös juoni oli tällä kertaa mennyt hieman lastenkirjamaiseen suuntaan. En voi pitää sitä suorastaan epäuskottavana, mutta yhteensattumien varassa kuljetaan vahvasti.

Kirja alkaa sillä, että päähenkilö, 14-vuotias Aaro Korpi, on saanut kaverinsa kanssa aloitettua toimivan ketjukirjeen. Yhteensattuman seurauksena he joutuvat tai pääsevät - miten vain - suuren huumesalakuljetuksen jäljille, joskaan eivät edes tiedä mitä ovat jäljittämässä. Omasta mielestäni kiinnostavamman ketjukirjekuvion funktioksi jää vain tarjota pojille käyttörahaa ja tarttumakohta yhteensattumalle. Remes on siis hylännyt yhden kiinnostavan kuvion vähin äänin ja jättänyt sen pelkäksi sivuhuomautukseksi, vaikka lukijaa kiinnostaisikin. Sama ilmiö tuli vastaan Jäätyvässä helvetissä, ja alan pahoin pelätä, etteivät nämä ole ainoita kertoja, vaan kirjailijan tapa.

Omalta osaltani lukukokemus jäi vähän laimeaksi, mutta se johtunee vahvasti siitä, etten ole kirjan kohdeyleisöä. Jos tämä olisi muokattu minulle mieleiseksi, ei se luultavasti olisi enää ollut nuortenkirja, joten sikäli minulla ei oikein ole varaa valittaa.

Tulen antamaan Remekselle vielä mahdollisuuden, mutta nuortenkirjojen suhteen tulen olemaan valikoivampi, myös muiden kirjailijoiden osalta.



keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit
WSOY 1989
Sivuja: 125

Väliaikaisen yhteydessä arvelin palaavani vielä Liksomin novellien pariin, ja se hetki koitti nyt. Tyhjän tien paratiisit on julkaistu yli 20 vuotta Väliaikaista aiemmin, mutta mielikuvani mukaan tyyli on varsin samankaltainen - onneksi.

Liksomin novellit esittelevät elämän karheaa puolta. Tämänkin kokoelman tekstit ovat vain sivun-parin mittaisia, joten esiteltäviä ehtii tulla koko joukko, vaikka kirjan sivumäärä onkin vaatimaton. Rikollisia joukkoon mahtuu useita, mutta suhtautumistavat tekosiin vaihtelevat suuresti. Yksi pitää rikollista elämäntapaansa itsestäänselvyytenä, toinen haluaa istua saamansa tuomion täysimääräisenä viimeistä minuuttia myöten, ja kolmas suhtautuu aviomiehensä tappamiseen arkisen käytännöllisesti.

Osa tarinoista on tässäkin kirjoitettu meänkielellä, ja se sopii kuvaan oikein hyvin. En yleensä oikein syty murteella kirjoitetuista teksteistä, mutta tässä se toimii, eikä ala ärsyttää missään vaiheessa.

Tarinat on jaettu kolmen yläotsikon alle: kotimaat, ulkomaat sekä talous ja urheilu. Viimeinen näistä oli kummallinen, sillä en ikipäivänä olisi osannut itse keksiä sitä tekstien perusteella. Ulkomaat liittyvät kovin vahvasti kalasatamiin, munkkeihin, kirkkoihin ja luostareihin. En tunne Liksomin tuotantoa tarpeeksi, mutta tekisi mieli arvata, että hän on joskus saattanut kirjoittaa näistä kokonaisen kirjankin, siksi paljon hän tuntuu mieltyneen miljööseen.

Kaiken kaikkiaan pidin tästäkin kokoelmasta kovasti. Kaikkia lukijoita tällainen ei varmasti miellytä, mutta minuun upposi ihan täysillä. Oikeastaan ainoaksi viaksi jäikin se, että kokoelma oli liian lyhyt.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Haaste

Kiitoksia Tuomolle, joka heitti minua tällä haasteella. Pidemmittä puheitta suoraan asiaan:

1. Kirja, jota luen parhaillaan: Viime aikoina olen lukenut hitaammin kuin blogin alkuaikoina, mutta luen toki koko ajan edelleen. Työpaikalla minulla on lounas- ja istuntolukemisena Kuudes sukupuutto.Tietokirjoihin tunnen jatkuvasti vetoa, ja ne tuntuvat jotenkin sopivan työpaikalle erityisen hyvin. Kotona on kesken Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit ja hitaasti edistyvä Maailma Albert Einsteinin silmin.

2. Kirja, josta pidin lapsena: Lapsena luin etupäässä sarjakuvia, mutta mahtuihan sinne sekaan joitain oikeitakin kirjoja. Kovin mieleenpainuvia ne eivät ilmeisesti ole olleet, sillä en äkkiseltään muista kuin Hopeajärven aarteen ja Peukaloisen retket. Nämä siis alakoulun ajalta.

3. Kirja, joka jäi kesken: Näitä ei montaa ole, sillä jos kirjan aloitan, luen sen yleensä myös loppuun, vaikka väkisin. Kirjaston lainaushistoriaa selaamalla tulin siihen tulokseen, etten ole blogini aikana jättänyt kuin yhden lainatun kirjan kesken, ja senkin luin myöhemmin kokonaan. Kyseinen kirja oli Kyynelten kallio. Monen monituisen kirjan olisin halunnut keskeyttää, mutta näköjään olen sitten vain purrut hammasta ja jatkanut katkeraan loppuun asti. Sarjakuvakirjoja on jäänyt paljon kesken, ne eivät vain ole toimineet niin hyvin kuin olen etukäteen ajatellut.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen: Tässä kohtaa tunnen velvollisuudekseni mainita He eivät tiedä mitä tekevät. En listannut viime vuoden parhaita kirjojani lainkaan, ja kärsijänä oli juuri tuo kirja. Se oli aivan omassa sarjassaan, ja saattaa hyvinkin olla paras kirja, jonka olen kuunaan lukenut.

5. Kirja, johon palaan uudelleen: Tämä kohta on lyhyt, sillä en ole lukenut mitään kirjaa kahdesti. Harkinnassa ovat Ihmisen fysiologia ja anatomia ja Arto Salmisen kaikki kirjat. Luultavasti IFA toteutuu ensin, työpaikkalukemisena.

Tapojeni mukaan en lähetä haastetta eteenpäin, koska vastustan ketjukirjeitä, mutta jos joku haluaa tähän tarttua, niin katsokoon tulleensa haastetuksi!

lauantai 6. helmikuuta 2016

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
Suomennos: Riie Heikkilä
Atena 2013
Sivuja: 383


Joka ikinen aamu kello kuusi Ove tekee tarkastuskierroksen asumisoikeusyhtiönsä alueella. Hän tarkastaa, ettei minnekään ole murtauduttu, nykäisee varaston ovea kolme kertaa, merkitsee muistiin niiden autojen rekisteritunnukset, jotka on pysäköity 24h merkin alueelle, ja nuuhkii onko naapurin koira taas pissannut hänen pihalaatoilleen. Jos sääntörikkeitä löytyy, hän jättää asianomaisille muistutuslapun.

Kirjan kuvauksen luettuani ajattelin, että tämä on varmaankin Ruotsin mielensäpahoittaja, ja sehän olisi hauskaa luettavaa. Molemmat käsitykset pitävät paikkansa, mutta siinä on vasta toinen puoli totuudesta. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja oli pelkästään hauska. Vanha ukko valitti siitä, miten asiat eivät ole kuten ennen, jolloin kaikki oli paremmin. Ovekin valittaa vähän samaan tapaan, mutta hän valittaa siitä, miten ihmiset eivät osaa tehdä alkeellisimpiakaan asioita kuten peruuttaa autolla peräkärryä osumatta naapurin postilaatikkoon, ja erityisesti siitä, että ihmiset peruuttavat autollaan peräkärryä alueella, jolla on selvästi ilmoitettu autolla ajon olevan kielletty. Se, että ihmisillä on peräkärryssään muuttokuorma, ei muuta asiaa, sillä kielto on kielto, ja sitä nyt vain totellaan.

Toinen puoli kirjasta kertoo sen, mitä Ovelle on elämänsä varrella tapahtunut. Hänen katkeruuttaan voi pitää jopa ymmärrettävänä, ja varsinkin hänen inhonsa valkopaitaisia kravattikaulaisia miehiä kohtaan saa puoleensa lukijan sympatiat. Hauskuuden lisäksi kirja on varsin liikuttava: en muista, milloin minua olisi viimeksi alkanut oikeasti itkettää kirjaa lukiessani. Ei ainakaan mielensäpahoittajan kohdalla, ja sen vuoksi näiden kirjojen välillä on hyvin suuri ero.

Käsittääkseni kirjan pohjalta on vastikään tehty myös elokuva. Veikkaan sen keskittyvän vain humoristiseen puoleen, koska se on paljon helpompi ja erityisesti myyvempi puoli. Yhtä liikuttavan kokemuksen tekeminen elokuvaan on takuulla huomattavan vaikeaa. Tässä tapauksessa myös elokuva kiinnostaa kovin, sillä ainakin sillä on hyvät edellytykset olla hulvatonta katsottavaa.

Kirja ainakin oli erinomainen.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Matti Jalasvuori: Virus

Matti Jalasvuori: Virus
Docendo 2015
Sivuja: 183

Kun Valtaojan ja Enqvistin kirjat on suunnilleen tullut jo kahlattua läpi, kaipasin jotain uutta luettavaa populaarin tieteen saralta, ja Virus vaikutti oikein sopivalta. Kun kirjan kuvaus vielä mainitsi käsittelevänsä muitakin kuin biologisia viruksia, innostuin yhä enemmän.

Kuvaus pitää sikäli paikkansa, että kirja tosiaan käsittelee viruksia varsin monipuolisesti. Kun se yhdistetään melko vaatimattomaan sivumäärään, voidaan arvata että käsittely jää väistämättä melko pinnalliseksi, eikä arvaus väärässä olekaan. Kirjoittaja toteaa itsekin, ettei kirjan opeilla läpäistäisi edes virologian peruskurssia, joten puhtaasti tiedon hankkimisen takia tähän ei kannata tarttua. Sen sijaan ansiot ovat toisaalla: Jalasvuori on opiskellut myös matematiikkaa sekä tähtitiedettä ja osaa siltä pohjalta tarkastella asioita aivan toisenlaisin silmin kuin vain yhden tieteenalan tuntija.

Yhdessä kohtaa kirjaa minun piti oikein tarkistaa, että olen yhä lukemassa teosta, joka kulkee "Virus"-nimen alla, sillä teksti alkoi mielestäni olla jo silkkaa kosmologiaa. Siinäkin mielessä Jalasvuoren nimen mainitseminen yhdessä Valtaojan ja Enqvistin kanssa on paikallaan, sillä herrojen kirjoista on löydettävissä selkeä yhtymäkohta. Eipä hän muutenkaan liene väärässä seurassa, sillä jos yhtään osaan arvata, niin tämä ei jää kirjoittajansa ainoaksi populaarin tieteen kirjaksi. Nyt saimme kohtalaisen lyhyen puheenvuoron monelta eri alalta, enkä usko hetkeäkään, etteikö sanottavaa olisi paljon enemmänkin. Seuraava kirja sitten vähän pidemmällä kaavalla, eikö vain?

Kuten mainitsin, ei "Virus" sovi kattavasti kuvaamaan kirjan sisältöä, vaan mm. meemeillä, elämän syntymisellä ja kosmologiallakin on tärkeä osansa. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että hyvän kirjoittajan lukemana suunnilleen mikä tahansa kuulostaa mielenkiintoiselta.

torstai 21. tammikuuta 2016

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti
WSOY 2015
Sivuja: 410

Remeksen nimi on suomalaisille kirjallisuuden ystäville pakostikin tuttu, mutta minä en ole hänen kirjojaan aiemmin lukenut. Tähän ensimmäiseen kertaan tuin innostuneeksi Petteri Järvisen bloggauksen perusteella, enkä joutunut pettymään. Kirjan tehoa lisäsi entisestään se, että säätila oli mitä otollisin, eli samanlainen kuin tarinassa.

Suomessa on siis meneillään pakkasaalto, ja samaan aikaan Venäjä aloittaa hyvin valmistellun ja tehokkaan kyberhyökkäyksen, jonka jäljiltä koko Suomessa on sähkökatkos. Kun kyberhyökkäystä tuetaan vielä muutamalla sopivasti kohdennetulla täsmäiskulla, onkin sähkökatko muuttunut pysyväksi, ja samalla on myös viestintäyhteydet ja polttoainejakelukin saatu tehokkaasti rampautetuksi. Sotavoimia ei siis ole tarvittu lainkaan, mutta koko maa on saatu kertaheitolla ahdistettua nurkkaan, ja viikatemies alkaa korjata satoaan asuntojen kylmetessä ulkona paukkuvassa pakkasessa.

Minulle on fiktiotakin lukiessani tärkeää, että tapahtumat ovat uskottavia. Tämä tarina vaikutti suorastaan ahdistavan uskottavalta: jos vain Venäjä ryhtyisi pahantahtoiseksi, niin en tiedä mikä osa kuvatussa tapahtumaketjussa ei olisi mahdollinen. Loppujen lopuksi juuri maiden väliset suhteet olivat se osuus, jota pidin kaikkein kaukaisimpana, mutta oikeasti: mistäpä tällainen tavallinen ihminen voisi tietää, miten todennäköisiä vieraiden valtojen vallankaappaukset ovat? Sen verran teksti sai minut ajattelemaan, että tulin hankkineeksi kotiin pari toimivaakin taskulamppua. Ei niillä kyberhyökkäykselle mitään mahda, mutta sähkökatkoksen aikana sellaisia voisi tulla ikävä.

Kirjassa yhteiskunta luisuu nopeasti anarkiaan. Koska virkavaltaa on niin vähän eikä kansalaisilla ole mahdollisuuksia edes viestiä mistään, niin käytännössä joka puolella vallitsee vahvimman laki. Tämä seikka on omasta mielestäni varsin kiinnostava, samoin kuin olisi tilanteen jälkipyykin selvittely ihan tavallisten ihmisten tasolla, mutta se ei ymmärrettävästi kuulu tällaisen jännityskirjan aihepiiriin.

Minä pidin tästä kovasti. Jollei postilaatikossa olisi jo ollut odottamassa muuta luettavaa, olisin napannut saman tien kirjastosta toisen Remeksen mukaani. En tiedä toimisiko tämä yhtä hyvin kesähelteillä tai harmaanloskaisessa säässä, mutta tällaisen kunnon pakkasjakson aikana ainakin on helppo samastua kirjan tapahtumiin.

En malta olla antamatta vielä lisäpisteitä siitä, että kirjan päähyvis ei kamppaile yksityiselämänsä ongelmien parissa eikä hänellä ole myöskään mulkkua esimiestä tai kollegaa.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Veli-Pekka Hänninen: Minä, vakuutusetsivä

Veli-Pekka Hänninen: Minä, vakuutusetsivä
WSOY 2012
Sivuja: 363

Vakuutusetsivä on ammatti, joka sijoittuu samaan lokeroon pysäköinninvalvojan kanssa: kohtuullisen kunniallinen työ, mutta tavallisilta ihmisiltä on turha odottaa saavansa arvostusta. Kirjan päähenkilölle Reko Laulumaalle se kuitenkin sopii: lapseton poikamies, jonka ei tarvitse välittää muista kuin itsestään eikä jäädä säälimään niitä vakuutuksenottajia, joiden elämä on hänen työnsä seurauksena ehkä suistunut lopullisesti raiteiltaan.

Täysin puhtaaksi hän ei omaatuntoaan tunne, ja vakavan sairauden jälkeen hän alkaakin tarkastella työnsä kohteita inhimillisemmin: tekeekö hän oikein hoitaessaan työnsä tehokkaasti? Toki vakuutuspetos on aina petos, mutta kun vakuutusyhtiön omat toimet alkavat näyttää arveluttavilta, niin Reko joutuu tekemään henkilökohtaisen ratkaisun siitä, mitä tutkii milläkin tavalla ja kenelle löydöksistään kertoo. Samaan ratkaisuun liittyvät myös hänen ystävyys- ja ihmissuhteensakin. Tämä pohdiskelu voisi olla ihan kiinnostavaakin, mutta kirjassa siihen ei ole sen kummemmin lähdetty syventymään, vaan ratkaisut tulevat nopeasti ja vailla sen kummempia perusteluja.

Vaikkei tarinasta mitään syvällistä viisautta löydykään, on se varsin sujuvaa luettavaa. Tämä on kirjailijan esikoisromaani, mutta hän on silti kokenut käsikirjoittaja, ja jälki on sen mukaista. Lukijan mielenkiinto pysyy juuri sopivasti yllä loppuun saakka, eikä sekään tule yllätyksenä, että Rekon edesottamuksista on ehtinyt tulla toinenkin kirja.