torstai 19. syyskuuta 2013

Olavi Ruitlane: Nainen

Olvi Ruitlane: Nainen 
Suomennos: Hannu Oittinen 
Savukeidas 2011 (alkup. 2009) 
Sivuja: 133 

Kirjan aiheena on Runoilijaksi itseään kutsuvan kertojan ja Naisen parisuhde. Onnelliseksi sitä ei millään muotoa voi kutsua, ja vähän väliä toistuukin valitus siitä, miksi hänen pitikään niin onnettomaan jamaan joutua, kuin elämä Naisen kanssa on. Miehessä itsessään ei tietenkään ole mitään vikaa, vaikka hän käykin paneskelemassa muita naisia siellä täällä. Naisessa sen sijaan on vikaa senkin edestä, melkoinen osuus sivuista on käytetty erittelemään enemmän vai vähemmän suorasti sitä, miksi kukaan ei voisi tulla toimeen hänen kanssaan.

Kirja oli ilmestyessään 2009 Virossa bestseller, mutta en oikein ymmärrä miksi. Lyhyt se on, ja voisi lisätä että onneksi. Tekstin sävy on sellainen, että on syytä arvella tarkoituksena olleen, että koko kirja olisi hauska, mutta kun se ei ole. Yhden kerran minua kyllä huvitti, mutta sekin johtui ilmaisusta, jota kääntäjä oli sattunut käyttämään (siinä ei siis ollut käännöksenä mitään vikaa, kunhan vain sattui huvittamaan). En myöskään osaa löytää tästä mitään yleistettävää, minkä perusteella naureskeltaisiin tai kritisoitaisiin kaikkia naisia kohtaan, vaan kyse on pelkästään tästä yhdestä tapauksesta. Totisesti toivon, ettei Ruitlane viittaa omaan parisuhteeseensa, sillä siinä tapauksessa sävy on suorastaan törkeä.

Päällimmäisenä tästä tullee jäämään mieleen tekstin ulkoasussa oleva erityispiirre: siinä ei ole käytetty erisnimiä lainkaan, vaan henkilöihin viitataan tyyliin Mies, Nainen, Kiihkeä nainen, Tyttölapsi, Uusi mies jne. ja nämä kaikki on vieläpä kirjoitettu lihavoidulla kirjasimella. Tapa on persoonallinen ja varsin tiivis, kun pelkästään ihmisistä käytetty nimitys kertoo paljon heistä itsestäänkin, eikä lukijan tarvitse vaivautua liittämään yhteen nimiä ja ominaisuuksia. En silti soisi tavan yleistyvän, vaikka se yksittäisenä tyyliseikkana menetteleekin.

En voinut välttyä ajatukselta, että onkohan suomentaja mahtanut epäonnistua työssään. En kuitenkaan halua osoitella ketään sormella tältä pohjalta, sillä yhtä hyvin voi olla, että hän onkin onnistunut mitä mainioimmin. Minuun Ruitlanen kirja ei vain uppoa.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni


Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni 
Myllylahti 2006 
Sivuja: 250 

Tämä Antti Tuomaisen esikoinen on ollut lukulistallani jo hyvän aikaa, ja ihmeen pitkään sai kirjastossakin jonottaa, ennen kuin pääsi lainausvuoroon. Pituuden ihmetys liittyy mielikuvassani siihen, että kirja on sentään jo seitsemän vuotta vanha, eikä ole saanut valtaisaa näkyvyyttä. Ennen blogiaikaani en ollut koko kirjailijasta kuullutkaan. Ehkä jonottajat ovat muita kaltaisiani, jotka ovat ensin tutustuneet Tuomaisen myöhempiin, enemmän näkyvillä olleisiin kirjoihin ja halunneet sitten lukea muutkin.

Kirjan alussa kaksi vastenmielistä narkkaria tappaa metrossa vastapäätä istuneen naisen, koska tämän ulkoinen olemus ja viileä välinpitämättömyys ei sattunut herroja miellyttämään. Viisi vuotta myöhemmin molemmat ovat istuneet tuomionsa, mutta naisen aviomies ei koe saaneensa oikeutta. Hän lähtee hakemaan sitä kaverinsa, kirjan päähenkilön Anton, kautta. Anto on kyllä mukiloinut ihmisiä niin kännipäissään kuin harvakseltaan selvinkin päin, sekä omaan lukuunsa että kavereitakin auttaakseen, mutta tappaja hän ei sentään ole ollut. Hän käy myös AA:ssa ja yrittää saada elämänsä kunnolla raiteilleen, ja kaverin lupaama mehukas palkkio auttaisi siinä kummasti. Mutta kun se tappaminen on silti eri asia kuin motata baarissa joltain nenä poskelle.

Lähtötilanteessa lukijan sympatia on vahvasti Anton puolella: hänelle tarjotaan palkkiota siitä, mikä näyttäisi kaikkien mielestä olevan oikein, kun oikeuslaitos ei kerran saanut annettua pahalle palkkaansa. Mutta jos tappajaksi ryhtyminen arveluttaa etukäteen, niin varmaa on se, ettei se ainakaan jälkikäteen rauhaan jätä. Ennen kuin on tehnyt mitään peruuttamatonta, pitäisi pystyä vastaamaan siihen, että kykeneekö elämään itsensä kanssa, jos on tappajan tielle lähtenyt. Jälkikäteen sen saisi selville, mutta onko riski luvatun korvauksen arvoinen?

Anton näkökulma on kiinnostava, samoin kuin hänen valintatilanteensa. Ryhtyäkseen tappajaksi olisi hyvä, ettei ole mitään hävittävää. Jos sitä on, niin tilanne vaikeutuu oleellisesti, ja voikin pohtia rajanvetoa, paljonko voi olla, että se ylipäätään on mahdollista. Jossain vaiheessa tietysti voi olla hävittävääkin, mutta syntitaakka jo valmiiksi niin suuri, ettei lisä enää kokonaisuutta hetkauta suuntaan tai toiseen.

Toinen esiin nouseva teema on kosto. Se ei viime kädessä hyödytä kuin harvoissa tilanteissa, mutta silti jotkut, ellei jopa suurin osa ihmisistä, ovat kostonjanoisia. Vaikka kostaminen olisi rationaalisesti ajatellen aivan älytöntä ja kallistakin, niin kuka uskaltaa olla varma kostonjanoisen järkevyydestä, ja etenkin siitä, ettei se järkevyys jossain vaiheessa yllättäen pääsekin loppumaan?

Joku on maininnut Tuomaisen muistuttavan tyyliltään loistavaa Arto Salmista. Tämän kirjan kohdalla allekirjoitan tuon näkemyksen, myöhempien kohdalla se ei enää niinkään pidä paikkaansa. Toki Salminen on omaa luokkaansa, mutta oli silti ilahduttavaa saada muistutus hänestä. Voi vain arvailla, millaisen rikosromaanin Salminen olisi kirjoittanut, jos olisi sellaiseen jostain syystä ryhtynyt. Tuomainen ainakin aloitti ihan kelpo teoksella.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua - kirja uskosta ja uskonnosta
Kansi: Elina Salonen 
Into 2012 
Sivuja: 128 

Olin huhtikuun lopussa arkkipiispa Kari Mäkisen media-aamiaisella (Hanna raportoi tilaisuudesta hienosti), missä hänen vierainaan olivat Riikka Pulkkinen ja Anna Kontula. Jälkimmäisen ajatukset kuulostivat siinä määrin kiinnostavilta, että ryhdyin saman tien jonottamaan hänen kirjaansa kirjastosta. Kuten näkyy, jono ei edennyt valtavan nopeasti, sillä luin kirjan melkeinpä heti, kun sen käsiini sain.

Kirja on kirjoitettu dialogin muotoon. Saara on saanut tädiltään Astalta lahjaksi ikonin, mutta kokee sen itselleen niin vieraaksi, että haluaa palauttaa sen takaisin. Viedessään ikonia naiset ryhtyvät keskustelemaan niin uskosta kuin uskonnostakin, Astan toimiessa lähinnä opettajan roolissa. Vaikka teksti onkin romaanin kaltainen, on kyse kuitenkin vain samanlaisesta ilmaisutavasta kuin esim. Platonin teoksissa, jotka olivat dialogeja Sokrateen ja vaihtelevien ihmisten välillä.

Dialogin valinta esitysmuodoksi liittyy kirjan nimeenkin: Asta kertoo hänelle vuosia sitten sattuneesta hengellisestä kokemuksesta, jota hän ei kykene kunnolla kuvaamaan, vaikka onkin ammatiltaan kirjailija. Tämä johtuu siitä, että koko ilmiö on hänen mielestään peräisin aivan muusta maailmasta, sellaisesta, joka on sanojen ulottumattomissa. Myös Kontulalla itsellään on ilmeisesti ollut vaikeuksia kertoa ajatuksistaan vain asiapohjaisesti, ja sen vuoksi tämä esitystapa auttaa asian ymmärtämistä. Näkisin itse kernaasti kirjan sisällön esseen muodossa, mutta se olisi silloin aivan erilainen, eikä toisaalta valaisisi yhtä hyvin juuri tätä vaikeutta ilmaista sanoin sellaista, mitä ei voi sanoin ilmaista.

En saanut tästä mitään erityisiä ahaa-elämyksiä, kaikki ajatukset tuntuivat sellaisilta, jotka ovat jo tulleet vastaan jostain aiemminkin, eikä tässä tietysti mitään uutta ollut luvattukaan. Kontula pohtii kirjassa omaa näkemystään uskonnosta, ja sen puolesta kyseeseen olisi hyvin voinut tulla myös essee. Mielenkiintoisinta antia olivat oikeastaan hyvin valitut alaviitteet, jotka olivatkin suoraan tietokirjamaisesti kirjoitettuja lyhyitä katkelmia.

Etukäteen olin odottanut kirjan olevan selvästi pidempi, tästä aiheesta kun yleensä riittää sanottavaa. Nyt jäi askarruttamaan mm. se, miksi kirjaston jono eteni niin hitaasti :)

lauantai 7. syyskuuta 2013

Jukka Laajarinne: 72

Jukka Laajarinne: 72 
Kansi: Timo Mänttäri 
Atena 2013 
Sivuja: 364 

Kirjan ensimmäisessä kohtauksessa päähenkilö Mourad on säätämässä pakettiautossa olevaa omatekoista pommia, kun jokin menee pieleen. Hän herää tuntemattomasta paikasta naisia ympärillään, ja joka paikkaan sattuu. Hurskaalle muslimille on luvattu paratiisissa 72 neitsyttä, mutta Mourad oli odottanut jotain toisenlaista. Ensinnäkin: hän ei kuvitellut olevansa kuoleman jälkeen pahasti haavoittunut, ja toisaalta: hän ei myöskään kuvitellut paratiisinsa olevan kristityssä luostarissa nunnien keskellä.

Kirjan toinen puoli kertoo Mouradin elämästä ennen pommia. Kymmenen ensimmäistä vuottaan hän on elänyt Marokossa, ja muuttanut sitten perheineen Suomeen. Perhe sopeutuu suomalaiseen elämänmenoon ja vähitellen vieraantuu islamista. Isä mm. löytää hyvän ystävän alkoholista ja pikkusisko ryhtyy pop-muusikoksi. Mouradin oma elämä etenee samanlaisia latuja, kunnes hän yhtäkkiä saakin päähänsä ryhtyä uudestaan kunnon muslimiksi.

Molemmat tapahtumaketjut etenevät rinnakkain, jokaisessa kappaleessa viedään kumpaakin hiljalleen eteenpäin. Luostarissa tulee kappale kappaleelta vastaan yhä uusia naisia, joihin jokaiseen tuntuu liittyvän jokin erityispiirre. Esimerkiksi Mourad kehuu yhden kauniita silmiä, ja eipä aikaakaan, kun toinen nunna tuo silmät hänelle lautasella. Toinen puolestaan viiltelee kasvonsa kauttaaltaan, jottei Mourad turhaan pitäisi häntä viehättävänä.

Naisten teot itseään kohtaan eivät ole lähtöisin ulkopuolelta, eli kukaan ei heitä niihin painosta, vaan ne ovat lähtöisin heistä itsestään. Silti mieleen tulee, että kyse on samantyyppisestä alistamisesta, joka liitetään islamin ääriliikkeisiin, kuten esim. Talibaniin. Kun tämä tapahtuu vapaaehtoisesti, Mourad ihmettelee naisten toimintaa kovasti. Sen sijaan kirjan toisella puolella hän ei näytä taivastelevan sitä, jos vastaavaan pakotetaan yhteisön toimesta. Epäsuorasti tämä kertookin Mouradin suhtautumisesta ko. ääriliikkeisiin, mikä kuulostaa ristiriitaiselta alun pommitukseen nähden.

Minä en valtavasti syttynyt tästä kirjasta. Luostaripuoliskon merkitys oli koko ajan hämärän peitossa. Siellä tapahtuu jatkuvasti ja yhä uusia ihmisiä tulee esiin, mutta tarina ei oikein tunnu johtavan minnekään. Tietysti se saattaa olla tarkoituskin: eihän kuoleman jälkeen olla menossa minnekään, ei ole enää mitään tavoiteltavaa, vaan keskitytään pelkästään olemaan. Mutta kuvailun perusteella paikka ei vaikuta paratiisilta, ja Mouradillekin on selvää, ettei hän halua siellä loppuelämäänsä - tai kuolemaansa - viettää.

Toisessa - reaalimaailman puolessa - taas ei oikein ole jännitystä. Ilman muuta mielenkiintoisimmat osat ovat perheen ensimmäiset vaiheet Suomessa ja toisaalta Mouradin uudelleenherääminen muslimiksi, mutta nekin jäävät kovin laimeiksi.

Kirjan idea on hyvä, ja aineksia olisi enempäänkin. Nyt takakannen lupaus "ravistelevasta romaanista ulkopuolisuudesta, fanaattisuudesta ja ennakkoluuloista" jää viimeistä lukuun ottamatta lunastamatta. Ennakkoluuloisuudestaan lukija kylläkin jää kiinni, mutta tavalla, joka olisi riittänyt kannattelemaan novellin, muttei kokonaista romaania.

Tunnustusta on annettava siitä, että kirja on kirjoitettu varsin asiantuntevalta tuntuvalla tavalla. Selvästikin Laajarinne on jaksanut tehdä taustatyötä ja perehtyä aiheeseensa.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä

Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä 
Savukeidas 2011 
Sivuja: 271 

Tämä on toinen lukemani esseekokoelma Timo Hännikäiseltä. Ensimmäinen oli Ilman, joka keskittyi pelkästään seksuaaliseen syrjäytymiseen. Tämä kokoelma on aihepiiriltään selvästi hajanaisempi, vaikka takakannessa mainitaankin sen keskittyvän "typeryyden lajiin, johon kykenee vain korkeasti koulutettu ja älykäs ihminen".

Ensimmäinen essee on nimeltään Tiedostajat, jossa Hännikäinen ruotii armottomaan tapaan ihmisiä, jotka tiedostavat moninaisia asioita ja paheksuvat niitä, mutteivät kuitenkaan tee niiden korjaamiseksi mitään. Riittää, kunhan saa päteä ja tuntea ylemmyydentunnetta niitä muita kohtaan, jotka ovat liian typeriä ja sivistymättömiä edes tiedostaakseen. Itsensä hän lukee tiedostajiin, ja panee siten heti alusta pitäen itsensä peliin. Todennäköisesti hän samalla kertaa vetää myös lukijansa mukaan, sillä oletan esseekirjallisuuden kiinnostavan juuri tämän ryhmän ihmisiä. Itseni luen samaan ryhmään, ja korvat kuumottaen jäin kiinni juuri niistä seikoista, jotka Hännikäinen tähän ryhmään yleistää.

Impivaaralaisuuden kunnianpalautuksessa Hännikäinen vastustaa monikulttuurisuutta, ja kieltämättä tekee sen hyvin järkeenkäyvästi. Siinä sivussa nostetaan esiin myös maahanmuuttokriittisyyttä, tai -vastaisuutta, ihan miten vain, samalla kun yritetään kohottaa kansallista identiteettiäkin.

Yhdessä lyhyehkössä esseessä saamme varsinaisen aiheen lisäksi kuulla siitä, millainen vaikutus Ilman-kirjalla oli Hännikäisen menestykseen naisten keskuudessa. Se kieltämättä jäikin kiinnostamaan.

Järkiavioliitto koneiden kanssa käsittelee tekniikan kehittymistä. Sen on luvattu mullistavan maailmaa ja tekevän elämästä autuasta, mutta Hännikäisen mielestä lupaukset ovat vahvasti ylimitoitettuja. 1950-luvun lopulta hänen mukaansa tekniikka on lähinnä monimutkaistunut, esim. kännykät ja internet olivat olemassa jo 1980-luvulla, ne vain tunnettiin eri nimillä. On totta, että monien nykypäivän teknisten sovellusten perusta on keksitty jo vuosikymmeniä sitten. On kuitenkin vahvasti eri asia keksiä joku ilmiö tai muotoilla teoria sen takana, kuin päästä hyödyntämään sitä arkipäiväisessä tekniikassa. On ihmeellistä vähättelyä rinnastaa 80-luvun ARPAnettiä ja liikuteltavia puhelimia 2000-luvun webiin ja kännyköihin. Vaikka valtaosa netin liikenteestä onkin pornoa, some-höttöä ja videoita söpöistä kissoista, ei tiedonvälityksen mullistusta ole mahdollista sivuuttaa. Tämä on yksityiskohta, mutta nakertaa valtavasti koko esseen uskottavuutta.

Kolmas valtakunta ja Dorian Gray käsittelee natsismia esteettiseltä kannalta. Ihan vain esimerkkinä voi mainita vaikkapa sen, että jossain vaiheessa tulevaisuudessa hakaristejä voi painaa t-paitoihin ilman, että kukaan pitää sitä millään tavalla loukkaavana tai erikoisenakaan. Miksi kukaan haluaisi tehdä niin, miksei niin voi tehdä ja milloin voisi ajatella, siinä osa tästä esseestä.

Näiden lisäksi kirjassa on vielä kolme esseetä, jotka käsittelevät mm. maanpuolustusta ja kirjan nimessäkin mainittua ihmisen pahuutta - ei kun siis viheliäisyyttä.

Pidän edelleen kovasti Hännikäisen kirjoitustavasta, sillä hän panee edelleen itsensä vahvasti likoon, vaikkei tässä keskitykään itseensä enää yhtä paljon kuin Ilman-kokoelmassa. Teksti on ymmärrettävää ja sujuvaa, takaisinpäin ei joudu palaamaan tajutakseen mistä juuri tulikaan lukeneeksi.

Enpä osaa lisätä oikein muuta kuin sen, että onneksi minulla on vielä Hännikäisen esseitä lukemattakin!