Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä 

Kansi: Timo Numminen 

Otava 2012 

Sivuja: 350 

ISBN: 978-951-1-26265-7 

Eletään 1920-luvun loppua, ja Onni Happonen (huom! linkin takana on spoileri) on Heinäveden kunnallislautakunnan esimies. Puoluekannaltaan hän on sosialidemokraatti, mutta kunnan lapualaisisäntien silmissä punaisella on ainoastaan yksi sävy, ja se sävy on kommunismi. Heidän mielestään ei käy laatuun, että kommunistien annetaan hoidella kunnan asioita ja käydä ryöstöretkellä isäntienkin kukkarolla. Nykyään sitä ryöväystä tosin kutsutaan verotukseksi, mutta nämä isännät eivät olleetkaan kaikkein terävimpiä kyniä penaalissa, jos tällainen nykyaikainen ilmaus sallitaan. Vastakkainasettelun kärjistyessä Happonen päätyy muilutetuksi pariinkin kertaan, mutta tämän enempää en juonta paljasta, mikäli joku haluaa ylläpitää jännitystä.

Kirja perustuu pitkälti tositapahtumiin. Kertojina toimivat Happosen vaimo Saimi, kylän isäntiin kuuluva Leo Pelkonen sekä tämän renki Otto Pakarinen, joskun viimeisellä on vain sivuosa. Luonnollisesti nämä kertojiin liittyvät yksityiskohdat ovat fiktion tuotetta, mutta sen avulla Jaakonaho on onnistunut tekemään tapahtumista hienon romaanin. Saimi on vaimo, joka ei pidä lainkaan siitä että joutuu joka kerta odottamaan miestään huolestuneena kotiin, ja maatalossa kieltämättä riittäisi yllin kyllin tehtävää ilman aatteen paloakin.

Pelkonen on luihu isäntä ja erittäin vastenmieliseksi tehty hahmo koko kirjassa. Silti hän on täysin uskottava kaikessa puheensa ristiriitaisuudessaan. Yhdessä vaiheessa hän yrittää tosissaan asettua Happosen asemaan ja miettiä miten tämä voi perustella toimintaansa itselleen, mutta turhaan. Hän on jäänyt vuoden 1918 tapahtumien aiheuttaman kaunan vangiksi. Punaisissa hän ei kykene näkemään mitään hyvää eikä taida oikeastaan pitää heitä ihmisinä lainkaan (yleinen piirre sodissa osapuolten välillä). Valkoiset puolestaan ovat täysiä vastakohtia ja kaikki heidän tekemänsä on oikein ja hyvää ja laillista, riippumatta siitä miten laki oikeasti kuuluu.

Pakarinen on yksinkertainen renkimies, jonka Pelkonen on pelastanut punaisten puolelta orjakapinan loppuvaiheessa. Hän antaa hienosti äänen maaseudun köyhälle väestölle, joka on varmasti ollut helposti manipuloitavissa.

Jaakonaho esittää Lapuan liikkeen hyvin vastenmielisenä ilmiönä, mitä se epäilemättä on ollutkin. Näen siinä samankaltaisia piirteitä kuin natsien kansallissosialismissa. Helposti tulee mieleen vertaus kommunistien ja juutalaisten välillä; molemmilta ryhmiltä toinen osapuoli on pyrkinyt riistämään ihmisarvon. Toimintatavoissakin on samankaltaisuuksia. En varsinaisesti pitäisi kyseistä ajanjaksoa erityisen hohdokkaana osana maamme historiaa.

Kirja saa minulta lämpimän ja varauksettoman suosituksen. Vaikka historia ja tämä tapauskin olisivat entuudestaan tuttuja, toimii tämä pelkästään kaunokirjallisenakin teoksena hyvin. Ja jos taas eivät ole, niin lukemiselle on pari syytä lisää. Tämä herättää tunteita ja pakottaa ajattelemaan ja vieläpä tahtoo pitää otteessaankin. Ei kirjalta kauheasti enempää voi vaatia.

Jaakonaho nosti kertaheitolla heti esikoisellaan riman omalla kohdallaan huiman korkealle. Jos tämä antoi esimakua tulevasta kirjasyksystä, niin lukevalla yleisöllä on lokoisat oltavat tiedossa!

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri 

Suomennos: Leena Vallisaari 

Gummerus 2011 (alkup 2009) 

Sivuja: 140 

ISBN: 978-951-20-8397-8 

Nainen kidnapataan työpaikaltaan ja viedään metsän keskellä sijaitsevaan myllyyn, jonka kellarissa on myös bunkkeri. Sieppaaja ei tunnu haluavan naiselta mitään: ei sen enempää rahaa kuin seksiäkään. Erityistuntomerkkien perusteella mies vaikuttaakin tutulta naisen menneisyydestä, ja sitä kautta selviäisi teon motiivikin.

Bunkkeri on novellimainen pienoisromaani. Kertojaääniä on kaikkiaan kolme, ja mielenkiintoisesti ne on eroteltu toisistaan erilaisin kirjasintyylein. Tavanomaisempi ratkaisu olisi nimetä kappaleet kertojittain tai yksinkertaisesti kirjoittaa ne riittävän selkeästi erottuvin tyylein. Tämä vaikuttaa pikkuisen oikotiemäiseltä, mutta kieltämättä helpottaa lukijan tehtävää ja vapauttaa hänet pohtimaan muita seikkoja, kuten vaikkapa sitä, mihin ajankohtaan kukin kappale sijoittuu.

Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta kiehtovan erilainen. Tässä ei ajeta takaa ketään, eikä juonen ennalta-arvattavuudesta voi muutenkaan syyttää. Tein lukiessani arvauksen jos toisenkin, mutta yksikään ei lopulta tainnut osua oikeaan, mitä pidän pelkästään hyvää asiana.

Bunkkeri on Schenkelin kolmas suomennettu romaani, ja tämä oli omiaan herättämään kiinnostuksen niitä kahta muutakin kohtaan. Voisiko kirjan lyhyys ja intensiivisyys olla kirjailijalle tunnusomaista? Voisiko joku profiloitua juuri pienoisromanistiksi?

Bunkkerissa on virunut niin monta muutakin arvostelijaa, etten ryhdy heitä luettelemaan. Kas tässäpä oikotie: http://bit.ly/Rk6X7c.

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema 

Book Studio 1988 

Sivuja 171 

ISBN: 951-20-6057-4 

Noin vuosi sitten luin Nenosen kauhukirjan Ken kuolleita kutsuu, ja kommenteissa mainittiin tästä toisestakin kirjasta.  Kun se tuli kirjaston poistomyynnissä vastaan, niin ajattelin kirjan saatavuuden putoavan jyrkästi ja päätin pelastaa sen hyllyyni. Kotimaisen kauhukirjallisuuden tarjonta on sentään melkoisen vähäistä, ja toisaalta, miten voisinkaan ohittaa kirjaa, jonka takakannessa on sitaatti "Kari Nenonen on Suomen mr. Kauhu."

Asetelma on tässä samankaltainen kuin toisessakin: päähenkilöinä on kaksi teinipoikaa, parhaat kaverukset, joista toinen on nörtti ja toinen ei. Nörttiä kiusataan koulussa ja pahoinpidellään kotona. Tässä vaiheessa lukija voisi jo tehdä villin arvauksen ja veikata, että kiusaajat ja kuolema liittyvät jotenkin yhteen, eikä olisikaan väärässä. Samassa tuleekin esiin kirjan eittämätön heikkous, eli ennalta arvattavuus. Ei ole erityisen hohdokasta lukea kirjaa vain nähdäkseen milloin tapahtuu se, minkä kaikki jo tiesivät olevan tulossa.

Myöskään kliseet eivät tilannetta paranna: nörtti soittaa puhelinnumeroon 999 666, mistä hänelle tarjotaan vuokralle asuntoa osoitteessa Puistokatu 6 A 66, ja vuokrakin olisi edullinen 666 markkaa kuussa. Aivan noin kovasti ei olisi tarvinnut alleviivata. Osan tästä voinee antaa anteeksi sillä, että kirja on sentään kirjoitettu 25 vuotta sitten, mutta eivät nuo kuutoset silloinkaan mikään tuore keksintö ole ollut.

Kerronnan osalta kirjoittaja on päätynyt hyppelehtimään sinne tänne eri aikatasojen välillä. Siitä ei kuitenkaan voi liiemmin moittia, sillä on hämmästyttävän helppoa pysyä kärryillä siitä, missä ajankohdassa milloinkin ollaan, vaikka niissä tosiaan poukkoillaan innokkaasti. Kronologisessa järjestyksessä kirjoitettuna tämä olisikin ollut tylsää, joten rakennetta voi pitää perusteltuna.

En oikein jaksanut innostua tästä, Ken kuolleita kutsuu oli parempi. Lisäpisteitä olisi ollut mahdollista saada reilustikin nostalgisesta ajankuvasta, mutta tätä ei liitä menneeseen aikaan oikeastaan mikään muu kuin lankapuhelimet ja markat. No, tuskinpa kirjoittaja osasi ajatellakaan, että kirjansa saisi vielä jonain päivänä tällaisenkin kommentin :)

Vilkaise myös Morren mietteet.

Maarit Verronen: Luolavuodet

Maarit Verronen: Luolavuodet 

Kansi: Markko Taina 

Kirjayhtymä 1998 

Sivuja: 141 

ISBN: 951-26-4369-3 

Kirjan päähenkilö Vjeshta lopetti matemaatikon uransa, koska ei kyennyt näkemään matematiikan kauneutta, jonka on väitetty aukenevan kaikkein lahjakkaimmille. Sen sijaan hän ryhtyikin luolantutkijaksi, muutti pieneen maalaiskylään tutkiakseen siellä olevaa valtavaa luolaa ja houkutteli mukaansa myös tukun tutkijaystäviään.

Luolantutkimus osoittautuu monipuoliseksi tieteenlajiksi sopeutuen hyvin sen mukaan, mikä kunkin tutkijan erikoisala on. Matemaatiikka vain tahtoo olla vaikea tapaus, ja niinpä Vjeshtan rooli ei muodostukaan tieteellisen tavoitteelliseksi, vaan hän tutkii luolia koska tykkää siitä. Luolantutkimuksen kuvaus kuulostaa näin maallikon korvaan asiantuntevalta; tuskin kyse on ainakaan silkasta fiktiosta.

Luolat ja elämä niissä toimii myös vertauskuvina päähenkilön omalle elämälle ja itsensä etsimiselle. Myös Vjeshtan vanhempien pakolaistaustan ja kyläläisten välinen suhde löytää vastinparinsa yli 20000 vuoden takaa. Verronen onkin saanut hienosti mahtumaan monitasoisia elementtejä näinkin pieneen sivumäärään. Mieleen tulee pitkä novelli, eikä ero tietysti suuri olekaan. Loppupuolelta löytyi novellimainen yllätyskin, mikä ilahdutti minua suuresti.

Tämä oli juuri niin hyvä kuin Verroselta uskalsin toivoakin. Ei mikään suuri kirja, mutta erinomainen välipala, oikein maukas!

Jarkko Tontti: Sali

Jarkko Tontti: Sali 

Helsinki-kirjat 2011 

Sivuja: 250 

ISBN: 978-952-5874-69-3 

Sali löytyi saaliiksi kirjastosta kahmiessani sekalaisen pinon lomaluettavaa. Aihepiirinä kuntosalissa lienee jotain kiinnostavaa kaikille jotka itsekin ovat siellä aikaansa viettäneet. Vaikka juuri se sali ei olisikaan tuttu, niin jotain samaa niissä kaikissa on. Ehkä ihmisistä kaivautuu esiin yhteisiä peruspiirteitä, ja siten treenaajat voi tyypillisesti lokeroida yllättävänkin harvaan eri kategoriaan.

Kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka vaihtelevat kertojaääninä vuorotellen. Sami on pikkuisen alle nelikymppinen ministeriössä töissä oleva lakimies. Hän on vastikään vaihtanut kuntosaliaan välttääkseen eksäänsä, jonka oli tavannut vanhalla salillaan. Karoliina on se eksä, alle kolmekymppinen kansanedustajan avustaja. Hänkin on juuri vaihtanut salia, ihan samasta syystä kuin Samikin. Sitten on vielä Pirkko, eläkkeellä oleva hammaslääkäri, joka kirjoittaa salanimellä blogia mm. kahdesta edellisestä, maustaen tekstiään fiktion voimin. Hänen on tietenkin täytynyt seurata kohteitaan voidakseen jatkaa bloggaustaan.

Yhteisen salin lisäksi kertojia yhdistää se, että heidän elämänsä on kovin tyhjää. Kaikki haluavat parantaa elämänlaatuaan kohentamalla kehoaan, mutta sen ja töiden lisäksi ei elämä paljon muuta tarjoakaan. Kolmikosta Karoliina on kiinnostavin, sillä hänen kauttaan saamme katsauksen eduskunta-avustajan arkeen. Kaikki tekeminen on tietysti tärkeääkin tärkeämpää, mutta kalenterin pursutessa yli äyräittensä ja loputtomien sähköpostien vyöryessä laatikkoon päivästä toiseen nopeammin kuin niihin on mahdollista reagoida joutuu ideologia todelliseen puntariin.

Kuntosalikävijänä puolestaan Sami on kiinnostavin, sillä hänen kohdallaan tulee esiin myös salin vaihdoksen johdosta tapahtuva sosiaalinen paine, sillä kaikkien täytyy tietysti sopia niihin aiemmin mainitsemiini kategorioihin ja toteuttaa stereotypiaansa. Hänen treeninsä myöskin muuttuu ajan myötä ja jollain asteella hän kyseenalaistaa punttisalin mielekkyyden.

Loppua kohti minua alkoi kiinnostaa, miten tällaisen kirjan voi lopettaa luontevasti ilman jotain dramaattista ratkaisua. En keksinyt hyvää tapaa, mutta kirjailijan versio on sentään parempi. Kiinnostavasti sekin ottaa tavallaan kantaa siihen, millaista puurtamista sellainen salitreeni on, johon ei kuulu esim. kilpailujen tuoma rytmitys.

Yllättävän kiinnostava tämä kirja oli, vaikka siinä tapahtuukin aika vähän. Heti seuraavaksi aion tarkistaa, mitä muuta Tontti onkaan kirjoittanut.

Salilla ovat käyneet myös Jenni, Tessa, Arja, Jaakko ja Jaana.

Taru Luojola & Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas

Taru Luojola & Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas 

Kansi: Tuli Hypén 

Osuuskumma 2012 

Sivuja 245 

ISBN: 978-952-6642-00-0 

Osuuskumma on ihan uusi kustantamo, ja Kumman rakas on sen ensimmäinen kirja. Kustantamo keskittyy pelkästään kotimaiseen spefiin. On kiinnostavaa nähdä, mitä tuleman pitää; jääkö se vain marginaaliin vai voisiko lukijoita löytyä enemmänkin.

Kumman rakas on novelliantologia 14 kirjoittajalta. Aiheena on "erilainen rakkaus", mikä pääsääntöisesti tarkoittaa jollain tavalla spefimäistä tarinaa, mutta monessa tarinassa on myös rakkauden kohdalla kyse jostain muusta kuin kaikkein tavanomaisimmasta.

Lähtökohtaisesti en muistanut ainoatakaan kirjoittajaa entuudestaan, joskin pari nimeä kuulosti kyllä tutulta, mutta en osannut yhdistää niitä mihinkään. Kenties ovat tulleet vastaan jossain muussa antologiassa.

Kuten odottaa saattaa, tarinat ovat keskenään kovin erilaisia, ja se vahvistaa entisestään arvosteluni subjektiivisuutta: jos laittaisin ne paremmuusjäsjestykseen, saattaisin helposti olla aivan yksinäni järjestykseni kanssa. Sisällysluetteloa silmäillessäni näyttäisi siltä, että pidin enemmän miesten kirjoituksista. Asiaan saattaa hyvinkin vaikuttaa se, että rakkaustarinoissa miesnäkökulma yksinkertaisesti vetoaa enemmän miehiin ja päinvastoin.

Heti ensimimmäinen novelli, Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus sai minut pohtimaan scifin ongelmia. Siinä jonkin kuvitteellisen humanoidilajin edustaja menee diplomaattina vierailulle toisen vieraan lajin luo. Pidin outona oletusta siitä, että molemmat lajit ovat jotenkin itsestäänselvästi nisäkkäitä, ja karkeamman puolen edustaja nimenomaan kummasteli toisen anatomiaa. En myöskään voinut välttyä siltä ajatukselta, että kun näiden lajien edustajat ajautuvat intiimiin kanssakäymiseen, niin kysehän on oikeastaan eläinseksistä, molempien kannalta tasapuolisesti.

Aleksi Kuution Raskas isä -novelissa liikutaan noitien joukossa. Ympäristö oli sellainen, että olisi kiinnostanut lukea enemmänkin. Eletään noitavainojen aikaa, mutta tarkastelu tapahtuu noitayhteiskunnasta käsn.

Antti Riimuvuoren Nettideitti kertoo luuserista, joka kuitenkin tapaa netissä naisen, joka vaikuttaa olevan liiankin hyvää ollakseen totta. Idea, joka tekee siitä lopulta spefiä on hauska, ja novelli on mielestäni oikein toimiva!

Jussi Katajalan Katarsis sijoittuu antiikin kreikan kaupunkivaltioon, jonka suojeluspyhimys ottaa fyysisen hahmon. Historiallinen miljöö toimii hyvin.

Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle on ainoa naisten kirjoittama, jonka nostan esiin. Kertomus sinänsä on melko yksioikoinen naisen ja Saimaassa elelevän lonkero-otuksen romanssi, mutta pidin kertojaäänien vuorottelusta, minkä hoksasin vasta muutaman sivun luettuani.

Taru Luojolan Kuuntele Tomppaa keskittyy lähinnä lihalliseen rakkauteen, mutta nostan sen esiin ainoana, jossa rakkauden erilaisuus tarkoitti puhtaasti maskuliinisten miesten välistä suhdetta. Kaksi naista oli esillä useammassakin, mutta miehet vain tässä.

Suosittelen spefin ystäviä kokeilemaan tätä, vaikka etenkin naislukijoiden mieltymykset luultavasti eroavatkin omistani.

Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen: Rikosromaani 

Kansi: Piia Aho 

Otava 2012 

Sivuja: 173 

ISBN: 978-951-1-26464-4 

Kirjan nimenä "Rikosromaani" ei ole kovin omaperäinen. Kun kirjailijana on Petri Tamminen, on kuitenkin odotettavissa jotain muuta kuin perinteinen dekkari.

Tietysti rikosromaanissa täytyy olla pahis, jota otetaan kiinni. Hermann Ångström - Malmin musertaja ja Hämeenlinnan häpäisijä - ei ole perinteinen varas tai surmaaja, vaan hän häpäisee ihmisiä, aiheuttaa huolia, murheita ja häpeää heidän elämäänsä. Omaa etuaan hän tavoittelee vain poikkeustapauksissa, pääasiassa tavoitteena on vain kohteiden henkinen pahoinvointi.

Sitten rikosromaanissa täytyy olla poliisi, ja usein hänen elämänsä ei ole aivan mallillaan. Komisario Vehmas ei ole onnellinen mies. Avioliitto vaimon kanssa päättyi vasten molempien tahtoa, ja leskimiestä painavat selvittämättä jääneet asiat. Koirakin sairastaa yhtenään.

Enon opetuksista valittelin sitä, miten takakannen kuvaus jostain lakoniseen huumoriin ja tilannekomiikkaan liittyvästä tuntui kertovan jostain muusta kirjasta. Rikosromaanin takaliepeessä mainitaan, että "Tälläkään kertaa lakonisen huumorin mestari ei petä lukijoitaan." Valitettavasti joudun toteamaan saman uudestaan: luonnehdinta ei kerro tästä kirjasta, tai sitten lakoninen tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "ei hauska".

Kuten aiemmat Tammisen kirjat, tämäkin on kovin lyhyt, ja tällä kertaa tuntui loppuvan kesken. Viimeisen sivun luettuani kurkistin vielä pari tyhjää eteenpäin, jos sieltä löytyisi jatkoa. Ei löytynyt, jäi vain tunne, että menikö minulta jokin suurempi viisaus sivu suun. Jos meni, niin arvelen sen liittyvän siihen, miten pitäisi elää enemmän hetkessä ja jättää murehtimatta asioita, jotka eivät (vielä) ole edes tapahtuneet. Ainakin se olisi ihan hyvä ohje, vaikkei Rikosromaanista olisikaan peräisin.

Edellä oleva kuulostaa aina negatiiviselta, mutta se ei kunnolla kuvaa jälkitunnelmaani kirjasta, sillä se on kaikesta huolimatta enemmän plussan puolella kuin miinuksen, enkä aio jättää Tammista jatkossakaan vaille huomiota.