Juha Vuorinen & Mikael Wöller: Kaksipäisen vekaran varjossa
Diktaattori 2012
317 sivua
Olen lukenut Vuoriselta muutaman kirjan jokunen vuosi sitten, mm. kolme Juoppohullun päiväkirjaa. Minulla oli siis jonkinlainen käsitys siitä, mitä on lupa odottaa jos Vuorisen teksteihin tarttuu. Toinen kirjoittaja Mikael Wöller on tuttu ainoastaan yhdestä Vuorisen dekkarista, jossa oli samanniminen henkilö. Muistaakseni kyse oli miehestä, joka synnytti lapsen. Nämä lähtökohdat eivät mielestäni luvanneet mitään kirjallisen työn mestarinäytettä, mutta hyvässä lykyssä kyseessä saattaisi olla hauskaa luettavaa.
Kaksipäisen vekaran varjossa kertoo Adolf Hitleristä, joka menikin naimisiin tummaihoisen prostituoidun kanssa ja pariskunnalle syntyi siamilaiset kaksoispojat Otto ja Lothar, joista kumpikin peri toisen vanhemman ihonvärin. Siamilaiset kaksosethan voivat tunnetusti olla ainoastaan identtisiä keskenään, jolloin tällainen eroavaisuus ihonvärissä olisi mahdotonta. Kirjassa se onkin tulosta Jumalan ja Pirun vedonlyönnistä aiheesta, jota en jaksa muistaa. Eikä sillä väliä näyttänyt olevankaan.
Hitlerin vaiheita seurataan lapsuudesta aina katkeraan loppuun saakka, ja tapahtumat on väritetty arvatenkin Vuorisen toimesta "mielenkiintoisemmiksi" tai "hauskemmiksi". Taustalla ovat tietenkin kulissien takana pidetty vaimo tai kaksoispojat, tai sitten vain päätön kohellus. Jos kirjasta jotain hyvää pitää löytää, niin se olkoon Hitlerin ja Saksan vaiheista ripotellut faktatiedot, joskin kyseessä tosiaan on vain joukko yksittäisiä faktoja, ja lukija on todellisuudessa oman yleissivistyksensä varassa.
Huonoja puolia tästä kirjasta ei sitten olekaan vaikea keksiä. Lukurupeamani aikana minulle tuli mieleen lukemattomia tapoja, joilla voisin tätä mollata tai pilkata, mutta en lähde erittelemään niitä tässä lainkaan. Jos kirjasta otettaisiin pois osat, jotka liittyvät alatyylisesti ulostamiseen, virtsaamiseen, seksiin, oksentamiseen sekä ruumiinosiin joilla noita toimintoja suoritetaan, jäisi jäljelle alle 100 sivua. Jos siitä lopusta poistettaisiin mukahauska yliampuva kohellus, olisi jäljellä enää 30 sivua, joihin olisikin koottu ne mainitut irtofaktat ja epämääräistä puhetta Jumalan ja Pirun välillä, mutta siitäkään ei saisi selvää, koska joka toinen rivi olisi poistettu jo aiemmin.
Olen yrittänyt miettiä, miksi kukaan lukisi tätä kirjaa. Ainoaksi kohdeyleisöksi olen keksinyt keskenkasvuiset pojat, joita kakka- ja pieruhuumori jaksaa viehättää, mutta voin taata, että hekin saisivat siitä yliannoksen jo ensimmäisen 50 sivun aikana, joten lopuille 260 sivulle en keksi kerrassaan mitään oikeutusta.
En suosittele kenellekään.
