tiistai 30. syyskuuta 2014

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like 2014
Sivuja: 175

Väliaikainen on kokoelma lyhytproosaa. Sivun-parin mittaisia tekstejä on kymmenittäin, ja kaikki on kirjoitettu minä-muodossa. Aluksi kertojat puhuvat ihan tavallisen kuuloista puhekieltä, mutta jälkipuolella praataan meänkieltä, joten murrevaroitus on voimassa.

Yhtä tarinaparia lukuun ottamatta kertojat vaihtuvat koko ajan. Kirjassa ehtii siis marssia lukijan eteen varsin mittava ihmislauma. Kaikissa teksteissä on jotain vinksallaan, ainakin jonkun näkökulmasta katsottuna. Joistain tulee mieleen, että yhteiskunnassamme täytyy olla vikaa, kun puhujat kuulostavat niin uskottavilta. Kavalkadin jatkuessa alkaa näkökulmakin vähitellen muuttua: tällaisiahan me juuri olemme, kaikki samanlaisia siinä, että olemme keskenämme niin erilaisia.

Ei tämä mitään hyvänmielen lukemista ole, sillä kyllähän kuvauksen kohteena on pääasiassa se elämän kääntöpuoli. Minunkaltaiselleni pätkälukijalle tämä soveltui erityisen hyvin, sillä luettavaa oli kerrallaan juuri sen verran kuin halusin, enkä oikein osaa nähdäkään tätä kerralla hotkaistavaksi. Monet takuulla kykenevät lukemaan yhdeltä istumaltakin, mutta siinä tapauksessa ei kullekin tarinalle montaa ajatusta ehdi jäämään, siksi monta niitä on.

Minä pidin tästä todella paljon. Tekstit eivät tarvinneet tulkintaa auetakseen ja olivat verrattoman sujuvia, mutta pistivät silti ajattelemaan. Mestarillinen teos suorastaan. Oikeastaan voisin laittaa tähän top10-tunnisteen jo valmiiksi, sillä tulen taatusti mainitsemaan tämän listatessani vuoden parhaimmistoa.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Jussi Siirilä: Kaikkien aikojen tarina

Jussi Siirilä: Kaikkien aikojen tarina
Gummerus 2014
Sivuja: 402

Kirjailija Hannu Mäkäräinen on päättänyt luopua kirjoittamisesta ja tehdä jotain aivan muuta. Dokumenttielokuva thaimaalaisista marjanpoimijoista ei meinaa saavuttaa toivottuja piirteitä, kun poimijat eivät koekaan olevansa uhreja eikä muutakaan draamaa tahdo löytyä. Sattumalta hän törmää kapakassa Fors-nimiseen mieheen, jonka tarinaa ei malta olla kirjoittamatta kirjaksi.

Forsin ulkomainen työnantaja on perustamassa Lappiin valtaisaa elämyspuistoa, moninkertaisesti Linnanmäkeä ja muita vastaavia suurempaa. Luonnollisesti koko komeus sijoitetaan luolaan, joka varta vasten louhitaan vain tätä varten. Siinä sivussa taitaa syntyä mittava kaivoskin, mutta sehän on silkkaa plussaa.

Tässä vaiheessa lukija jo huomaakin toden ja Mäkäräisen kirjoittaman kirjan kulkevan vähintäänkin lomittain. Fors on henkilönä liian tylsä, ja kirjailija haluaa lisätä mielenkiintoa mm. kirjoittamalla tälle suhteen esimiehensä kanssa. Forsin lapsi sairastuu vakavasti, mikä miellyttää kirjailijaa, mutta päähenkilö haluaisi pitää perheensä erossa tarinasta.

Uudelle aikatasolle Mäkäräisen kirja pääsee hänen tavatessaan eksentrisen kylähullun Rutun, joka kertoo esi-isistään 1930-luvulla. Siinä tarinassa joukko saamelaisia viedään Berliiniin eläintarhaan näytille, ja sivussa saadaan tutustua mm. dekadenssiin ja ruskeapaitojen edesottamuksiin.

Aluksi tuntui, ettei näillä tarinalinjoilla ole mitään tekemistä keskenään, mutta pikkuhiljaa niissä alkoikin näkyä yhtäläisyyksiä. Siinä missä 30-luvun Saksan tapahtumista tiedetään mihin ne johtivatkaan, niin nykypäivän osuutta pitää vain typerän suhteellisuudentajuttomana ja härskinä yrityksenä repiä rahaa välittämättä seurauksista paikalliselle ympäristölle ja ihmisille. Ehkä globaalin kapitalismin ja natsismin välille ei saa suoraan vedettyä yhtäläisyysmerkkejä, mutta ajatuksia tämä rinnakkainasettelu kyllä herättää. Ahneus, turhamaisuus ja epäinhimillinen hyväksikäyttö mainitaan kirjan kansiliepeessä, ja ne kieltämättä esiintyvät molemmissa kertomuksissa.

Kirjan nimeä pidän kummallisena. Se on kylläkin samalla Mäkäräisen kirjoittaman kirjan saama nimi, eikä hänkään sitä ymmärtänyt. Itse en kauheasti innostunut kummastakaan tarinasta, kenties sen vuoksi, että molemmissa esitettiin vastenmielisiä ilmiöitä. Tapa, jolla kerrotut tarinat, Mäkäräisen kirjoittama kirja ja hänen kertomansa sekoittuvat, on hauska. Lukijallekaan ei tule vaikeuksia pysyä kärryillä siitä mistä on kulloinkin kyse, mutta se ei ole varsinainen ansio, vaan perusvaatimus.

En pidä tätä Siirilän parhaimpana kirjana, vaikka siinä kieltämättä sanomaa onkin.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Like 2014
Sivuja: 273

Mahtaakohan mihinkään muuhun ihmisryhmään liittyä yhtä kovia ennakkoluuloja kuin romaneihin? Yksi jos toinenkin tietää heihin liittyvän viimeisen totuuden, joka tietenkin perustuu joko yksittäiseen kokemukseen tai kuulopuheisiin. Useinkaan ei kuitenkaan tule ajatelleeksi sitä, miltä tuntuu olla niiden ennakkoluulojen kohteena. On yhdentekevää, vaikka saisi yhdellä lauseella kumottua kaikkien tapaamiensa ihmisten ennakkoluulot, kun uusia tulisi silti aina vain lisää.

Mustalaisäidin kehtolaulu ylettyy vähän reilun kahden sukupolven mittaiselle ajalle. Alussa on iso asia, kun Maritan perhe saa oman mökin, ja voi asua samassa paikassa kiertelyn sijaan. Kouluun Marita ei aivan ajallaan pääse, koska tiuhaan tahtiin putkahtelevia nuorempia sisaruksiakin täytyy hoitaa, eikä äiti heistä ilman apua selviä.

Ympäröivä yhteiskunta kehittyy kovaa vauhtia, ja myöhemmin kenenkään ei tarvitse enää elää kiertolaisina tai antaa lapsiaan lastensuojelulle vain sitä varten, etteivät he joutuisi olemaan taivasalla talvisin. Romanien kulttuuri pitää pintojaan muuttuvassakin tilanteessa. Osa haluaisi sopeutua valtaväestön tapoihin, mutta toiset pitävät sitäkin tiukemmasti kiinni omastaan. Ja vaikka sopeutumishalua olisikin, niin ennakkoluulot eivät muutu yhtä nopeasti kuin yhteiskunta muilta osin. Niinpä vaikkapa työllistyminen osoittautuu varsin haasteelliseksi.

Björk onnistuu hienosti kuvaamaan niitä ongelmia, joihin epäilemättä jokaikainen romani joutuu tutustumaan. Samoin tapakulttuurin kuvaus onnistuu luontevasti, eikä oppikirjamaiselle selostukselle ole tarvetta. Kirjan kattama ajanjakso on niin pitkä, että tapahtumat etenevät nopeaan tahtiin. Minun mielenkiintoni olisi riittänyt tarkempaankin kuvaukseen, mutta en oikein voi lopputulosta moittiakaan. Kirjan loputtua tuli sellainen tunne, että "Tässä oli nyt pätkä yhden perheen tarinaa. Entäs muut?" En tarkoita sitä, että tähän kirjaan olisi pitänyt ympätä enemmän, vaan että voisin hyvin lukea aiheesta lisääkin.

Olen pitänyt kaikista Björkin kirjoista, eikä Mustalaisäiti tee poikkeusta. Yllättävää oli se, ettei kirjan nimi tällä kertaa alakaan p-kirjaimella :) 

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Sinikka Nopola: Kyä tässä jotain häikkää o

Sinikka Nopola: Kyä tässä jotain häikkää o
WSOY 2006
Sivuja: 218

Tämä on Nopolan kolmas Eilasta, Rampesta ja Likasta kertova kirja. Olen joskus ammoisina aikoina lukenut sarjan ensimmäisen osan Ei tehrä tästä ny numeroo, mutta en suoraan sanottuna muista siitä muuta kuin tampereen murteen. Yleensä en juuri perusta murteella kirjoitetuista kirjoista, mutta tampere on ollut poikkeus. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että olen kuullut sitä lapsena sukulaisteni suusta. Jollain toisella murteella en luultavasti tykkäisi Eilasta ja Rampestakaan yhtä paljon.

Kirjassa on yhteensä neljä henkilöä: eläkeläiset Eila ja Rampe, heidän tyttärensä Likka ja hänen poikaystävänsä Pirkka. Likan ajatukset tulevat esiin päiväkirjamerkinnöistä, Eilan ja Rampen taas dialogeista. Pirkka ei saa paljonkaan suunvuoroa, mutta tärkeintä onkin se, että hän on kuvioissa mukana.

Eila, Rampe ja Likka ovat perihämäläisiä. Heidän pidättyväisyytensä ja huomionhaluttomuutensa tarjoaa monia toinen toistaankin hauskempia tilanteita, jotka Nopola osaa luoda hyvin vähäeleisesti. "Ei tehrä tästä ny numeroo" kuvaa näitä ihmisiä paremmin kuin hyvin.

Ihastuin Eilaan ja Rampeen kertaheitolla. Miten olenkaan voinut heitä ikinä unohtaa? Nauroin ääneen useaan kertaan tätä lukiessani, ja vieläpä niin, ettei naurua edes meinaa saada loppumaan ajatellessaan tilannetta yhä uudestaan.

Näistähän on tehty äänikirjojakin, ja voin hyvin kuvitella, että sopivien näyttelijöiden käsissä lopputulos on vieläkin parempi. Painettunakin tämä oli hyvin nopealukuinen, joten en voi kuin suositella!

tiistai 2. syyskuuta 2014

Marko Leino: Syytön

Marko Leino: Syytön
Tammi 2001
Sivuja: 324

Syytön on rikosromaani, joka on kirjoitettu rikollisen näkökulmasta. Mitään kissa ja hiiri -leikkiä tässä ei ole, vaan tarina tarkastelee muutaman vuoden mittaista ajanjaksoa psykopaatin silmin.

Henrik Häkkinen on luuseri, jonka avovaimo heittää ulos heti kirjan alkajaisiksi. Sankarimme maallinen omaisuus mahtuu helposti käsivarsilla kannettavaksi, joten sen puolesta muutto on melkoisen vaivaton. Erokaan ei sinänsä häntä haittaa, ainoastaan se meni pieleen, että hänen piti olla jättäjä, ei naisen. Tästä käynnistyy sarja tapahtumia, jonka varrella saadaan tutustua Häkkisen sielunelämään, ja saahan siinä ohessa muutama ihminen surmansakin.

Tärkeä piirre kirjassa on se, että Häkkinen on epäluotettava kertoja. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun moiseen törmään, tai sitten en ole sitä aiemmin edes tajunnut. Näin jälkikäteen tuntuu siltä, että tajusin asian pikkuisen myöhässä, ja vähän kiinnostaisi nähdä, miltä kirja vaikuttaisi jos sen tietäisi alusta alkaen. Kyllähän tämä poikkeaa tavanomaisesta, mutten ole lainkaan varma, pidänkö siitä vai en. Ainakin Häkkinen on sopiva henkilö olemaan epäluotettava.

Mielenkiintoisista piirteistään huolimatta en innostunut tästä kauheasti, vaikka mielelläni loppuun asti luinkin. Häkkinen on vastenmielinen tyyppi, johon ei halua samaistua, mutta silti hän on se tarinan kertoja, jota kohtaan tavallaan pitäisi tuntea sympatiaa. Tilanne on sen verran ristiriitainen, että lukija jättää häneen vaistomaisesti etäisyyttä.

Erilaisuus oli ihan pirteää, tämä oli omiaan nostamaan kiinnostustani Ansaa kohtaan, joka ilmeisesti on Leinon rikosromaaneista ansiokkain.