tiistai 24. helmikuuta 2015

Aku Ojala: Antelias kaupunki

Aku Ojala: Antelias kaupunki
Gummerus 2015
Sivuja: 269
Antero on noin 30-vuotias kirjailija, joka on julkaissut kaksi runoteosta, mutta haluaisi kuumeisesti kirjoittaa muutakin. Hän haluaisi kirjoittaa mestariteoksen, jonka nerokkuutta kirjallisuudentutkijat päivittelisivät vielä sadan vuoden kuluttuakin, ja jonka ansiosta katu nimettäisiin hänen mukaansa.

Kyllähän haaveilla saa, ja sille asteelle Anteron kirjoittaminen näyttää jäävänkin. Sen sijaan hän ajelehtii ympäri kaupunkia, ryyppää ja paneskelee siinä sivussa useampaa naista kuin lukija jaksaa edes laskea. Pidempiäkin suhteita hän yrittää, muttei ole yhdenkään kohdalla tosissaan.

Yleensä minua ärsyttävät tällaiset "sankarit", jotka kulkevat elämänsä läpi tekemättä lainkaan työtä, mutta tuntuvat silti pärjäävän ihan mukavasti. Jostain kumman syystä Antero ei kuitenkaan ärsyttänyt, vaan hänen edesottamuksiaan oli kiinnostavaa seurata.

Sen kummempaa sanomaa en kirjasta löytänyt. Joku asiaa paremmin tunteva voi löytää viitteitä aiempien kirjailijoiden työhön, mutta minulle ei sellaisiakaan tullut mieleen. En varmaankaan ole lukenut oikeita kirjoja. Ihan kiinnostava kirja esikoiseksi.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Patricia Cornwell: Post mortem

Patricia Cornwell: Post mortem
Suomennos: Erkki Jukarainen
Otava 1994, alkup. 1990
Sivuja: 352

Patricia Cornwell on kirjailija, jonka nimeä en ole välttynyt kuulemasta, ja sen vuoksi ajattelin lukea häneltäkin jotain. Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjaa on jo suomennettukin 21 osaa. Mielestäni sarjoista on hyvä aloittaa alusta, joten valinta oli melkoisen helppo.

Post mortem on siis Kay Scarpetta -sarjan ensimmäinen kirja. Päähenkilö Kay on kuolinsyytutkija, ja rikostutkinnan eteneminen hänen näkökulmastaan kuulostaakin telkkarista tutulta. Wikipedia-artikkeli Cornwellista väittääkin patologimuodin saaneen alkunsa juuri näistä kirjoista. Tiedä sitten, onko sillä niin väliä.

Kyse on siis dekkarista, jossa sarjamurhataan naisia samanlaisella tavalla. Kuolinsyytutkijaa ahdistaa, kun hän tietää kyseessä olevan sarjan, joten jos hän ei keksi syyllistä ajoissa, on panoksena murhaajan ehtiminen seuraavaan uhriinsa. Kovin tutunkuuloista juttua, eikä kirjassa minusta muutenkaan mitään ihmeellistä ole. Eniten mieleeni jäivät puhekielen ilmaisut, jotka eivät toimi suomeksi lainkaan, vaan kuulostavat täsmälleen siltä mitä ovatkin: amerikkalaista puhekieltä sanasta sanaan suomeksi käännettynä. Esimerkiksi kukaan ei huudahda "pyhä paska!", tai jos huudahtaakin, niin hän tekee sen itsetarkoituksellisesti sanoakseen jotain, mitä ihmiset eivät oikeasti sano. Puhekielen kääntäminen ei takuulla ole helppoa, mutta se ei silti tarkoita, etteikö olisi syytä yrittää.

Muuta moitittavaa minulla ei olekaan, mutta ei tämä myöskään päätä huimaa. Arvelen lukevani Kay Scarpettan edesottamuksista vastakin, kun sekä erään divarin että kirjastonkin poistomyynnistä tuli ostettua yhdet kirjat.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Maarit Verronen: Pimeästä maasta

Maarit Verronen: Pimeästä maasta
Kirjayhtymä 1995
Sivuja: 268

Tämän kirjan löysin aikanaan kirjaston poistomyynnistä. Kansi on melkoisen mitäänsanomaton, eikä takakannen kuvauskaan kerro oikeastaan mitään muuta kuin sen, että jollain kirjan keskeisellä henkilöllä on pitkä ja vaikea nimi. Sen vuoksi ostopäätös tuli tehtyä yksinomaan kirjailijan nimen perusteella, mikä osoittautui riittäväksi perusteeksi, kuten olin toivonutkin.

Kirjan "ihmiset" ovat vain ihmisenkaltaisia. Tärkeimmät erot ovat erikoisessa syntymätavassa ja erityisesti siinä, että heidän fyysinen ulkomuotonsa muuttuu välittömästi ja suoraan henkisten ominaisuuksien perusteella.

Päähenkilö Ulthyrja Tharabereghist on kotoisin Pimeästä maasta, kaukana pohjoisessa eristyksissä kaikesta muusta olevasta kylästä. Kyläläiset uskovat maailmassa olevan heidän kylänsä ja ympäröivä tundra, eikä mitään muuta. Joka muuta kuvittelee, laitetaan kuoppaan virumaan, jotta hänestä pehmenee pois moinen epämuotoisuus. Kylässä on ensiarvoisen tärkeää olla oikean muotoinen. Kaikki ovat joko metsästäjiä tai huolehtijoita, ja heidän muotojaan ohjataan näitä toimia varten. Lapsia pidetään kuopissa pehmenemässä ja he pitävät päällään kivuliaita osamuotteja, jotka pakottavat heitä vähitellen oikean muotoisiksi. Oikea muoto puolestaan kokeillaan sovittautumisessa metalliseen kokomuottiin, joka on mystisen alkuvoiman luoma.

Ulhtyrhaa ahdistaa hänen kylänsä ilmapiiri ja tukahduttava asenne. Kulkukauppiaan tultua kylään hän uskoo, että maailmassa voi olla muitakin kyliä, ja niitä hän lähtee etsimään. Lukijaa ei suuresti yllätä, että kyliä myös löytyy, eivätkä kaikki ole samanlaisia kuin Pimeä maa. Tämän enempää en juonta halua paljastaa.

Niin kylien dynamiikka kuin ihmisten muodotkin on tietysti nähtävä vertauskuvallisina. Toisaalta eristyneisyys nousee hyvin selväpiirteisenä esiin. Pimeämaalaisten ahdaskatseisuus on alleviivaavan korostettua, ja ylipäätään kylien asukkaiden maailmankuva tuntuu suorastaan koomiselta, kun tiedämme, mitä muuta maailmasta todellisuudessa löytyy. Kirjassa eristyneisyys on vain maantieteellistä, mutta yhtä hyvin sen voisi ajatella ajalliseksi tai tiedolliseksikin, viime kädessä ilmiö toimii ihan samalla tavalla. Sen vuoksi tästä on helppo lukea myös kritiikkiä uskontoja kohtaan.

Kirja on ollut Finlandia-ehdokkaana 1995, mikä oli ilahduttavaa kuulla. Minä pidin tästä kovasti, sillä kyse on kirjasta, joka suorastaan pakottaa ajattelemaan. Se ei tarjoa edes suoraa kysymystä saati sitten vastausta, mutta silti lukija jää niitä molempia pohtimaan. Lukijakohtaisesti molemmissa on tämän kohdalla varmasti suuria eroja.

Parin päivän päästä alkaa lähikirjastossani seuraava poistomyynti. Toivottavasti minulla käy siellä yhtä hyvä tuuri kuin viimeksi!