torstai 30. joulukuuta 2010

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Tammi 1998, 335 sivua.

Tällä kertaa oli vuorossa yksi niistä harvoista kirjoista, joka ei ole lainassa mistään tai edes annettu arvostelua varten, vaan se on ollut meillä pian pari vuotta. Se kuuluu oikeasti seitsenvuotiaalle tyttärelleni, joka ei kuitenkaan ole saanut sitä lukea, eikä ole halunnut sitä itselleen luettavan. Minä tarkistin nyt osaltani, antaisinko hänen edes lukea sitä vielä.

Harry Potter tuskin kaipaa esittelyjä. En myöskään aio kertoa juonesta tai asetelmasta tai puitteista tai mistään vastaavasta yhtään mitään, sillä en jaksa uskoa tähän blogiin löytävän kenenkään, joka saisi noita tietoja ensimmäistä kertaa vasta täältä. Jos suinkin joku sellainen on, niin ilmoittautukoon kommenteissa!

Fantasia ei ole kuulunut minun lukemistooni oikein milloinkaan. Olen pitänyt tärkeänä sitä, että tarinoiden tapahtumat voisivat periaatteessa olla mahdollisia, ja jos lähdetään taikavoimien tielle, niin nousee helposti esiin kiusallisia kysymyksiä siihen tyyliin, että jos tuo on mahdollista, niin miksi tämä ei. Tai jos on mahdollista rikkoa joitain hyvin perustavanlaatuisia fysiikan lakeja, niin sitä voisi käyttää hyväkseen esim. ikiliikkujan kaltaisten keksintöjen kehittämiseen. Sellaisten avulla taas saataisiin vaivatta tuotettua apua monille sitä tarvitseville, ja minä ainakin tekisin mieluummin niin kuin vain sepittäisin viihdyttäviä tarinoita.

Ajatukseni on siis se, että jos kirjailija näkee vaivaa ottaakseen taikuuden käyttöönsä ja rakentaa kokonaisen maailman sen varaan, niin eikö hänestä voisi samalla löytyä sen verran inhimillisyyttä, että hänen maailmassaan olisi saman tien autettu hädänalaisia? Vaikkapa haitattu jästien sotakoneiden toimintaa ja vaikutettu salaa vääryytä kärsivien eduksi? Miksi J.K. Rowlingin luomassa maailmassa on lasten syöpäosastoja?

Harry Potter -sarjan suosio on helppo ymmärtää. Kukapa ei haluaisi olla velho? Harry, jota kasvatuskodissaan potkitaan päähän suorastaan raivostuttavalla tavalla, kokee niin täydellisen pelastuksen, ettei se enää voisi olla parempi. Harryn kohtelu kotonaan ei ole niinkään raivostuttavaa siksi, että se on niin ilmiselvästi väärin, vaan juuri sen ilmiselvyyden vuoksi. Vähempikin alleviivaus olisi riittänyt, sillä Tuhkimon paha äitipuoli ei ollut edes aloittelija Potterin perheeseen verrattuna.

Vaikka lukija ei Harryn lähtökohtia voinekaan jakaa, on jokaisen lapsen elämässä varmasti tilanteita joissa olisi kivaa omata pikkuisen taikavoimia. Taikoa itselleen hieman herkkuja tai uusi lelu, rankaista kaveria joka ei ollut kiva juuri sillä kertaa, näpäyttää ankaria aikuisia. Juuri siihen tämä kirja vastaa.

Toinen puoli on taikamaailman olemassaolo. Sisäänkäynti löytyy jostain ihan tavallisesta paikasta, jota ei vain osata katsoa. Se on uskoakseni tärkeää, sillä on kivaa kuvitella jokapäiväisen matkan varrelta läytyvän jotain paljon kiinnostavampaakin, jos vain osaisi kokeilla oikeasta kohtaa.

Vaikka en uskoakseni kuulukaan kirjan ensisijaiseen kohderyhmään, niin nautin silti sen lukemisesta. Tarina oli elokuvan pohjalta entuudestaan tuttu, mutta se ei ainakaan vähentänyt viehätystä, sillä kirjassahan kerrotaan aina asiat tarkemmin ja siitä selviää sekin seikka, mikä on kenties mennyt elokuvassa ohi. En aio kuitenkaan jatkaa kirjasarjan lukemista, sillä minusta kaikenlaisten supersankaritarinoiden kiinnostavin osuus on se, missä he vasta saavat tai löytävät erikoisvoimansa, eli se missä he lakkaavat olemasta tavallisia ihmisiä.

Se täytyy vielä todeta, että tällaista kirjaa on huono mennä kritisoimaan yhtään mistään, kun ottaa huomioon myös myyntiluvut. Selvästikin kirjailija on tiennyt paremmin.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Antti Tuuri: Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa
Otava 1982, 364 sivua.

Jenin aamujen jälkeen kaipasin jotain huomattavasti kevyempää luettavaa. Koska oli vasta aattoaamu enkä edes odottanut pukin tuovan minulle kirjoja, niin aloitin mukaan ottamani Pohjanmaan. Lisää keveyttä toi mukanaan se, että kirja ei ole minkäänlainen uutuus eikä sillä olisi siksi mitään kiirettä. Se ei myöskään ole arvostelukappale, joten lukea saattaisi juuri niin hitaasti tai pohdiskelematta kuin lystäisi. Täsmälleen kuten pitikin!

Olen joskus tullut avanneeksi telkkarin silloin kun Pohjanmaata esitettiin elokuvana. En päässyt mukaan alusta asti, vaan jostain epämääräisestä keskikohdasta. En edes muista siitä juuri muuta kuin että Esko Salminen esitti humalaista miestä ja siinä ammuskeltiin. Silti nuo eittämättä hatarat muistikuvat riittivät motivoimaan minut valitsemaan Tuurin tuotannosta juuri Pohjanmaan, eikä jotain muuta. Vaihtoehto olisi voinut olla vaikkapa Finlandia-palkittu Lakeuden kutsu.

Pohjanmaa on samannimisen, kuusiosaisen romaanisarjan neljäs kirja. Takakannessa luvattiin kunkin sarjan romaanin olevan luettavissa myös täysin itsenäisinä teoksina. Väite pitää jokseenkin paikkansa, mutta epäilemättä järjestyksessä lukemisessa olisi puolensa. Kirja hyppää näet suoraan toimintaan, minkä aikana ei ole vielä käsitystä millaisista hahmoista on kyse. Tarinan edetessä käy ilmi, että heti alussa riehunut Veikko on niin vahva persoona, ettei se voi olla tulematta ilmi jo aiemmissa osissa.
Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi
Koko sarja keskittyy Hakalan suvun vaiheisiin. Pohjanmaa sijoittuu vuoden 1978 heinäkuiseen sunnuntaihin, jona kaikki Hakalat ovat kokoontuneet kotitilalle amerikkaan lähteneen vaarin perinnönjaon varjolla. Jaettavaa ei pahemmin ole, ja niinpä tapahtumat keskittyvätkin johonkin aivan muuhun. Jo aiemmin mainitun Veikon matonkutomo on joutunut konkurssiin hänen palkattuaan firman raha-asioita hoitamaan paikkakunnalla asuvan Ketolan, joka tunnettu vilunkipelistään. Firma on siis nurin, koneet ovat päätyneet Ketolan omalle firmalle, eikä laillista tietä ole oikeutta luvassa. Tapahtunutta puidaan eri henkilöiden toimesta eri kanteilta, ja veljesten - Veikon, Sepon, Paavon ja Erkin - toimet pyörivät sen ympärillä, miten vääryys saataisiin oikaistuksi pohjalaisittain.

Tuuri osaa kertomisen taidon. Tarina etenee mukavasti, eikä aika käy missään vaiheessa pitkäksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajalle, mutta niitä rytmittävät mukavasti erilaiset muistelot, jotka ovat paikoitellen parinkymmenen sivun mittaisia. Samalla saadaa luontevalla tavalla kerrottua lukijalle lisää Hakalan suvun vaiheista. Itse tykästyin kertomukseen, missä Karhumäen kristillisen opiston suojeluskuntalaiset lähtivät vapauttamaan Suomea kommunisteista. Itse asiaakin tärkeämpää kun tuntui olevan se, ettei ainakaan naapuripitäjien osastot ainakaan ehtisi pääkaupunkiin ennen heitä ja pääsisi siitä myöhemmin irvailemaan.

Jossain vaiheessa huomasin tekstin muistuttavan suosikkiani Jari Tervoa, mikä luonnollisesti tarkoittaa Tervon muistuttavan Tuuria. Tietämättä vielä Pohjanmaa-sarjasta enempää, voi toinen yhtäläisyys löytyä Tervon Rovaniemi-teemasta. Se puolestaan tarkoittaisi, että minun on jatkettava tämänkin sarjan lukemista. Eikä se tunnu lainkaan ahdistavalta ajatukselta, vaan päinvastoin! Yksittäisenä romaanina Pohjanmaa olisikin jäänyt hieman torsoksi, sillä se herättää mielenkiinnon kuulla lisääkin ja luo samalla puitteet tarinan jatkamiselle molempiin suuntiin.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa: Jeninin aamut
Like 2010, 343 sivua.

Olin pannut tämän kirjan merkille Liken sivuilla, mutta ohittanut silloin. Aihe kuulosti kyllä kiinnostavalta, muttei ihan tarpeeksi. Kuuttaren arvostelu sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi, ja pyysin Likeltä arvostelukappaleen. En ole perehtynyt Israelin ja Palestiinan väliseen tilanteeseen kovin hyvin, ainoastaan sen verran että tiesin israelilaisten olevan siellä rosvoretkellä ja polkevan palestiinalaissiviilien oikeuksia panssarivaunujensa ja rikkaan armeijan tukemana. Eniten pelkäsin sitä, että kirja olisi liian kipeää luettavaa, että silmieni eteen tuotaisiin sellaisia vääryyksiä ja julmuuksia, joista en pääse yli. Pelkoni osoittautui oikeaksi.

Jeninin aamut on palestiinalaiskirjailijan fiktiivinen teos, joka kertoo yhden suvun tarinan lähtien 30-luvun lopusta ja päätyen 2000-luvun alkuun. Historialliset faktat ovat kuitenkin oikeita, ne on tarkastettu useiden tutkijoiden voimin, ja lähdeluettelossa on teoksia "molempien puolten" edustajilta. En siis näe mitään syytä epäillä kirjan objektiivisuutta. Kirjan juoni, jos sellaisesta voi puhua, on oivaltavasti valittu. Israelilaissotilas varastaa päähenkilön Amalin isoveljen Ismailin vuonna 1948 kasvattaakseen hänet omana lapsenaan. Sotilaan vaimo Jolanta on Puolan juutalaisia, ja on tullut lapsettomaksi natsien julmuuksien seurauksena. Ismail on kaappauksen hetkellä vain puolivuotias, ja siten hänet kasvatetaan täysin juutalaiseksi, ja myöhemmin hänestäkin tulee sotilas, joka pääsee sortamaan omia sukulaisiaan. Ei liene vaikeaa arvata, mitä aikanaan tulee tapahtumaan, mutta en aio lausua sitä tässä ääneen.

Sivun 77 kohdalla lukiessani minulle oli jo aivan selvää, etten haluaisi lukea kirjaa loppuun asti, koska siitä tulisi niin paha mieli. Olen aiemminkin sanonut, kuinka en voi sietää epäoikeudenmukaisuutta, ja se mitä sionistit tekivät vuonna 1948 oli kertakaikkiaan käsittämätöntä. Miten ihmeessä kansa, joka on vasta selvinnyt natsien kauheuksista, kykenee ryhtymään täysin vastaavaan operaatioon toista kansaa kohtaan? Miten he kykenivät katsomaan itseään peilistä? Millainen logiikka voi ajaa sellaisten ihmisten ajatuksia? Jos natsit eivät itse olleet ikinä joutuneet kokemaan tekemisiään uhrin näkökulmasta, niin juutalaiset olivat. Inhimillisesti ajatellen on todella ihmeellistä, että ihminen joka on kokenut sellaisen hirveyden, on oikopäätä valmis alistamaan muut aivan sen saman uhriksi.

Myöhemmin, vuonna 1967 tapahtuvien toimien kohdalla tilanne on jo toisenlainen. Silloin on takana 20 vuotta tilannetta, jossa palestiinalaisia on totuttu syrjimään ja kohtelemaan kaltoin. He ovat ehtineet olla jo 20 vuotta pakolaisleireillä, ja heidän asuinsijoilleen on muuttanut muita. On ehtinyt varttua uusi sukupolvi israelilaisia, joille on kerrottu vain propagandistista "totuutta". Palestiinalaisten surkeaa vastarintaa on voitu käyttää heitä itseään vastaan "oikeuttamaan" hirmuteot siviilejä, naisia ja lapsia, vastaan.

Kirjassa kuvaillaan myös se tilanne, missä mies ryhtyy terroristiksi. Kun hänen sukulaisensa on tapettu koteihinsa, hänen raskaana oleva vaimonsa teurastettu ja lehtikuvassa vielä mässäilty sillä, että hänen vatsansa on leikattu auki ja siten tapettu myös sikiö, ei ole kovin vaikea uskoa että jollekulle tulee mieleen hakea kostoa, vaikkei se mitään tuokaan takaisin. Silloin kun ihmiseltä riistetään kaikki, hän on valmis epätoivoisiin tekoihin. Harmi sinänsä, sillä ei niitä(kään) iskuja voi hyväksyä, ja on itsestäänselvää, että niitä käytetään vain tekijän kansanryhmää vastaan.

Propagandan voima on suuri. Olen aina ihmetellyt sitä, millaisia petoja sotilaista tuleekaan kun heille annetaan ehdoton valta puolustuskyvytöntä vihollista vastaan ilman pelkoa vastuun kantamisesta. Puhun siis sotarikoksista, jotka kohdistuvat siviilejä ja vankeja kohtaan. Ei voi kuin toivoa, että heidän tekemänsä teot vainoavat joka ikinen yö loppuelämän ajan. Valitettavasti pelkään, ettei uhreja pidetä ihmisinä lainkaan. Jos natsit eivät pitäneet juutalaisia ihmisinä, niin juutalaiset eivät pidä palestiinalaisia.

Norman Finkelstein (huom, ei kuulosta järin arabialaiselta nimeltä) kertoo kirjassaan näin, kyseessä ei siis ole fiktion tuote:

Hotam raportoi 1. huhtikuuta 1988 tapauksesta, jossa kymmenvuotias poika hakattiin armeijan kuulusteluissa niin pahasti, että hän näytti sen jälkeen "ihan pihviltä". Sotilaat "eivät olleet millänsäkään" edes saatuaan tietää, että poika oli kuuro, mykkä ja henkisesti jälkeenjäänyt.

Hurraa Israel. Kunpa kyseessä olisikin yksittäistapaus, mutta kun ei. Jos kahdeksanvuotias poika heittää kiven panssarivaunua kohti, niin sotilaat ottavat hänet kiinni ja mukiloivat "pihviksi", kuten yllä kuvattiin. Sitten hänen vanhemmiltaan pyydetään lunnasrahaa. Ihan oikein sille pikku terroristille! Osaako joku oikeasti ajatella noin?


En voi suositella kirjaa kenellekään, joka on jo selvillä Israelin ja Palestiinan tilanteesta, sillä siitä tulee vain paha mieli. Sen sijaan kaikki, jotka ovat kuulleet vain Israelin tiedottamasta "totuudesta", kuuluu lukea tämä ja tiedostaa epämiellyttävä totuus. Muistaa joka kerta, kun ostaa Jaffa-appelsiineja, että ne on lannoitettu palestiinalaislasten ruumiilla. Minä en ole ostanut niitä vuosikausiin.

Hauskaa joulua.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 top 10

Vaikka vuosi ei olekaan vielä päättynyt, uskallan silti julkaista oman top kymppini. Aion lukea ainakin pari kirjaa vielä ennen vuodenvaihdetta, mutten usko niistä olevan tällä listalla olevien uhkaajiksi. Keskinäistä paremmuusjärjestystä en ole edes yrittänyt laatia, ainoastaan voittajan tulin valinneeksi. Eikä se oikeastaan ollut edes vaikeaa. Kyseessä eivät siis ole parhaat tänä vuonna julkaistuista kirjoista, vaan niistä jotka olen tänä vuonna lukenut.

1. Jostein Gaarder: Sofian maailma. Tämä kirja pitäisi ihan jokaisen lukea, joka suinkin tehtävästä kykenee selviytymään. Kirjasta suuren osan muodostavat filosofian oppitunnit, jotka tarjoavat hienon historiallisen läpileikkauksen kyseiseen tieteenalaan. Filosofia on aihe, jonka pitäisi kiinnostaa kaikkia ihmisiä, ja tässä on siitä perusannos. Tieto ei käy missään vaiheessa tylsäksi, vaan pikemminkin tulee halu kuulla aiheesta lisääkin.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Tiedän Nenäpäivän jakavan mielipiteitä voimakkaasti, mutta minä kuulun siihen yleisöön joka kirjasta tykkäsi. Jos tekisin tarkempaa rankkausta, niin ei tämä kakkoseksi saakka yltäisi, mutta riittää parhaimmistoon.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät. Jos edellinen ei olisi yltänyt rankkauksessa omaan listasijoitukseensa saakka, niin Harjukaupungin salakäytävät on kolmen parhaan joukossa.

Peter Franzén: Tumman veden päällä. Jos jakaisin yllättävimmän menestyjän (omalla listallani siis) palkinnon, niin sen saaja olisi tässä. Suhtauduin kovin ennakkoluuloisesti tällaiseen julkkiksen kirjoittamaan kirjaan, mutta kansien välistä löytyi oikein mallikas teos.

Marja Björk: Posliini. Edellisen kanssa tämä kaksikko kerää lisäpisteitä aiheestaan. Kirjailijat saavat tällaisissa kirjoissa pienoisen varaslähdön, kun on jo etukäteen varmaa, että ne herättävät lukijoissa voimakkaita tunteita. Samaan sarjaan kuuluisi Oatesin Kosto - rakkaustarina, mutta en pitänyt sitä kirjallisesti yhtä hyvänä kuin näitä kahta.

Sami Hilvo: Viinakortti. Jälleen jatkuu se ilmiö, että kirja kerää pisteitä aiheellaan. Tässä tapauksessa aihe ei herätä tunteita, mutta käsittelee niin virkistävällä tavalla kovasti kaluttua aihetta, että listasijoituskin on oikeutettu.

Riikka Pulkkinen: Raja. Pulkkinen on niin trendikäs nimi, että tuntuu vähän tylsältä mainita hänet listallani. Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista sormeilla sijoituksia vain tuollaisesta syystä, ja niinpä valitsin kirjailijan teoksista sen, josta enemmän tykkäsin.

Jari Tervo: Ohrana. Jos luettelisin kirjoja joiden lukemisesta olen eniten nauttinut, niin sillä listalla Tervo olisi yliedustettuna. Historiallisesta kolmikosta Myyrä - Ohrana - Troikka pidin Ohranasta eniten, ja siksi se valikoitui edustamaan koko kirjailijaa yleensäkin listallani. Bloggaukseni ovat ajoittuneet sen verran myöhäiseen vaiheeseen, etten ole päässyt riittävästi toitottamaan Tervon olevan mielikirjailjani ja Minun sukuni tarina suosikkini hänen kirjoistaan. Sen luin kuitenkin jo viime vuonna, joten ei asiaa tälle listalle.

Kari Hotakainen: Klassikko. Nimi kertoo kaiken, vaikka se itse kirjassa viittaakin johonkin muuhun. Parhailta kohdiltaan todella herkullista luettavaa, vaikea ylittää!

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Oikeastaan tämän paikalla voisi olla myös Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä, mutta se oli lukukokemuksena niin raskas, että valinta meni näin päin. Molemmat kirjat käsittelevät pitkälti samaa aihetta, eli pienen paikkakunnan ahdasta, jantemaista ilmapiiriä. Sandemosen katsaus on toki huomattavasti kattavampi, mutta Niemen tekstiä on kivempi lukea.

Siinä siis voittajat. Kilpailussa olivat mukana myös seuraavat teokset, jotka eivät syystä tai toisesta tulleet valituiksi. Valinta on tehty aika nopeasti, ja on hyvin mahdollista, että vaikkapa pari kuukautta myöhemmin olisi kymmenikkökin eri näköinen.

Palkintosijojen ulkopuolelle jäivät:
Petri Tamminen: Mitä onni on
Herta Müller: Hengityskeinu
Lubna Ahmad al-Hussein: 40 Raipaniskua
Hannu Salama: Sydän paikallaan
Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna
Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?
Kreetta Onkeli: Kutsumus
Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Miina Supinen: Apatosauruksen maa
Joyce Carol Oates: Kosto: rakkausromaani
Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni
Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä
Marjo Dufva: Elämä on vaarallista
Riikka Pulkkinen: Totta
Marko Leino: Kotirauha
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Teemu Kaskinen: Sinulle, yö
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään
Marja Björk: Puuma
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Jari Tervo: Siperian Tango
Sinikka Nopola: Teepussit
Tiina Lymi: Susi sisällä
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Jari Tervo: Taksirengin rakkaus
Veijo Meri: Manillaköysi
Juhani Mäkelä: Entä jos sittenkin?
Hannu Salama: Juhannustanssit
Mika Mölsä: Prosenttijengit
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Jari Tervo: Siat ja naudat
Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää jälkensä
Alan Burgess: Seitsemän miestä aamunkoitteessa
Elina Tiilikka: Punainen mekko
Aleksis Kivi: Seitsemän Veljestä
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
Sun Tzu: Sodankäynnin taito
John Allen Paulos: Numerotaidottomuus
Jari Tervo: Pohjan Hovi
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Tuhat tapaa kostaa eksälle
Jens Lapidus: Siisti kosto
Jari Tervo: Myyrä
Toim. Petteri Portin: Evoluutio NYT
Jari Tervo: Troikka
Allen Carr: Stumppaa Tähän!
Tove Jansson: Taikatalvi
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Jari Tervo: Pyhiesi Yhteyteen



Susan Abulhawa: Jeninin aamut
Antti Tuuri: Pohjanmaa
J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi


Viivan alapuolella olevat tulivat listan julkaisun jälkeen.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Petri Tamminen: Mitä onni on

Petri Tamminen: Mitä onni on
Otava 2008, 191 sivua.

Teki mieleni lukea välillä jotain muutakin kuin uutuuskirjoja, enkä halunnut mitään raskasta. Tammisen uusimman kirjan siivittämänä olin laittanut listalleni aikomuksen lukea hänen vanhempaa tuotantoaankin, ja tähän hetkeen se tuntui sopivan erinomaisesti.

Kirjan nimetön päähenkilö muistuttaa Tammista itseään, ja minä ainakin kuvittelin kertojaksi juuri hänet itsensä välittämättä takakannen maininnasta, jossa tämä seikka kiellettiin. Kertoja on siis nelikymppinen kirjailija, joka saa vaimoltaan ajatuksen kirjoittaa kirja suomalaisen miehen onnesta. Pingiskaverinsa Hannu, alle kolmekymppinen kuvataiteilija, innostuu hankkeesta myös ja lupautuu tekemään kirjan kuvituksen.

Idea kuulostaa hyvältä, jos joku tuollaisen kirjan tekisi, niin se olisi varmasti sympaattista luettavaa. Samaan aikaan hanke on hyvin kunnianhimoinen, sillä olettaahan tuollaisen opuksen ostaja löytävänsä avaimet onnelliseen elämään. Kirjan tapahtumia en ala tämän enempää kuvailla, sillä näin lyhyiden ja nopealukuisten kirjojen kohdalla koen sen yleensäkin turhaksi: jos kiinnostusta on, niin melkeinpä samalla vaivalla kirjan lukee itsekin. Ratkaisevaa on siis se, mitä arvostelija siitä sanoo, kannattaako vai ei.

Kyllähän tämän välipalaksi lukaisee. Välikevennykseksi kaivatessaan hengähdystaukoa vakavampien kirjojen välissä. Kirjoitustyyli Tammisella ainakin on pysynyt samana kahden viimeisimmän kirjansa aikana, joten lukiessaan kirjailijan tuotantoa kronologisesti ei lukija varmaankaan ole pettynyt Muita hyviä ominaisuuksia:n kohdalla.

Aika keskinkertainen tunne tästä jäi. Idea on mielestäni sen verran hyvä, että siitä olisi irronnut enemmänkin tarinaa. Nyt on kokoon saatu juuri ja juuri romaanin mittainen kertomus, joka ei häikäise millään muotoa, mutta ei toisaalta ehdi käydä tylsäksikään. Jos jotain moitittavaa on mainittava, niin minua ärsytti päähenkilön suhde perheeseensä. Vaimo tekee pitkää työpäivää, hoitaa kodin ja lapset, kun herra pötköttää sohvalla, kiertää maata ja on olevinaan kirjailija (tietääkseni kirjailijat kirjoittavat). Vähintä mitä hän voisi tehdä olisi hoitaa lapset kouluun ja hoitoon ja sieltä takaisin. Ehkä kirjailija pääsisikin lähemmäs sitä etsimäänsä onnea, jos ei olisi niin vieraantunut tavallisesta arjesta, johon kuuluu myös ei niin miellyttäviä asioita.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos 2010, 339 sivua.

Tässä on kirja, jonka ei pitäisi liiempiä esittelyjä enää kaivata. Silloin kun itse tein varaukseni kirjastoon, ei se ollut kuin "vain" ehdokkaana, ja lukulistalle se päätyi jonkun bloggaajan, jonka henkilöllisyyttä en enää jaksa muistaa, suositusten perusteella.

Nenäpäivä on niitä romaaneja, joissa ei oikein ole varsinaista juonta. Päähenkilö Irma on epämääräisen ikäinen. Hänellä on aikuinen poika ja hän on työikäinen, mutta ei ole töissä, eläkkeellä, sairaslomalla tai mitään. Arkisen tylsyytensä keskellä hän kaipaa sosiaalisia kontakteja ja ajautuu tämän tarpeensa keskellä soittamaan tyystin tuntemattoman ihmisen ovikelloa. Hätipäissään hän keksii olevansa Tutkimuksesta, Kyselytutkimuksesta. Talous. Tottumus. Kulutustottumus. Tutkimuksen varjolla pääsee kyselemään ihmisiltä mitä mieleen juolahtaa ja sekaan voi heittää omia mielipiteitäänkin ja niin on kaivattu sosiaalinen tilanne ja samalla koko kirjan kehykset luotu.

Kaikkia tilanteita jotka Irman eteen tulee, tuntuu leimaavan ajattelemattomuus ja yllätyksellisyys. Hänen ajatuksensa viipottavat oikealle ja vasemmalle pysytellen tukevasti kaikkien tapahtumien edellä niin kaukana, ettei mikään järkevä toiminta tahdo luonnistua. Irma ajattelee ihmisten ajattelevan hänestä jotain ja alkaa paikata tilannetta säheltämällä jotain, mitä päähän sattui juolahtamaan, ja mikä ei yleensä vastaa sitä mitä yleisesti odotettaisiin.

Tuollaisilla reunaehdoilla ei kirjalla ole oikein kuin kaksi vaihtoehtoa: joko se on surkeaa väkisin yrittämistä tai loistavan hauska. Minuun Rimmisen komiikka uppoaa, joten käännyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Moneen otteeseen on mainittu kirjailijan käyttämistä itse keksityistä sanoista, jotka ärsyttävät osaa lukijoista syvästi. Minua ne eivät ärsyttäneet, vaan pääsääntöisesti sopivat Irman tohottamiseen hienosti lisäten siihen oman vivahteensa. Valtaosa sanoista selittää itse itsensä, joko sillä että ne muistuttavat oikeaa sanaa tai sitten kuulostavat siltä, mitä ne ovat esittämässä. Ainoastaan yhden kerran panin merkille, että sana ei minulle auennut lainkaan. Vaikka sanat tässä kirjassa toimivatkin, en silti haluaisi kenenkään muun samaa tapaa enää käyttävän, enkä myöskään Rimmisen jatkavan sitä tulevassa tuotannossaan.

Pituutensa puolesta Nenäpäivä on tarkoin harkittu. Kirjassa ehtii tapahtua verrattain vähän, mutta jos se olisi yhtään pidempi, alkaisi Irman säätäminen jo väsyttää. Tämän kaltainen huumori on äärimmäisen herkkä asia, se todella tasapainottelee veitsenterällä ja suistuminen epäonnistumisen rotkoon on hyvin pienestä kiinni. En hämmästyisi siitäkään, että joku tykkäisi kirjasta aluksi, mutta ehtisi väsähtää sen kestäessä.

Lukiessani tulin miettineeksi sitäkin, voiko tällaista kirjaa kääntää muille kielille lainkaan. Suuri osa viehätyksestä on nimittäin kirjailijan käyttämässä kielessä, joka sopii päähenkilölle täydellisesti ja muokkaa samalla hänen persoonallisuuttaan. Jos saman tekstin kirjoittaisi "tavallisesti", ei tulos olisi yhtä hyvä. Voi olla, että silloin kokonaisuus putoaisi jo pakkasen puolelle.

Kaipa minun täytyy se Pussikaljaromaanikin laittaa listalleni, vaikea on perustella itselleen näin hyvän kirjan jälkeen, miksi en lukisi saman kirjailijan muitakin tuotoksia.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Avaimen jouluglögi


Avain-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessujen yhteydessä blogistitreffit, ja oli nyt kutsunut samaisia bloggaajia glögitilaisuuteen kustantamon tiloihin. Siinä missä treffi oli tarkoitettu pelkästään bloggaajille, oli glögitilaisuus suunnattu paljon suuremmalle joukolle. Paikalla oli kustantamon väen ja bloggaajien lisäksi kirjailijoita, toimittajia ja muitakin yhteistyökumppaneita.

Itse saavuin paikalle myöhässä, osin liikenteen vuoksi ja osin siksi, etten oikein tiennyt millainen tilaisuus olisi kyseessä ja olisiko siellä edes tarkoitus olla paikalla heti alkuhetkistä alkaen. Yleensä olen ruukannut arvata väärin ja olla paikalla viisi minuuttia ennen alkua vain huomatakseni, ettei paikalla ole vielä ketään, kunnes joku järjestäjätahon edustaja tulee avaamaan ovia ja vietämme kiusallisen hetken epämääräisen smalltalkin muodossa ja toteamme, että eiköhän sitä väkeä pian tule lisääkin. Tällä kertaa olin jälleen arvannut väärin, mutta kaikki olivatkin paikalla ja minä saavun paikalle kesken kaiken ja hiippailen ammentamaan rusinoita ja manteleita glögiini tehden sen väärällä kädellä, enkä arvaa myöhästymiseni vuoksi vaihtaa kätisyyttäkään kuin vasta toisen kupin puolivälissä.

Yleisesti tuon kaltaiset tilaisuudet eivät ole minua varten. Syynä on etupäässä se, että olen smalltalkin suhteen lähes tyystin kyvytön. Tällä kertaa huomasin kuitenkin viihtyväni erinomaisesti, jopa niin että aika loppui kesken (ne jotka minut paremmin tuntevat, tietävät tämän olevan ISO kehu). Blogistitreffeillä ei oikein ollut tilaisuutta puhua kollegojen kanssa mitään henkilökohtaisesti, nyt sekin onnistui.

Kiitoksia Avaimelle tilaisuudesta ja kutsusta, jään innolla odottamaan jatkoa!

tiistai 14. joulukuuta 2010

Herta Müller: Hengityskeinu

Herta Müller: Hengityskeinu
Otava 2010, 291 sivua.


Häpeäkseni on tunnustettava, että ennen tätä kirjaa en olisi edes tiennyt Müllerin saaneen Nobelin viime vuonna. Kirja löytyi Otavan katalookista, mutta käsiini sain sen vasta kirjastosta. Jostain syystä olen aina tuntenut vetoa vankilakuvauksiin, vaikka toivonkin, etten ikinä tule omaamaan omakohtaista kokemusta. Ehkä kyse on siitä, että niitä lukiessa muistuu aina mieleen, kuinka hyvin omat asiat ovatkaan. Tavallaan niistä tulee siis onnelliseksi.

Vuonna 1945 Romanian fasistinen diktaattori Antonescu pidätettiin ja teloitettiin, ja Romania antautui ja julisti yllättäen sodan siihenastiselle liittolaiselleen Saksalle. Neuvostoliitto esitti Romanian hallitukselle vaatimuksen, että kaikkien Romaniassa asuvien saksalaisten tulee osallistua Neuvostoliiton "jälleenrakentamiseen". Niinpä kaikki 17 ja 45 ikävuoden välillä olevat miehet ja naiset kuljetettiin pakkotyöhön Stalinin työleireille. Heidän joukossaan oli mm. Herta Müllerin äiti sekä Oskar Pastior, jonka kokemuksiin kirja perustuu.

Leo on 17-vuotias joutuessaan leirille. Lähtiessään hän ei osaa aavistaakaan mikä edessä odottaa, sillä hän ei ole lähdöstä edes pahoillaan, vaan kaipaa jonnekin pois ahdistavasta pikkukaupungista. Leirille joutujien tulevaisuudenodotuksia heijastaa hyvin se, että he polttavat kamiinassa junavaunuun heitetyt kuivatut vuohet. Ei ole ainuttakaan, joka ei myöhemmin katuisi sitä elämänsä suurimpana typeryytenä samalla kun yrittää keitellä erilaisista rikkaruohoista itselleen edes jotakin syötäväksi kelpaavaa.

Kirjan alkupuolella minua häiritsi se, että leirin tapahtumat eivät vaikuttaneet kronologisilta, vaan kirjailija kuvailee yksittäisiä aiheita irralla toisistaan. Yksi kappale kertoo siitä syödystä rikkaruohosta. Toinen kertoo kaikkialle kulkeutuvasta sementtipölystä. Kolmas siitä, kuinka nälkä on läsnä aina ja kaikkialla. Neljäs surkeista jalkineista. Mutta epäselväksi jää se, miten yksittäinen päivä kuluu. Miten ihmiset jaetaan töihinsä. Mitä jos joku uupuu kesken työpäivän? Onko työssä mitään taukoja? Hengittääkö vartija niskaan jatkuvasti, vai ovatko leiriläiset vastuussa vain työn edistymisestä? Ylipäätään työnjohdosta ei kerrota juuri mitään. Työleirien olosuhteet ja päiväjärjestys ovat varmaankin historiallisesti tunnettu asia, mutta olisi sen voinut tässäkin mainita meitä sivistymättömiä varten. Muutama lause sinne tänne levitettynä olisi hoitanut asian hienosti.


Oikeastaan koko kirja on näiden yksittäisten aiheiden käsittelyä, mutta loppupuolella kappaleiden kronologisuus alkaa käydä selväksi ja se auttaa lukijankin saamaa kuvaa. Hieman yllättävänä pidän sitä, että vapaudesta tai vapautumisesta ei puhuta juuri mitään. On selvää, että leiriläisen elämä muodostuu etupäässä nälästä ja hengissä pysymisestä, mutta on vaikea uskoa, etteikö vapaus kuitenkin olisi asia, joka pyörii kaikkien mielissä jatkuvasti. Voihan olla, että se on jotain, mistä ei vain puhuta, koska ei voida uskoa minkään niin suloisen ikinä enää osuvan omalle kohdalle tai pelätään sen tuovan huonoa onnea, mutta olisi senkin voinut minun mielestäni mainita.

Hengityskeinu jätti minulle ristiriitaisen tunteen. Kylmäksi se ei tietenkään jättänyt, kertoihan se juuri sellaisesta aiheesta joka minua kiehtoo. Olisin kuitenkin odottanut nobelistilta jotain enemmän. Voi olla, että kyseessä on jälleen se insinöörimäinen selkeyden kaipuu, joka puhuu. Ei tämän kirjan ole tarkoituskaan olla mikään historiallinen dokumentti, se täytyy pitää mielessä. Se kertoo yhden leiriläisen tuntemuksista, eikä vain dokumentoi hänen arkeaan. Olen tähän mennessä lukenut hyvin vähän Nobel-palkittujen kirjailijoiden tuotoksia, enkä tämän kirjan perusteella tunne tarvetta viipymättä paikata sitä puutetta. Ehkä joskus, mutta en oikopäätä.

Kirjan takaliepeessä kerrotaan Müllerin käsitelleen teoksissaan elämää Ceaucescun diktatuurissa ja kuvannut ihmisten kokemuksia silloin kun vapaus on rajoitettu äärimmilleen. Se kuulostaa aiheena myös kovin kiinnostavalta, ja on myös se osuus josta kirjailija on palkintonsa saanut.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Atena 2010, 375 sivua.


Tämä kirja tuli lukulistalleni Leenan suosittelemana. En enää muista, mitä kirjasta ajattelin etukäteen listalle lisätessäni, mutta ainakaan en ollut yhtä innostunut kuin suosittelija. Arvelin ennalta, että nimessä mainittujen salakäytävien laatu vaikuttaisi pitkälti omaan kokemukseeni, sillä jos ei ole kyse selkeästä fantasiasta, on tapahtumien uskottavuus minulle tärkeä asia. Pikainen vilkaisu arvostelemiini kirjoihin kertoo, ettei fantasia juuri kuulu suosikkeihini.

Olli Suominen on nelikymppinen kustantaja, jonka elämä on mallillaan. On perhe, talo, luottamustoimia ja työkin sujuu kivasti. Sitten kuvaan astuu menestyskirjailija Kerttu Kara, joka on Ollin lapsuudenihastus. Kerttu on kirjoittanut bestsellerin Elokuvallinen elämänopas, ja elokuvallisuuden teema kantaakin läpi koko kirjan (siis Harjukaupungin salakäytävien). Toisen puolen tarinasta muodostavat 30 vuoden takaiset kesät, joita Olli muistelee ja noista näkee unia. On harmi, ettei juoneen voi oikein viitata tämän enempää tulematta samalla paljastaneeksi liikaa, sillä tämän kirjan kohdalla juonesta voi todella puhua, sellainen on olemassa.

Aivan alusta tulivat mieleeni Yöjuttu-lehdet, joita luin innokkaasti joskus 12-vuotiaana. Ollin elämä on nimittäin juuri yhtä leppoisaa ja mallillaan kuin kauhutarinoiden alussa ihmisillä on tapana. Kaikki on oikeastaan niin mitäänsanomatonta, että jotain on pakko tapahtua. Se, että kustantaja hukkaa sateenvarjoja yhtenään eri paikkoihin, on ihan kiva yksityiskohta, ja omalta osaltaan korostaa Ollin arjen tasoa: sateenvarjo on kiinnostavin asia hänen elämässään.

Alussa lukija ei voi yhtään aavistaa, miten salakäytävät tulevat liittymään kuvaan. Ovatko ne jotain todellista vaiko kuvaannollista? Jos todellista, niin mitä niihin liittyy? Kauhuako kenties? Toden sanoakseni käytävien merkitys jäi minulle hieman epäselväksi. Se on harmi ottaen huomioon, että ne on mainittu jo teoksen nimessä. Insinöörinä tapanani on suhtautua asioihin kovin konkreettisella tavalla, jolloin vertauskuvalliset merkitykset saattavat jäädä tarpeettoman voimakkaasti taka-alalle. Insinöörille täytyy siis kertoa tuollaiset asiat rautalangasta vääntäen.

Siinä missä Ollin elämästä kerrotaan kaikki heti alusta pitäen, on Kerttu pitkään arvoituksellisempi hahmo. Muut henkilöt ovatkin nykyhetkeä kuvaavassa osassa vain pienessä sivuosassa. Muistelujaksoissa mukana on viisi muutakin lasta. Kuten arvata saattaa, on menneillä tapahtumilla merkitystä nykyhetkellekin - mitäpä niitä muuten kertomaankaan.

Harjukaupungin salakäytävissä on kaksi erilaista loppua. Lukija saa kirjassaan sattumanvaraisesti(?) yhden, ja toinen on luettavissa Atenan verkkosivuilla. Minun mielestäni tämä on huono ratkaisu. Ajatellaanpa sitä vaihtoehtoa, että kirja nousee aina klassikoksi asti. Jokaiseen kirjaan on painettu maininta siitä, että toinen lopuista löytyy tietystä verkko-osoitteesta. Löytyykö se vielä silloinkin, kun harjukaupungin salakäytäviä luetaan edellisen vuosisadan tärkeimpien kirjojen listalta? No, todennäköisesti siinä vaiheessa asia on ratkaistu jotenkin muuten, vaikka sitten painamalla molemmat versiot kirjaan, kuten nytkin olisi pitänyt tehdä. Toinen näkökulma on se, että minusta romaani on lineaarinen teosmuoto. Otan kirjan käteeni, ja luen sen alusta loppuun. Suljen kirjan, ja se on valmis. Siinä missä tapahtumat tekstissä saavat poukkoilla minne tahansa, ei itse fyysinen teksti saisi haarautua ja jakautua ympäriinsä. Minun mielestäni kaiken tulisi olla kirjan kansien välissä ja luettavissa järjestyksessä. Kirjailijan tehtävä on laatia tekstinsä sellaiseksi, mikä hänestä on paras. Jos hän onkin laatinut teokselleen kaksi vaihtoehtoista loppua, on hänen tehtävänsä valita kumpi niistä on parempi, ja julkaista vain se. Tällaisenaan tilanne on minusta ihan turhaa kikkailua.

Mainitsin elokuvallisuuden kantavan läpi koko kirjan. Siitä löytyykin useita viittauksia klassikkoelokuviin, joiden tunteminen olisi epäilemättä eduksi. Itse en ole nähnyt mainituista leffoista kuin jonkun yksittäisen, mutta se ei silti tuntunut pahemmin haittaavan, sillä kun elokuvallisia tilanteita maalaillaan lukijan silmien eteen, niin minä ainakin osasin vaivatta nähdä ne sieluni silmin ja uskoakseni ymmärsin mitä kirjailija oli tarkoittanut. Se seikka, etten ole tuollaisia klassikkojakaan nähnyt, kertoo etten selvästikään ole mikään filmifriikki. Kirjoittaja arvatenkin on, ja asiantuntevuudesta oli tässä kirjassa hyötyä.

Minä pidin Harjukaupungin salakäytävistä. Luultavasti en edelleenkään innostuisi siitä arvostelujen perusteella, mutta jotain vetoa kirjassa vain on, sillä jokainen lukusessioni päättyi siihen, että pohdin voisinko lukea vielä vähän lisää. Sitä ilmiötä ei tapahdu kuin hyvien kirjojen kohdalla. Takaliepeessä Kirsi Piha on todennut Taivaalta pudonneesta eläintarhasta seuraavasti: "Taivaalta pudonnut eläintarha on sellainen kirja. Sellainen, jota ensin odottaa. Sellainen, jonka lukee ahmien. Ja sellainen, jonka luettuaan kiroaa, että se tuli luettua sillä olisi ihanaa jos tuo kokemus olisi vielä edessä." Voisin sanoa ihan saman tästä kirjasta.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 Raipaniskua

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 Raipaniskua
Minerva 2010, 204 sivua.

Nainen on viettämässä iltaa ravintolassa Sudanin pääkaupungissa Khartumissa. 12 siveyspoliisia ryntää sisään ja pidättää 11 naista väkivaltaisesti säädyttömästä pukautumisesta syytettynä. Miten he sitten ovat pukeutuneet? Ei, kyse ei ole strippareista tai prostituoiduista tai muusta vastaavasta, vaan he ovat aivan tavallisia naisia, ja pukeutuneet tavallisesti. Heillä on jalassaan housut. Kaikki syytetyt tuomitaan raipaniskuihin. Ne, jotka ovat tunnustaneet tekonsa saavat kymmenen iskua, muut 40. Entä millainen oikeusprosessi on tuomion takana? Paikalla on tuomari, syyttäjä ja syytetty. Syyttäjä on sama poliisi, joka on tehnyt pidätyksen ja kuulustelun, ja hän toimii tarvittaessa myös ainoana todistajana. Asianajajaa syytetyllä ei saa olla, eikä käytännössä mahdollisuutta puolustaa itseään. Tämä ei ole historian havinaa vuosisatojen takaa, vaan arkipäivää Sudanissa, missä on voimassa islamistinen sharia-laki.

Edellä kuvattu on taustaa sille, miksi 40 Raipaniskua on kirjoitettu, ja miksi sen on kuulunut päätyä julkaistavaksi myös niin kaukana kuin Suomessa. Kirjoittaja oli edellisessä kappaleessa mainittu nainen. Hän ei hyväksynyt mielivaltaista rangaistusta, vaan lähti taistelemaan sitä vastaan. Miksi sanon rangaistusta mielivaltaiseksi? Siksi, että tämä laki siveettömästä pukeutumisesta on voimassa koko maassa, mutta sitä sovelletaan vain siellä missä se poliisia sattuu huvittamaan. Mitään johdonmukaisuutta asiaan ei liity, sillä se mikä yhdelle on sallittua yhtenä hetkenä, voi jo minuuttia myöhemmin ollakin toiselle rangaistavaa.

Olen lukenut joitain vuosia sitten Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjan. Siinä hän kumoaa mm. käsityksen siitä, että islam olisi uskontona sotaisa. Sen luettuani olen suhtautunut islamiin ymmärtäväisesti, leimaten terrorismin ja kaikenlaiset negatiiviset ilmiöt vain ääriryhmittymien toimiksi. Sitä ne luultavasti ovat edelleenkin, mutta viimeistään 40 Raipaniskun myötä esitin itselleni sen kysymyksen, että miksi islamiin näyttää liittyvän huomattavan paljon niitä ääriryhmittymiä?

Kirjaa lukiessani yritin parhaan tahtoni ymmärtää tapahtumia. Pohdin, voinko tuomita sudanilaisia sen perusteella, että tapahtunut ei sovi minun kulttuuriini? Jos se vain yksinkertaisesti kuuluu heidän kulttuuriinsa, ja siinä varttuneena pitäisinkin kaikkea aivan tavallisena ja oikeudenmukaisena? Ei, siinä kohtaa tuli raja vastaan: tavallisena voisin tapahtunutta pitää, mutten oikeudenmukaisena. En voi arvostaa kulttuuria, joka sortaa ihmisten oikeuksia ja asettaa heidät keskenään eriarvoiseen asemaan. Tavat ja perinteet ovat yksi asia, ja ne perustuvat ainakin osittain vapaaehtoisuuteen (ei ole syytä väheksyä ympäristön painostusta), mutta tuomioistuimessa on tasa-arvoisuuden kertakaikkiaan pakko toteutua. Sanon tarkoituksella "tuomioistuin" enkä "oikeuslaitos", koska jälkimmäinen olisi väärin oikeuden käsitettä kohtaan, jos menetelmä ei ole oikeudenmukainen.

Voiko tällaista kirjaa suositella muillekin? Yhdellä tavalla voi: tällaiset käytännöt eivät lopu itsestään, ainoastaan muun maailman painostus ja yleinen tietoisuus voi niihin vaikuttaa. Toisaalta sitten ei voi, sillä tällaisen kertomuksen lukemisesta ei todellakaan tule hyvälle mielelle, vaan ainoastaan surulliseksi tai vihaiseksi.

perjantai 3. joulukuuta 2010

2 x 100 kirjaa


Tässä on minun listani Lukuisa-blogin haasteeseen

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

8/100. Ei oikein naurata.

Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriere - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

33/100. Jos joku kävi katsomassa Laurenin blogiin laittamani kommentin, niin huomaa että joko en osaa lukea tai laskea, sillä en ole lukenut kahta kirjaa sen kommentin ja tämän bloggauksen välillä :) Tuloksena tämä on jo parempi, ja epäilemättä tulee pikkuhiljaa kasvamaan ajan myötä. Ei makeaa mahan täydeltä!

Hannu Salama: Sydän paikallaan

Hannu Salama: Sydän paikallaan
Otava 2010, 254 sivua

En ole Salamalta lukenut aiemmin kuin sen pakollisen Juhannustanssit, joka sattui olemaan viimeinen kirja ennen bloggaamisen aloittamista. Siinä kirjassa kiinnosti lähinnä se, mistä kohu oikein on johtunut. Tarkoitukseni oli lukea alkuperäinen versio, mutta ilmeisesti sain kuitenkin käsiini sensuroidun version, sillä en kyennyt millään käsittämään lukemastani, mistä se jumalanpilkkasyyte olisi voinut johtua. Sydän paikallaan on Salaman uusin teos, ja se tuli valittua vain siksi, että se katalogissa sattui olemaan.

Kirjan päähenkilö on nimeltään Hans von Blixt, vuonna 1936 syntynyt kirjailija, jota on mm. syytetty 60-luvulla jumalanpilkasta. Jos kirjailija näin selvästi kirjoittaa itsestään, miksei hän saman tien voisi esiintyä omalla nimellään? Juoni ei ole kovin ihmeellinen: pääosan kirjasta muodostaa kirje, jota Hans kirjoittaa sairaalassa kuolemaa tekevälle ystävälleen Allulle. Allu on pyytänyt Hansia kirjoittamaan näkemyksiä 60-luvun suomalaisesta kulttuurielämästä, ja Hans tekee työtä käskettyä. Toisen puolen muodostaa Hansin arki, missä hän yrittää kirjoittaa kirjaansa, arpoo kahden naisen välillä josko saisi jomman kumman kanssa aloitettua suhteen ja muistelee menneitä. Molemmat naisista ovat hänelle tuttuja jo vuosikymmenten takaa, ja suhde heidän kanssaan on ollut ennenkin. Muisteloissa näyttelee tärkeää osaa se, että hän ja Allu ovat naiskennelleet ristiin rastiin toistensa naisten kanssa.

On hämmästyttävää huomata, kuinka mukavaa onkaan lukea kuusikymppisen miehen cialiksen avulla toimivasta seksielämästä suunnilleen ikäistensä naisten kanssa. Luulen, että suurin osa siitä mukavuudesta johtuu yksinkertaisesti siitä seikasta, että melkein mikä tahansa olisi hauskaa luettavaa Hansin kirjeiden rinnalla. Kirjeiden osuus on varmaankin jossain sadan sivun kieppeillä, mikä teksti on täynnä puolen sivun mittaisia virkkeitä, joissa kärryillä pysyminen vaatisi lukijalta paljon suurempaa keskittyneisyyttä kuin mille teksti antaa aihetta. Niin kirjeissä kuin niiden ulkopuolellakin Hans valittaa kutakuinkin ihan kaikesta. Maailmanloppu on tulossa kuluvan vuosisadan aikana, ja hyvä niin. Aloin tosissani pohtia jo kesken kirjan, että onko Hansin mielestä mikään asia maailmassa hyvin. Jos valitus on noin totaalista, katkeraa ja kaiken armotta lyttäävää, että näkeekö hän edes itsessään jotain hyvää? Kokeeko hän itsensä edes vähän kaikkia muita paremmaksi, ja jos kokee, niin millä perusteella? Niinpä niin, ei millään. Kyse on vain siitä, että kaikki on muiden syytä.

Tietäen Salaman kirjoittaneen kunnioitettavan määrän kirjoja odotin tältä selvästi enemmän. En oikein näe tällaiselle teokselle muuta oikeutusta kuin aiemman uran tuomat meriitit. Ehkä joku toinen saa tästä enemmän irti, mutta minua häiritsi aivan liian paljon se vaivalloisuus, mikä kirjeiden lukemisessa oli. Yleensä vaati muutaman sivun häiriöttömän lukemisen, ennen kuin pääsi sellaiseen tilaan jossa saattoi lukea sitä jatkuvaa tilitystä pysyen jotenkin kärryillä. Minun lukemiseni vain tuppaa yleensä olemaan niin rikkonaista, että suurin osa kirjeistä meni aivan hukkaan. Toisaalta en sitten tiedä menetinkö siinä mitään, sillä Hans muisti valittaa samoista asioista moneen kertaan.

Luulen lukevani Salamalta vielä jotain joskus, mutta ehdottomasti palaan ajassa paljon taaksepäin.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna
Schildts 2010, 349 sivua.

Aloin lukea Herman Hessen Arosutta, mutta huomasin kolmen sivun jälkeen, että siitä puuttuukin yksi lehti kokonaan välistä. Koska se oli kirjastosta lainassa, päätin lainata tilalle ehjän kappaleen ja sen sijaan lukea ensin pinossa odottelevan Hyvää vangkilaa toivoo Jennan. Kirjaa varatessani kuvittelin sen olevan ihan kotimaista alkuperää, mutta kyseessä onkin käännöskirjallisuuden edustaja. Kirjailija on syntynyt Vaasassa, mutta muuttanut perheineen Ruotsiin jo reilut 40 vuotta sitten. On selvää, että hän on perehtynyt käsittelemäänsä aiheeseen hyvin.

Sami ja Anni ovat sisarukset, joiden vanhemmat ovat alkoholisteja. Vanhemmat eivät vain juo perjantaipulloa ja tissuttele silloin tällöin, vaan juovat tyttärensä sijaiskotiin ja lopulta itsensä hengiltä. Se on silti kirjassa pelkkä sivujuonne. Päätarinassa Anni kertoo suhteestaan Samiin ja tämän urasta päihteidenkäyttäjänä. Päihteisiin kuuluu ihan kaikki, millä suinkin pään voi saada sekaisin, eli pääosassa ovat huumeet, koska niistä seuraa eniten ongelmia.

Anni itse on sosiaalityöntekijä, jolle on hieman kiusallista, että oma rakas veljensä voisi olla asiakkaana milloin tahansa. Ammatti on hänelle varsin luonteva kun ottaa huomioon, kuinka monta kertaa hän antaa veljelleen "vielä yhden mahdollisuuden".

Kirjan takaliepeessä mainitaan kirjailijan olevan aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija. Se on helppo uskoa, sillä koko kirjaa voi pitää yhteiskunnallisena kannanottona. Annin työn lomassa saa osansa kritiikistä niin vankeinhoito, kriminaalihuolto, päihdetyö, sosiaalityö, maahanmuuttajien kohtalo kuin ihmisten kohtalon ennustaminen perheen sosioekonomisen aseman perusteellakin.

Kirjaa lukiessa on mielestäni liian selvää se, ettei sitä ole alun perin kirjoitettu suomeksi. Ruotsintaitoni ei ole kovin häävi, mutta joidenkin ilmaisujen kohdalla tulee sellainen tunne, että ne ovat ruotsia suomeksi kirjoitettuna, suomeksi ei sanota niin. Kyse ei arvatenkaan ole sellaisista virheistä, joihin puututtaisiin ylioppilaskirjoitusten aineessa, mutta kirjaa arvostellessa ainakin yksi bloggari todistettavasti niihin tarttuu.

Kirjan alku tuntuu hieman vaikeaselkoiselta, mutta tyyli paranee pian, ja alkukin saa aikanaan selityksensä. Vaikka päähenkilöitä on vain kaksi, niin Annin elämä tuntuu olevan sivuosassa. Aivan kuin se olisi hänen elämäntarinansa: hän on se Samiin liittyvä tyttö, Samin sisko kai. Lopulta molempien henkilöt jäävät melko ohuiksi (ilmaisu, jota kirja-arvosteluissa inhoan), etenkin kun huomioi heihin käytetyn sivumäärän.

Jos kaikki edellä kertomani ei kuulosta kovin positiiviselta, niin se kutakuinkin summaa tunteeni tästä kirjasta. Aihe on hyvin synkkä, eikä tässä ole ollut tarkoituskaan siloitella huumeidenkäyttäjän kuvaa, vaan näyttää miten hänen ongelmistaan tulee myös hänen läheistensä ongelmia. Romaanina en osaa nostaa tätä jalustalle, mutta huumeriippuvaisen elämän kuvauksena ja yhteiskuntakritiikkinä sillä on kiistämättömiä ansioita. Koulujen päihdekasvatuksessakin tällä olisi paikkansa, tosin en osaa nähdä yläasteikäisten peruskoululaisten lukevan tällaista teosta, etenkään vasten tahtoaan.

torstai 25. marraskuuta 2010

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?
Kirjapaja 2004, 304 sivua.

Kirjoitin pari viikkoa sitten samojen tekijöiden kirjasta Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Nurkkaan ajettu Jumala? on "sarjan" ensimmäinen osa, joka valittiin vuonna 2004 vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Perusasetelmaltaan molemmat ovat samanlaisia: luterilaisen kirkon piispa keskustelee tähtitieteen professorin kanssa uskontoihin liittyvistä asioista. Tämä kirja eroaa seuraajastaan siinä, että tässä on ainoastaan yksi pitkä keskustelu, kun jälkimmäisessä oli kymmenen lyhyempää. Molemmissa versioissa on puolensa. Pitkässä keskustelussa mitään aihetta ei tarvitse lopettaa kesken vain siksi, että on määrätty kirjoitettavaksi tietty määrä kirjeitä keskustelua kohti, eikä siksi kumpikaan voi saada asetelman vuoksi "viimeistä sanaa". Toisaalta lyhyitä keskusteluja puolustaa se, että aihepiiri on tarkemmin rajattu.

Tässä kirjassa näkyy minun mielestäni vielä enemmän se asetelma, että Valtaoja on hyökkääjä ja Pihkala puolustaja. Kuten arvella saattoikin, on tässä esitetty tunnettuja hankalia kysymyksiä, joihin ei ilmeisesti ole olemassa sellaista vastausta, johon kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä. Yksi esimerkki tällaisesta on pahan olemassaolo. Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, niin mistä paha on peräisin ja miksi hän sallii sen olevan?  Muut aiheet ovat mm. seuraavia (otteita kirjeiden otsikoista):

  • Mitä jos Jeesus teloitettaisiinkin vuonna 2003 Teksasilaisessa vankilassa
  • Loiko Jumala ihmisen vai ihminen Jumalan?
  • Yksilön hyvä, yhteisön hyvä
  • Abrahamin kohotettu kirves (miksi Jumala käski Abrahamin tappaa poikansa)
  • Hiroshima ja tieteen siunaukset
  • Kuinka uskonnot syntyvät?
Vaikka olenkin suurimmaksi osaksi samaa mieltä Valtaojan kanssa ja siten Pihkalaa vastaan, niin on nostettava hattua sille miten jälkimmäinen pystyy puolustautumaan niin hankalia kysymyksiä vastaan. Ikävä kyllä menetelmä on usein harhaanjohtaminen, eli vastaus käsittelee eri aihetta kuin kysymys tai sitten vain käsitellään asioita varsinaisen kysymyksen ympärillä pääsemättä ikinä itse kohteeseen.

Mikäli tällainen vastakkainasettelu kiinnostaa, niin voin suositella molempia kirjoja lämpimästi. Pidin ensiksi lukemastani hieman enemmän, mutta se saattoi johtua suuremmasta innostuksesta tai jopa siitä, että kirja oli tavallinen sidottu versio, kun tämänkertainen on nidottu pokkariversio, jonka teksti on ikävän pienikokoista.

Loppuun en malta olla laittamatta pientä lainausta itse kirjasta. Valtaoja on ehtinyt pohtia valmiiksi, jos hän kuolemansa jälkeen joutuukin vastoin odotuksiaan vastaamaan sanomisistaan ja tekemisistään Jumalalle. Näin hän kaavailee lausuvansa:

"Sanoit itse, että hedelmistään puu tunnetaan. Ei ole minun vikani, että osoittauduit niin surkeaksi puutarhuriksi."

Tykästyin Valtaojan osuuksista niin paljon, että suunnittelen lisääväni lukulistalleni jonkun hänen omista kirjoistaan. Kotona maailmankaikkeudessa kuulostaa kiinnostavalta, ja ilmeisesti sen olisi voinut lukea näiden kahden pohjustukseksikin.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Kreetta Onkeli: Kutsumus

Kreetta Onkeli: Kutsumus
Sammakko 2010, 237 sivua.

Kutsumus löysi tiensä lukulistalleni etupäässä muiden bloggaajien merkinnöistä, joita ovat tehneet ainakin MarielkaJenniIna ja anni.m. Myös aihepiirinä kirjailijan työ on kiinnostavaa, joten halusin itsekin nähdä mitä kirjailijat kertovat työstään. Toki oli selvää, ettei kyseessä olisi mikään dokumentti, mutta vaikkapa Hotakainen on kirjoittanut kirjoittamisesta Klassikossaan ja Ihmisen osassa, ja niistä molemmista pidin.

Onkeli oli minulle entuudestaan uusi tuttavuus kirjailijana. Nimen olen kyllä kuullut, mutta en juuti muuta. Kirjan takakannessa ja sisäliepeessä mainitaan vahvat päälauseet moneen kertaan. Ennalta en tiennyt mitä se oikein tarkoittaa, mutta nyt tiedän. Jos kyseessä on tietoinen tyylikeino, kuten arvelen, niin hyvä. Muutoin pilkkujen säästely vaikuttaa turhalta. Miksi katkaista virkettä turhan takia?

Koska olen ties kuinka mones bloggaaja tämän kirjan tiimoilta, niin en ala turhaan kerrata juonikuvioita tai kuvailla sisältöä, vaan siirryn suoraan kertomaan mielipiteeni: en oikein syttynyt. Ikäväksi koen sen, etten osaa sanoa tarkalleen, missä vika on. Ehkä kirjailijan arki ei olekaan niin kiinnostavaa kuin lukija saattaa kuvitella. Yhden seikan osaan sentään poimia irralleen: dialogeissa oli paikoitellen vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, kuka onkaan äänessä. Tarkkaavaiselle lukijalle se tuskin tuottaa ongelmia, mutta minä en etenkään väsyneenä ollut tarkkaavaisimmillani.

Kutsumus jätti minulle sellaisen tunteen, että Onkelin jokin muu kirja voisi upota minuun paremmin, ja voisin antaa mahdollisuudenkin. Ehdotuksia otetaan vastaan!

torstai 18. marraskuuta 2010

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Peter Franzén: Tumman veden päällä
Tammi 2010, 320 sivua.

Kuullessani tästä kirjasta ensimmäisen kerran ajattelin, että siinä on taas yksi julkimo, joka aikoo rahastaa nimellään. Vaikka arvostelut tämän käsityksen kumosivatkin, en jostain syystä innostunut tarpeeksi lainatakseni, tai ainakaan varatakseni kirjastosta, sillä hyllyssähän sitä ei vapaana ollut.

Läpi koko kirjan toimii kertojana noin viisivuotias Pete, eli kirjailija itse. Varsinaiseen juoneen ei kuulu mitään mullistavan erikoista, vaan kertomus on parin vuoden mittainen pätkä yhden pojan elämästä. Tavallisuudesta poikkeaa vain - ainakin toivon ettei sen tarvitsisi olla kenellekään tavallista - isän väkivaltaisuus. Samalla se muodostaa syyn, miksi tämä kirja on edes kirjoitettu.

Itse pari vuotta Franzénia nuorempana ovat lapsuusmuistoni varsin tuttuja (sitä väkivaltaisuutta lukuunottamatta). Tarinan edetessä palautetaan muistiin monta monituista 70-luvulle tyypillistä juttua, joiden huomaan vasta nyt olleen vain oman aikansa muotioikkuja. Oli sähköautoradat, pikkuautot muovisissa kouruissa, aivan liian hankalasti kiinnitettävät suksensiteet, avain roikkumassa kaulassa narussa, tetraedrin muotoiset Trip-mehupurkit, joista oli vaikeaa löytää pillinreikää, ja ne kaikki vaatteisiin ja ruokiin liittyvät seikat, joita ei osaa ajatellakaan erikoisina ennen kuin kuva maalataan takaisin silmien eteen. Tuttua, joskin ajasta riippumatonta, on ihastuminen oman luokan tyttöön ja eksyminen väkijoukkoon niin, että tavaratalossa kuulutetaan pienen Jori-pojan odottavan vanhempiaan jossain. Arvelen, että hieman nuorempi polvi, jolle kaikki nämä monituiset muistutukset eivät ole omakohtaisesti tuttuja, ei pidä kuvailua yhtä viehättävänä.

Paikoitellen alkaa tuntua hieman tylsältä: lukemista pitää yllä tieto siitä, että tylsyys on hyvä. Niin kauan kun on tylsää, ei ole pelkoa isän väkivallastakaan. Lukija näkee hienosti edessään lapsen, joka on tietämätön siitä mitä kotona nukkumaanmenon jälkeen tapahtuu. Samalla sitä yhä uudelleen toivoo, että tilanne laukeaisi jollain muulla tavalla. Hieman samaan tyyliin kuin Oatesin Kostossa alkaa tässäkin tuntea vihaa pahantekijää kohtaan ja haluaisi puuttua asioihin omakätisesti nyt heti. Se on hieno osoitus kirjailijan onnistumisesta työssään.

Silloin kun kirjan arvosteleminen alkaa tulla ajankohtaiseksi, vältän lukemasta siihen liittyviä arvosteluja ja muutakin, koska muutenhan oma arvosteluni olisi viime kädessä toisten arvostelujen kommentointia. Sen vuoksi en myöskään tiedä, kuinka suuri osa tästä on Franzénin omasta elämästä. Harmittomat kokemukset varmaankin suurilta osin, ja väkivaltaisuuden osalta voin vain toivoa sen olevan fiktiota. Valitettavasti arvaukseni on toinen. Kaikki sympatiani uhreille enkä malta olla lisäämättä, etten pidä väkivaltaisia miehiä juuri minään. Ei ole olemassa juuri suurempaa raukkamaisuutta kuin oman perheensä pahoinpitely. Juuri niiden ihmisten, joiden turvana nimenomaan tulisi olla.

Minun mielestäni Franzén debytoi kirjailijana paremmin kuin vaikkapa kollegansa Tiina Lymi. Jos suinkin jatkoa kirjailijanuralle seuraa, lupaan olla seuraavasta teoksesta innostuneempi heti alusta pitäen.


Aiemmin tästä ovat bloganneet ainakin Lumiomena, Kirjapeto, Hreathemus ja Anneli. Varoituksen sanana se, että suuri osa tekstistä on kirjoitettu murteella, joten jos se ärsyttää, niin kannattaa valita jotain muuta. Itsekään en tästä murteesta tykkää kuultuna, mutta luettuna se ei ärsyttänyt lainkaan.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Otava 2010, 141 sivua.

Valitettavasti en enää yhtään muista, millä perusteella tämän kirjan listalleni lisäsin, mutta ainakin Ina ja Anneli ovat bloganneet siitä aiemmin, joten mahdollisesti he ovat vaikuttaneet asiaan. Sain kirjasta erehdyksessä kaksi arvostelukappaletta, ja arvonnassa moni oli kiinnostunut tämän saamaan.

Vielä pari päivää sitten olisin sanonut tämän kirjan olevan novellikokoelma, mutta siinä itsessään kerrottiinkin sen olevan lyhytproosaa. En osaa kertoa mikä noiden kahden ero on, mutta käytän tätä jälkimmäistä ihan mielelläni; kuulostaahan se hienommalta mitä enemmän erilaisia nimiä osaa asioille antaa.

Heti ensimmäinen tarina tai teksti - en tiedä miten näitä pitäisi nimittää - on mainio. Alkupään teksteistä tulee mieleen jantelaisuus ja Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, hyvällä tavalla. Sitten aletaan käsitellä enemmän kirjailijuutta, mikä aluksi tuntuu tylsemmältä, muttei sekään aihe suinkaan pysy suvantovaiheessa, vaan nousee loppu kohti tukevasti siivilleen. Aihepiiri pysyy kaikissa teksteissä epäonnistumisten, häpeän ja ujouden ympärillä. Mm. seuraava näyte ei ollut parasta mahdollista ruokalaluettavaa, koska syöminen kävi jo vaikeaksi:

"Minustakin alkoi tuntua, että olin katsonut tämän kortin - ajanut aamuyön bussilla Lahteen ja Lahdesta lentokentälle ja noussut siellä Münchenin koneeseen ja vaihtanut Münchenissä Linzin koneeseen ja majoittunut esikaupungin homeelta haisevaan opiskelijahotelliin ja puhunut sitten Linzin kirjamessuilla kahdeksalle kuulijalle, joista kaksi nukkui ja kaksi kuului henkilökuntaan; kulttuuriviennin panos-tuotto-suhde näytti kohdallani kestämättömältä."

Minuun tällainen tyyli, missä omaa itseä ei säästellä, uppoaa hyvin. Onko se itseironiaa vai mitä, on yhdentekevää, sillä se toimii, ja kirjan parhaat kohdat ovatkin juuri niitä missä kirjailija kertoo päähänpistoistaan. Tai siis pikemminkin parhaat kohdat ovat vasta niitä, missä kirjailija tajuaa mitä oikein tuli tehneeksi. Television loputtomat sitcomit ovat hyvä osoitus siitä, että sellaiseen tilannekomiikkaan ei kovin herkästi väsy, kunhan jutut ovat uusia. Tammisella ne ovat.

Miinukseksi kirjalle on laskettava sen lyhyys. Tämä on jälleen sitä lyhytromaaniosastoa pituutensa puolesta, yhdellä istumalla vaivatta luettavaa, jos aikaa vain on. Olisin mielelläni lukenut lisääkin, joten ilmeisesti joudun lisäämään Tammistakin lukulistalleni.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Miina Supinen: Apatosauruksen maa
WSOY 2010, 173 sivua

Apatosauruksen maa on muistaakseni ollut useammassakin kirjablogissa, ja kirjailija pitää blogia itsekin. En oikein tiennyt mitä odottaa, sillä novellikokoelmia olen lukenut kovin vähän. En oikein tiedä mistä se johtuu, sillä tykkään kyllä lyhyistä tarinoista, ja parhaimmillaan ne voivat olla aivan ylivetoja. Ehkä syynä on se, että niitä joko julkaistaan tai kirjoitetaan kovin vähän, tai sitten ne eivät vain saa julkisuutta niin paljon että päätyisivät lukulistalle.

Takakannessa mainitaan mm. näin: "Absurdi lyhytproosakokoelma ylittää naurattamisen rajat terävillä huomioillaan ja inhimillisellä lämmöllään." Absurdi? Se ei luvannut hyvää, sillä olen sen verran yksioikoinen lukija (lieneekö insinööriyden vaiko peräti mieheyden syytä), että haluaisin tarinoissa olevan jokin selvä juju, joka aukeaa ennen seuraavan tarinan alkua. Kaikkein pahinta tarinassa voi olla se, jos sen luettuani mietin, mikä tämän idea nyt oli. Ideaksi voi riittää ihan pienikin juttu, yksi lause tai repliikki, jos se tuo hymyn kasvoille.

Apatosauruksen maa ei ole tasapaksu. Jotkut tarinat ovat siis parempia, ja väistämättä toiset ovat huonompia. Hyvistä jäi selvästi hyvä mieli, enkä halua valita yhtä ylitse muiden. Tykkäsin suurimmasta osasta, enkä osaa olla mainitsematta sitäkään seikkaa, että luin tämän yhden päivän aikana, vaikka paljon muutakin ehti tapahtua. Näin hitaan lukijan kohdalla se lasketaan väistämättä plussaksi.

Luolamies sytytti nuotion; Norsu! Norsu; Hieno ihminen, paitoja, Amy Kakkunen; Kitkerä - aistimellinen teos. Siinä suosikkejani. Tällaisten kirjojen kohdalla voisi olla mahdollista harkita poikkeusta siihen periaatteeseen, etten lue kutakin kirjaa kuin kertaalleen: aikaa kuluu lopulta kovin vähän, ja varsinkin nopeasti luetuista tarinoista voisi saada lisääkin irti toisella kerralla.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina
Otava 2010, 152 sivua.

Tilasin tästä kirjasta arvostelukappaleen Otavan uutuusluettelon perusteella, mutta toden teolla kiinnostuin Leenan ja Tomomin blogikirjoitusten jälkeen. Kosto on lyhyt kirja, lähes pienoisromaani. Sen näkee jo siitäkin, että minunkin kaltaiseni hidas lukija lukee sen päivässä. Jos tilaisuus suinkin olisi antanut myöten, olisin lukenut sen yhdeltä istumalta.

Tässä näin taas kerran, miksi pidän suomalaisesta kirjallisuudesta enemmän kuin käännös-. Niin taitavia kuin suomentajat voivat olla, he eivät silti ole kirjailijoita, jotka tekevät suoraan teostaan juuri sellaiseksi kuin parhaaksi näkevät. En osaa osoittaa mitään yksittäistä esimerkkiä, mutta kieli ei vain lennä samaan tapaan kuin alun perin suomeksi kirjoitetussa kirjassa. Oates vaikuttaa niin hyvältä kirjailijalta, että englanniksi teksti olisi luultavasti vielä hienompaa. Ei sillä, että minä sitä hienoutta osaisin erottaa.

Tarinan aiheena on joukkoraiskaus sekä sen seuraukset niin tekijöille kuin uhr(e)illekin. Monikko suluissa siksi, että uhrin 12-vuotiasta tytärtä ei varsinaisesti raiskata, mutta hän joutuu yhtä lailla väkivallanteon uhriksi ja todistamaan tapausta. Minusta tämän kirjan juoni on melkeinpä yhdentekevä, sillä se ei tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, ei taidokkaasti rakennettua yhteen punoutuvaa, yllättävää käännettä, vaan on pikemminkin ennalta arvattavissa. Kirjan selvä vahvuus on siinä, miten se pitää lukijan tiukasti otteessaan ja kuvaa etupäässä tyttären tunteita ja havaintoja tapahtumista ja yhteisön reaktioista tapahtumiin.

Yhteisön reaktio on niin pöyristyttävän väärä, että lukija ei voi olla raivostumatta sitä kohtaan. Raiskaajat on helppo kuvitella eteensä ja toivoa, että voisi itse langettaa ja toimeenpanna heille rangaistuksen, nyt heti. Käsittämättömältä tuntuu se, miten ilmiselvästi syyllisiä miehiä voi puolustella. Vaikka kyseessä olisikin oma perheenjäsen, niin miten on mahdollista ummistaa silmänsä hänen kauhealta teoltaan? Lukijalle syntyvä reaktio on niin automaattisen itsestään selvä, että koko romaania voisi ajatella raiskauksen vastaisena pamflettina. Siinä tarkoituksessa se onnistuukin hyvin, sillä tämän luettuaan ei kerta kaikkiaan ole mahdollista kenenkään ajatella, että raiskauksessa voisi olla kyse pelkästään seksistä tai siihen pakottamisesta. Kyseessä on mitä julmin väkivallanteko, jonka henkinen puoli on jopa fyysistä pahempi.

Minulle suositeltiin samalta kirjailijalta Haudankaivajan tytärtä, ja luultavasti se olisi syytä lukea saadakseen paremman käsityksen kirjailijan taidoista, sillä niin hyvä kuin Kosto olikin, se oli kuitenkin vain suupala. Valtavan voimakas suupala.

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni
Minerva 2010, 296 sivua. 

Tällä kertaa on tavallisesta poiketen vuorossa romaanin sijaan tietokirja. Pääasiassa luen edelleen romaaneja (ja novellikokoelmia), mutta kiinnostavien tietokirjojen kohdalla aion jatkossakin tehdä poikkeuksia.


Näin kesällä sattumalta Esko Valtaojan telkkarissa jossain keskusteluohjelmassa. En ollut edes kuullut koko ihmisestä entuudestaan, vaikka hän ilmeisesti on tunnettu ihan maallikkopiireissäkin. Ohjelman aikana hän teki minuun vaikutuksen etupäässä ajatustensa ja asenteensa vuoksi. Vaikka onkin kovan luokan tähtitieteilijä ja tiedemies, oli asenne varsin nöyrä ja avarakatseinen. Yhdellä sanalla sanoen fiksu.

Jouduin (tai pikemminkin sain)  viime viikolla viettää aikaa kirjastossa tavallista enemmän, ja tulin sen vuoksi löytäneeksi hyllyn jossa oli kustantamojen uutuusesitteitä. Sellaisesta bongasin tämän kirjan, joka kuulosti oitis liian kiinnostavalta sivuutettavaksi: piispa ja tähtitieteilijä keskustelemassa uskonnosta ja sen aihealueen asioista. Olen itsekin viime vuosina pohdiskellut samoja asioita ystäväni kanssa, joten oli hyvin kiinnostavaa nähdä, mitä asioihin syvemmin perehtyneet keskustelijat saisivat irti.

Kyllähän he saavat. Lienee kuitenkin reilua mainita heti kättelyssä, että tämä on jo kyseisten herrojen toinen kirja samasta aiheesta, ensimmäinen valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2004. Itsekin olisin tätä tietoa arvostanut jo etukäteen, sillä on aika selvää että parhaat paukut ja tärkeimmät asiat on käsitelty jo ensimmäisessä teoksessa.

Tämän kirjan aiheita on mm. marttyyrius, moraali, lasten uskonnottomuus, nautinto, pahuus ja elämän tarkoitus. Erityisesti moraalin osuus kiinnosti minua, ja sitä käsitelläänkin sopivan laajasti. Keskustelua on mielenkiintoista seurata, ja molemmat osapuolet tuovat esiin minulle uusia näkökulmia, vaikka olen yrittänyt aiheita itsekin pohtia. Erityisesti historian tuntemuksessa heidän tietonsa päihittävät omani, ja siinä missä omat keskusteluni ovat olleet enemmän tuntumapohjalla, on näillä herroilla tukena faktaa selkänsä takana.

Tällaisessa asetelmassa tulee lukijana helposti valinneeksi puolensa jo ennalta, sillä kyse on loppujen lopuksi uskon asioista ja aiheista, joita ei yksiselitteisesti voi todistaa oikeaksi tai vääräksi, sillä muutenhan ei mitään keskusteltavaa olisikaan. Minun mielipiteeni fyysikon koulutuksen saaneena on lähes poikkeuksetta Valtaojan puolella. Luultavasti sen vuoksi tuntui moneen otteeseen siltä, että "siitäpä sait, piispa, mitä voit tuohon enää sanoa!", mutta ihailtavasti Pihkala kuitenkin löytää vastauksen. Minusta tuntui, että piispa oli yleensä altavastaajana, ja tässä kohtaa olisikin kiinnostavaa kuulla tuntuuko jonkun muun lukijan mielestä asetelma päinvastaiselta. Onko siis keskustelusta välittyvä tunnelma niin subjektiivinen vai ei. Tiedän, että nämä asiat herättävät joissain ihmisissä voimakkaita tunteita, enkä itsekään osaa täysin kylmästi suhtautua.

Niin kovasti kuin haluankin palata romaanien pariin, en usko malttavani olla lukematta ensimmäistä osaa Nurkkaan ajettu Jumala? (Edit: enkä malttanutkaan, arvostelu löytyy täältä.)



Tässä kohtaa totean myös edellisen blogimerkintäni kirja-arvonnan päättyneeksi. Tulokset merkitsen kyseiselle sivulle.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kirja-arvonta

Minä sain erehdyksessä pari arvostelukappaletta kahteen kertaan, ja lupasin antaa ylimääräiset muille kirjabloggaajille. Jotta kirjat tulisi jaettua jotenkin muuten kuin vain nopein syö hitaimmat -periaatteella, niin ajattelin suorittaa arvonnan. Osallistua siihen voi kommentoimalla tätä tekstiä, ja samalla kannattaa mainita jos ei kumpi tahansa kelpaa, vaan haluaa juuri toisen. Osallistumisoikeus on vain kirjabloggaajilla, joten nyt eivät anonyymit kommentit kelpaa. Aikaa on epämääräisesti siihen asti, kunnes kirjoitan seuraavan arvosteluni tänne.




Jaettavat kirjat ovat Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia ja Juha Itkosen Seitsemäntoista.



Tulokset

Arvonta on suoritettu www.random.org/-sivulta löytyvän satunnaislukugeneraattorin toimiessa onnettarena. Tällä kertaa generaattori suosi Laurenia Tammisella ja Naakkua Itkosella. Voittajien toivotaan ilmoittavan osoitteensa.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä
Tammi 2010, 252 sivua.

Tässä taitaa jälleen kerran olla kirjaston uutuuslistan satoa. Pitäisi varmaankin ryhtyä merkitsemään muistiin lähde tai syy, kun jotain lukulistalleen lisää. Kirjailija oli entuudestaan aivan outo, joten perusteena oli takakannen teksti.

Sami Ljud on konkurssin tehnyt nakkikioskiyrittäjä, joka on uudessa työssään postinkantajana. Viedessään kirjattua kirjettä hän havaitsee, ettei vastaanottajalla ole kaikki kunnossa, vaan tämä on kuollut. Hämmästyttävästi vainaja, seksuaaliterapeutti Petri Vall, muistuttaa kovasti häntä itseään, ja kiusaus astua tämän tuntemattoman miehen saappaisiin osoittautuu liian suureksi. Lentoemäntänä työskentelevä vaimo Lila joutuu vain toteamaan työmatkalta palatessaan, että miehensä on kadonnut tietämättömiin. Mainittujen kolmen henkilön lisäksi kirjassa on kertojana myös portugalilainen Maria sekä lentoasemalla olevaan Kohtaus-nimiseen taideteokseen liittyvät tapahtumat.

Kirja toi minulle vahvasti mieleen Jari Tervon teokset, ja minun lausumanani se on puhtaasti kehu. Kielen käyttäjänä Luntiala ei sentään yllä Tervon tasolle saakka, mutta yritystä on silläkin saralla, eikä se suinkaan jää puolitiehen. Eniten minua miellyttää tällaisissa kirjoissa se, kuinka juonikuviot punoutuvat yhteen, ja lopulta selviää miten kaikki asiat liittyvät toisiinsa, eikä ihan kaikki olekaan pelkkää sattumaa. Sitä odotellessa viihdyttävä tarinankerronta onkin tärkeää.

Jos kaikki Tervot on jo tullut luettua, niin tämä kirja toimii oikein hyvin seuraavaa julkaisua odotellessa. Aivan samalle tasolle se ei kaikilta osin yllä, mutta juonikuvio on taidokkaasti ja kekseliäästi kehitelty. Tätä on helppo suositella, ja samalla heräsi kiinnostus lukea kirjailijalta muutakin. Täytynee siis lisätä listalle, joka onkin viime aikoina lähtenyt pitenemään melkoista vauhtia.

torstai 4. marraskuuta 2010

Marjo Dufva: Elämä on vaarallista

Mikäli muistini ei petä, on tässä jälleen kirjaston uutuusluettelon satoa. Tällä kertaa ei teoksesta ollut tarjolloa muuta tietoa kuin että kustantajana on Books on Demand ja takakannen teksti, joka kaikessa suppeudessaan kuuluu näin:

Tarina on synkeän sarkastinen, vallan murheellinen ja paikoitellen kauhistuttavan väkivaltainen.

Näyteteksti:

...joka puolella oli luita ja muita ruumiinkappaleita. Eri asteisissa mätänemistiloissa olevia päitä ja pääkalloja vieriskeli hitaasti pitkin katuja...

Ei suositella lapsille eikä heikkohermoisille.

Lukiessa kiinnittyi ensiksi huomio ulkoasuun. Se on hyvin pelkistetty, ja tyyli on joko tarkoituksella valittu tai sitten se vain on. Teksti on kirjoitettu varsin suurella rivivälillä. Sen avulla on sivumäärä saatu kasvetettue 158:een, mitä noin lukeman puolesta voi juuri ja juuri sanoa romaaniksi ilman pienois-etuliitettä. Harvat rivit kuitenkin pakottavat liitteen käyttöön.

Parin sivun lukemisen jälkeen on jo selvää, että tämä ei ole ihan tavallinen kirja. Ilman takakannen mainintaa sarkasmista olisin jäänyt ihmettelemään mitä tyylilajia kirja oikein edustaa. Sarkasmia tosiaan on yllin kyllin, se ei jätä rauhaan hetkeksikään. Wikipedia mainitsee sarkasmista mm. näin: "Sarkasmi on etenkin kirjoitetun huumorin muotona vaikea, sillä ilman sarkasmiin usein liittyvää ei-verbaalista viestintää sen ymmärtäminen voi olla vastaanottajalle hankalaa." Tuo on hyvin sanottu, ja samalla tiivistää tämän kirjan olennaisen osuuden hyvin. Minuun kirjoittajan huumori ei uponnut, eikä muuta antia oikein ollut.

BoD oli minulle entuudestaan outo kustantamo, mutta ei enää. Kyseessä on siis palvelu, joka auttaa ihmisiä tekemään omakustanteita.

Valitettavasti en voi tätä kirjaa suositella.