keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja
Suomennos: Tuula Friman
WSOY 2011 (alkup. 2009), 141 sivua.

Olen jo autuaasti unohtanut, mistä Lasnamäen lunastaja päätyi lukulistalleni, kun kirjaston jonossa kului niin pitkään. Varatessani olin autuaan tietämätön mm. siitä, että kirja on valittu Viron parhaaksi romaaniksi 2008. Ylipäätään odotin jotain muuta.

Kirja kertoo tarinan vironvenäläisestä äidistä ja hänen tyttärestään. Äiti on ollut alusta asti yksinhuoltaja. Neuvostoliiton hajoaminen muuttaa elämän kertaheitolla, eikä vähiten siksi, että itsenäistyneessä Virossa venäläinen kansanosa ei olekaan yhtä kovassa huudossa kuin aiemmin. Saatuaan potkut töistä he joutuvat niin ahtaalle, että äiti ryhtyy tilapäisesti ilotytöksi.

Lyhyestikin kuvailtuna juoni kuulostaa siltä, että siitä olisi ollut tuloksena selvästi pidempi kirja. Varsinkin loppua kohti käy hyvin selväksi, ettei kirja tule päättymään millään helpolla, odotetulla tavalla, vaan odotettavissa on jotain yllättävää tai novellimaista. Niin tosiaan onkin, ja oma jälkimakuni heti lukemisen päätyttyä oli, että tässä ei ollut kyseessä edes pienoisromaani vaan pikemminkin ylipitkä novelli. Vaikutelmaa vahvistaa osaltaan se, että koen tarinassa olevan useita vertauskuvia, mutta ainakaan äkkiseltään en kykene sanomaan mitä ne kuvaavat.

Novellien yhteydessä olen joskus puhunut niiden lukemisesta "paljaaltaan", siis teksti tekstinä ja kaikki symboliikat ynnä muut piilomerkitykset sivuutettuina. Tämä kirja toimii paljaanakin, mutta oivaltaminen arvatenkin toisi mukanaan sen viehätyksen, jonka perusteella tämä on vuotensa parhaaksi valittu.

Tarina on varsin sympaattinen, samoin kuin sen päähenkilöt. Kaikessa lyhykäisyydessäänkin se ehtii kritisoida materialistista elämänmenoa ja omaisuuden palvontaa. Sitä kautta lukija pakotetaan suomaan ajatus sille, mikä on tärkeää ja mikä ei niinkään. Ei ehkä mitään ennen kuulumatonta tai ainutkertaista, mutta ihan hyvä muistutus. Kotimaassaan tämä varmasti toimii vieläkin paremmin. Suomalaisen silmään iskee vahvasti mm. se, miten hyvä sosiaaliturva meillä onkaan.

Muita arvosteluja voi katsastaa vaikkapa seuraavilta: Noora, Hanna, Jaana ja Jenni S.

torstai 23. helmikuuta 2012

Marko Kilpi: Kadotetut

Marko Kilpi: Kadotetut
Gummerus 2009, 396 sivua.

Dekkarit ovat kirjallisuudenlaji, joka on ollut varsin huonosti edustettuna tässä blogissa. En mitenkään tarkoituksella hyljeksi niitä, vaan pikemminkin kyse on siitä, että niiden esittelytekstit eivät lähtökohtaisesti minuun vetoa. Leffojen takaa-ajokohtauksista saan ihottumaa, eikä se kirjankaan sivuilta luettuna juuri reaktiota lievennä, etenkään jos kohtaus vaikuttaa olevan mukana sen toiveen siivittämänä, että kirja jonain päivänä päätyisi valkokankaallekin.

En usko, että olisin tarttunut Kadotettuihinkaan, jollen olisi lukenut Amman arvostelua siitä. Lukaisin varmuuden vuoksi vielä kustantajan esittelyn ja kirjan takakannen huomaten, ettei kumpikaan niistä osaa kertoa kirjasta tavalla, joka minua houkuttaisi. Sen sijaan Amman mainitsema yhteiskunnallinen kannanotto on sanapari, joka saa heti mielenkiintoni heräämään.

Juonesta en kerro mitään, sillä sehän on dekkareissa kaiken a ja o. Mainitusta kantaaottavuudesta sen sijaan mainitsen mm. tositv-julkisuuden, jossa mahdollisesti laskelmoidenkin tungetaan oma pärstä kaikkien näkyville välittämättä siitä, kuinka negatiivinen annettu kuva mahdollisesti on. Toinen aihe on vanhemmuus ja se, mitä lapset vanhemmiltaan viime kädessä kaipaavat. Rahallakaan ei voi ostaa kaikkea, mm. läsnäoloa ja huomiota.

Kirjoittaja Marko Kilpi on ammatiltaan poliisi, ja sen kyllä huomaa. Ja selvyyden vuoksi tarkoitan tuon positiivisessa mielessä. Kirja on pullollaan sellaista tietoa ja kuvausta poliisin työstä, mikä olisi mahdotonta kirjoittaa ilman vankkaa kokemuspohjaa. Asiantuntijaa voi aina käyttää apuna tarkistamassa faktoja, mutta tässä tapauksessa kirjoittaja on mielestäni mennyt pidemmälle: tällainen teksti syntyy vasta omakohtaisen kokemuksen kautta.

Kadotetut tarjosi minulle takaa-ajosta huolimatta niin hyvän lukukokemuksen, että alkoi heti tehdä mieli lisää. Dekkarifaniksi en ihan vielä aio ryhtyä, mutta tämän tasoisia kirjoja luen kernaasti, oli laji sitten mikä hyvänsä.

Amman lisäksi Kadotettuja ovat etsineet myös Susa ja Kirsi.

torstai 16. helmikuuta 2012

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki
Gummerus 2012, 156 sivua.

Nelisiipinen lokki on Riikosen esikoisromaani. Muodoltaan se on jonkinasteinen episodiromaani, jossa on joukko muutaman sivun mittaisia pikkukertomuksia eri minäkertojien päänsisäisinä monologeina. Kertoja vaihtuu kertomuksesta toiseen, eikä aina ole edes ihminen. Kertomukset tietysti liittyvät toisiinsa, mutta ainoastaan löyhästi, eli mitään suurta punaista lankaa ei kirjassa ole.

Tämä ei ole helpoimmasta päästä kirjoja. Nopealukuinen se kyllä on ja teksti on sujuvaa, mutta kunkin pätkän alussa joutuu ensin pinnistelemään miettiessään, kuka tässä nyt onkaan kertojana. Sen vuoksi olisi paikallaan lukea jokainen kertomus alusta sitten kun on hoksannut kuka siinä puhuu ja mistä. Itse en tehnyt niin, koska ajattelen edelleen siten, että on kirjailijan tehtävä tehdä kirjastaan sellainen, että sen voi lukea kerralla järjestyksessä alusta loppuun. Hyperteksti olisi erikseen, ja olisikin ihan kiinnostavaa nähdä millainen olisi romaani joka hyödyntää sen mahdollisuuksia.

Kertojaäänet on saatu mukavasti erilaisiksi, kuten niiden tulee ollakin. Parantamisen varaa silti on, sillä tokihan se auttaisi huomattavasti, jos tyyli itsessään jo paljastaisi kertojan ilman asiayhteyksistä päättelyjä. Myös väliotsikoilla voisi päästä samaan, mutta se ei selvästikään ole ollut tarkoitus.

Vähän kaksijakoinen tunnelma tästä jäi. Toisaalta idea on hyvä ja osa kertomuksistakin on ihan mainioita, mutta sitten taas osa menee ohi. En tiedä menevätkö yli hilseen vai alta lipan, mutta joka tapauksessa ohi joltain puolelta. Tämä lukija kaipaisi pikkuisen suoraviivaisempaa otetta, mutta silloin olisi pian kyse jo ihan eri kirjasta. En halua antaa tuomiota suuntaan tai toiseen, sillä olen aika varma, että kaikki eivät tästä tykkää ja jotkut taas voivat ihastua. Kunkin täytyy itse kokeilla kumpaan ryhmään kuuluu.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen: Vanhat kuviot
Tammi 2012, 184 sivua.

Vähän reilu vuosi sitten luin Verrosen edellisen novellikokoelman Normaalia elämää. Silloin innostuin kirjailijasta niin paljon, että uhosin hänen teoksiaan löytyvän blogistani jatkossakin. En kaavaillut aivan näin pitkää väliaikaa, mutta tässäpä onkin sitten  Vanhat kuviot ihan tuoreeltaan.

Kyseessä on jälleen novellikokoelma. Tällä kertaa tarinoilla ei ole yhtä yhteistä teemaa, vaan ne on jaettu kolmeen osaan: piiloutujiin, vastustajiin, ja lähtijöihin. Kahdessa ensimmäisessä osassa on kaksi novellia kummassakin ja viimeisessä vain kolme, mutta nimitarina on pituudeltaan melkein 60 sivun mittainen. Kunkin osan tarinat osuvat selvästi otsikkonsa alle, niin että yksioikoinenkin lukija tajuaa niiden olevan paikallaan.

Tarinoissa on hauskoja pieniä ideoita, jotka jaksavat hyvin kannatella juuri novellin verran tekstiä. Esimerkiksi piiloutujissa nainen huomaa seinällä vanhan tutun nimen, ja saa päähänsä löytää tämän ihmisen, vaikkei mitään asiaa olekaan. Tai vastustajissa useiden vuosien mittainen tarina huoltoaseman myyjästä, joka saa elämäänsä sisältöä huijaamalla asiakkailta mitättömiä pikkurahoja.

Lähtijöissä oleva nimitarina on itseoikeutetusti kokoelman kruunu. Paitsi pituudeltaan, erottuu se myös sisällöltään. Toki noin pitkään novelliin mahtuukin jo paljon enemmän kuin muihin, mutta se nousee esiin myös paljon voimakkaammalla tunnelmallaan. Samalla se on pienimuotoinen dystopiakuvaus, joskin yhteisön järjestys tai järjestymättömyys johtuu etupäässä maantieteellisestä eristymisestä.

Minua ilahdutti tässä kokoelmassa se, ettei mukana ollut ainuttakaan novellia, joka olisi mennyt yli hilseen. Kaikissa oli oma jujunsa, johon pääsi käsiksi ihan suoraviivaisella lukemisella ilman vertauskuvia tai pohdintoja. Tällaisen kokoelman voi luettuaan sulkea tyytyväisenä eikä tarvitse jäädä murehtimaan rajoittuneisuuttaan luetunymmärtämisen suhteen.

torstai 9. helmikuuta 2012

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö
WSOY 2011, 344 sivua.

Kätilö ei tässä vaiheessa enää kaipaa liiempiä esittelyjä, onhan ansioiksi luettu jo Blogistanian Finlandia ja Runeberg-palkinto. Ilman edellistä tuskin olisinkaan tähän kirjaan tarttunut, mikä olisi koitunut puhtaasti omaksi tappiokseni. Sota ei kuulu suosikkiaiheisiini fiktiossa, sillä todellisuus on niin karua ja vastenmielistä, että se peittää alleen kaikenlaiset sankaritarinat. Ylipäätään en pidä ihmisten tappamista sankarillisena, vaikka kyseessä olisikin vihollinen, se epämääräinen, pahantahtoinen taho, jonka ihmisyys pyritään kaikin tavoin kieltämään. 

Sen sijaan vankila- ja vankileiritarinat minua jostain syystä kiehtovat. Niissä on usein kyse selviämisestä todella äärimmäisissä olosuhteissa, joissa kaiken muun lisäksi myös itsemääräämisoikeus on rajallinen. Kätilö sijoittuu jatkosodan loppuun ja Lapin sotaan, mutta sotatoimet ovat mukana vain taustalla. Pääosassa ovat  suomalaisnainen ja saksalaisupseeri sekä saksalaisten vankileiri, ja tarinan keskiössä erityisesti naisvankien olot leirillä.

En ryhdy kuvailemaan juonta, sillä se on tehty jo vähintäänkin riittävän monta kertaa, ja joka tapauksessa tässä on kirja, joka kaikkien kuuluu itse lukea. Sen verran maltan mainita, että juoni on taiten laadittu, lankojen punoutuessa yhteen loppua kohti vähän kerrassaan. Juuri sellaisella tavalla, jota on nautittavaa lukea.

Kirjoittajana Katja Kettu on mestari. Kieli on taidokasta eikä murteen käyttö ärsytä tipan vertaa. Kertojien vuorottelu toimii hienosti, ja eri ajankohtien välillä sukkulointi on todella mainiota. Tarinan jännite rakentuukin nimenomaan jälkimmäisen varaan, kun kahdessa eri ajassa edetään kohti huipennusta rinta rinnan.

Tietyllä tavalla mistään vankileiristä ei ole hauskaa lukea, onhan niissä aina kyse jonkinasteisesta vääryydestä. Silti se tarjoaa tähän kirjaan tärkeän osuuden, sillä vaikka kyse ei olekaan suorista tositapahtumista tietyllä yksittäisellä leirillä, on kuitenkin vastaavia tapahtunut eri paikoissa, joten tässä tarjotaan taas muistutusta siitä, kenen kanssa Suomi taistelikaan samalla puolella vielä jatkosodassa. Hyvä on myös kuvaus siitä, miten ihmiset suhtautuivat saksalaisiin siinä vaiheessa kun heidän voittoonsa vielä uskottiin.

Amman lukuhetkessä etsittiin marraskuussa täydellistä kirjaa. Luettelin siellä seitsemän kriteeriä, joiden pitäisi täyttyä. Kätilö täyttää niistä kuusi; puuttumaan jää vain kohta 5, jossa kaipailin filosofista vivahdetta. Näillä ansioilla antaisin kirjalle täydet viisi tähteä. Jos vain olisin lukenut tämän jo viime vuonna, niin olisin nostanut sen kärkikymmenikköön ja Blogistanian Finlandiaehdokkaaksi, joten siltä osin voin hyvillä mielin omalta osaltani vahvistaa valinnan osuneen oikeaan. Kerrassaan hieno kirja!

Kiitoksia vielä Kirsille kirjan lainaamisesta!

torstai 2. helmikuuta 2012

Inna Patrakova: Naapurit

Inna Patrakova: Naapurit
Suomennos: Eero Balk
Helsinki-kirjat 2011, 190 sivua.

Leppäsillä on mökki Saimaan rannalla. Naapureiden suhteen ei ole oikein ollut tuuria, sillä rauhaa  ja hiljaisuutta kaipaava pariskunta on saanut kuunnella mm. teinilaumaa ja kollegojensa kanssa ryypiskelevää kirjailijaa. Seuraavaksi pihaan ajaa niin iso katumaasturi, ettei se edes mahdu autokatokseen, ja rekisterikilpi on venäläinen.

Asetelma tarjoaa tilannekomiikkaa, joka perustuu niin suomalaisten kuin uusrikkaiden venäläistenkin stereotyyppiin piirteisiin. Suomalaiset ovat hiljaisia, harmaita ja pidättyviä, ja venäläiset taas eivät. Yhteisen kielen puuttuminen ja Leena Leppäsen ennakkoluuloisuus johtavat tilanteisiin, joihin ei voi suhtautua kuin hymy naamalla, kun vastapuolenkin hyväntahtoisuus on tiedossa.

Naapurit on hauska pieni kirja, ja Patrakova osaa kirjoittaa sen sortumatta epäuskottavuuksiin tai ylilyönteihinkään, vaikka niille olisi kosolti tilaisuuksia. Kirjailija on näppärästi hyödyntänyt asiantuntemustaan suomalaisten ja venäläisten välisistä eroista. Kirja etenee puhtaasti huumorin pohjalta, mutta valittu tie on turhankin lyhyt, sillä helposti tilanteilla olisi pystynyt retostelemaan pidempäänkin. Nyt kyseessä on lähinnä pienoisromaani.

Tämä on hyväntuulinen pieni kirja, ja takakannessa mainittu toteamus "tarinan kasvamisesta paasilinnamaisiin mittoihin" kertoo samalla sen, kenelle tämä on kohdistettu. Jos siis Arto Paasilinna kolahtaa, niin tästä on hyvä etsiä lisää luettavaa.

Naapurisovusta ovat bloganneet myös Tessa, Sanna, Anni.M, Norkku, Maija ja Susa P.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Blogistanian Globalia 2011

Blogistanian Globalia on vastapainoa Blogistanian Finlandia -palkinnolle. Jälkimmäisessä palkittiin kotimaista kaunokirjallisuutta, edellinen palkitsee käännöskirjallisuutta.

Luin viime vuonna kovin vähän ulkomaista uutuuskaunokirjallisuutta, ja niistäkin vähistä vain osa oli sellaisia, joita voisi kuvitella palkinnon arvoisiksi. En halua asettaa ehdolle muita kuin itse lukemiani kirjoja, ja sen vuoksi Kaiken voi lukea! päätyi seuraavaan kolmikkoon:

1. Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Rajaniemihän kirjoitti tämän alun perin englanniksi, joten kyse tosiaan on käännöskirjallisuudesta. Lukukokemus oli mieleenpainuva, ja ansioiksi luen etenkin kiinnostavan vision tulevaisuuden teknologiasta ja yhteiskunnasta.

2. Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Kirjan päähenkilö on korkeatasoinen autisti, joka valloittaa lukijan tinkimättömän rehellisellä ajattelutavallaan. Vilpittömästi hän kohdistaa kaiken tarmonsa uhanalaisten tonnikalojen suojelemiseen, joten sisältö ei suinkaan rajoitu pelkkään autismin kuvaukseen.

3. Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. Kertomus Aristoteleestä Aleksanteri Suuren opettajana. Painopiste on filosofissa, mutta tarinan mielenkiinto tulee tietysti siitä, että lukija tietää mitä oppilaasta aikanaan tulee, toisin kuin opettaja. Lisäansioiksi on luettava se, että kirjailija on kuvannut sitä, miltä ihmisten elämä ja kieli olisi mahdollisesti näyttänyt ja kuulostanut aikalaisten silmin.