maanantai 31. elokuuta 2015

Hannu Luntiala: In memoriam

Hannu Luntiala: In memoriam
Tammi 2008
Sivuja: 350

Luntialan esikoisromaani Viimeiset viestit rakentui tietojeni mukaan kuvitteellisten tekstiviestikeskustelujen ympärille. Toisessa romaanissaan hän jatkaa samaa kokeilevaa linjaa: nyt keskiössä ovat muistokirjoitukset.

Kirjan päähenkilö on saanut tädiltään perinnöksi valtavan määrän tämän keräämiä muistokirjoituksia. Niistä täti on poiminut 60 erilleen omaan kansioonsa, ja toivoo veljenpoikansa lukevan ne ja kiikuttavan sitten kustantajalle, jonka toivoo julkaisevan ne itsenäisen teoksena. Kaikki 60 muistokirjoitusta on kirjassa mukana, ja ne muodostavatkin tekstistä pääosan.

On syytä olettaa, että kirjailijan alkuperäinen ajatus on ollut, että muistokirjoitukset toimisivat sellaisinaan. Onneksi hän kuitenkin on tullut toisiin ajatuksiin, ja niinpä aina muutaman nekrologin välein onkin kappale päähenkilön kertomaa tekstiä, jossa hän analysoi lukemaansa.

Aluksi muistokirjoitukset vaikuttavat täysin irrallisilta, mutta vähitellen sekä lukija että kertojakin alkaa huomata, että samat nimet putkathavat esiin yhä uudestaan, joko vainajina, näiden lähipiiriin mainittuina tai nekrologien kirjoittajina. Lopulta kirjoituksista - tai kertojan kertomuksesta, miten vain - muodostuu jonkinlainen salapoliisitarina. Käytän sanaa "jonkinlainen", koska lukijalle on ylitsepääsemätön haaste pysytellä kärryillä henkilöiden välisistä suhteista ja siitä, millä perusteilla kertoja niistä päätelmiään tekeekään. Luultavasti viisainta olisi seurata kertojan esimerkkiä ja tehdä systemaattisia muistiinpanoja, mutta minun mielestäni sellainen ei kuulu romaanin lukemiseen.

Luntialan yritys on ollut kunnianhimoinen. Se seikka, etten ollut edes kuullut tästä kirjasta ennen kuin se tuli vastaani kirjaston poistohyllyssä, kertoo karua kieltään yrityksen onnistumisesta. Valitettavasti joudun itsekin yhtymään samaan arvioon: tämä on liian työlästä seurattavaa. Pisteet silti hyvästä ideasta.

tiistai 25. elokuuta 2015

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta
Into 2015, alkup. WSOY 1971
Sivuja: 210

Ensimmäinen muistamani kosketus Linkolan kirjoituksiin oli lukiossa, jolloin kirjoitin aineen yhden sellaisen pohjalta. Tekstin aiheena oli energiansäästö, ja minä päätin panna Linkolaa paremmaksi: ehdotin aineessani toimenpiteitä, jotka saivat Linkolan näyttämään nössöltä. Opettajan mielestä aineeni olikin pakina, ja sain siitä hyvän arvosanankin, vaikken sellaista tyylilajia ollut edes tavoitellut.

En enää muista, mitä Linkola oli tarkalleen ehdottanut, mutta radikaalia se joka tapauksessa oli. Myöhemmin on tietooni tullut, että Linkola on ehtinyt tehdä tukun muitakin ehdotuksia, ja niiden valossa silloinen kirjoitus oli järkevämmästä päästä.

Unelmat paremmasta maailmasta on kokoelma melko varhaisia esseitä, kaikki on kirjoitettu vuosina 1960-1969. Ne myös osuvat hyvin kirjan otsikon alle, sillä joka ikisessä tekstissä  hän tuo esiin romantisoimaansa kuvaa siitä, miltä Suomen pitäisi näyttää. Kuva ei muutu vuosien kuluessa miksikään, ja näin jälkeenpäin minun on vaikea erottaa kirjoituksia toisistaan. Linkola ei näytä väsyvän toistamaan itseään, vaan maalailee samanlaista kuvaa yhä uudestaan ja uudestaan.

Aluksi minulla oli pieniä vaikeuksia ymmärtää, mistä mies oikein valittaa. En ymmärtänyt, miksi kohtalaisen lähelle järvenrantaa rakennettu kesämökki on hänestä niin suuri kauhistus, mitä niin suurta pahaa tai tuhoa siihen liittyy? Sitten kävi ilmi, ettei siihen mitään erityistä liitykään: riittää, että mökki on siinä. Pelkkä rakennuksen olemassaolo riittää Linkolalle tuhoamaan koko kyseisen järven ympäristöineen. Ensin kaikki on täydellistä. Sitten rannan tuntumaan ilmestyy mökki, eikä edes ole väliä miten vaatimaton se on, mutta sen jälkeen ihan kaikki on kokonaan pilalla. Se yksi yksittäinen mökki ei ehkä Linkolan herkkää esteettistä silmää vielä saisi tolaltaan, mutta kaltevan pinnan ajattelutapa in iskostunut niin syvään, että ei kulu kuin pieni hetki mökin ilmestymisestä, kun järven kaikki rannat ovat kokonaan läpitunkemattoman täynnä vieriviereen rakennettuja mökkejä. Niiden välistä ei edes mahdu luikahtamaan, niin tiheään on mökkejä rakennettu. Ja vesi on niin täynnä mekastavia lapsia, että jos he nousisivat vedestä yhtä aikaa pois (mitä he eivät tietenkään tee, eivät edes öisin tai talvellakaan), ettei heidän väliinsä taida vettä edes mahtua. Ja se vesi, jota ei oikeastaan edes ole, on niin myrkylliseksi saastunutta, ettei kerrassaan mikään elävä siinä edes voisi olla. Ja siinä myrkkyliemessä, jossa ne lapset uivat 24/7, kulkee niin paljon pikaveneitä ja meluisia perämoottoreita, että koko maailman öljyvarat on käytetty sekunnissa loppuun asti.

Hups, taisinpa ajautua takaisin siihen aineenkirjoitusmoodiin, mutta ehkä tuo avaa hieman Linkolan ajattelutapaa, hänen kaltevan pinnan argumentointiaan ja kärjistyksiään. Minä en pidä tuollaisesta maailmankuvasta, missä kaikki on mustavalkoista, on olemassa ainoastaan ääripäitä eikä mitään siltä väliltä.

Rehellisyyden nimissä on annettava tunnustusta Linkolan johdonmukaisuudelle oman elämäntapansa suhteen, eli käsittääkseni hän elää kuten opettaakin, energiaa ja luontoa säästäen. Mutta eipä erokoituminenkaan kaikille olisi mahdollista, sillä jos erakoita on liian tiheässä, he lakkaavat olemasta erakoita.

Kuten edeltä voi huomata, herättää tämä kirja ja etenkin kirjoittaja vahvasti ajatuksia ja mielipiteitä. Se on yleensä hyvä asia, mutta Linkolan kohdalla taitaa kyse lopulta olla pikemminkin provosoinnista. Tämän kirjan jälkeen hän on ryhtynyt voimakkaasti kannattamaan väestönkasvun rajoittamista ja sen kääntämisestä laskuun, sillä ajatuksella että maapallon ainoa toivo olisi siinä, että ihmisiä olisi merkittävästi nykyistä vähemmän. Jos ei uskota tieteen ja teknologian ratkaisevan tulevia haasteita, niin eipä tuo ajatus kovin epärealistinen taida ollakaan. Haihattelua olisi oletus siitä, että ihmiset olisivat valmiita tinkimään saavuttamastaan elintasosta tulevien sukupolvien, eli toisten takia. Siihen ihminen on yksinkertaisesti aivan liian itsekäs.



torstai 20. elokuuta 2015

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä
Suomennos: Elina Koskelin
Like 2015
Sivuja: 445

Rikoskirjallisuutta julkaistaan niin paljon, että uusien kirjojen kohdalla on vaikeaa keksiä sanottavaa, jos ei teoksella ole jotain erityispiirrettä tai sitä voi verrata kirjailijan aiempiin kirjoihin. Yleensä ne myös ovat niin paljon juonensa varassa, ettei siitäkään ole mielekästä kertoa liikoja, sillä spoilaus olisi kutakuinkin pahin karhunpalvelus, jonka lukijalle voisi tehdä.

Minusta sarjamurhat ovat lähtökohtaisesti yksittäistapauksia kiinnostavampia, ja jotain kummallisen kiinnostavaa on siinä, jos uhrit ovat melkeinpä sattumanvaraisesti valikoituja. Nämä molemmat piirteet kuuluvat Tappamisen pitkään oppimäärään.

Rikosta selvittävän henkilön olisi hyvä olla kiinnostava persoona. Usein hänellä on vaikeuksia yksityiselämässään. Turhankin usein, sillä alkoholiongelmainen rikosetsivä, joka ei tule toimeen esimiehensä tai jonkun muun työtoverin kanssa, on kovin tylsä asetelma kaikessa kliseisyydessään. Tämäkin piirre kuuluu Tappamisen pitkään oppimäärään, valitettavasti.

Pahiksen, eli tässä tapauksessa murhaajan, olisi myös hyvä olla kiinnostava. Lähtökohtaisesti näin onkin, sillä tylsät ihmiset eivät tyypillisesti päädy murhaajiksi. Sarjamurhaaminen eritoten on (onneksi) niin harvinaista, että kyseessä ovat aina poikkeysyksilöt, mikö tietysti lisää heidän mielenkiintoaan. Tappamisen pitkän oppimäärän pahis on ihan kiinnostava. Ei sellainen superpahis, joka ryöstäisi muilta kaiken huomion, vaan ennemminkin vain "keskimääräisen" kiinnostava, mikä sarjamurhaajien kohdalla on jo aika paljon. Minun mielestäni se on niin paljon, että kirjailija olisi hyvin voinut käsitellä häntä enemmänkin, eritoten tekojen motiivin osalta.

Kaikenkaikkiaan kirja on onnistunut. Murhaajakaksikon heti kirjan alussa tekemä laiminlyönti tarjoaa hyvän sivujuonikuvion, joka kestää aina loppuun asti ja jaksaa ylläpitää myös jännitystä.

Tämäkin kirja on jaettu muutaman sivun mittaisiin pätkiin, mikä sopii minulle oikein hyvin. Joissain tapauksissa jako kylläkin tuntuu keinotekoiselta, sillä seuraava kappale saattaa jatkaa täsmälleen siitä mihin edellinen jäi, siis samasta juonilinjasta, henkilöistä ja tapahtumista, eikä edes ajassa ole muuttunut mikään. Luontevampi tapa olisi vain liittää kappaleet yhteen, mutta meneehän se näinkin.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa


Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa
Into 2015
Sivuja: 315

Eläimet yhteiskunnassa on kokoelma eri kirjoittajien esseitä. Eläinten asemaa tarkastellaan varsin monelta kantilta. Itsestäänselvyyksiä ovat esim. eläinten hyvinvointi tehotuotannossa ja eläinten kasvatus ylipäätään syötäviksi - vaikkei juuri siinä kysymyksessä moraaliselta kantilta mitään epäselvää olekaan.

Heti ensimmäisen esseen kirjoittajana on Antti Nylén, joka ruotii suomalaista eläinoikeuskeskustelua. Hänen tekstinsä on juuri niin hyvä kuin odottaa saattaa. Nylén osaa hienosti lytätä väärässä olevia ihmisiä, ja tässä on aihe, josta hänellä on sanottavaa. Minun mielestäni paras pala tarjoillaankin heti ensimmäisenä.

Muut esseet ovat vaihtelevia. Joukossa on oikein kiinnostavia kirjoituksia, mm. Särkänniemen delfinaariosta ja Kristo Muurimaan puheenvuoro aktivistin näkökulmasta. Sen sijaan essee nimeltä Picoides tridactys - lajin poeettinen kuvaus olisi minun puolestani jäädä pois, se ei oikein edes istu muiden joukkoon.

Tällainen kirja on omiaan nostattamaan tunteita käsiteltävää aihetta kohtaan, joko puolesta tai vastaan. Sen vuoksi jotkin tekstit väistämättä osuvat lukijan hermoon toisia paremmin, ja siten juuri niiden kaipaisi saavan enemmän huomiota toisten kustannuksella. Tämän johdosta kirja ei millään voi kokonaisuutena olla pelkästään miellyttävä, eikä niin käynyt minunkaan kohdallani. Oikeastaan tällainen kirja voisi toimia netissä paremmin kuin painettuna, sillä silloin lukija voisi näppärästi navigoida eteenpäin juuri siihen suuntaan, joka häntä itseään kiinnostaa, eikä tarvitsisi turhaan kahlata muita aiheita vain siksi, että ne sattuvat olemaan luettavana olevassa kirjassa.

Plussan puolelle tämä kirja joka tapauksessa menee kokonaiskokemuksena, sen verran väkeviä tekstejä on mukana. En pahastuisi yhtään, jos ihmiset laajemminkin tutustuisivat tähän kirjaan, edes niiltä osin mihin kunkin kiinnostus kohdistuu.

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö
Like 2014
Sivuja: 280

Mällisen Kieroonkasvukertomus oli sen verran miellyttävä tuttavuus, että tulin lainanneeksi kirjailijan toisenkin kirjan.

Hiekkaan piirretty hirviö sijoittuu mediamaailmaan, tarkemmin sanottuna lehtitaloon. Päähenkilö Herkko on vanhan päätoimittajan aikana tottunut lusmuilemaan ja toimittelemaan laiskasti mielipidesivua, mutta uuden päätoimittajan saapuessa tilanne muuttuu. Yllättäen Herkosta tuleekin uutistoimittaja, ja vieläpä päätoimittajan suosikki. Lukijalle tämä suosituimmuusasema ei oikein aukea, siksi kummallisilta hänen juttunsa näyttävät kaikkine kaksimielisyyksineen.

Aluksi kirja vaikuttaa tölväisyltä lukijoita kosiskelevalle journalismille, mutta pian käy ilmi, ettei siitä olekaan kysymys. Päätoimittaja on hahmona lähinnä absurdi, ja hänen tuuliviirimäiset suunnanmuutoksensa vaikuttavat pelkältä kaaokselta. Jonkinlaiseen kunnallisen veljeskunnan sisäpiiriin hän on pyrkimässä ja kosiskelee lehdessään ketä tahansa sinne päästäkseen.

Herkon pyrkimykset sen sijaan ovat selviä ainoastaan siltä osin, että hän haluaisi kollegansa Untuvan pöksyihin. Siinä sivussa hänellä on jutuillaan jonkinlainen agenda, mutta minulle se ei missään vaiheessa aukea.

Ylipäätään kirja jätti melko sekavan jälkimaun. Like mainitsee sivuillaan kirjan olevan "Absurdi tarina nykypäivän mediatalomeiningistä." Kuvaus osunee oikeaan, mutta mitä tällaisella tarinalla ajetaan takaa? Väkisinkin tulee mieleen, että jokin kirjailijan ajatus minulta pääsi livahtamaan ohi.

tiistai 11. elokuuta 2015

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Roope Lipasti: Linnan juhlat
Atena 2015

Olen aiemmin lukenut lipastin mainion Rajanaapurin, joka tietysti muodostuu vertailukohdaksi, halusin sitä tai en. Aina ei ole reilua vertailla kirjoja tekijän parhaaseen teokseen, mutta niitähän lukijat toisaalta juuri haluavat.

Kirjan asetelma on sellainen, että ensin vaimo jättää päähenkilö Hannun ja sitten hän saa vielä potkut töistäänkin. Miehen elämään ei mahdu muuta sisältöä kuin vaimon saaminen takaisin, ja hän saa jostain päähänsä, että pääsemällä presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle myös vaimo tulisi takaisin, joten linnaan on päästävä, keinolla tai toisella. Siinä häntä auttaa personal traineriksi itseään kutsuva Mikko, joka ei ole PT sanan perinteisessä merkityksessä vaan siinä, että hän auttaa valmentaa ihmisiä pääsemään tavoitteisiinsa, mitä ne sitten ovatkaan.

Lähtökohta on sen verran älyvapaa, ettei kirjaan voi suhtautua liian tosissaan. Rajanaapurissa naapurin tavoitteet tuntuivat paikoitellen yhtä mahdottomilta kuin tässäkin, mutta kaikessa konkreettisuudessaan ne olivat silti halpommin toteutettavissa. Naapurin yritykset olivat vaikeita tai mahdottomia yksin tehtäviksi, Hannun yritys taas kohdistuu toisten ihmisten valintoihin ja haluihin, eli asioihin, jotka eivät viime kädessä ole toisten vaikutusvallassa.

Ollakseen kirjan päähenkilö jää Hannu kovin etäiseksi. Hänen elämänsä suistuu raiteiltaan ja hänellä on pakkomielle saada se edes yhdeltä osalta takaisin. Häntä kiinnostavat Suomen presidentit. Paljon muuta hänestä itsestään ei saadakaan tietää.

Rajanaapurin tasolle tämä ei minun silmissäni yllä. Kyllähän kirjan lukee mieleellään loppuun asti, pitkälti nähdäkseen mitä lopulta tapahtuu. Sen kummempia ajatuksia ei sitten herännytkään, eli kun kirja on loppu, se tosiaan on loppu.



torstai 6. elokuuta 2015

Veikko Huovinen: Rasvamaksa


Veikko Huovinen: Rasvamaksa
WSOY 1973
Sivuja: 141

En ollut aiemmin tutustunut Huovisen novelleihin, ainoastaan Havukka-ahon ajattelijan olen lukenut. Rasvamaksassa on 19 lyhyttä tarinaa, ja oli ilo huomata, miten leppoisan helppoa luettavaa ne ovat. Jokaisessa on selvä suoraviivainen idea, eikä juuri lisäkikkailuja. Joidenkin kertomusten kohdalla huomasin odottavani lisämausteita, mutta ne olisivat vain harhauttaneet pois varsinaisesta fokuksesta.

Yhdistävänä tekijänä valtaosassa on se, että niissä on jokin yksittäinen asia vinksallaan. Yleensä joku tekee jotain odottamatonta, kuten syö tyttöystävänsä tai huutelee sängyn alta rivoja sanoja, mutta kyse voi olla pelkästä näkökulmastakin, kuten siitä, miten vallasta syösty monarkki elelee arkeaan.

Käsitykseni mukaan tarinoihin liittyy myös toinen ulottuvuus, eli hän piikittelee aikansa ilmiöitä. Minä olen syntynyt auttamattoman myöhään tunnistaakseni kohteista enempää kuin pienen osan, joten selvästikin kirja on ehtinyt menettää osan alkuperäisestä viehätyksestään.

Toisaalta aika on tuonut mukaan toisen: nykypäivänä juuri tätä kokoelmaa ei julkaistaisi sellaisenaan, ja moni tarina olisi vähintäänkin ajantasaistettu, ellei kokonaan jätetty väliin. Vilkaiskaapa vain tuota kansikuvaakin: jos lakupötkössä ollut tyylitelty tummaihoisen pojan naama piti poistaa, niin tuskin tämän kohtalo on ainakaan yhtään sen parempi, etenkään kun on syytä olettaa lautasella olevan ihmisen lihaa tai maksaa. Minun lukemani kirja on peräisin kirjastosta, eikä siinä ole kansipapereita mukana. En yllättyisi, jos niiden puuttumisen syy olisi tuo edellä mainittu.

Ihan ok tämä kirja oli, mutta ei se minusta huovisfania saanut tehtyä. Pidän kyllä hyvistä ideoista, joita tässä oli kosolti, mutta silti kokonaisuus jäi vähän laimeaksi. Saatan kyllä antaa Huoviselle vielä tilaisuuden, mutta valmiiksi ei ole kirjaa vielä katsottuna.