Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset
Suomennos: Kaijamari Sivill
WSOY 2014, alkup. 1992
Sivuja: 342

Olen tykännyt aiemmin lukemistani kolmesta McCarthyn kirjasta, joten oli selvää, että lukisin myös tämän - kirjailijan läpimurtoteoksen.

Eletään 1940-luvun loppua. John Grady Cole on 16-vuotias, kun äiti kieltäytyy vuokraamasta hänelle kotitilaansa Teksasissa, vaan myy sen mieluummin pois. Poika ei jää asiaa surkuttelemaan, vaan ottaa hevosensa ja lähtee vuotta vanhemman kaverinsa kanssa Rawlinsin kanssa kohti Meksikoa. Matkalla mukaan liittyy vielä kolmas, vieläkin nuorempi poika, jolla on kuitenkin kaikkein komein hevonen. Sen kummempaa suunnitelmaa kolmikolla ei tunnu olevan. Hevosista he tykkäävät, ja cowboyn ura ilmeisesti kiinnostaa, ja Meksikosta saattaisi jotain työtäkin löytyä. Miksi sieltä eikä lähempää kotoa, jää epäselväksi.

Kolmikko hajoaa melko pian, mutta John ja Rawlins päätyvät kouluttamaan hevosia meksikolaiselle tilalle, ja eritoten John osoittautuu työssä hyvin taitavaksi. Tilan omistajalla on myös kaunis tytär Alejandra, ja tokihan heistä tulee Johnin kanssa pari. Tai tulisi, jos se suinkin olisi mahdollista, mutta isäpappa ei ole asiasta samaa mieltä.

Tarina jatkuu ja John pääsee Rawlinsin kanssa tutustumaan myös meksikolaiseen vankilaan, joka ei ole miellyttävä paikka.

On selvää, ettei tämä kirja lepää juonensa varassa. 16 vuotta kuulostaa kovin nuorelta siihen nähden, miten paljon John tuntuu tietävän hevosista, mutta enpä pysty sitä mitenkään mahdottomaksikaan sanomaan. Hänen hevoskouluttajan historiaansa ei kauheasti sivuta.

McCarthyn kirjoissa ihmiset eivät yleisesti ottaen ole hyviä. Kyllä heitäkin on, mutta pikemminkin kaikki pyrkivät vain selviämään omasta elämästään. Jos selviäminen edellyttää pahuutta tai silmien ummistamista pahuudelta, niin sitten niin tehdään. Tätä piirrettä pidän hyvinkin uskottavana. Meidät on vain opetettu kaikenlaisissa elokuvissa ym. uskomaan, että ihmiset pyrkivät pohjimmiltaan hyvään ja että se "hyvä" puoli lopussa voittaa ja sankari saa armaansa. Mutta ei se niin mene, vaikka John tietysti onkin se "hyvä", onhan hän amerikkalainen.

Lukemistani McCarthyistä innostuin tästä kaikkein vähiten. Realismista huolimatta tässä on tietty epäuskottavuus läsnä: jos John oli niin erinomainen hevosmies kuin näytti, ei hänellä ollut mitään tarvetta lähteä haahuilemaan erämaahan. Taidot olisi varmasti voinut näyttää kotimaassakin. Jos tämän seikan sivuuttaa, on tarina sinänsä ihan kiinnostavaa, ja karun rajaseudun kuvaus ansiokasta.

Odotukseni olivat näköjään nostaneet riman melkoisen korkealle. Koska tämä on vasta trilogian ensimmäinen osa, ei ole oikein sanoa viimeistä sanaa vielä tämän perusteella. Jään odottamaan jatkoa.

Jos joku innostuu tämän lukemaan, niin vinkkinä haluan mainita, että lopusta löytyy suomennokset kirjassa käytetyille espanjankielisille sanoille ja lauseille. Olen itse opiskellut espanjan alkeita vuoden verran ja sain pikkuisen selvää siltäkin pohjalta ja sen johdosta huomasin sanaston olemassaolon vasta noin 100 sivun kohdalla. Olisihan se paremmin mennyt valmiin käännöksen kera :)

Vuoden 2013 top 10

Edellisten vuosien tapaan valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2013 kuluessa. 

En ole yrittänyt arvioida kirjojen paremmuutta sinänsä, vaan mielikuvaani lukukokemuksen hyvyydestä. 2013 lukemistooni kuului suurempi osuus asiatekstejä kuin aiemmin, ja se näkyy myös tällä listalla. Se on toki luontevaa: koska asiatekstit ovat kiinnostaneet aiempaa enemmän, ovat myös kokemukset niistä olleet hyviä - ja toisin päin. 

Kirjat ovat paremmuusjärjestyksessä ainoastaan kahden parhaan osalta.

1. Cormac McCarthy:  Tie. Musertavan vahva kuvaus katastrofin jälkeisestä maailmasta pakottaa ajattelemaan elämää yleensäkin samoin kuin sitä, miten pienistä asioista onkaan mahdollista olla onnellinen.

2. Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet. Ryhdyin lukemaan tätä epäluuloisena tai jopa vihamielisenä, mutta teksti oli niin hyvää, etten voinut muuta kuin pyörtää pääni ja ihastua. Esseitä parhaimmillaan!

Jari Tervo: Esikoinen. Tämän valinnan selittää pitkälti Tervo-faniuteni. Ei ole niinkään sitä tyyliä, johon aikanaan ihastuin, mutta toisaalta kertoo mukavasti myös kirjailijan kyvystä uusiutua.

Timo Hännikäinen: Ilman. Esseitä arasta aiheesta. Jokaisella ei ole munaa kirjoittaa kirjaa siitä, että on runkkari. Hännikäinen pistää itsensä reilusti likoon ja antaa äänen niille, joita kukaan ei viitsi edes sääliä.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten paljon tähän kirjaan tykästyinkään. Omalta kohdaltani pidän tätä osoituksena siitä, miten hyvin tehty kuvaus voi itsessään riittää tekemään kirjasta hyvän.

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio. Erinomaisella tyylillä kirjoitettu kirja historiasta. Aihetta ei liiemmin ole tältä kantilta käsitelty, ja se onkin omiaan inhimillistämään entisaikojen ihmisiä korostamalla sitä, että samanlaiset halut heilläkin ovat olleet, vaikkei siitä koulussa olekaan kerrottu.

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi. Suomalaisilla - kuten varmasti muillakin kansakunnilla - on itsestään sellainen käsitys, että he ovat jollain tapaa aivan erityisiä. Uschanov ruotii aihetta eri kanteilta kumoten harhaluuloja ja löytäen todellisia erityispiirteitä.

Kari Enqvist: Olemisen porteilla. Ei top10-listaa minulta ilman Enqvistiä, siltä alkaa hiljalleen tuntua. Mutta minkäs teet, kun mies kirjoittaa niin kiinnostavista aiheista ja niin hyvin, että sai tästäkin aikanaan Tieto-Finlandian.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni. Olen näköjään tykännyt Tuomaisen alkupään tuotannosta enemmän kuin myöhemmistä, sillä myös Veljeni vartijan valitsin aikanaan top kymppiin, mutta sen jälkeen tulleista en ole niinkään syttynyt. Tämän kirjan aiheena on kosto ja sen mielekkyys - tai mielettömyys, miten vain.

Mikael Niemi: Veden viemää. Luonnonkatastrofi Ruotsissa. Mikä heitä muka uhkaisi? Ei ehkä tsunamit tai maanjäristykset, mutta pato voisi sortua samankaltaisin seurauksin. Niemen tarinat veden armoille joutuvista ihmisistä toimii armottoman hienosti.

Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthy: Tie
Suomennos: Kaijamari Sivill
WSOY 2008, alkup. 2006
Sivuja: 239 

Menetetyn maan ja Veren ääriin jälkeen oli selvää, että lukisin ennen pitkää myös Tien, jota noiden kahden muun kommenteissa tunnuttiin kehutun.

Maailmanloppu on tullut. Miten se on tapahtunut, mistä johtunut ja miten totaalista tuho on, jää hämärän peittoon, mutta tähän se sopii pelkästään hyvin. Isä kulkee pienen poikansa kanssa pitkin tietä ostoskärryjä työntäen. Kärryissä on kaikki mitä heillä on. Ympärillä on kaikki kuollutta: ei ole lintuja tai ötököitäkään, puut ja kasvit ovat kuolleita, ja joka paikassa on tuhkaa. Poika ei muista muunlaista maailmaa lainkaan. Hän ei ole nähnyt aurinkoa eikä kuullut lintujen laulua, eikä liioin omaa kokemusta ystävällisistä ihmisistä, joita ei tarvitsisi pelätä.

He kulkevat tietä pitkin kohti merta. Oppaana heillä on resuinen kartanrepale, eivätkä he ole edes aivan varmoja siitä, missä ovat. Miksi he kulkevat merta kohti, jää lukijalle paljastamatta, mutta oikeastaan sillä ei edes ole väliä. Heidän on pakko kulkea eteenpäin, koska paikalleenkaan ei voi jäädä. Missään ei ole mitään pysyvää. On vain harvoja ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti pysytellä hengissä vielä huomiseen. Tulevaisuutta on olemassa ainoastaan niin pitkälle, kuin mukana olevat eväät riittävät. Mikään paikka ei ole elinkelpoinen, sillä koska kaikki on kuollutta, voi ravintoa saada vain löytämällä jo läpikotaisin pengotuista taloista muilta jostain syystä huomaamatta jääneitä säilykkeitä, tai tietysti metsästämällä. Ei - ei eläimiä ollutkaan, mutta ne eivät olekaan ainoa asia, jota voi metsästää.

En voi kuin ihailla, miten vähäeleisesti McCarthy onnistuu luomaan kirjan tunnelman. Maailma on synkkä ja epätoivoinen paikka. Järki sanoo, ettei elämä siellä ole elämisen arvoista. Ainoa tekijä, joka estää luovuttamasta on se perusteeton optimismi, entä jos sittenkin jossain olisi vielä jotain... Päähenkilöistämme isä jaksaa yrittää ainoastaan pojan vuoksi. Hän itse olisi luovuttanut jo aikapäiviä sitten, mutta poika ansaitsee edes yrityksen. Vaikka elämykset ovatkin vain sellaisia kuin uiminen jääkylmässä vedessä, hätäraketin laukaisu tai ikivanha tölkillinen kolajuomaa, niin pojan maailmassa ne ovat suuria juhlatapahtumia, ja kieltämättä sykähdyttävät lukijaakin.

En muista lukeneeni toista kirjaa, jota ei ole jaettu pienempiin kokonaisuuksiin lainkaan. Tässä on kyllä lyhyitä, yleensä vajaan sivun mittaisia nimettömiä kappaleita, jotka on erotettu toisistaan ylimääräisellä rivinvaihdolla, mutta ei mitään muuta. Ei ensimmäistä tai toista osaa tai lukua, ei mitään nimettyä. Vain tasaisesti tulevia kappaleita toisensa perään. Tämäkin seikka korostaa kirjan kuvaamaa maailmaa: ei siinäkään ole mitään rakennetta, kaikki on yhtä ja samaa, eikä ole erotettavissa ajanjaksoja. On vain nyt, ja ehkä vielä huominen.

Kirjan synkkyys ja toivottomuus toivat mieleen Nälkävuoden. Siinä oli toki kyse "vain" katovuosista, mutta seuraavaan satoon oli joka tapauksessa matkaa liian paljon, ja ihmiset olivat toisten armon ja oman onnensa nojassa. Nälkävuosi oli loistava, mutta tämä on vieläkin parempi. En ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, mutta täytynee se katsoa pikapuolin. Oman arvioni mukaan filmatisoinnilla on erinomaiset edellytykset onnistua.

***

Tällainen maailmanloppu antaa tarinan ohessakin ajattelemisen aihetta. Tässä toteutuu täydellinen anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa vahvat erottaa heikoista sillä, että he kuolevat muutaman päivän myöhemmin. Väkisin tuli mieleeni sellaiset yksityiset bunkkerit, joita jotkut ilmeisesti ovat rakentaneet pihoilleen tai kellareihinsa. Rakentaneet - miksi? Jos tällainen maailmanloppu tulisi, niin tekisikö bunkkeri autuaaksi? Jos siellä saisi möllöttää yksinään niin, että aivan kaikki muut olisivat kuolleita, niin bunkkeriin investointi olisi antanut vain ja ainoastaan sen, että sen asukas saisi todeta joutuvansa lähtiessään sammuttamaan valot. Jos hän ei olisikaan ainut henkiin jäänyt, mutta ainoa, jolla on bunkkeri ja kutakuinkin kunnollinen varustautuminen, ei se olisi paljonkaan autuaampaa: muut epätoivoiset tietenkin tekisivät kaikkensa päästäkseen osallisiksi ravinnosta ym. varannoista, jolloin asukas joutuisi sotimaan yksin kaikkia muita vastaan, ja vihollinen olisi todellakin valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos taas eloonjääneitä olisi enemmänkin, niin silloin ei kyseessä olisi enää samanlainen maailmanloppu.

Vuoden 2012 top 10

Kuten aiempinakin vuosina valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2012 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 75; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole vieläkään laskenut mukaan, koska en ole niitä oppinut arvostelemaan.

Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä kahta ensimmäistä lukuunottamatta.

1. Katja Kettu: Kätilö. Tämä tuntuu vähän tylsältä valinnalta, kun kirja oli jo aiemmin muiden bloggaajien niin suuressa suosiossa, että se voitti Blogistanian Finlandiankin. Mutta totuuden nimissä minun on todettava, että valinta oli erinomainen, ja olisi todennäköisesti saanut minultakin äänen (ääniä), jos olisin sen ajoissa lukenut.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Tässä vaiheessa en vielä tiedä tämän vuoden Blogistanian Finlandian lopullista kohtaloa, mutta tylsien valintojen linja näyttää jatkuvan, sillä ilmeisesti tässä on kyseessä Kätilön seuraaja. Lyhyt kirja, mutta täyttäkin täydempää tavaraa. 

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Tietokirjoista tämä oli vuoden ykkönen, vaikka haastajatkin olivat kovia. Enqvistin kolahtamisesta kielii sekin, että luin syksyn aikana kolme hänen kirjaansa, mikä on pääasiassa kaunokirjallisuuteen keskittyvässä blogissa varsin suuri määrä.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies. Tästä pidin kovasti. Jos se olisi julkaistu tänä vuonna, olisin todennäköisesti antanut jopa yhden äänen Blogistanian Finlandiaan. Mieleen jäi erityisesti päähenkilön käytännöllinen pasifismi, hiljainen aseistakieltäytyminen. Sekin kertonee jotain, että innostuin tästä niin paljon, että luin heti perään samaisen Äitini suku -sarjan ensimmäisen osan Eerikinpojat.

Cormac McCarthy: Veren ääriin. Vaikuttavan realistinen kuvaus villistä lännestä kaikessa raakuudessaankin. Kirja on painunut mieleen, vaikka veriset, julmat kohtaukset ovatkin jo pikkuisen painuneet unholaan. Tunnelman luojana McCarthy on mestari.

Maarit Verronen: Karsintavaihe. Verrosen mainio dystopiakuvaus. Hyvin uskottava dystopia, joka nimenomaan kritisoi sitä, mitä voisi tapahtua jos ei kelkkaa riittävän aikaisin käännetä. Ei luonnonkatastrofeja tai mitään, vaan ainoastaan yhteiskunnan kehittymistä huonoon suuntaan.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika. Raviloa voisi pitää suorastaan pakollisena tällä listalla. Hänen kirjansa jäivät vuoden mittaan turhankin vähälle huomiolle, mutta osittain tämä selittyy säästelyllä: ei ahmita kaikkia herkkuja heti! 

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Mainio kirja, joka edustaa juuri sellaista kerrontatapaa joka kolahtaa minuun: useampi kuin yksi kertoja ja aikataso, ja langat punotaan lopussa yhteen. Näitä jaksaisi lukea vaikka kuinka.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen. Tämä on mukana pitkälti vetovoimansa vuoksi. Minä luen kirjani pätkissä, mutta tähän en malttanut olla palaamatta miltei koko ajan, kunnes huomasin kirjan jo loppuneen. Jospa vain voisikin tietää jo etukäteen, että on tällainen kirja kyseessä...

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Ei-pakollinen kauhun ja tiiliskivien edustaja. Tämä veti puoleensa samaan tapaan kuin edellinen Alasalmikin (ja sattumalta luin ne peräjälkeen), mutta luettavaa riitti paljon pidemmäksi aikaa. Ei aivan perinteinen vampyyritarina, mutta toimi mainiosti. Lindqvist on vahvasti mukana TBR-listallani.

Jälkihuomioita:
Jos arvioisin jokaista kirjaa erikseen, nostaisin mahdollisesti Enqvistiltä esiin myös Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ja toisaalta ottaisin mukaan Arto Salmisen Kalavaleen. Ajattelen kuitenkin tällä listalla enemmänkin kirjailijan kaikkia lukemiani kirjoja, ja Salmisen nostin ansaitsemalleen paikalle jo viime kerralla. En halunnut tehdä tästä top15:ttä, mutten malta olla antamatta vielä "kunniamainintoja" Kafkan Oikeusjutulle ja Marja Björkin Prolelle. Molemmat olivat hyviä ja painuivat mieleen, mutta jäivät tällä kertaa varsinaisen listan ulkopuolelle. Asko Jaakonahon Onnemme tiellä tulikin jo mainittua Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta 

Suomennos: Kaijamari Sivill 

WSOY 2012 (alkup. Blood meridian 1985) 

Sivuja: 396 

Viime joulukuussa luin McCarthyn kirjan Menetetty maa, ja sen kommenteissa kehuttiin kirjailijan läpimurtoteosta Blood meridian, jota ei valitettavasti löytynyt suomennettuna. Nyt tuo puute on paikattu, ja ehdin jo kovasti odotella kirjan ilmestymistä.

Villistä lännestä tulee ensiksi mieleen telkkarin westernit John Wayneineen ja Clint Eastwoodeineen. Sankarit eivät ikinä ammu ohi, ja vetävät kaikkia muita nopeammin. Osuman saanut kierähtää kannoillaan puoli kierrosta ja kaatuu kasvoilleen maahan, eikä verta näy missään. Kapakassa tapellaan paljain nyrkein, ja siitäkin on seurauksena ainoastaan leuan sivelyä, edes nenusta ei tule verta, saati sitten että jollakulla olisi silmä mustana.

Veren ääriin on jotain aivan muuta kuin telkkarin länkkärit. Eletään 1840-lukua. Päähenkilö on nimettömäksi jäävä poika, joka karkaa 14-vuotiaana kotoaan Tennesseestä ja lähtee länteen. Hän asuu missä sattuu ja tekee mitä pystyy pysyäkseen hengissä. Kirjan keskeinen osa alkaa siitä, kun hän värväytyy mukaan päänahanmetsästäjien joukkoon.

Intiaanien päänahoista oli luvattu palkkio. Ensi kuulemalta tämä ei juurikaan hetkauta, onhan termi tuttu juuri noista aiemmin mainituista länkkäreistä. Kyse on kuitenkin silkasta kansanmurhasta, mutta luultavasti "Päänahanmetsästäjät" on myyvämpi nimi kuin "Kansanmurhaajat". Jos toiminta itsessään on kylmäveristä kaikessa julmuudessaan, niin voi vain kuvitella millaista itse toiminta on ollut silloin, kun uhrit eivät olekaan näyttelijöitä ja vuotavat oikeasti verta. Jos oma mielikuvitus ei riitä, niin voi lukea McCarthyn näkemyksen asiasta.

Veren ääriin on aivan kirkkaasti raain lukemani kirja, eikä se silti sorru mässäilemään väkivallalla, vaan ainoastaan kuvailee tapahtumia tavalla, joka tuntuu oikeasti uskottavalta. Väkivalta on välttämätön sivutuote, ei itseisarvo. Sitä ei kuitenkaan jätetä väliin, ja itse toimintakohtausta vaikuttavammaksi koinkin sen tunnelman, joka välittyy teurastuksen jälkeen. Silloin on hiljaista, palkkion keräämisen aika. Joku lopettaa henkiinjääneitä, joku leikkaa päänahkoja talteen. Joku häpäisee ruumiita, toinen kerää korvia kaulakoruunsa. Tämä tilanne riistää uhreilta lopunkin ihmisarvon: he ovat olleet ainoastaan esineitä, joille on tehtävä jotain ennen kuin niistä saa hyödyn irti. Tappajat ovat kuin metsureita, jotka ovat tyynesti kaataneet joukon puita ja karsivat sitten oksia irti.

Väkivaltaiset kuvat ovat hyvin leimallisia, mutta pelkästään niiden mainitseminen ei tee kirjalle oikeutta. Tappajajoukon rellestys palkkion saatuaan herättää ajatuksia vieläkin enemmän. Hehän ovat sankareita, heitä kuuluu palvoa ja juhlia, kukaan ei saa sanoa heille, mitä saa tehdä ja mitä ei. Yhteisö on halunnut kansanmurhaa, mutta onko se lopulta ollut valmis siihen hintaan, joka toteutumisesta koituu? Entä tekijät itse, onko heidän sielustaan jäljellä yhtään mitään, kykenevätkö he nukkumaan öisin?

Tuomari Holden ei nuku lainkaan. Hän on yksi tappajista. Jättimäinen, varsin sivistynyt mies, jolla ei kasva koko kehossaan karvoja lainkaan. Hän tekee muistiinpanoja kirjaansa, jäljentää kalliomaalauksia ja taitaa eurooppalaiset kielet. Silti hän on kaikessa mukana siinä missä muutkin, ellei enemmänkin. Hänen hahmoaan on turha yrittääkään kuvailla näin lyhyesti, mutta häntä ei myöskään voi jättää mainitsematta. Hän on epäilemättä kirjan kiinnostavin hahmo, ja elokuvassa hän tarjoaisi jollekin näyttelijälle mahdollisuuden tehdä elämänsä roolisuorituksen. Hänen sivistyneisyydessään ja toimissaan on jotain ristiriitaista, tai sitten hän on nimenomaan mitä johdonmukaisin. Hänet voi myös nähdä vertauskuvallisena edustamassa jotain ylevää, mikä menettää täysin ulkoisen merkityksensä, kun se siirretään toisenlaiseen ympäristöön. Hän on Eurooppa Amerikan mantereella.

Tunnelmaltaan tämä kirja on vertaansa vailla. Minä en kykene kuvailemaan niitä loputtoman laajoja autiomaita, joilla joukko kulkee pikkukiviä imeskellen janoa helpottaakseen. McCarthy sen sijaan kykenee, erittäin hienosti vieläpä. En muista aiemmin tunteneeni tarvetta ottaa juomapulloa mukaan lukusohvalleni, ihan vain varmuuden vuoksi.

Tämän jälkeen Tie on pakko ottaa lukulistalleni!

Cormac McCarthy: Menetty maa

Cormac McCarthy: Menetetty maa

Suomennos: Raimo Salminen

WSOY 2008, (alkup. 2005), 296 sivua.

Menetetty maa on tunnetumpi elokuvana, voittihan se vuonna 2007 neljä oscaria. Pidän elokuvasta kovasti, enkä varmasti olisi lukenut kirjaa muuten.

Llewelyn Moss on hitsaaja, joka sattuu metsästysretkellä Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulla huumekaupan tapahtumapaikalle. Kaupanteko on mennyt pieleen ja osapuolista on viisi kuollut ja yksi henkitoreissaan. Lisäksi paikalla on kauppatavara sekä laukku pullollaan sadan taalan seteleitä. Moss ottaa laukun ja palaa kotiinsa. Seuraavana yönä hän tekee typerän päätöksen ja palaa viemään vettä kuolemassa olleelle huumekauppiaalle. Päätös sinetöi hänen kohtalonsa, sillä toisella kertaa hän ei olekaan enää yksin, vaan alkaa takaa-ajo.

Takaa-ajajia on kaksi: toisaalta vanha sheriffi Bell, joka toivoo löytävänsä Mossin ensin tämän oman hengen vuoksi ja toisaalta tappaja Anton Chigurh - mies jolla ei ole yhtään elossa olevaa vihamiestä.

Chigurh on kiehtova hahmo. Hän toimii yksin, ja ilmeisen tehokkaasti, mistä todistaa se, että hän itse on edelleen hengissä. Jos Chigurhin tilalla olisikin vain joukko "tavallisia" tappajia, niin koko kirja ja elokuva menettäisi suuren osan mielenkiinnostaan. Uskallan väittää, että viehätys perustuu nimenomaan Chigurhin hahmoon. Toisaalta hän on tunteeton tappaja, joka ei epäröi hetkeäkään riistää henkeä, jos se on hänen tiellään. Toisaalta hän on tiukasti periaatteen mies: tehtyään päätöksen hän ei katso voivansa irtisanoutua siitä.

Chigurh elää kokonaan lain ja yhteiskunnan ulkopuolella. Hän ottaa kyllä ne huomioon, mutta ainoastaan siksi, että se helpottaa hänen omien päämääriensä saavuttamista. Mieleeni tuli, että Chigurhissa on jotain nietzscheläisen yli-ihmisen kaltaista: hänellä on oma moraalinsa ja ainoastaan se ohjaa hänen toimiaan. Luultavasti se on samalla syy, mikä hänestä tekee niin kiehtovan. Yksi mies koko armeijaa vastaan -kertomuksia on nähty ennenkin, mutta yleensä he ovat "hyvien" puolella. Nietzscheläinen yli-ihminen ei nähdäkseni toimi heikompien ehdoilla vaan juuri itseään varten, ja siksi hän todennäköisesti onkin se pahis, kuten tässä.

Vastapainon Chigurhille muodostaa sheriffi Bell, jonka ajatusten monologia seurataan jokaisen luvun alussa. Bell pyrkii vilpittömästi hyvään, mutta vanhan koulukunnan miehenä ihmettelee jatkuvasti aikojen muuttumista. Ennen vanhaan asiat olivat toisin, ja siinä hän on kieltämättä oikeassa. Chigurh ei ehkä ole itse huumekauppias tai muutenkaan modernimman ajan tuote, mutta hänessä henkilöityy se, miten rikollisetkin elävät yhteiskunnasta välittämättä. Toisaalta Bell tunnustaa omasta menneisyydestäänkin tapahtuman, jonka kanssa hänen on vaikea elää. Tapahtuman, joka sotii niitä vanhan koulukunnan arvoja vastaan, joita hän puolustaa. Hänestä itsestäänkin löytyy siis ripaus aikojen muuttumista, ja se tulee olemaan hänessä aina, vaikkei se miellyttäisikään.

Kirja haluaa muistuttaa myös siitä, miten ihmisten tekemät päätökset vaikuttavat väistämättä heidän elämäänsä. Päätöksen olisi voinut tehdä toisinkin, mutta sitten kun valinta on tehty, ei kurssia enää voi muuttaa. Aina valinta ei edes ole ihmisen oma, joskus sen on tehnyt joku muu johonkin aivan muuhun liittyen. Yleensä meidän kaikkien ratkaisut eivät johda näin yksioikoisen mustavalkoisiin seurauksiin, mutta ihan kiinnostavaa pohdittavaa tästä kyllä sikiää.

Suunnilleen kirjan puoliväliin saakka näin kaiken lukemani silmieni edessä, ja vasta loppupuolella tuli vastaan pätkiä, joille en muista vastinetta elokuvassa. Tässä valossa elokuvaa on pakko pitää niin onnistuneena, etten kykene varauksetta suosittelemaan kirjan lukemista. Toki tässä on kyse niin kiehtovasta tarinasta että molemmatkin menevät vailla vaikeuksia, mutta jos pitäisi valita pelkästään toinen, niin saattaisin taipua elokuvan puolelle. Javier Bardem Chigurhin roolissa täytyy nähdä omin silmin.