tiistai 30. huhtikuuta 2013

Kari Enqvist: Olemisen porteilla


Kari Enqvist: Olemisen porteilla 
Kansi: Sanna Eiro 
WSOY 1998 
Sivuja: 230

Unohtumattomimpien kirjojen bloggaukseni jälkeen alkoi tehdä mieli lukea lisää Enqvistin kirjoja, ja hänen Tieto-Finlandialla palkittu Olemisen porteilla kuulosti houkuttelevalta. Tämä on aiempaa tuotantoa kuin muut lukemani kirjansa, ja oli kiinnostavaa näkyisikö ajan kuluminen ja jos, niin kuinka selvästi.

Kirjan aiheena on tietoisuus modernin fysiikan näkökulmasta. Tietoisuuden ongelma on askarruttanut filosofeja ties kuinka pitkään, ja epäilemättä se on fyysikoidenkin päitä vaivannut. Fysiikan maailmankuva on muuttunut viimeisten parinsadan vuoden aikana huimasti, ja etenkin kvantti-ilmiöt ovat tehneet todellisuudesta jotain tavallisella arkijärjellä käsittämätöntä. Enqvist pyrkii vastaamaan siihen, onko kvanttifysiikka tuonut mukanaan jotain sellaista, mikä voisi selittää tietoisuuden olemassaolon. Luontevana jatkona seuraa kysymys vapaan tahdon olemassaolosta. Klassinen, deterministinen maailmankuvahan ei juuri suo sille sijaa.

Enqvist lähestyy ongelmaa hyvin pitkälti fysiikkalähtöisesti. Laskin pikaisesti, että kirjan 18 luvusta 12 käsittelee oikeastaan ihan pelkkää fysiikkaa ilman, että sillä olisi suoranaisesti kosketuspintaa kirjan varsinaisen aiheen, eli tietoisuuden kanssa. Sikäli tämä tapa on ymmärrettävä, että fysiikanhan oli määrä olla tarkastelun keskiössä, mutta toisaalta lukija voisi myös tuntea tuleensa harhaanjohdetuksi, jos yli puolet kirjasta on oikeastaan jotain muuta kuin piti. Fysiikan kuvaajana Enqvist on kieltämättä kaikkein omimmalla alueellaan, ja tekee todella ansiokasta työtä tieteen popularisoijana.
Olen aiemmin lukenut Enqvistin kirjan Monimutkaisuus, jonka sisältö mielestäni osuu monin osin yhteen tämän kirjan kanssa, mutta ei kuitenkaan täysin. Kyse ei ole kaikkein yksinkertaisimmista ilmiöistä, joten en pannut kertausta lainkaan pahakseni, ja tunsin ymmärtäväni tällä kerralla taas vähän enemmän kuin viimeksi. Sellainen varoituksen sana on paikallaan, että kokonaan pystymetsästä tätä ei ehkä kannata lähteä lukemaan, vaan joitain fysiikan perustietoja kaivataan. Jos esimerkiksi protonit, elektronit, atomit ja molekyylit ovat vain "jotain pirun pieniin asioihin liittyviä sanoja", niin en povaa tästä kirjasta valtavan antoisaa lukukokemusta. Tai sitten täytyy ainakin olla valmis tutustumaan niihin aiheisiin sitä mukaa kuin niitä vastaan tulee. Kirjan lopussa on kylläkin lyhyt sanasto, mutta siitä on lähinnä apua kertauksessa. Esimerkiksi näin: "Protoni: kevein ja siksi stabiili kolmen kvarkin muodostama hadroni. Atomin ytimen rakenneosanen." 

Tämä oli hyvin myönteinen lukukokemus, enkä ole hämmästynyt kirjan saamasta Tieto-Finlandiastakaan. Fysiikalle suotu suuri sivumääräkin kytketään lopussa itse aiheeseen, ja epäsuorasti on myös nähtävissä syy sille, miksi jako oli tällainen. Enqvistin kanta asiaan on selvä ja varsin suoraviivainen, eikä siitä näytä riittävän tekstiä tämän enempää. Siitä myönnettäköön pisteet, ettei tyhjästä ole ryhdytty jaarittelemaan, mutta toisaalta ei voi välttää ajatusta siitä, että mikä viime kädessä onkaan kirjan varsinainen aihe?

"Loppuratkaisua" eli sitä, saako tietoisuus fysiikasta selittäjänsä ja onko vapaa tahto olemassa, en aio tässä paljastaa, vaan ilman muuta kannustan kaikkia ottamaan siitä itse selvää. Kantansa Enqvist on kyllä tuonut esiin myös myöhemmissä kirjoissaan. En malta myöskään olla mainitsematta, että Schrödingerin kissakin saa kirjassa selityksensä, eli se, miksi katti ei kvanttimekaniikankaan mielestä ole samanaikaisesti elävä ja kuollut.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho

Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho 
WSOY 2009 
Sivuja: 240 

Tämäkin kirja päätyi minulle kirjaston poistomyynnistä. Vaikka asia on minulle järkeenkäyvästi selitettykin, en lakkaa ihmettelemästä näin uusien kirjojen päätymistä sinne. Itsekkäästi voisin ajatella, että minun onnenihan se tällä kertaa oli, mutta tämä nide olisi kyllä kestänyt vielä jonkun lukukerran jälkeenikin.

Mette on keski-ikäinen perheenäiti, joka miehensä luvalla lopetti tutkijan uransa ja ilman lupaa ryhtyi paneskelemaan ympäriinsä. Hänen tutkimuskohteenaan oli nainen, joka teki omasta elämästään taidetta, ja siitä Mette yrittää ammentaa itselleen syyn hyväksyä holtiton käytöksensä. Hän kuvittelee tekevänsä myös omasta elämästään jonkinlaisen taideteoksen. Mutta onko taideteosta edes olemassa, jos sitä ei kukaan näe? Meten tekoset toki ovat joidenkin nähtävillä, mutta heille hänen Ikuisuusprojektinsa näyttäytyy vain uskollisuusrajoitteisena naisena, joka ei kykene hillitsemään itseään.

Meten "taideteosta" kuvaillaan usean sivun voimin, eli seksiä riittää. Pornoa se ei ole, sillä tekstin ei liene  tarkoitus kiihottaa. Vieläkin enemmän uhrataan sivuja sen selittämiselle, miksi Mette ajattelee tekevänsä taidetta. Jonkinlaisen ajatuksen kykenin siinä näkemään, mutta päällimmäiseksi jäi silti mieleen vain päähenkilön itsepetos.

Neljän sivuhenkilön - Meten nuoren rakastajan Oton, aviomiehen Eeron, tyttären Petran ja Petran koulukaverin Emman - osalta koko kertomus tuntuu jäävän torsoksi. Ainoastaan Emman kohdalla tarinalla on järkevä päätepiste, kaikkien muiden juttu jää kesken. Jokaisen rooli jäi minulle pikkuisen epäselväksi, sillä kaikista kerrottiin vähän enemmän kuin olisi ollut tarpeen pelkästään juonen kuljetuksen kannalta, muttei kuitenkaan niin paljon kuin hahmojen mielenkiinto olisi vaatinut.

Kovin kriittissävyisestä kuvailustani huolimatta pidin kirjasta, ja varsinkin vauhtiin päästyäni luin sen nopeaan tahtiin ja halukkaasti loppuun. Vähän ihmettelevä olo siitä kuitenkin jäi, olisin kaivannut enemmän vastauksia kuin nyt sain. Mutta joskus kai kysymykset ovatkin vastauksia tärkeämpiä.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Chuck Palahniuk: Fight Club


Chuck Palahniuk: Fight Club 
Suomennos: Henrik Laine 
Like 2006 (alkup. 1996) 
Sivuja: 233 


Olen onnistunut välttymään näkemästä Fight Club -elokuvaa. Leffavuokraamossa se on tullut vastaan samoin kuin joillain parhaiden elokuvien listoilla, ja mielenkiintoni onkin herännyt. Päätin kuitenkin malttaa mieleni ja lukea kirjan ensin.

Päähenkilö on nuori mies, joka kärsii unettomuudesta. Hän yrittää kohottaa onnellisuuden tunnettaan käymällä syöpäpotilaiden tukiryhmissä, koska siellä voi tuntea olevansa elossa. Työkin tuntuu mielettömältä, kun tehtävänä on mitata, paljonko firman viallisten tuotteiden mahdollisesti aiheuttamat kuolemat ja vammautumiset tulevat maksamaan ja päätellä, onko niiden estäminen kannattavaa osakkaiden kukkaron kannalta.

Hän törmää sattumalta Tyler Durdeniin, ja he perustavat Fight Clubin. Se on tappelukerho, jossa kukin on vain ja ainoastaan oma itsensä. Häntä ei määritellä työn, koulutuksen, varallisuuden, asuinpaikan, vanhempien, ihonvärin tai nimenkään perusteella, vaan kukin on vain se mikä on. Klubeista tulee menestys, ja Durdenin johdolla he ryhtyvät viemään anarkistista ajatustaan vielä pidemmälle. He ryhtyvät tuhoamaan normaalia yhteiskuntaa nakertamalla sitä vähin erin mitä arvaamattomimmista paikoista.

Tämä on varsin kiinnostava kirja. On melkoisen pelottava ajatus, että joku tosiaan nousisi yhteiskuntajärjestystä vastaan ainoana tavoitteenaan saada aikaan tuhoa ja sekasortoa ja saisi vieläpä laajan joukon kannattajia taakseen. Erityisen pelottavaksi tilanteen tekee se, että kaikki mukanaolijat ovat jo lähtökohtaisesti pyrkineet siihen, ettei heillä itsellään ole mitään hävittävää. Myös koko liike on alusta alkaen perustettu siten, että kaikenlaiset yritykset lakkauttaa sen toiminta tukahdutetaan alkuunsa.

Seuraavaksi täytyykin sitten katsoa elokuva. Lähtökohta vaikuttaa erinomaiselta, eritoten kun tietää leffan olleen menestys.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Unohtumattomimmat kirjat

Sain Ammalta haasteen listata blogiaikana lukemani kymmenen parasta kirjaa. Koska olen vuosittain laatinut top-10 -bloggauksen kunkin vuoden parhaista lukukokemuksistani, niin muokkaan haastetta omalta osaltani sen verran, että listaankin kymmenen unohtumattominta kirjaa. Jotta varmistuisin siitä, että lista todella on se, mitä tarkoitin, tein luettelon pelkästään muistiini turvautuen. Nämä eivät siis ole välttämättä parhaita, ovat vain tulleet suunnilleen ensimmäisinä mieleeni.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Tämä sai jonkin verran hyötyä vastikään lukemastani jatko-osasta Fraktaaliruhtinas, mutta en silti voi kieltää, etteikö Rajaniemen luoma tulevaisuuskuva olisi ollut erittäin mieleenpainuva.




Arto Salminen: Ei-kuori. Salmiselta en halua nostaa yhtä kirjaa yli muiden, joten Ei-kuori saa kunnian edustaa hänen koko tuotantoaan. Mikäli kirjat olisi pakko nostaa esiin vain yksi kerrallaan, niin tämä lista olisi aika yksitoikkoista luettavaa, sillä Salmisen nimi löytyisi silloin tasan kuudesta kohtaa.




Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Voisi sanoa että samat sanat kuin Salmisenkin kohdalla, joskin ihan jokainen Ravilon kirja ei enää listalle mahtuisi. Salmisen kanssa ehdottomasti tärkein blogiaikainen uusi tuttavuuteni.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies. Olen lukenut Tuuria ensimmäisen kerran vasta blogini aikana, mutta hänen nimensä on toki ollut tuttu jo aiemminkin. Lakeuden kutsu toi hänelle Finlandia-palkinnon, mutta Kylmien kyytimies on jäänyt minulle mieleen paljon voimakkaammin.


Jonathan Glover: Ihmisyys. Todella tuhti tietokirja ja rankkaa luettavaa. Tämän jälkeen on vaikeuksia uskoa ihmisten hyvyyteen.
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa. Jälleen yksi kirja edustamassa kirjailijaa. Valtaojan kirjoitustyyli on yliveto. Hän osaa kirjoittaa mukaansatempaavasti aiheista, jotka monien mielestä lähtökohtaisesti tuntuvat rutikuivilta.

Jari Tervo: Layla. Tervon kirjoja olen lukenut suurimmaksi osaksi jo ennen blogia, mutta en sentään kaikkia. Tervo on eittämättä mielikirjailijoitani, ja Layla kuuluu hänen kirjojensa kärkikaksikkoon.
Franz Kafka: Oikeusjuttu. Lukukokemus ei olisi oikeuttanut näin korkeaa sijoitusta, enhän nostanut tätä edes kyseisen vuoden kärkikymmenikköön. Sisältö on kuitenkin niin kiinnostavaa, että muistista Oikeusjuttu ei ole päässyt haihtumaan.
Jan Guillou: Pahuus. Tämä vain oli NIIN hyvä, ja antoi vielä ajateltavaakin. En voi kuin ihmetellä sitä, miksi tämä on edelleen ainoa Guilloulta lukemani kirja.

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Mielessäni Enqvist ja Valtaoja sijoittuvat melko pitkälti samaan kategoriaan. Puhtaasti tekstinä Valtaoja ehkä vie pidemmän korren, mutta pidän enemmän Enqvistin ajatuksista. Tämä kirja käsittelee lähinnä uskontoja, mutta on pakko mainita myös Monimutkaisuus, joka kertoi mielestäni huomattavan ymmärrettävällä tavalla ilmiöitä, jotka ovat kaikkea muuta kuin helposti ymmärrettäviä.

Tietokirjoilla näyttäisi olevan hienoinen etulyöntiasema. Monen kirjan lukeminen samalta kirjailijalta jättää niinikään vahvemman muistijäljen, samoin kuin kirjat, jotka ovat pakottaneet ajattelemaan.


Kaikkein unohtumattomimmat kirjat ovat tämän listan ulkopuolella, mutta ne olen lukenut ennen blogiaikaa, joten eivät kuulu tänne.


torstai 18. huhtikuuta 2013

Matti Rönkä: Tappajan näköinen mies

Matti Rönkä: Tappajan näköinen mies 
Kansi: Jani Blommendahl 
Gummerus 2002 
Sivuja: 220 

Matti Rönkä on minulle sikäli kiinnostava kirjailija, että hän linkittyy myös tiiviisti toiseen rakkaaseen harrastukseeni eli lentopalloon. Olen pelannut häntä vastaan useammankin kerran (viimeisin todistetusti päätyi minun puoleni voittoon :) ja tuomaroinutkin muutaman hänen joukkueensa pelin. Tappajan näköisen miehen lukemiseen vaikutti kuitenkin enemmän se, että tulin katsoneeksi kirjasarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan silloin, kun se tuli telkkarista. Ne muutamat hahmot, jotka vielä telkusta muistan, olivatkin lukiessa tiukasti mielessä. Olisi mahdotonta kuvitella Viktoria kenenkään muun kuin Samuli Edelmannin näköiseksi.

Päähenkilö Viktor Kärppä on paluumuuttaja Sortavalasta. Hän järjestelee ihmisten asioita käyttäen hyväkseen sekä kielitaitoaan että kontaktejaan Venäjän suuntaan. Vanhojen kirjojen myyjä Larsson palkkaa Viktorin etsimään kadonnutta vaimoaan, joka sattuu olemaan myös virolaisen rikollisen sisar.

Juoni pyörii enemmän tai vähemmän löyhästi Larssonin vaimon etsinnän ympärillä, mutta tapauksen selvittäminen tuntuu lopulta sivuseikalta. Pikemminkin se tarjoaa yhdistävän tekijän sille, miksi Kärpän elämästä kerrotaan juuri sen mittainen pätkä kuin kerrotaan, ja samalla tarina tuntuu etenevän jonnekin. Kirjan sisällön kannalta ehdottomasti tärkeämpää - ja mielenkiintoisempaa - on kuitenkin Kärpän oman elämän kuvaus.

Kärppä tekee sitä mitä kulloinkin tarvitaan. Asiakkaiksi kelpaavat ihan tavalliset ihmiset, mutta yleensä hänen palveluksiaan kaipaavat rikolliset. Kärppä yrittää pysytellä kaidalla polulla, muttei kauhistu vaikka joutuukin siltä välillä poistumaan. Moraaliseksi esikuvaksi hän tuskin siis kelpaa, mutta koettaa uskotella itselleen olevansa joko hyvien puolella tai pakotettu muuhun. Kieltämättä hän liikkuu piireissä, joissa ihmishenki ei usein ole paljonkaan arvoinen, muille kuin omistajalleen.

Yhden paluumuuttajan näkökulman lisäksi Rönkä muistuttaa myös siitä, millainen elintasokuilu itärajan luona kulkeekaan. Suomessa puhutaan kaupungistumisesta ja maaseudun autioitumisesta, mutta voi vain kuvitella, miltä maaseutukylät Venäjän puolella näyttävät. Kärppä mainitsee kirjassa, että elintasohyppäys on jyrkempi kuin Meksikon ja Kalifornian välillä.

Tämä on kiinnostava kirja, vaikka henkiikin sitä, että on suunniteltu vain sarjan ensimmäiseksi osaksi. Ihan hyvä tästä onkin jatkaa.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Timo Sandberg: Mustamäki

Timo Sandberg: Mustamäki 
Karisto 2013 
Sivuja: 295 

Timo Sandberg oli minulle entuudestan tyystin tuntematon kirjailija, vaikka hän onkin ehtinyt kirjoittaa jo melkein parikymmentä kirjaa. Mustamäki on niistä tuorein, ja kyseessä on kirjoittajalle uusi aluevaltaus, sillä aiemmin hän on ilmeisesti kunnostautunut lähinnä dekkaristina.

Tapahtumapaikkana on Lahti 1920-luvulla. Yhteiskuntaa leimaa voimakkaasti kieltolaki ja sodan jälkeinen kahtiajakautuneisuus. Metelinmäeltä löytyy ammuttu mies ja muutaman päivän kuluttua vielä toinenkin. Poliisivoimat ovat läpikäyneet valkoisen puhdistuksen, ja kun molemmat uhreilla oli punertava tausta, niin tapauksen tutkintaan ei haluta liikaa panostaa. Helpommalla pääsee, jos toteaa kyseessä olleen vain pirturemmin välienselvittelyn.

Poliisivoimissa on myös etsiväkonstaapeli Otso Kekki, joka ei sodan aikaan tunnustanut kumpaakaan väriä ja jonka mielestä etenkin poliisin työstä politiikka kuuluu pitää visusti erossa. Hän joutuu kuitenin huomaamaan, että se on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, jos sitten on mahdollista ensinkään. Ihmiset eivät myöskään näytä olevan lain edessä tasavertaisia, etenkään ollessaan epäilyksen alaisina.

Juonen kannalta keskeinen rikostapaus tuntuu tässä kirjassa suorastaan sivuseikalta, niin voimakkaasti pääosan vievät sekä ajankuva että erityisesti aiemmin mainittu kahtiajakautuneisuus. Nykyaikaisin silmin katsoessa valkoisten kostotoimet näyttävät pelkästään ärsyttäviltä, ja tuntuu mahdottomalta ajatella, että joku voisi olla tyytyväinen saadessaan pitää yllä sellaista eriarvoisuutta ja syrjintää. Aika on kuitenkin ollut kovin erilainen, ja sodastakin on ollut vasta niin vähän aikaa, että vastakkainasettelua on vain pakko yrittää ymmärtää.

Tämä oli kiinnostavaa luettavaa, ja hyvin kirjoitettu. Jotkin seikat tarinassa antavat hieman ounastella, että jatkoa saattaisi olla luvassa. En panisi yhtään pahakseni, vaikka niin tosiaan kävisikin.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Mikael Niemi: Veden viemää

Mikael Niemi: Veden Viemää 
Suomennos: Jaana Nikula 
Like 2013 
Sivuja: 298 

Olen aiemmin lukenut Niemeltä Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, mutta se tapahtui aikana jolloin blogi oli vasta ajatuksen asteella. Veden viemää puolestaan päätyi luettavakseni Liken lähetettyä arvostelukappaleen. Jostain syystä en oikein innostunut siitä pelkän takakannen kuvauksen perusteella, koska odotin sisällöltä jotain muuta. Jotain vaikeammin lähestyttävää. Sen vuoksi olikin iloinen yllätys, kun kirja olikin varsin suoraviivainen.

Pohjois-Ruotsissa Luulajanjoen vesistö alkaa monta sataa metriä merenpinnan yläpuolelta, ja matkan varrella on toistakymmentä patoa vesivoimaloineen. Jos niistä ylimmäinen sattuisi murtumaan, niin tuloksena olisi mitä todennäköisimmin hillitsemätön tulva-aalto, joka rikkoisi jokaisen tielleen osuvan padon yksi kerrallaan ja jatkaisi matkaansa yhä suurempana aina merelle saakka. Matkan varrella se huuhtoisi mennessään kaiken, mitä suinkin tielle osuisi. Tuhovoima ilmeisesti vetäisi hurjille tsunameillekin vertoja. Mikäli tosiseikkoihin tutustuminen kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista Kirsin bloggauksen pohjustus aiheesta.

Veden viemää on katastrofikirja, ja tässä vaiheessa lienee jo selvää, että edellä mainittu pato tosiaan murtuu. Kirjailija on ottanut joitain vapauksia kärjistääkseen tilannetta vieläkin pahemmaksi kuin todellisuudessa olisi odotettavissa, mutta myös lähestymiskulma on erilainen. Niemi kuvaa tapahtumia seitsemän ihmisen silmin, joiden kertomukset vuorottelevat vähä vähältä kappale kerrallaan. Tapa on erittäin onnistunut, ja jännitys pysyy yllä aivan viimeisille sivuille saakka. Katastrofikirjan kohdalla kun ei kenenkään kohtalo ole ennalta mitenkään selvä, kenenkään ei "tarvitse" olla hengissä loppuratkaisua tai jatko-osaa varten. Niinikään surkea kohtalo tai säälipisteetkään eivät riitä pelastamaan ketään.

Käsitellyt henkilöt on valittu kiinnostavasti kuvaamaan sitä, miten eri tavoin ihmiset toimivat hädän hetkellä. Joku ottaa asiakseen pelastaa oman nahkansa hinnalla millä hyvänsä, toinen haluaa edesauttaa yhteistä hyvää pelastamalla muita ja kolmas yrittää saada tilanteesta henkilökohtaista hyötyä. Joku sivuhenkilö taas jaksaa nillittää naapurin ikkunaruudun rikkomisesta, vaikka koko talo tuleekin huuhtoutumaan veden mukana tiehensä muutaman tunnin kuluessa.

En yhtään ihmettele, että tämän julkaisemisen jälkeen on Ruotsissa patoturvallisuuteen ja pelastussuunnitelmiinkin panostettu aivan uudella innolla. Kirja jättää hienostelut väliin ja vie lukijan kylmästi mukanaan.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Maarit Verronen: Varjonainen

Maarit Verronen: Varjonainen 
Kansi: Markko Taina 
Tammi 2013 
Sivuja: 219 

Aiemmin olen lukenut Verroselta kaksi novellikokoelmaa ja kaksi romaania, ja kaikki ovat olleet hyviä. Senpä vuoksi tuorein kirja meni minulla heti kirjastossa varaukseen, kun siihen mahdollisuus avautui.

Kirja alkaa päähenkilö Ainon hypätessä Tallinnassa jäniksenä autolautan kyytiin. Vaikka sitä ei kerrotakaan, niin laivan nimi on mitä ilmeisimmin Estonia ja ajankohtana syyskuun 27. päivä vuonna 1994. Ainolla ei ole passia tai kelvollista henkilöllisyyttä, mutta hänellä on halu päästä Suomeen tai Ruotsiin ja jonkinlainen suunnitelmakin on tullut laadittua. Suunnitelmaan ei kuulu laivan uppoaminen, mutta ei se loppujen lopuksi paljon haittaakaan, sillä merestä toiselle matkustajalaivalle pelastuttuaan hän on pääsemässä näppärästi Suomen kamaralle.

Sitä ei helposti tule ajatelleeksikaan, miten hankalaa voi olla ilman henkilöllisyyttä. Moni ovi on silloin suljettuna. Kelvollisen henkilöllisyyden hankkiminen ei myöskään ole aivan mutkatonta, etenkin jos haluaa pitää taustansa pelkästään omana tietonaan.

Kirjan juonena on siis se, miten asiat voivat mennä jos joutuu aloittamaan aivan tyhjästä. Mukana on vain yllä olevat vaatteet ja se mitä pään sisältä löytyy. Minä ainakin olen joskus mietiskellyt, millaista tuollainen aivan tyhjästä aloittaminen voisi olla, ja siihen Verronen kertoo oman näkemyksensä. Mielenkiintoisia kysymyksiä nousee esiin sen myötä, kun elämässään on päässyt alkuun ja se mitä on ehtinyt saavuttaa, onkin yhtäkkiä uhattuna. Tavallaan voisi ajatella, että silloin on vaarassa menettää kaiken, sillä jäljelle ei enää jäisi kuin terveys ja vapaus, joka sekin olisi jatkuvasti uhattuna. Pienetkin asiat tulevat silloin suhteellisesti arvokkaammiksi. Toisaalta tässä nähdään myös yksi merkitys sille vanhalle tokaisulle, että on lottovoitto syntyä Suomeen.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti. Aihe on niin kiinnostava, että voisin empimättä lukea toisen ja kolmannenkin näkemyksen siitä. Verrosen versio on uskottavuuden puolesta kunnossa. Ainolla on välillä onneakin, mutta niinhän joillekin aina käy. Huonolla tuurilla hänen tarinansa olisikin päättynyt jo ennen sivua 11.

Viime aikoina on tullut vastaan niin useita hyviä kirjoja, että alkaa tuntua jo lattealta todeta haluavansa lukea lisääkin saman kirjailijan tuotantoa. Mutta ei voi mitään, niin se vain on!