Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas
Suomennos: Antti Autio
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus 2013
Sivuja: 440
Fraktaaliruhtinas on Rajaniemen scifi-trilogian keskimmäinen osa. Muistan pitäneeni ensimäisestä osasta Kvanttivaras, jossa vaikutuksen teki erityisesti teknologinen maailmankuva kaikkine nano- ja kvanttiteknologioineen, mielensiirtoineen ja virtualisoituine elämineen. Suurimpana miinuksena pidin silloin runsaasti käytettyä erikoissanastoa, jolle tuli kyllä selitys kirjan mittaan, mutta monin paikoin vasta parisataa sivua liian myöhään. Tällä kertaa ajattelin pitää pienen pikakertauksen ja lukaista wikipediasta löytyneen sanaston äkkiseltään läpi ennen lukemisen aloitusta, mutta sepä olikin poistettu. Ainoastaan henkilöistä oli jotain tietoa, mm. siitä mistä jotkut nimet ovat alun perin lähtöisin, mutta entuudestaan tuntemattomien hahmojen osalta tällainen opiskelu ei ole kovin hedelmällistä.
Kvanttivaras alkoi sillä, kun päähenkilö Jean Flambeur oli vangittuna dilemmavankilaan. Hänet oli passittanut sinne Sobornostjumala Matjek Chen. Fraktaaliruhtinaassa matkustetaan Maahan, sillä sieltä on määrä löytyä tarkasti piiloon kätketty gogolkopio Chenistä lapsena, jonka sieppaamalla on jotenkin mahdollista päästä hyökkäämään nykyisen Chenin kimppuun. Kuulostaa aika epämääräiseltä, ja niin se valitettavasti onkin. Matkan varrella tapahtuu moninaisia asioita, joille kaikille tahto olla yhteistä se, että niihin liittyy edistyksellistä tekniikkaa ja toisaalta se, että lukijalla on vaikeuksia pysyä kärryillä niden merkityksestä juonen kannalta. Monessa kappaleessa käy niin, että seurataan tapahtumia kuin ulkopuolelta tapittaen, ja vasta lopussa kerrotaan, mitä se oikein merkitsikään. Onneksi kerrotaan edes lopulta, mutta kappaleen alkupuoli olisi paljon mielekkämpi lukea jos käsitys olisi jo valmiiksi.
En voi kieltää sitä, etteikö Rajaniemen laatima teknologinen visio olisi kiehtovaa luettavaa. Nyt kuitenkin tulee väistämättä mieleen, että onko se jopa kirjan tärkein anti ja "päähenkilö"? Juoni ei missään nimessä yllä yhtä kiinnostavaksi, etenkään kun sitä lukee tavallaan väärinpäin kirjoitetuissa palasissa.
Olisin ehdotomasti kaivannut sanastoa tähänkin, ja eritoten kuvittelen sellaista kaipaavan lukijan, jolta ensimmäinen osa on jäänyt kokonaan lukematta. Oma suositukseni onkin, ettei kannata edes yrittää lukea tätä ilman Kvanttivarasta. Mikä on syynä sanaston puuttumiselle? Onko tarkoituskin pitää tekniset käsitteet enemmän tai vähemmän hämärän peitossa? Jotenkin olen siinä käsityksessä, että kirjailija on niitä harkinnut niin tarkasti, ettei sen puolesta pitäisi olla salailun tarvetta.
Jälkimaku jäi hieman ristiriitaiseksi. Toisaalta lukukokemus oli mikä oli, mutta toisaalta tiedän, että jos lukisinkin kirjan heti perään uudestaan, saisin siitä selvästi enemmän irti. Uudelleen lukemisen vaatimus sotii kuitenkin omaa lukijafilosofiaani vastaan, joten siihen en ryhdy ja joudun jättämään kokemukseni siksi mikä se nyt on. Sekin tulee mieleen, että mikä on kustannustoimituksen osuus, olisiko näihin seikkoihin pitänyt puuttua vai onko ne tarkoituksella jätetty silleen? Varmasti on niinkin, että jos kustannustoimittaja tekee työtä kirjailijan kanssa, niin kirjan termit ja tapahtumat tulevat hänelle niin tutuiksi, ettei enää ole käytettävissä sitä ensikertalaisen lukijan kokemusta.
Arvelen lukevani aikanaan vielä trilogian viimeisenkin osan. Pienoisena toiveena on, että siinä solmitaan yhteen vielä lankoja, jotka nyt ehkä jäivät tuuleen avoimina lepattamaan.
