Tuomas Vimma: Toinen

Tuomas Vimma: Toinen

Otava 2005, 215 sivua.

Toinen kertoo siitä, miten Vimman ensimmäinen kirja Helsinki 12 syntyi. Tai pikemminkin siitä, miten se olisi voinut syntyä, jos eläisimme fiktiivisessä maailmassa. Esikoinen minulla on vielä lukematta johtuen sen suosiosta vakikirjastossani: en siis ole nähnyt sitä vielä hyllyssä.

Kirjan päähenkilö ovat kirjailija Vimma itse, hänen tyttöystävänsä ja samalla esikoiskirjan kirjoittaja Indigo sekä Vimman eksä Ronja. Vimma elää tyttöystävänsä elättämänä siivoten mielipuolisesti asuntoa ja kokkaillen pariskunnalle ruokaa tavalla, johon paremmin tutustutaan vasta seuraavassa kirjassa Gourmet - sanalla sanoen överiksi vetäen.

Indigo on tietysti sanoinkuvaamattoman kaunis ja tietää muotimaailmasta kaiken ja liikkuu mm. Milanossa huippusuunnittelijoiden ja mallien kera sisäpiirissä. Itse hän ei ole malliksi halunnut, vaikka vientiä tietenkin olisi. Mitä nyt kerran oli kokeeksi Voguen kannessa.

Ronja taas pyörittelee bisnestä omaksi ilokseen. Ensimmäisen miljoonansa hän tienasi käpylehmillä päiväkodin Sinikellot-ryhmässä, tai jotain muuta yhtä uskottavaa. Karhuja hän tappaa marjanpoimurilla, raavaita miehiä turpaan vetäessään joutuu varomaan vain sitä ettei syyllistyisi henkirikokseen ja lyö gofpalloa ilmassa 250 metriä noin vain. Oikeastaan muuta ei puutukaan kuin se, että hänen isänsä oli Kim Jong-il.

Hahmot ovat siis kykyjensä ja tekemistensä puolesta railakkaan yliampuvia ja ärsyttävän täynnä itseään vailla huolta huomisesta. Lait ja yhteiskunnan säännöt eivät koske heitä, vaan ne ovat rahvasta varten. Kuulostaa kaikin puolin vastenmieliseltä, mutta niinpä vain minäkin luen kirjaa silmät pyöreinä ja valitan, ettei kirjaston hyllystä löydy lisää. Järkeni sanoo, ettei tuolla reseptillä synny kunnollista kirjaa. Ehkei synnykään, mutta ihmeellisen vetovoimaista luettavaa nämä Vimman kirjat silti ovat. Olisi helppo keksiä lukuisa joukko syitä inhota näitä, mutta silloin en olisi rehellinen edes itselleni. Joka tapauksessa pidän hyvänä sitä, että Raksassa otettiin vahvasti esiin lainsäädännön kunnioittaminen ja moraaliset seikat.

Epäilemättä se esikoinenkin tulee vielä luettua, eihän se loputtomiin voi lainassakaan olla :)

Toisesta on blogannut myös Cathy. 

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi

Gummerus 2012, 300 sivua.

Aaron Walden käsikirjoittaa ja ohjaa näytelmiä ja ylipäätään saa elantonsa teatterista. Sen lisäksi hän juo alkoholia ja harrastaa irtosuhteita. Tässä ovat lähtökohdat Ari Wahlstenin kirjalle. Minusta tuntuu, että joku on aiemminkin yrittänyt vastaavaa, joskin teatterin paikalla on mahdollisesti ollut jotain muuta. Miten olisi vaikka Juoppohullun päiväkirja, osat I-IV? Itse en tältä istumalta osaa nimetä muita, mutta on hyvä arvaus, ettei Juha Vuorinenkaan ollut kaikkein ensimmäinen, jolle idea putkahti mieleen.

Juominen ja naiminen, ja hassut sattumukset niihin liittyen, niistähän ihmiset haluavat lukea. Tunnustan itsekin, että luin kirjan nopeaan tahtiin, mutta sitä edesauttoi, ettei mitään tarvinnut jäädä pohtimaan hetkeksikään samoin kuin se, että sivut on painettu niin harvalla tekstillä, että mieleen tulevat jo isotekstiset kirjat. Tämän olisi ihan varmasti saanut painettua alle 200 sivunkin mittaisena, ja kirjasin olisi vielä ihan normaalia, luettavaa kokoa. Teksti siis kulki mukavasti eteenpäin ja sitä luki mielellään. "Vielä yksi"-ilmiö oli läsnä.

Mutta mutta. Siihen ne ansiot sitten jäävätkin. Päähenkilö on mukana kaikissa kirjan tapahtumissa, mutta silti jää hahmona kovin ohueksi, eikä hänestä oikein saa otetta. Tapahtumatkaan eivät muodosta kunnollista juonellista jatkumoa, vaan ovat sarja irrallisia juttuja, jotka on liitetty yhteen varsin löyhällä punoksella. Loppua kohti lukija ehtii jo aavistella tiettyä luontevaa tapaa päättää tällainen kirja mutta sekin arvaus osoittautuu vääräksi ja koko loppu jää oikeastaan roikkumaan ilmaan.

Kolmisenkymmentä vuotta täyttäneet, parisuhteessa elävät mieslukijat kadehtivat kertojaa, jolla käy flaksi yhtä mittaa eikä sitoumuksia ole mihinkään suuntaan. Eikä edes krapulaakaan tule ikinä, vaikka miten joisi. Ehkä tämä siis sijoittuukin kirjallisuuskentässä fantasian alle. Näin ainakin mainitun kohdeyleisön silmissä, ja juuri heillehän tämä selvästi on tarkoitettukin. Juoppikset ovat löytäneet lukijakuntansa, Wahlsten tunkee samoille apajille.

Oman arvionsa on esittänyt myös Marleena ja Morre.

Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy

Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy

WSOY 2004, 321 sivua.

Kirjaahan ei tunnetusti saisi tuomita kansien perusteella, mutta tämän opuksen kohdalla tekisi mieli. En ole kuunaan nähnyt tylsempää kantta, eikä olekaan ihme, ettei sen suunnittelijaa mainita lainkaan. Tämän rinnalla Valtion talousarvioesityskin näyttää ihan pirtsakalta keltaisine kansineen. Niin ja onhan siinä se leijonakin.

Aksel Sunnarborgin hymy on tyhjäntoimittajan tarina. Luin joku aika sitten Liimatan kirjan Nilikki, jossa ei ollut juonta. Tässä ei ole sen enempää, ja kirjat ovatkin kytköksissä toisiinsa, sillä Nilikin päähenkilö Matinlassi esiintyy tässä ja vastaavasti Nilikissä oli oma katkelmansa Akselista. Ihmettelin sen katkelman irrallisuutta, mutta tämän luettuaan lukijaa kiinnostakin mitä Akselille kuuluu pikkuisen myöhemmin.

Jos Nilikissä ei ollut juonta, niin Akselissa ei ole sitä senkään vertaa. Kirja kattaa noin neljän vuoden mittaisen pätkän nuoren miehen elämästä, joka ei tee mitään. Hän on työtön, ei ole opiskellut lukion jälkeen eikä aiokaan opiskella. Työtkään eivät kiinnosta, ja tyttöystävänsä kanssa hän asuu lähinnä siksi, että asuminen on halvempaa kahdestaan kuin yksin. Tapahtumallisia kohokohtia ovat kaksi käyntiä Kajaanissa sedän luona ja kirjan lopussa oleva matka Prahaan. Jotkut tapahtumat ovat sellaisia, että lukija odottaa niistä syntyvän viimein jotain, mutta odotus on turha. Yksi on sentään ylitse muiden: kirjan alussa kerrotaan Akselin esi-isästä, joka yrittää laajentaa viljelysmaitaan laskemalla järven pintaa kaivamalla uuden laskuojan. Laskihan se pinta, 14 metriä. En osaa päättää onko hyvä vai huono asia se, että tapahtuma on todellinen, kuten artikkeli Hiisijärvestä kertoo. Hauska yksityiskohta kirjassa Sunnarborgin suvusta se joka tapauksessa on.

Näin tapahtumaköyhästä tarinasta ei olisi kirjaksi asti, jollei Aksel muistelisi menneitä ja toisaalta kuvittelisi, mitä kulloinkin voisi tapahtua. Kiinnostuin Liimatasta ensimmäisen kerran juuri sen vuoksi, miten hyvin hän kuvaili kymmenvuotiaiden poikien edesottamuksia Valhe & Viettelys -kirjan novellissaan. Tässä on nähtävissä samoja elementtejä, ja se laskettakoon kirjan vahvuuksiin. Liimatan kirjoitustyylissä on yhtäläisyyksiä Arto Salmisen kanssa, mutta Salmisen ykköspaikka ei ole uhattuna.

Jos alussa lyttäsinkin kirjan kannen (tosin aiheellisesti), niin arvatenkin se on sa harkittua, köyhdytettyä ulkoasua, joka puolestaan omalta osaltaan kuvaa Akselin sielunmaisemaa. Ulkoasun köyhyys jatkuu kirjan sisälläkin, sillä se on jaettu muutaman sivun mittaisiin kappaleisiin, mutta noita kappaleita ei ole merkitty millään tavalla. Niillä ei ole nimiä eikä numeroita, ja poikkeuksellisesti uusi kappale alkaa heti sivun yläreunasta, eikä alempaa kuten yleensä on tapana. Vain kertomusvuoden vaihtuessa on käytetty tavallista tapaa tyhjine vasempine sivuineen ja alempaa alkavine teksteineen. Nämä ylhäältä alkavat kappaleet tuntuvat varsin oudoilta aluksi, eikä heti olekaan edes selvää, millaisesta tauosta oikein on kyse.

En pysty suosittelemaan tätä varauksetta, mutta jotain mielenkiintoa kirjassa on. Matinlassi oli minusta kiinnostavampi hahmo, ja näiden kirjojen välissä on julkaistu vielä Muovikorvo, joka ilmeisesti kertoo Akselin sedästä Gunnarista. Täytyy minun sekin vielä lukea. En kauhistuisi myöskään sitä, jos Liimatta vielä jatkaisi sarjaa edelleen.

Philip Lieberman: Eeva puhui

Philip Lieberman: Eeva puhui - ihmisen kieli ja ihmisen evoluutio

Suomennos: Kimmo Pietiläinen

Terra Cognita 2000 (alkup. 1998), 213 sivua.

Poimin tämän luettavakseni, kun Hreathemus valitsi sen vuoden 2011 parhaaksi faktakirjakseen. Puheen kehittyminen evoluution näkökulmasta on sangen kiinnostava aihe. Sitten kun se taito on jostain syntynyt, se tarjoaa eittämättömiä etuja suunnilleen kaikilla elämänalueilla puhumattomiin verrattuna. Kyvyn abstraktiin ajatteluun sanotaan liittyvän kieleen, joten täysin yksinäinenkin ihmisyksilö hyötyy selvästi puhetaidosta.

Olen lukenut populaareja tiedekirjoja jonkin verran. Niiden tärkein ominaisuus on tarjota maallikollekin mahdollisuus tutustua aiheeseen. Yleensähän lukijalla pitäisi olla riittävät perustiedot kyetäkseen ymmärtämään asiat oikein, mutta populaarit tiedekirjat yrittävät yksinkertaistaa asiaa niin paljon, että ilman perusteitakin selviää joten kuten. Ymmärryksen taso jää alemmaksi eikä pelkästään näitä kirjoja lukenutta ehkä kannata palkata suunnittelemaan ydinreaktoreita, mutta tietoa nekin silti tarjoavat silkan viihteen sijaan.

Tämän kirjan ongelmana oli se, että se ei ollut "riittävän populaari". Paikoitellen teksti vain oli liian vaikeaa. Ehkä se olisi ollut ymmärrettävissä huolellisella lukemisella ja pohdinnalla, mutta juuri sitä varten nämä kirjat ovat olemassa, ettei lukijan tarvitse ryhtyä pähkäilemään, mitä kirjassa oikein sanotaan! Esimerkiksi termi "formanttitaajuus" toistuu vähän väliä suuressa osassa kirjaa, mutta minulta meni ohi se, mitä ko. sana oikein tarkoittaa, eli sen popularisointi jäi tekemättä. Toinen puute oli se, että osa tekstistä meni liian yksityiskohtaiseksi:

"Tämä välimatka on lyhyempi kuin koko suulaki (keskimäärin 5,1 senttimetriä, vaihteluväli 4,6-5,7 senttimetriä) neljässäkymmenessäkahdeksassa viidestäkymmenestä mitatusta kallosta, ja sen keskimääräinen pituus on 4,2 senttimetriä (vaihteluväli 3,6-4,9 senttimetriä)."


Ne osat kirjasta, jotka pysyttelivät populaarilla tasolla, olivat hyviä ja viihdyttäviä. Jos koko kirja olisi kirjoitettu sillä tavalla, olisi se nostanut huomattavasti osakkeita silmissäni. Nyt tämä jäi kokonaisuutena melko tylsäksi, sillä parhaat osuudet olivat kirjan alussa, ja loppupuolella odottelin lähinnä viimeisen sivun saapumista.

Allan Asplund: Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä

Allan Asplund: Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä

Suomennos: Bubi Asplund

Like 2011 (alkup. 1949), 151 sivua.

Minulle tuli yllätyksenä, että Suomessakin oli keskitysleirejä. Yllättävää sen sijaan ei ole se, ettei niistä ole koulun historian tunneilla kerrottu, sillä kyseessä ei varsinaisesti ole osuus maamme historian ylevimmästä päästä. Tosiasia kuitenkin on, että Suomi taisteli natsien rinnalla, ja heidän mallinsa mukaisesti myös keskitysleirejä Mannerheimin itsensä käskystä perustettiin. Myöhemmässä vaiheessa niitä ryhdyttiin kutsumaan toisella nimellä, mutta kukin voi vetää tästä omat johtopäätöksensä. Varsinkin Asplundin kokemuksia luettuani on ilmeistä, että nimityksen vaihto on ainoastaan kalpea yritys saada käännettyä katse toisaalle. Se on kuitenkin huomattava, että varsinaisia tuhoamisleirejä Suomella ei ollut, eli näiden kahden asian välille on tehtävä selvä ero.

Allan Asplund oli suomenruotsalainen toimittaja ja kommunisti. Hänet vangittiin kesäkuussa 1941 poliittisin perustein, ilman oikeudenkäyntiä tai tuomiotakaan. Seuraavat kolme ja puoli vuotta hän oli keskitysleireillä Suomessa ja vallatussa Itä-Karjalassa. Olen lukenut joitain kuvauksia saksalaisten keskitysleireiltä, ja ne lienevätkin tuttuja useimmille. Olosuhteiden puolesta en näe juurikaan eroa sen suhteen, kummassa maassa leirille joutui, jos kyseessä oli "vain" keskitysleiri.

Asplund huomauttaa kertovansa vain omista kokemuksistaan, joita ei saa yleistää kaikkien leiriläisten tasolle. Pahinta oli suoranainen nälänhätä. Hän kertoo syöneensä useaan otteeseen mm. sammakoita, rottia ja käärmeitä, sekä evakuoidusta kylästä löytyneitä lemmikkikissojen ja -koirien pilaantuneita raatoja. Sodassa kaatuneiden, haudattujen ja pilaantuneiden hevosten löytymistä ei yleensä pidä onnenpotkuna, mutta nälkään nääntyvälle nekin voivat sitä olla. Kuulostaa kuitenkin hurjalta syödä mätäkuussa hevosta, joka on kuollut edellisessä syyskuussa. Se seikka, että vangit eivät saaneet kerätä edes sieniä ja marjoja henkensä pitimiksi tai juoda koivun mahlaa kertoo synkkää kieltään siitä, että tarkoitus ei suinkaan ole ollut pitää huolta vangeista työvoimana, vaan harventaa heidän joukkoaan "luonnollisella" tavalla ja tehdä heidän elämästään helvettiä. Jälkimmäisestä kertoo niinikään se, että Koveron leirillä oli susikoira, joka oli koulutettu hyökkäämään vankien kimppuun ja vartijat pakottivat heidät provosoimaan koira käymään kimppuunsa.

Tarvitseeko mainitakaan, että sairaanhoitoa ei käytännössä ollut lainkaan ja vangit pakotettiin työhön terveydentilasta riippumatta. Leirin johtaja suhtautui vankeihin sadistisesti nauttien heidän kärsimyksestään. Eräälle venäläiselle sotavangille annettiin syötäväksi ainoastaan suolakalaa. Juomaa hänelle annettiin vain kerran vuorokaudessa, seuraavana aamuna, ja ainoastaan neljänneslitra. Nälkäänsä vangin oli pakko syödä kalaa, mutta seurauksena oli niin ankara jano, että kyse on varsin julmasta kidutuksesta. Tässäkin yksityiskohta historiastamme, jota ei koulukirjoissa pahemmin painoteta.

Kirjaa lukiessa on ilmiselvää, että Asplund on kirjoittanut sen värittyneiden lasien läpi katsellen. Silti edellä mainitsemani seikat ovat sellaisia, ettei niiden todenmukaisuutta ole syytä epäillä, ja väritys kohdistuukin lähinnä siihen, millaisin sanoin hän kuvailee silloisia vallanpitäjiä. Nykyaikana olisi ehdottomasti parempi, jos kirja olisi kirjoitettu neutraalimmin, sillä olosuhteet ja tapahtumat puhuvat kyllä puolestaan, eikä erilaisten nimien käyttö asioille hämää ketään. On eittämätön tosiasia, että vankien kohtelu keskitysleireillä oli niin häpeällistä, ettei siitä kehdata puhua. Se on silti tosiasia, joka pitäisi muistaa aivan samasta syystä kuin holokaustiakaan ei saa unohtaa: sellainen ei saa enää toistua.

Jos kuka kaipaa rankkaa luettavaa, niin tässä sellaista olisi tarjolla.

Kirjan on lukenut myös Juha.

Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Hilkka Ravilo: Muovikassimies

Myllylahti 2009, painettuna 355 sivua.

Muovikassimies on Hilkka Ravilon kahdeksas ja toistaiseksi uusin romaani. Itse olen lukenut häneltä aiemmin Yö yllä viljan ja Finlandia-ehdokkaanakin olleen Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Muovikassimies on julkaistu myös e-kirjanakin ja sellaisena minäkin sen luin puhelimestani. Myllylahti on yksi niitä harvoja kustantajia, joiden e-romaaneja saa lainata Helmetistä, ja senpä takia tulinkin lukeneeksi juuri tämän, enkä edennyt järjestyksessä.

Tarmo on nuori työtön mies, joka huomaa selviävänsä elämästä helpolla, jos antaa naisten elättää itsensä. Isä patistelee työnhakuun, mutta kun kouluja on tullut käytyä vain lukion verran eikä sekään sujunut järin hyvin, niin varsinaisia unelmahommia ei ei edes ole tarjolla. Rattopoikana sen sijaan voi viettää aikaa naisten siivellä. Antaa heidän tarjota ruoan ja nukkua samassa sängyssä, ja taitaa siinä sivussa olla ihan miellyttävää ajankuluakin tiedossa.

Rahaa Tarmo ei saa kuin joiltain yksittäisiltä naisilta, joten sitä joutuu hankkimaan lisää muilla keinoilla. Hyväksikäyttäjä kun on, niin mieleen tulevien keinojen ei tarvitse kestää päivänvaloa, joskaan varkaaksi hän ei varsinaisesti ryhdykään.

Kirja alkaa rankalla kuvauksella Tarmon lapsuudesta, jossa nelivuotias poika päätyy sisarensa tappajaksi. Osuus ei ole aivan lyhyt, ja siksi sen irrallisuus muusta sisällöstä jää hieman ihmetyttämään. Tarkoitus on oletettavasti ollut nostaa esiin pohdintaa siitä, voiko lapsi olla syntyjään paha vai onko se ominaisuus, joka kehittyy vasta myöhemmin jos on kehittyäkseen. Ja jos kehittyy, niin jokin siihen vaikuttaa, kun kaikista ei tule ainakaan avoimesti pahoja.

Jotta Tarmon hahmossa olisi jännitystä, ei hän aikuisenakaan ole täysin selkärangaton ja moraaliton kaikkia kohtaan, vaan kohtelee vuokraemäntäänsä hyväntahtoisesti. Täysin pyyteetöntä tämäkään hyväntahtoisuus ei toki ole, mutta lukijan mielestä hänen kohdallaan jää käyttämättä ilmiselvä mahdollisuus. Tarmossa on siis hyväkin puolensa. Valitettavasti tämä pahuuteen liittyvä pohdiskelu jää kovin kevyeksi. Se on pelkkä sivujuonne, joka ei jaksa nostaa kirjaa yhtään sen korkeammalle kuin se muilla ansioillaan yltää. Olisi voinut jopa harkita koko osuuden sivuuttamista kokonaan, sillä nyt se jää puolitiehen.

Muovikassimies on selvästi heikompaa tasoa kuin kaksi aiempaa kirjaa, mutta tykkäsin silti tästäkin riittävästi, että aion hiljakseen lukea Ravilon kaikki romaanit. Tästä jäi pikkuisen viimeistelemätön jälkimaku, ehkä tarina olisi pitänyt lukea vielä kertaalleen läpi. Salla mainitsi Yö yllä viljan -arvosteluni kommenteissa, että Atena-kustantamon aikana Ravilolla oli kunnon kustannustoimittaja, ja sen merkitys näkyy hänen siirryttyään Myllylahdelle. Arvelen, että juuri siitä tässä on kyse. Kustannustoimittaja olisi puuttunut noihin seikkoihin.

Ravilo-fanit lukevat tämänkin ilman muuta, muita kehotan aloittamaan kirjailijan jostain muusta teoksesta.

Muovikassimiestä ovat arvostelleet myös Kirsi, Susa P. ja Nadja. Niin ja Booksy myös.

---

Tervetuloa sadannelle lukijallenikin!

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY 187 sivua

Viime vuoden Finlandiavoittaja oli pakollista luettavaa jo senkin vuoksi, että veikkaukset ehdokasasettelussa menivät niin pahasti pieleen. Pitihän omin silmin nähdä, millainen kirja valittiin vielä niiden yllättäjienkin joukon parhaaksi. Niin ja onhan minulla tämä Finlandia-haastekin menossa, joten joka tapauksessa kirja olisi ollut lukulistalla ennemmin tai myöhemmin.

Kirjan juoni on yksinkertainen: Eletään 80-lukua, kun parikymppinen tyttö matkustaa junalla Moskovasta Ulan Batoriin Mongoliaan. Junassa hän jakaa hytin no 6 nelikymppisen vastenmielisen miehen kanssa. Matka kestää parisen viikkoa, ja tänä aikana nähdään neuvostoliittolaisia kaupunkeja, joissa osaan pysähdytään jopa parin päivän ajaksi, ja mies ryyppää votkaa ja juttelee tytölle enemmän tai vähemmän päissään.

Kirjan takaliepeessä venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen mainitsee mm. kirjan nimen viittaavan Tshehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Tämä seikka antaa syyn olettaa, että kirjasta löytyyy muitakin viittauksia ja vertauskuvia, jotka aukenevat vain valistuneelle lukijalle. Itse en noiden onnekkaiden joukkoon kuulu, vaan jouduin kokemaan kirjan ihan sellaisenaan, sanoisinko paljaaltaan.

Kirjan tärkeintä antia on tunnelman kuvaus. Jos lukijalle ei välitykään tekstistä se, miltä kaupungit ja maisemat matkan varrella näyttävät, niin hänelle välittyy se, miltä matkalaisesta niissä tuntuu. Junamatkassa uudella lähijunalla Helsingistä Malmille ei arvattavasti ole mitään muuta yhteistä kirjan matkan kanssa kuin raideleveys.

Jälkitunnelmani kirjasta on melko ristiriitainen. Tiedän lukeneeni hyvän kirjan, mutta samaan aikaan olen harmillisen tietoinen siitä, etten itse saanut siitä läheskään kaikkea irti. Mm. sen osuuden merkitys, jossa kerrotaan tytön taustasta, jäi minulle hämärän peittoon. Koska siinäkin viitataan mielisairaalaan samoin kuin mainitussa Tsehovin kertomuksessa, niin asiaan eittämättä liittyy jotain mikä minulta menee nyt ohi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on kirjailijan vastuulla kirjoittaa tarinansa siten että lukijat sen ymmärtävät, ja lukukokemukseni on se mikä se nyt on. Minun kohdallani se siis laskee pisteitä.

Uskon, että jollekin toiselle tämä kirja voi kolahtaa kovastikin, ja koska Finlandia-palkinnon valitsee vain yhden hengen raati, niin valinta varmasti on perusteltu. Itse en suosittelisi tätä kenelle tahansa, vaan neuvoisin ensin katsomaan kirjan sisäkansissa olevien valokuvat ja tunnustelemaan, onko niistä välittyvässä tunnelmassa jotain kiinnostavaa.

Tästä on arvostelu jo niin monessa paikassa, etten aio edes yrittää listata linkkejä itse, mutta tämän verran voin auttaa :)

Blogistanian Finlandia-ehdokkaat

Kaiken voi lukea! asettaa Blogistanian Finlandia-ehdokkaiksi seuraavat kirjat:

1. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. Tätä en ole itse lukenut, mutta blogimerkintä löytyy ainakin seuraavilta: Salla, Booksy, Jenni S., Linnea ja  Janne. Minusta on jo tullut kirjan onnellinen omistaja, ja olen vakuuttunut sen ansaitsevan paikkansa tässä kilpailussa, kun varsinaiseen Finlandiaan on tiet sarjakuvamuotoisilta romaaneilta ahdaskatseisesti suljettu.

2. Jari Tervo: Layla. Povasin tälle kovan luokan menestystä varsinaisessa kilpailussa, joten ehdokkuus tällä listalla on itsestään selvä.

3. Miika Nousiainen: Metsäjätti.

4. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis.

5. Kari Hotakainen: Jumalan sana.

6. Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Laylan ohella tämä oli ainoa kirja, jonka nostin 2011 lukemieni top kymppiin. En ole aivan varma täyttääkö tämä edes sääntöjä, koska osa novelleista on ilmiselvästi kirjoitettu jo kauan sitten.

Tarkempia perusteluja en ryhdy tässä enää esittelemään, kunkin kirjan arvostelu puhukoon puolestaan.