maanantai 29. heinäkuuta 2013

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten 
Savukeidas 2010 
Sivuja: 206 

Tulin jokin aika sitten lueskelleeksi wikipedian artikkelia Nietzschestä ja sen innoittamana googlailin lisää viimeisen ihmisen käsitteestä. Jossain matkan varrella mainittiin tämä Tommi Melenderin esseekokoelma, jonka nimi kieltämättä viittaa kovin vahvasti juuri tuohon viimeiseen ihmiseen, joten luettavaksihan se piti saada ja vieläpä pian.

Pääosin Kuka nauttii eniten käsittelee kirjallisuutta, kun kirjan seitsemästä esseestä kolme keskittyy kolmeen yksittäiseen kirjailijaan ja muutenkin näkökulma on otettu kirjallisuuden suunnasta tai suuntaan.

Varsin virkistävän poikkeuksen tekee heti ensimmäinen essee Miesten peli, joka käsittelee Melenderille rakasta jääkiekkoa. Kyseinen teksti herätti minussa monia ajatuksia, tai pikemminkin sai aikaan tarpeen lausua ne ääneen, mutta se on ihan oma aiheensa, eikä suoranaisesti liity juuri tähän kirjaan. Yhteen kohtaan haluan kuitenkin puuttua. Sivulla 34 Melender lausuu näin:

"Kuitenkaan kukaan meistä ei maksaisi päästäkseen katsomaan lehtimyyjiä, konepajatyöläisiä tai johdannaistreidareita työssään, saati että pukeutuisi heidän firmojensa fanipaitoihin ja lähtisi ystäviensä kanssa kapakkaan pohtimaan, mikä meni pieleen edellisessä levikkikampanjassa, satamanosturitoimituksessa tai johdannaisstrategiassa. Jääkiekon on oltava muutakin kuin tulosurheilua, eivät niin monet muuten uhraisi niin suurta osaa elämästään sen seuraamiseen."

Vertaus on kovin ontuva, sillä ei ammattilaisurheilu ole mitä tahansa työtä, vaan se on viihdettä. Jos edellä olevaan lainaukseen vaihtaa ammattinimikkeiden tilalle vaikkapa rockmuusikon tai stand-up -koomikon, niin maininta fanipaidoista ja edellisen esityksen pohdiskelusta näyttääkin aivan typerältä. Se seikka, että monet ihmiset uhraavat elämäänsä tuon viihteen seuraamiselle, ei nosta juuri sitä viihteenlajia muita ylevämmäksi tai tuo siihen sanoinkuvaamatonta syvyyttä. Huomauttaisin tässä yhteydessä myös siitä, että kirjallisuuden kohdalla Melender itsekään ei usko miljoonan kärpäsen olevan oikeassa, eli en usko hänen itsensäkään allekirjoittavan lainauksensa viimeistä virkettä, jos sen kirjoittaisi näin:

"danbrownien on oltava muutakin kuin huttua, eivät niin monet muuten uhraisi niin suurta osaa elämästään sen lukemiseen."

Päästessään kirjailijoiden ja kirjojen pariin Melender tuntuu olevan paremmin kotonaan. En tunne Gustave Flaubertia, Michel Houellebecqiä tai Don DeLilloakaan, mutta niin innostavasti heidät tuodaan esiin, että kaksi jälkimmäistä haluaisin ottaa oikopäätä lukulistalleni. Mutta jos lukisin, sitten minun pitäisi myöskin kirjoittaa lukemastani jotain, ja sen kohdalla todennäköisesti joko musertuisin näiden esseiden varjon alle tai latistuisin kirjoittamaan jotain niiden, eikä lukemani kirjojen perusteella. Luulen, että on viisainta odottaa pölyn laskeutuvan ja unohtaa osa näistä esseistä, jotta voisi edes kuvitella antavansa itselleen mahdollisuuden muodostaa oma käsitys kirjoista, eikä peilata Melenderin sanoja.

Essee Hyvyyden ideologia oli varsin kiinnostava siihen nähden, että olen aiemmin lukenut samaa aihetta sivuavia kirjoja kuten Pieni kirja pahuudesta ja Ihmisyys, joskin niiden näkökulma on ollut pikemminkin juuri pahuuden kuin hyvyyden puolella, ja Melenderin lähtökohta on jälleen kirjallisuus, eikä historia tai tutkimuksetkaan. Senpä vuoksi tämä toikin uutta näkökulmaa, eikä vain toistellut tuttuja ajatuksia näyttäviin lauseisiin käärittynä.

Kadehdin Melenderin taitoa ilmaista ajatuksiaan. Mietin moneen otteeseen, miten haastavaksi olisinkaan kokenut, jos olisin itse joutunut ilmaisemaan saman asian omin sanoin. Olisin väistämättä hukannut joko ytimekkyyttä tai selkeyttä, luultavimmin molempia. Tuollaisten kohtien lukeminen on nautinnollista, ei nyt ihan kokonaan sisällöstä riippumatta, mutta melkein.

Siinä mielessä tämä kirja jätti vastaamatta odotuksiini, että Nietzschen viimeinen ihminen ei esiintynyt lainkaan niin suuressa roolissa kuin toivoin. Mukana se eittämättä on, ja sellaisessa yhteydessä minussa lukijana herää toive, että kirjailija esittäisi oman näkemyksensä siitä, mitä ihmisten tulisi tehdä välttääkseen tulemasta viimeisiksi ihmisiksi. Mikä on ihmisen perimmäinen tarkoitus? Jos saisimme muokata ympärillä olevan todellisuuden aivan sellaiseksi kuin haluaisimme, vailla yhtään mitään rajoituksia, edes luonnonlakien asettamia, niin mitä ihmiset sen jälkeen tekisivät? "Nauttisivat" olisi nihilistisen tyhjä vastaus, sillä sehän johtaisi nimenomaan siihen viimeiseen ihmiseen.

Jos kuka pohtii tätä kirjaa luettavakseen, niin edellä kirjoittamani kriittiset sanat voi huoletta jättää huomiotta, sillä ne ovat vain mielipide-erojen tuotetta. Tosiasiassa suosittelen tätä lämpimästi niille, jotka ovat jaksaneet tähän saakka lukea.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Antti Nylén: Tunnustuskirja

Antti Nylén: Tunnustuskirja 
Kirjapaja 2013 
Sivuja: 239 

Halun ja epäluulon esseiden arviossani ilmoitin ilman muuta lukevani muutkin Antti Nylénin kirjat. Aivan näin pian minulla ei ole tapana palata saman kirjailijan kirjoihin, mutta kun Tunnustuskirja sattui tulemaan kijaston jonossa vuoroon, niin olihan se luettava saman tien.

Valittelin edellisessä arviossani myöskin sitä, että yhdessä esseessä Nylén sanoi Kari Enqvistin olevan tyystin pihalla sen suhteen, mitä uskonto oikein on, mutta ei kuitenkaan perustellut väitettään tai myöskään kertonut, mitä se hänen mielestään on. Kenties hän ajatteli, ettei se kuulunut kyseiseen esseehen vaan ansaitsisi omansa, tai sitten mielessä oli jo valmiiksi tämä kirja. Kyllä vain, tässä minäkin sain ne kaipaamani vastaukset.

Nimensä mukaisesti Tunnustuskirja koostuu juuri kirjoittajansa omista kokemuksista, näkemyksistä ja uskomuksista. Nylén käyttää itseään esimerkkitapauksena uskovasta ihmisestä, ja kertoo miten hän on kolmikymppisenä päätynyt liittymään katoliseen kirkkoon. Hän kertoo saamastaan uskonnollisesta kasvatuksesta (tai pikemminkin sen puutteesta), kuvailee uskon merkitystä itselleen ja kertoo siitä mitä ajattelee uskon olevan.

Miksi juuri katolinen kirkko? Sekin saa vastauksensa. Tunnustukseksi puolestaan voitaisiin lukea kokonainen luku siitä, miltä osin hän ei ole tyytyväinen katolisen kirkon opetuksiin ja eritoten kantoihin nykyajan tärkeisiin kysymyksiin, esim. homoihin, aborttiin ja ehkäisyyn. Sen sijaan tunnustukseksi ei voi lukea sitä, miten Nylén kertoo mm. juuri noiden opetusten ja kantojen muodostumisen taustoista ja niihin liittyvästä uutisoinnista, mutta varsin mielenkiintoista se on. Eittämättömäksi ansioksi on luettava se, että näitä taustoja on avattu siitäkin huolimatta, ettei kertomus ole kovin imartelevaa, vaan osoittaa suoraan sormella siellä missä osoitettavaa on.

Pidin tästäkin kirjasta todella paljon, mutta uskallan silti jo yhden kirjan kokemuksella sanoa, etten yhtään tämän vähempää Nyléniltä odottanutkaan. Kari Enqvist ei takuulla saa tästä mitään sellaisia vastauksia, joita tiedemies kaipaisi, mutta ei niitä kuulu odottaakaan. Oma kantani uskonasioihin pysyy edelleen Enqvistin "leirissä", mutta tämä oli erinomainen puheenvuoro suomalaisessa uskontokeskustelussa ja koen sen jopa rakentaneen pikkuisen siltaakin, jos sellaista vastakkainasettelullista mieli- ja kielikuvaa haluaa käyttää. Ehkä kyse onkin enemmän siitä, ettei koko vastakkainasettelua ole pakko tehdä lainkaan.

Annan vahvan suositukseni niille, joita nykyaikainen uskontokeskustelu kiinnostaa!

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Hannu Salama: Se tavallinen tarina

Hannu Salama: Se tavallinen tarina
Otava 1961 
Sivuja: 162 

Olen aiemmin lukenut Salamalta Juhannustanssit, mielenkiinnosta nähdä mitä jumalanpilkkasyytteeseen on vaadittu sekä blogiurani alkutaipaleella Sydän paikallaan, johon en liiemmin tykästynyt. Arvelin kylläkin palaavani Salamaan vielä myöhemmin, mutta se tapahtui täysin suunnittelematta. Olin ilmeisesti vanhempieni kirjahyllystä lainannut Salaman esikoisen Se tavallinen tarina, jonka sisäkanteen oli leimalla merkitty äitini tyttönimi. Tätä kirjoittaessa en vielä edes tiedä, miten mittava kirjasto hänellä onkaan mahtanut aikanaan olla, vai onko leimasimen olemassaoloon jokin muu syy. Lukuvuoroon kirja päätyi pelkästään siksi, että perheemme oli lähdössä lomalle ja minun piti hätipäissäni löytää mukaan jotain luettavaa, kun e-kirjojen lukeminen puhelimesta mahdollisessa auringonpaisteessa ei houkutellut. En siinä kiireessä löytänyt kirjapinoani(!), ja jouduin ottamaan suunnilleen ainoan hyllyyn unohtuneen teoksen mukaani.

Jossain 20-30-luvulla Tampereen liepeillä elävä tyttö tapaa pojan, tulee kertalaakista raskaaksi, poika hylkää hänet, tehdään abortti ja tyttö tulee hulluksi. Siinä koko kirjan juoni tiivistettynä neljään lauseeseen. Sillä ei siis ole juurikaan väliä, toisin kuin sillä, miten se juoni on kirjaksi kerrottu. Äitiäni on varmasti kiinnostanut kirjan miljöö, joka on hyvin lähellä hänen lapsuudenkotiaan. Kummasti sellainen lisää mielenkiintoa, vaikkei tapahtumapaikoilla tässä sinänsä mitään väliä olekaan.
Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi
Salama on kuvannut työväestön elämää, ja juuri sitä tämäkin kirja tekee. Nykyihmiselle ajankuva tuo selkeästi lisäarvoa, ehkä vanhemmalle polvelle siitä voisi löytyä nostalgiaakin. Kokonaisuutena lukukokemus ei ollut mitenkään merkittävä, ja mielikuvani mukaan Juhannustanssit muistutti tätä melkoisesti. Mielelläni tämän luin loppuun saakka, mutta laittaisin kuitenkin kategoriaan "ihan kiva". En silti pidä Salaman pariin palaamista mitenkään mahdottomana.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka
Kirjakauppaliitto 2013 
Sivuja: 118

Jos olinkin ryhtynyt lukemaan Halun ja epäluulon esseitä negatiivisella asenteella, niin Jarrusukan kohdalla oli toisin. Olen moneen kertaan maininnut fanittavani Jari Tervoa, ja harmitellutkin pikkuisen sitä, että satuin lukemaan suuren osan hänen tuotannostaan ennen blogin pitämistä. Jarrusukan sai keväällä ainoastaan kylkiäisenä ostaessaan jonkun muun kirjan. En edes muista enää minkä ostin, sillä Tervon uutuus oli selvästi se pääasia.

Päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, joka on pätkätyössä itähelsinkiläisessä yläkoulussa. Hän on saanut päähänsä, että joulujuhlassa tulee olla joulukuvaelma, ja että Jeesus-lapsena on nuken sijaan ihan oikea vauva. Koska pikkulapsia ei ole saatavilla ihan joka paikassa, osoittautuukin juuri päähenkilön löytäminen kuvaelman haastavimmaksi osuudeksi.

Teksti on hyvin tunnistettavaa Tervoa, ja sikäli juuri sitä mitä odottaa saattaakin. Mitään järisyttävää tässä ei kuitenkaan ole kyseessä, ja miksipä olisikaan; tokkopa asemansa vakiinnuttanut kirjailija kaikkein parastaan tarjoaisi tällaisessa "vain" kylkiäisessä, vaan pelkästään sopivan näytteen omasta itsestään. Jarrusukan heikoin osuus on juonessa, jota vaivaa paikoitellen epäuskottavuus. Aivan kuin Tervoa ei olisi kiinnostanut ryhtyä turhan kriittiseksi sen suhteen, ja että hän olisi luottanut oman tyylinsä ja sanailunsa vetovoimaan. Faneille se varmaan riittääkin, mutta pikkuisen epäilen, mahtaako tämä kirjanen tuoda heitä yhtään lisää.

Tuskin tämä herättää suuria tunteita kenessäkään, eli kuuluu välipalaosastolle. Oivallista luettavaa lukumaratonille!

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet 
Savukeidas 2010 
Sivuja: 326 

Ennen lukemista yritän suhtautua kirjoihin avoimin mielin. Joudun kuitenkin häpeäkseni tunnustamaan, että tätä kirjaa ryhdyin lukemaan sillä taka-ajatuksella, että löytäisin siitä moitittavaa, tai mieluummin koko kirjoittajasta yleensäkin. Päädyin nimittäin lukemaan tätä erään anonyymin kommentin perusteella, joka tuli Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan -kirjan arvosteluuni. Olin pitänyt kirjasta kovin, ja kommentoija lyttäsi Enqvistin aiemman kirjan viitaten vain Nylénin sitä käsitelleeseen esseehen. Kiinnostukseni heräsi, ja lähdin lukemaan ja toivoakseni esseen olleen silkkaa huuhaata.

Maltoin lukea kirjan esseet järjestyksessä, jolloin jouduin ensin lukemaan yli 140 sivua muita aiheita, ennen kuin pääsin itse asiaan. Siihen mennessä olin jo joutunut toteamaan Nylénin olevan ihan kohtalainen kynäniekka, sillä olinhan suorastaan viihtynyt yli 60-sivuisen esseen parissa, joka käsitteli minulle tyystin tuntematonta naislaulajaa, jonka musiikki ei kiinnostanut lainkaan. Sitä seuraavat kaksi esseetä vain paranivat entisestään.

Viimein päästiin aiheeseen! Luettuani esseestä Uskonnollinen yksinpuhelu päätin jo kirjoittaa valmiiksi pätkän tekstiä. Eihän Nylén oikeastaan sano muuta kuin että Enqvist on väärässä, Enqvist ei ymmärrä uskonnosta mitään ja että viime kädessä kyse on siitä, että tiedemieheltä odotetaan jotain muuta kuin tiedemiehenä olemista. Yritin etsimällä etsiä kritisoitavaa ja sormella osoiteltavaa, ja ainahan sitä nyt löytyy, jos oikein väkisin etsitään.

Päästyäni esseen loppuun jatkoin suin päin seuraavaan ja oikopäätä koko kirjan loppuun asti. Totesin, ettei minulla ole kuin yksi vaihtoehto: hylätä kirjoittamani katkelma ja antaa Nylénille hänen ansaitsemansa kunnia. Halun ja epäluulon esseet on yksinkertaisesti hemmetin hyvä! Se ei tarkoita, että jakaisin Nylénin näkemyksen Enqvististä tai ettenkö kokisi ärsyttäväksi sitä, että hän ei perustele mielipiteitään Enqvististä ja tekee niin vain siksi, ettei itse perusta perusteluista. Tietysti Nylénillä on oikeus mielipiteeseensä, ja samoin on minulla omaani. Hän vain osaa esittää omansa hyytävän hienosti!

Jo silloin, kun alussa mainitsemani anonyymi kommentoija mainitsi tästä kirjasta, epäilin mahtaako se olla lainkaan minua varten. Luin tietysti esseiden aiheista, ja kieltämättä ne kuulostavat edelleen tylsiltä; käsitteleehän ainakin kolme esseetä henkilöitä, joita en tuntenut lainkaan. En voi olla ihmettelemättä sitä, miten kiinnostavasti niistäkin silti kirjoitetaan.

Tutustuin ensimmäisen kerran esseisiin vasta tänä keväänä, ja tämän kirjan myötä tuntuu siltä, että sain näytteen siitä, miten kiinnostavasta kirjallisuudenlajista voikaan olla kyse. Aiemmat pari kokoelmaa olivat vain kalpea aavistus, olkoonkin, että yhden oli kirjoittanut juurikin ihailemani Kari Enqvist.

Kirjaa lukiessani tuli mieleeni verrata Nyléniä Tuomas Vimmaan. Vimman romaanit ovat olleet sellaisia, että niitä tekisi mieli inhota, mutta ovat olleet kuitenkin niin hyviä, että on vain täytynyt antaa periksi ja tykätä lukemastaan. Vertaus tuntuu edelleen osuvalta, mutta sillä lisäyksellä, että se ei tee oikeutta Nyléniä kohtaan, sillä kirjoittajana hän on huimasti Vimmaa parempi.

Mikäli Halun ja epäluulon esseet ei tule löytymään blogini vuoden 2013 top kympistä, niin se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen lukenut Nyléniltä jotain muutakin.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Antti Tuuri: Joki virtaa läpi kaupungin

Antti Tuuri: Joki virtaa läpi kaupungin 
Otava 1977 
Sivuja: 353 

Lainasin tämän kirjan samalla kertaa kuin Enkelten verta. Olen pitänyt kaikista lukemistani Tuurin kirjoista, ja ajattelin vilkaista, mitä hän on kirjoittanut uransa alkupäässä ja nimenomaan sarjojen ulkopuolella. Tämän enempää en kirjasta etukäteen tiennytkään, teema sai tulla kokonaan yllätyksenä.

Kirjassa on kolme eri minäkertojaa, joista kukin saa vuoronsa omassa "kirjassaan". Ilmari Autio on kirjapainon työnjohtaja, joka tähyää elämässään eteenpäin. Hän tähtää perheen perustamiseen ja haaveilee myös oman kirjapainon perustamisesta.

Seppo Pihlaja on taidemaalari, joka elää pääasiassa isänsä siivellä. Hän tekee kyllä töitä taiteensa parissa, mutta ei elätä sillä itseään lähimainkaan, etenkin kun alkoholi tahtoo maistua turhankin hyvin. Hänelle olisi tarjolla uskovainen morsian, mutta Seppo haikailee samaan aikaan nuoruuden rakastettunsa perään ja matkustaakin tämän kanssa salaa Pariisiin.

Sepon isä Ilmari Pihlaja on kemian professori, joka on törmännyt tutkimuksissaan tilanteeseen, jota on kovin vaikea hyväksyä: tuloksille löytyy selitys ainoastaan jos kemian perusteet kirjoitetaan aivan uuteen uskoon tai tutkimuksista löytyy virhe. Itse hän uskoo edelliseen, mutta sairastuttuaan vakavasti hänellä ei ole juurikaan mahdollisuuksia puolustaa kantaansa.

Kaikki kolme kertojaa ovat aivan erilaisissa elämäntilanteissa ja kovin erilaisia luonteeltaankin. Kirjan teemana on elämä ja se, millaisia mahdollisuuksia ihmisillä on vaikuttaa omaan elämäänsä. Viime kädessä kuitenkin sattuma on kaikkia yrityksiä ja aikomuksia väkevämpi, sillä vasta onnettaren suosiollisella myötävaikutuksella ne voivat toteutua. Valintoja on jokaisen tehtävä, ja tässä esitetään ainakin neljä erilaista tilannetta. Jollekin valinta voi olla pakeneminen, toiselle yritys ottaa tilanne omaan haltuun, kolmas koettaa jättää koko valinnan kokonaan tekemättä. Riippuu varmasti lukijastakin, kuka kertojista tuntuu läheisimmältä.

Tyyliltään teksti oli tuurimaisen sujuvaa. En pysty varmuudella sanomaan, olisinko voinut arvata kirjoittajan lukemani perusteella, mutta tuttuja piirteitä siinä ainakin on. Tämä ei ollut mitenkään mullistava tai ikimuistettava kirja, mutta hyvä lukukokemus joka tapauksessa. Tietyllä tavalla siis juuri sitä, mitä odotinkin saavani. Tuuriin voi luottaa!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta 
Teos 2011 
Sivuja: 273 

Käyn kirjastossa melko usein, ja yleensä olen joko varannut kirjat jo valmiiksi tai ainakin varmistanut, että hakemani teos on hyllyssä. Joskus on myös hauskaa mennä hakemaan luettavaa ilman mitään ennakkovalmisteluja, kävellä hyllyjen välissä ja muistella, mitä onkaan ajatellut joskus lukevansa. Tietysti saman voisi tehdä TBR-lista kädessään, mutta se ei olisi sama asia. Enkelten verta oli jäänyt blogeista mieleeni jopa niin hyvin, että muistin sen ihan erikseen, kun yleensä muistissa on vain kirjailijoita.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2010-luvun lopulle, ja maailmaa on kohdannut paha ekokatastrofi. Yhdysvalloissa jyllää nimittäin arvoituksellinen mehiläisten pesäautio, eli mehiläiset vain katoavat jonnekin jälkiä jättämättä. Sen seurauksena monien pölytyksestä riippuvaisten viljelykasvien sadot ovat romahtaneet, ja myös lihantuotanto valtavissa vaikeuksissa, kun rehua ei ole saatavilla. Pelkkä Yhdysvaltojen tilanne ei ehkä aivan riittäisi vielä tekemään tilanteesta suoranaista katastrofia, mutta kun sama ilmiö alkaa levitä mm. Kiinaan, on luonnehdinta jo aivan oikeutettu.

Kirjan päähenkilö on Orvo, keski-ikäinen hautausyrittäjä ja mehiläishoitaja, jonka isällä on teurastamo ja poika on luontoaktivisti. Hän löytää omastakin tarhastaan tyhjän pesän, ja sen sijaan että tutkisi asiaa tarkoin, toteaa viileästi katastrofin olevan leviämässä Suomeenkin ja alkaa itsekseen filosofoida mehiläisten merkityksellä ja nähdä niissä jotain syvällisempää ja elämää suurempaa.

Toisen puolen kirjasta muodostaa Orvon pojan Eeron pitämät blogimerkinnät, jotka vuorottelevat Orvon kronologisen kerronnan välissä. Blogitekstit ajoittuvat epämääräiselle ajanjaksolle ennen kirjan alkua, ja niissä on mukana myös joitain kommentteja. Eeron kirjoitukset ovat vahvasti kantaaottavia, eritoten (teho)tuotantoeläimiä vastaan, mutta tyyliltään asiallisia. Vastapuolen kommentoijat puolestaan eivät pääosin ole asiallisia, eivätkä osaa myöskään oikeinkirjoitusta. Minua tällainen alleviivaavuus häiritsi, ja teki hallaa koko Eeron suuhun laitetulle sanomalle.

Keskustelufoorumeilla tuppaa yleensäkin olemaan vastakkainasettelujen kohdalla ongelmana se, että viimeistään viidennessä kommentissa joku jo hyökkää toisten henkilöitä vastaan, ja siinä vaiheessa kaikki haaveet asiallisuudesta saakin haudata. Kun kirjailija luo fiktiivisen keskustelun, niin hän olisi voinut käyttää valtaansa ja luoda siitä saman tien asiallisen, ja luottaa siihen, että asia puhuu itse puolestaan, kunhan sen annetaan kuulua ilman tylsämielisiä keskeytyksiä ja harhaanjohtoyrityksiä. Tietenkään sellaisella ei olisi mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta se olisikin mainiolla tavalla käytettyä fantasiaa, ja itse asiaanhan se ei vaikuttaisi kuin korkeintaan myönteisesti.

Orvon kertoma osuus kirjasta on minusta vain sivuosassa, se ainoastaan tarjoaa tavan kertoa mehiläisistä ja niiden merkityksestä ei-tietokirjamaisella tavalla ja toimii siten enemmänkin taustana blogiteksteille. Samoin todellisuus on tuomassa esiin sitä, miten tärkeästä ja kauaskantoisesta asiasta lopulta onkaan kyse. Ainoa todella kiinnostava kohta Orvossa on se, kun hän joutuu tekemään päätöksensä Toisen Puolen suhteen. Hänen valintansa on ymmärrettävä, mutta sen tiimoilta olisi kyllä riittänyt aihetta ihan omaksi kirjakseenkin, jo pelkästään teoreettisellakin tasolla. Sikäli on harmi, että tämä aihe on sivuutettu lähes kokonaan.

Kuten olen aiemminkin maininnut, pidän kantaaottavuudesta, ja sitä tässä kirjassa on totisesti yllin kyllin. Vähempikin alleviivaavuus olisi riittänyt, ja toisaalta minua jäi pikkuisen häiritsemään se, että kirja kyllä syyllisti ja toi esiin epäkohtia, mutta vastaukset ja ratkaisut jäivät saamatta. Tietysti sitä voisi pitää myös keskustelunavauksena, mutta siinä tapauksessa se olisi avaus keskusteluun, joka on jo käynnissä. Mehiläisten osuus ei mielestäni tuonut tuotantoeläinten kohteluun liittyvään aiheeseen juurikaan lisää, etenkään kun pesäaution syy pysyi hämärän peitossa.

Kyllähän tämä pakotti ajattelemaan, mutta tavalla, joka kuuluu enemmänkin tietokirjallisuuteen. Jälkimaku on väliinputoajamainen: vähän romaania ja vähän tietokirjaa, muttei kumpaakaan loppuun asti vietynä. Silti riittävän kiinnostavaa, että luen Sinisaloa vastakin.