tiistai 29. maaliskuuta 2011

Santeri Alkio: Puukkojunkkarit

Santeri Alkio: Puukkojunkkarit
WSOY 1894, 57000 sanaa.

Löysin pokkariversion Puukkojunkkareista vanhempieni kirjahyllystä joskus viime vuoden puolella, mutta lukuvuoroon kirja ei pinossani päässyt ikinä. Innostuttuani lukemaan e-kirjoja puhelimellani päädyin selailemaan Project Gutenbergin suomenkielistä tarjontaa, ja siellä kirja tuli vastaan uudemman kerran. Ei liene huono arvaus, että juuri tuolta löytyvät kirjat kokevat uuden tulemisen e-lukijoiden myötä. Kirjaston tarjonta tulee toivottavasti hiljalleen laajenemaan, muttei kykene vastaamaan kaikkeen tarpeeseen, ja suhtaudun skeptisesti siihen, että e-kirja tulisi valloittamaan Suomenkaan markkinoita nykyisellä hintatasollaan. Loppujen lopuksihan e-kirja on pelkkä lukuoikeus. Siinä missä perinteisen kirjan voi lainata ja myydä eteenpäin, ei se e-kirjan kohdalla käsittääkseni onnistu murtamatta kopiosuojauksia. Sen vuoksi lukuoikeuden hinnan tulisi olla vastaavasti painettua kirjaa alempi.

Jo nähdessäni pokkarin siellä vanhempien hyllyssä tiesin Alkion nimen löytyvän keskustapuolueen takaa. Siitä minulla ei ole käsitystä millainen oppi-isä hän oikein oli ja millaista ideologiaa mahtoi ajaa, enkä tiennyt hänen kirjailijuudestaan mitään. Puukkojunkkarit kuitenkin kuulostivat aiheena riittävän kiinnostavalta, jotta sen saattoi ottaa lukemistoon.

Kai Puukkojunkkareissa on jonkinlainen juonikin, mutta minulle se oli sivuseikka. Siinä missä Seitsemän veljeksen kohdalla ihastelin Kiven käyttämää kieltä, niin samankaltaisia tuntoja nousi tästäkin. Ilmeisesti Alkio ei yllä Kiven tasolle, sillä kieli ei ole tässä se päällimmäiseksi mieleen jäävä asia, mutta hauskaa sitä silti on lukea.

Selvästi kirjan tärkein anti on aikalaiskuvaus. Silläkään saralla Alkio ei yllä lähellekään vaikkapa mestarillista Gogolia, sillä tunnelma ei tekstistä kovin hyvin välity. Mutta Gogolpa ei kuvaillutkaan puukkojunkkarien tienoita ja Alkio kuvaili, ja siksi jälkimmäisellä on kiistämätön arvonsa. Minulle välittyi sellainen kuva, että puukkojunkkarit olivat jonkinlaisia pikkurikollisia. Nuoria miehiä, jotka keskenään uhosivat toisilleen olevansa maailman kovimpia, eivätkä sietäneet yhtään poikkipuolista sanaa vaan heti oltiin koettamassa voimia. Pikkurikollisuus kohdistui lähinnä pahoinpitelyihin, varkauksiin ja luvattomiin hevosten käyttöönottoihin, kuten nykyään asia ilmaistaisiin. Lukiessa alkoi kovasti ihmetyttää, miksei esivalta puuttunut asiaan, mutta selvisi vastaus siihenkin: nimismies olisi saanut selkäänsä ja joutunut palaamaan tyhjin käsin, jos olisi yksinään yrittänyt huligaaneja vangita. Ja vaikka kiinniottajia olisi ollut useampiakin, saattoi vastassa olla vielä isompi joukko ja jälleen käydä huonosti. Nähtävästi siis pienehköt rikokset piti vain sietää tai pyrkiä estämään omin voimin. Kovin vahvasti tulivat mieleen lapsena katsotut länkkärit: aivan vastaavaa villin lännen menoa se oli, tuliaseiden tilalla vain oli puukkoja, seipäitä ja halkoja eikä henkirikoksia sattunut kuin harvakseltaan.

Yksi puoli asiassa oli myös se, että "kunnon ihmisetkin" olivat aiemmin olleet nuoria ja monet kokeneet saman vaiheen. Olisi melkoisen kaksinaismoralistista yrittää kitkeä ilmiötä pois juurineen, ja käsittääkseni se lopulta kaatuikin yleisempään vastustukseen, joka lähti myös nuorista itsestään.

Kyllä Puukkojunkkarit ennen luki kuin selkäänsä otti. Etenkin e-lukijoiden omistajille, jotka kaipaavat suomenkielistä luettavaa voin tätä suositella, perinteisessä muodossa en sitä nosta jalustalle. Jos antaisin arvosanoja, niin tälle se olisi "ihan hyvä".

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Lauri Hihnavaara: Pökkilöhaukka

Lauri Hihnavaara: Pökkilöhaukka
WSOY 2011, 375 sivua.

Pökkilöhaukka löytyi WSOY:n kevään katalookista. Kuvauksessa kirjan mainitaan olevan "suurella sydämellä kirjoitettu veijaritarina, joka sulattaa sielusta saakka." Juuri veijaritarina oli se avainsana, joka sai minut tähän tarttumaan.

Artturi Tenkala on jatkosodan veteraani, jonka setä jättää tälle perinnöksi Pajuaavan aarteen; Lapin sodassa saksalaisilta jälkeen jääneen varaston. Artturilla ei ole kiirettä aarteen luo, vaan  sitä ennen hän koettaa onneaan Lapin jälleenrakennustöissä, mustanpörssin kaupassa ja viettää aikaa erämaassa. Kirja seuraa miehen edesottamuksia muutaman vuoden ajan, ja ajatuksissa kummittelee jatkuvasti se mainittu salaperäinen aarre.

Tuntematta Hihnavaaran aiempaa tuotantoa on ilmiselvää, että erämaasta kertoessaan hän tietää mistä puhuu. Sen vuoksi kirjan parasta antia ovatkin ne osat, joissa Tenkalan puuhat liittyvät erämaahan: siellä elämiseen, liikkumiseen tai valmistautumiseen. Nälkäisen miesjoukon saadessa saaliiksi jonkun kanalinnun ja valmistaessa sen saman tien ruoakseen nuotion lämmössä alkaa tällaista kaupunkilaistakin viehättää ajatus juuri sen kaltaisesta ruokailusta kaikessa yksinkertaisuudessaan. Välineiksi ja varusteiksi ei tarvita kuin suolaa ja jokin astia johon lihat laitetaan ojasta kauhotun veden kera, tulet tehtäisiin muutenkin.

Siinä missä erämaakuvaukset ovat osuvia, ei kirjan muut osat jaksa yltää samalle tasolle. Tekemättä juonipaljastuksia on mainittava kirjan viimeisen kolmanneksen olevan jokseenkin outo. Se muodostaa kylläkin eheän kokonaisuuden, mutta mielestäni kirjailija on siinä mennyt metsään (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa että hän on nimenomaan tullut sieltä pois). Osuus on kokonaisuudessaan sitä aluetta, missä kirjailijan vahvuudet eivät tule esiin, eikä tarina ole erityisen hyvä. Kirjan alkupuolen perusteella lukijan odotukset ovat ehtineet nousta, eikä tarina jaksa niihin vastata.

Eniten haluan kohdistaa kritiikkiä takakannen tekstiin, missä mainittiin se avainsana veijaritarina. Minun mielestäni Pökkilöhaukka ei nimittäin ole sellainen. Lukijana odotan veijaritarinassa olevan jonkinlaista juonittelua tai velmuilua, jossa nokkelasti johdetaan jotain osapuolta harhaan. Mitään sellaista ei kirjassa tullut vastaan, ainakaan siinä määrin että kuvaus olisi oikeutettu. Tätä kritiikkiä ei luonnollisesti ole osoitettu kirjailijalle, vaan sille taholle joka myyntitekstin on laatinut.

Aiemmin en ole puuttunut kirjoissa käytettyyn kieleen negatiivisessa sävyssä, mutta nyt koitti senkin aika: koen ärsyttäväksi muuten kirjakielellä kirjoitetusta tekstistä aivan liian usein puuttuvat possessiivisuffiksit. Yksittäiseen tapaukseen en viitsisi puuttua, mutta tässä niitä tulee vastaan useita.

Aiemmin Hihnavaara on julkaissut ainakin kirjan Luiron laulu, joka on kokoelma tarinoita juuri siltä alueelta jolla hän tuntuu olevan hyvä. Jos haluaa kirjailijalta jotain lukea, niin se voisi olla parempi valinta.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

KMMMM


Kiitoksia anni.m:lle haasteesta, jossa kuuluu vastata näihin blogia koskeviin kysymyksiin!

Kuka?
Valitettavasti en voi sanoa olevani aivan tavallinen kirjaharrastaja, koska meitä mieskirjabloggaajia on edelleen niin kovin vähän. Samasta syystä en edes tiedä kuinka tavallinen mieslukija olen. Kirjoja olen kuluttanut lapsesta saakka, mutta harrastuksen asteelle voin sanoa lukemisen nousseen vasta pari vuotta sitten. Silloinkaan ei tapahtunut mitään erityistä, lukeminen vain alkoi tuntua kivemmalta kuin huonojen tv-ohjelmien katselu. Lukuhistoriani lyhyydestä johtuen joutuvat arvostelujeni lukijat aivan liian usein törmäämään lauseeseen "Kirailija oli minulle entuudestaan tyystin tuntematon", mutta toivon mukaan sekin vähenee ajan myötä.

Mitä?
Pääasiassa kirjoja ja kirjabloggaamista. Alun perin oli tarkoitus kirjoitella muistakin aiheista sitä mukaa kun jotain sanottavaa mieleen tulee, mutta käytäntö muodostui toisenlaiseksi. Mitään periaatepäätöstä en ole tehnyt, että aihepiiri olisi näin rajattu, joten ehkä jonain päivänä jotain ilmestyy!

Missä?
Yleensä kotona, mutta olen kokeillut myös autoa jossain Helsingin ja Hämeenlinnan välillä. Kirjoittamisen suhteen ei ollut epäilyksiä, vaan nettiyhteyden muodostaminen oli jännittävää.

Milloin?
Heti kun kirjoitettavaa on. Kirjat arvostelen aina heti samana päivänä kun olen lukenut, ja jos toisin uhkaisi käydä, siirrän kirjan lopetuksen seuraavalle päivälle. Muista aiheista koetan myös kirjoittaa heti tuoreeltaan. Joskus se voi näkyä ajatusten kypsymättömyytenä, ja silloin todennäköisesti tulee kommenttikentälle tarvetta.

Mitä mielessä nyt?
E-kirja on ollut viime aikoina mielessä. Teknisesti se vaikuttaisi aivan valmiilta läpimurtoon Suomessakin (vaikka kopiosuojausten murtaminen ilmeisesti onkin turhan helppoa), mutta matkaa tavallisen kirjan korvaajaksi tai edes kunnolliseksi haastajaksi on vielä reilusti. Suurin kanto kaskessa on tällä hetkellä mielestäni hinta. Tarjontaa tuntuu jo olevan, mutta ei sähköinen versio saa maksaa yhtä paljon kuin perinteinen. Kirjastojen suhde e-kirjaan mietityttää myöskin kovasti, sillä siinä missä tavallista kirjaa ei juuri viitsi ryhtyä säätämään kopiokoneeseen, niin lainatun e-kirjan kopiointi voi olla liian houkutteleva ajatus.



Suhtautumiseni ketjukirjeisiin estää minua lähettämästä tätä haastetta eteenpäin, mutta jos joku haluaa sen tästä itselleen poimia vailla mitään painostusta, niin se sopii kyllä!

torstai 17. maaliskuuta 2011

Avaimen kevätjuhla


Avain-kustantamo juhlisti kevätkautensa avajaisia ravintolalaiva Wäiskissä ja oli kutsunut mukaan meitä kirjabloggaajiakin. Tapahtuman tärkein teema olivat kolme uutta kirjaa: Harri István Mäen Kraatterin lapset, Helen Mosterin Hylky ja Petteri Paksuniemen Jouten. Asianmukaisesti kirjailijat olivat itse paikalla kertomassa lyhyesti teoksistaan, ja heidän puheilleen olisi halutessaan voinut mukavasti hakeutua.

Tällä kertaa mukana oli kuitenkin niin suuri joukko bloggaajia (Arja, Salla, Sara, Jenni, Marjis, Rooibos, Hanna sekä virkansa puolesta Ina) että aika kului huomattavan reippaasti pääasiassa juuri bloggauksesta keskustellessa. Jouluglögeistä poiketen oli tällä kertaa mahdollisuus istua ihan tavalliseen tapaan pöydän ääressä, mikä oli mukavaa noin ruokailunkin kannalta, mutta samalla se edesauttoi juuttumista samaan porukkaan.

Olisi kiinnostavaa jutella kirjailijoiden kanssa, mutta jotenkin tunnen sen oudoksi siinä vaiheessa kun en ole tutustunut heidän tuotantoonsa lainkaan. Yleensähän kirjailijat ovat kosketuksissa yleisönsä kanssa silloin kun he ovat vastikään julkaisseet jotain, ja puhe on luontevasti juuri uudesta teoksesta. Lukijana minusta tuntuu siltä, ettei ole mitään sanottavaa ennen kuin on kirjan lukenut. Vasta sen jälkeen olisi kysyttävää ja se, mitä kirjailija kenties kysymättäkin kertoo, saisi aivan uutta syvyyttä.

Kiitoksia jälleen Avaimelle tilaisuudesta ja kutsusta, toivottavasti pääsemme mukaan jatkossakin!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Yksityiskohta kävijätilastoista

Vilkaisin viime sunnuntaina blogini kävijätilastoja enkä meinannut uskoa näkemääni. Ensin ajattelin joutuneeni jonkinlaisen hyökkäyksen kohteeksi:


Piikin ajankohta on sunnuntaina klo 21 ja korkeus 227 kävijää. Ennen tätä on blogissani ollut vain kerran tätä enemmän kävijöitä päivän aikana, saati sitten tunnin. Kyse ei kuitenkaan ole hyökkäyksestä, vaan juuri tuolloin tuli telkkarista ohjelma Karin Mäkelästä. Googlen merkitystä asiassa ei voi väheksyä, sillä valtaosa kävijöistä on tullut paikalle juuri sen kautta.

Tätä piikkiä on kiinnostavaa verrata Sallan tilastoihin, missä hän mainitsee ettei Kodin kuvalehdessä ollut juttu tuonut kävijäpiikkiä. Toki televisio ja aikakauslehti ovat kovin erilaisia medioita, telkkaria todennäköisemmin katsotaan juuri tiettyyn aikaan. Kenties levikeissäkin on eroja, sillä vaikka lukijamääräni ovatkin huomattavan pieniä Sallan konkariblogiin verrattuna, niin nykyään yhden päivän kävijäennätykseni on 391. Jätän lukijan arvattavaksi, mikä päivä on kyseessä :)

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni
Teos 2010, 259 sivua.

Kuultuani uutisen siitä, että tämän vuoden Runeberg-palkinto oli mennyt novellikokoelmalle, ryntäsin kiireen vilkkaa varaamaan sitä kirjastosta. Kiirehtimiseni kuulostaa hassulta kun ottaa huomioon, etten olisi kyennyt nimeämään ainuttakaan ko. palkinnon voittanutta teosta ennen kuin satuin siitä tässä yhteydessä googlaamaan. En myöskään tiennyt voittajakirjan ilmestyneen jo viime keväänä, enkä tuntenut kirjailijaakaan entuudestaan. Uutisesta ymmärsin, että kilpailu olisi muillekin kirjoille kuin novelleille, jolloin menestystä voi pitää kiinnostavana.

Takakannen kuvauksessa tekstien mainitaan kallistuvan surrealismiin ja vievän lukijan vierailulle ihmisen ja luonnon yhtymäkohtiin. Surrealismiin? Ei kuulosta hyvältä. Kiiruhtaminen varatessa oli selvästikin paikallaan, sillä muuten olisi hyvinkin voida käydä niin, että olisin vierastanut surrealismia enemmän kuin ollut utelias palkitusta novellikokoelmasta. Surrealismissa minua arvelutti lähinnä se, että olisiko luvassa niin vaikeita tarinoita, etten pysy niissä kärryillä lainkaan ja joudun väkisin puurtamaan kirjan loppuun asti kun en raaski keskeyttääkään.

Pelko osoittautui turhaksi. Pari ensimmäistä novellia kului hieman ihmetellessä, enkä juuri niihin ihastunut. Sitten sain oikean lukuvaihteen päälle, ja tekstikin alkoi maistua aivan toiseen malliin. Kertomukset ovat mukavan erilaisia, myös ulkoasultaan. Siinä missä suurin osa on malliltaan perinteisiä, niin niistäkin osa on jaettu numeroituihin osiin, osaa ei. Jossain edetään kronologisesti, toisissa edestakaisin. Kirsikkana kakussa ovat ulkonäöltään koneella kirjoitettu kirje sekä haastattelun muotoon kirjoitettu lehtiartikkeli, joka on kahdella palstalla per sivu.

Luonto tai luontokappaleet ovat mukana useimmissa tarinoissa, muttei kuitenkaan kaikissa. Kuoleman voisi hyvin nostaa myös esiin, siksi monessa tekstissä se on avainasemassa. Novellikokoelmia on hankala kuvailla, kun yksityiskohdat kohdistuisivat vain yhteen tarinaan kerrallaan, ja tuntuisi turhalta ryhtyä luettelemaan niitä enempää. Minusta tämä oli kelpo kokoelma, ja kuuluu siihen luokkaan, joka pitäisi lukea toisenkin kerran, jotta saisi vielä enemmän irti. Ei kaikkein kevyintä luettavaa, muttei liian raskastakaan. Etenkin vauhtiin päästyään olisi näitä lukenut mieluusti lisääkin!



lauantai 12. maaliskuuta 2011

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja

Maija Haavisto: Marian ilmestyskirja
Muruja 2011, 232 sivua.

Marian ilmestyskirja on arvosteltu hiljattain useassa blogissa, arvatenkin johtuen siitä, että kirjailija on itse tarjonnut siitä PDF-versiota luettavaksi. Käsittääkseni useimmat e-lukijat osaavat näyttää PDF:iä ihan luontevasti. Minunkin puhelimeni osaa, mutta Acrobat readerin käytettävyys häviää huomattavasti varsinaiselle kirjanlukuohjelmalle, joka puolestaan osaa näyttää vain EPUB-muotoisia tiedostoja. Olin elätellyt toiveita siitä, että sähköiset kirjat olisivat niin moderni ilmiö, että tiedostomuotojen välisistä muunnoksista olisi vihdoin päästy eroon, mutta väärässä olin. Onneksi sentään löysin nopeasti ilmaisen muistaakseni avoimeen lähdekoodiin perustuvan työkalun, joka osasi muuttaa kirjan puhelimelleni sopivaksi. Aivan täydellistä työtä se ei tehnyt sivunvaihtojen kohdalla, mutta tarpeeksi hyvää tähän hätään. Jatkossa kylläkin toivoisin tämän konversion tehtäväksi jo kustantajan puolelta, jolloin ulkoasukin olisi sellainen miksi se on tarkoitettu.

Maria sairastuu 11-vuotiaana tautiin, joka vie hänet nopeasti pyörätuoliin. Useat lääkärit tutkivat häntä puolelta jos toiseltakin pääsemättä kuitenkaan diagnoosiin. Potilas lähetetään eri alojen spesialisteille kunnes vuorossa on myös psykiatri, jonka tehtävä on kyseenalaistaa koko sairauden olemassaolo. Aika rankka syytös 11-vuotiaalle. Muutenkin voi kysyä, että eikö potilaan koettelemuksiksi pitäisi riittää hänen sairautensa, eikä joutua vielä puolustautumaan laumaa aikuisia vastaan, joiden pitäisi olla asiantuntijoita.

Taudin ilmestymisen jälkeen on vuorossa sopeutuminen elämään sen kanssa. Alussa eletään vielä siinä toiveessa, että kävelykyky palaisi ajan myötä. Kokonaan Maria ei sitä ole menettänyt, mutta kävely on niin vaivalloista, ettei sitä voi montaa askelta päivän aikana tehdä. Tytön omassa sopeutumisessa uuteen olotilaansa ei ole mitään erikoista: se on yksinkertaisesti pakko tehdä, kun vaihtoehtoja ei kerran ole. Marian varttumisen myötä lukijalle esitetään miten erilailla eri-ikäiset suhtautuvat pyörätuolipotilaisiin. Alakoululaiset tapittavat silmät pyöreinä ja ihmettelevät "mikä tolla on?" Yläkoululaiset eivät enää tapita, mutta eivät myöskään pidä veroisenaan. Lukiolaiset suhtautuvat jo kypsemmin, mutta heidänkään kanssaan ei samaan ryhmään pääsy ole itsestään selvää.

Kirjailija tekee hyvää työtä asettaessaan lukijan Marian asemaan. Kuin itsestään sitä huomaa ajattelevansa, että "miten sinne nyt tuolin kanssa pääsee?" Liikkuminen ei ole ainoa Marian vaikeuksista, vaan ajoittain tauti väsyttää häntä paljon. Arjesta selviäminen on haastavaa, jos ei meinaa jaksaa muuta kuin maata paikallaan. Tähän puoleen lukijan onkin vaikeampi päästä kiinni, sillä monotoniset jaksot eivät tekstissä ole järin pitkiä. Vaikka Maria kertookin tulevansa turhankin tutuksi tositv-ohjelmien kanssa, ei tylsyyden tunnelma silti oikein välity. Täytyy todeta, että se saattaa olla myös hyvä asia, sillä yleensä kirjoja luetaan nimenomaan tylsistymisen estämiseksi.

Kirjan loppu sai minut yllätettyä. Se ei johtunut juonen yllätyksellisyydestä tai muustakaan sisältöön liittyvästä, vaan siitä että loppu tuli aivan yhtäkkiä. Minun piti oikein tarkistaa, onko tiedoston konvertointi kuitenkin mennyt jossain pieleen ja lopusta jäänyt puuttumaan jotain, mutta ei se ollut. Loppu on suorastaan novellimainen, niin kesken se tuntuu tulevan. Romaaneissa ei vastaavaa ole tapana harrastaa, ja jäin miettimään onko tällainen lopetus hyvä asia vai ei. Olisiko kirjoittajan keksittävä vielä jotain saadakseen aikaan luontevamman lopun? Minun mielestäni kyllä. Vaikka Marian tulevaisuus jäisikin auki, pitäisi lukijan saada signaali siitä, että tarina loppuu nyt tähän, eikä joutua tarkistamaan sitä toisesta tiedostosta. Jos olisin lukenut kirjan painettuna, olisin todennäköisesti katsonut, onko sivuja mahdollisesti irronnut.

Kustantajan sivuilla kirjailija kertoo haluavansa nostaa esiin asioita, joista puhutaan vähän. Siinä Marian ilmestyskirja mielestäni onnistuu, sillä itse en ole aiemmin lukenut mitään pyörätuolipotilaan näkökulmasta kirjoitettua. Kyseessä on esikoisromaani, ja siihen liittyvä rosoisuus on nähtävissä, ehkä se loppu kaikkein näkyvimpänä piirtenä. Mikäli kirjoittajalla ei ole omakohtaista kokemusta pyörätuolissa olosta, niin sitä ei voi tekstistä havaita. Silloin voin myös vilpittömästi kannustaa häntä kirjoittamaan muistakin vastaavista aiheista, sillä näkökulman omaksuminen on onnistunut hyvin.

Hauskana yksityiskohtana haluan nostaa esiin Marian vastahakoisuuden soittaa puhelimella kenellekään. Itse en sentään ole aivan noin kovasti puheluja vastaan, mutta suosin sähköpostia aina kun se suinkin on mahdollista ja järkevää. Hauska nähdä, etten ole sen kanssa yksin.

Minua ennen tämän ovat arvostelleet ainakin Susa, Booksy, Velma, Sanna ja Ahmu.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Gummerus 2011, 440 sivua.

Näin tämän kirjan Gummeruksen katalookissa ja innostuin siitä heti, vaikkei scifi muuten olekaan lähellä sydäntäni. Viimeisten kolmen vuoden aikana, jolloin olen merkinnyt muistiin lukemani kirjat, on Punainen pyörre ainoa scifiteos, enkä siitäkään liiemmin syttynyt. Kvanttivarkaan tapauksessa kirjailijan teoreettisen fysiikan tausta kiehtoi ja toisaalta se, että suomalainen kirjailija on kirjoittanut sen alun perin englanniksi, ja sitten joku toinen on sen suomentanut.

Jean le Flambeur on kirjan nimikkovaras, jonka tekosista tietävät aivan kaikki. Etevyydestään huolimatta kirja alkaa sillä, miten Mieli-niminen nainen vapauttaa hänet dilemmavankilasta. Se on paikka, jossa vangit pelaavat pelejä lukemattomia itsensä kopioita vastaan yhä uudestaan ja uudestaan. Vapauttaja ei tietenkään ole pyyteetön, vaan tarvitsee varasta hoitamaan tehtävän, joka tältä on jäänyt aikoinaan tekemättä.

Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu Marsiin, tarkemmin sanottuna Oublietten kaupunkiin, joka liikkuu jatkuvasti valtavien jalkojen varassa. Viimeistään sinne päästyään on lukija jo ehtinyt hengästyä moneen otteeseen erilaisista sanoista, joiden tarkoitusta hän ei kunnolla vielä tiedä. Joko kyseessä on scifin vakiotermistöä, jota tällainen lajityyppiä tuntematon lukija ei tunne, tai sitten kirjailija on päättänyt jättää pehmeän laskun kylmästi väliin. Vaikkapa sellainen sana kuin gevulot. Yhtäkkiä sitä vain käytetään ja raotetaan, mutta selitys tarjotaan pikkuhiljaa vasta myöhemmin. Metakorteksi ja kvanttipisteet minulle jäivät loppuun asti epäselviksi, eivätkä ne suinkaan ole ainoita. Jos ja kun kirjasta otetaan lisää painoksia, niin olisi harkinnan arvoinen ajatus tarjota mukaan pieni sanasto. Itse olin suorastaan hämmästynyt, kun sellaista ei näkynyt, siksi paljon niitä sanoja tulee.

Kirjan alkupuoli ei ollut erityisen vetävää tekstiä, oletettavasti sen johdosta, että sanojen merkityksen pohtiminen vei liikaa tarmoa ja toisaalta tapahtumat tuntuivat irrallisilta. Hiljalleen tarina alkaa vetää yhä enemmän, ja loppupuolella on luvassa hyvän mielen tunnetta siitä, kun näkee miten kaikki on kuin onkin ollut merkityksellistä ja liittyy jotenkin yhteen. Tuli jopa mieleen, että pitäisi lukea joitain kohtia alkupäästä uudestaan, koska niistä saisi paljon enemmän irti. Luullakseni tämä on kirja, joka kestäisi toisenkin lukukerran, jos sellaista suinkin harrastaisin.

Suuri osa kirjan viehätyksestä on kirjailijan luomassa maailmassa. Kaikenlainen mielten ja muistien manipulointi ja siirtely ja monistus on arkipäivää ja mm. kommunikoinnista suuri osa tapahtuu muistoja siirtämällä. Niinikään visiot aseiden ja teknologian kehityksestä ja niiden arkipäiväisistä ominaisuuksista on kiinnostavaa. Koska kirjoittajalla on fysiikan tiedot kohdallaan, ei vastaan tullut mitään sellaista häiritsevää seikkaa, johon olisi voinut puuttua typeränä mahdottomuutena. Voisi sanoa, että kehitys kuulostaa sopusointuiselta, mukana ei ole sellaisia epäloogisia kohtia, joissa edistystä olisi tapahtunut vain jollain osa-alueella muiden junnatessa yhä meidän päivissämme.

Punaisen pyörteen kohdalla kyseenalaistin sitä, tarjosiko tarina jotain sellaista minkä vuoksi oli pakko turvautua scifiin, eikö sitä olisi voinut sijoittaa ihan tavalliseen maailmaan. Kvanttivarkaan ympäristö on huomattavan erilainen, mutta perusasetelmana en siinäkään keksinyt, miksi se toimisi vain tulevaisuudessa ja Marsissa jne. Ehkei tällaista kirjaa kirjoitetakaan pelkän juonen vuoksi, vaan sillä tulevaisuuskuvalla ja tekniikan mahdollisuuksilla herkuttelulla on tosiaan itseisarvonsa. Kirjassa on esitelty sitä, millaista Marsissa voisi olla, mutta samalla jätetty pitkälti auki se, millainen tilanne on muualla aurinkokunnassamme. Toki lukijaa kiinnostaisi kovasti tietää miltä Maassa näyttäisi samaan aikaan. Siinä kohtaa avautuukin mainio mahdollisuus kirjoittaa kirjalle jatkoa. Totta puhuakseni olisin hämmästynyt, jos kirjailija jättäisi tämän mahdollisuuden käyttämättä.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Tuomas Kyrö: Urheilukirja
Teos 2011, 280 sivua.

Luettuani Mielensäpahoittajan ei tarvinnut kauheasti pohtia, lukisinko Urheilukirjan heti tuoreeltaan vai en. Tuomas Kyrö osaa olla hauska ja suhtautua juuri sopivan ivallisesti vanhaan mieheen, joka pahoittaa mielensä milloin mistäkin. Urheilufanien käytöksestä ja urheilun mielekkyydestä on mahdollista saada irti vieläkin enemmän ivattavaa, joten miten tällainen kirja voisi olla mitään muuta kuin hulvattoman hauska?

Urheilukirja ei ole hauska. Tietysti siinä on omat pilkahduksensa, mutta sitä ei ole kirjoitettu samassa tarkoituksessa kuin Mielensäpahoittaja. Siinä ei ole juonta, eikä se silti ole tietokirjakaan. Minun on vaikea luokitella sitä mihinkään, sillä ei se oikein ole kokoelma lyhytproosaa eikä esseitäkään. Eniten siitä tulee mieleen sarja kolumneja vaikkapa Urheilulehdessä, jotka liittyvät toisiinsa yhtenäisin teemoin. Sarja olisi kylläkin varsin pitkä, ja osa teksteistä liittyy toisiinsa niin läheisesti, ettei niitä olisi tarvinnut pilkkoa muun kuin rytmityksen vuoksi.

Kyrö tarjoilee monipuolisen katsauksen urheiluun, joukkoon mieleenpainuvia urheilijoita ja heidän tähtihetkiään. Tarkastelua suoritetaan niin lapsen, aikuisen, penkkiurheilijan, amatöörin kuin huippu-urheilijan itsensä näkökulmasta. Lapselle urheilu tarjoaa matkimisen kohteen. Hän on vielä vapaa kannattajuudesta ja voi iloita tasapuolisesti kaikkien suorituksista ja matkia niitä. Urheilua verrataan sotaan. Pohditaan erilaisia urheilupaikkoja, tarkastellaan yleisurheilun, moottoriurheilun, voimailun ja kamppailulajien erityispiirteitä. Nykyaikainen kirja urheilusta vailla dopingia jäisi pahasti puolitiehen, joten sekin on mukana. Katsantokanta siihenkin on mielestäni nykyaikainen. Ei suotta hurskastella puhtaalla urheilulla, vaan ollaan realisteja.

Kaikki lajit eivät suinkaan ole kirjoittajalle entuudestaan tuttuja, joten kirjan tarkoitus ei ole briljeerata tiedoilla tai hyvällä muistillakaan. Esim. voimailuosuus tarkastellaan ulkopuolisen silmin, käydään avoimin mielin katsomassa millainen on pienen paikkakunnan voimanostomestaruuskilpailu. Huolimatta kaikista tilaisuuksista olla ivallinen, pysyy tarkkailija asiallisena eikä se näytä johtuvan pelkästään siitä, että ivan kohteet voisivat halutessaan vääntää ivan lähteen solmuun.

Kyrö on syntynyt samana vuonna kuin minä. Kirjassa hän esittelee melko tarkkojakin muistoja sellaisista kisoista (MM-83, Olympialaiset -84), joista itselläni ei ole kuin hyvin hataria muistikuvia. Olisi kiinnostavaa tietää, onko hän voinut todella nojata vain muistiinsa, vai onko sitä virkistetty esim. arkistotallenteita katsomalla. On toki hyvin mahdollista, että hän on muutenkin katsonut parhaita paloja myöhemmin, vailla mitään kirjoitusaikomusta. Joka tapauksessa hän vaikuttaa minun mielestäni juuri sellaiselta penkkiurheilijalta, joka muistaa kaikista isoista kisoista niiden tärkeimmät hetket ja urheilijat eikä myöskään jätä väliin tilaisuutta muistella niitä maisteltuaan miestä väkevämpää.

Jos ei Kyrö ole toiminut urheiluaiheisena kolumnistina (en tiedä onko), niin jonkun lehden kannattaisi tarjota hänelle sellaista pestiä. Ansioluettelo löytyy edeltä.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Juha Klementti: Kuin veljet

Juha Klementti: Kuin veljet
Kirjalabyrintti 2011, 480000 merkkiä.

Tarkkaavainen lukija on jo huomannut, että tavallisesti ilmoittamani sivumäärän sijaan tuossa kuvan alapuolella onkin pituus merkkeinä. Kyseessä on siis ensimmäinen e-kirja, jonka olen lukenut. Kirjalabyrintti tiedotti uutuuskirjastaan, joka kuulosti ihan kiinnostavalta. Kyseinen kustantamo julkaisee ainoastaan e-kirjoja, joihin olen suhtautunut aika penseästi. Minä haluan pitää kirjaa kädessäni ja merkitä lukemisen edistymistä kirjanmerkillä. Jos ei tiedä montako sivua on kulloinkin lukenut, niin mistä tietää lukeneensa lainkaan? Tiesin syksyllä ostamani älypuhelimen toimivan myös e-lukijana, joten päätin antaa mahdollisuuden. Odotukseni olivat kylläkin kovin matalalla, sillä eihän tuollaista nelituumaista näyttöä voi millään verrata paperille painettuun sivuun.

Ennakkoluuloisuuteni osoittautui todella pahasti vääräksi. Ei tarvinnut lukea montaakaan ruudullista, kun olin jo myyty. Puhelinta on huomattavasti kevyempi pitää kädessä, ja sivun, ei kun ruudun, kääntö onnistuu helposti sillä samalla kädellä. Kirjasinkoon saa säädettyä mieleisekseen, ja vaikka kyseessä ei ole edes se luettavuutta edistävä e-paperi, on jo puhelimenkin ruudulta paljon parempi lukea kuin olisin uskonutkaan. On syytä olettaa, että varsinaisten e-lukijoiden näyttö ei häviä paperille yhtään, kiitos sen säädettävän kirjasinkoon. Ruudun pienuuskin on lopulta hyvä asia, sillä jos lukee samaan tapaan kuin minä, eli mm. syödessä, tahtoo kirjassa aivan liian usein hukkua se rivi, jota olikaan lukemassa. Pienellä ruudulla sitä ongelmaa ei juurikaan ole, sillä näyttöön mahtuu kerrallaan vähemmän tekstiä kuin usein luen uudestaan ihan vain sen rivin hukkaamisen vuoksi. Silti sitä mahtuu tarpeeksi, että lukeminen on yhä sujuvaa.

Minä olen siis e-kirjalle täysin myyty. Ehdottomasti suurin heikkous on se, että nykytilanteessa suomenkielinen kaunokirjallisuus täytyy käytännössä ostaa; kirjastojen valikoimat ovat kovin suppeita. Se seikka toivon mukaan korjaantuu ajan myötä, joten tulevaisuus näyttää valoisalta.

Sitten itse kirja-arvosteluun. Nimi Kuin veljet viittaa päähenkilöihin Sakuun ja Jakkeen, kahteen teinipoikaan, jotka ovat vastikään täysi-ikäistyneet. Molempien suunnitelmissa on hakea opiskelemaan TKK:lle ja sukelluskalastaa niin paljon kuin mahdollista. Tai sitten toisessa järjestyksessä, miten vain. En voinut välttyä ajatukselta, että voisiko kirjailija valita samaistumiskohteet ja sen kautta kohderyhmänsä vielä huonommin? Opiskelijaelämään siirtymässä olevat nuoret miehet, joiden vapaa-aika täyttyy urheilusta ja siitä välttämättömästä, eli seksikokemusten metsästyksestä. Missä ihmeen välissä he kirjoja lukevat?

Pikkuisen pinnistämällä kykenen tuntemaan itseni riittävän nuoreksi samaistuakseni päähenkilöihin. Apua siihen saan mm. siitä että olen itsekin käynyt TKK:n ja ihan pikkuisen kokeillut vapaasukellustakin. Poikien harrastus, sukelluskalastus, vie kirjasta suuren osan. Jos se ei yhtään kiinnosta, niin edessä on työläs lukurupeama. Mainittakoon siis tässä, että sukelluskalastus on ilman laitteita ja lisähappea tapahtuvaa harppuunakalastusta. Kuulostaa kiinnostavalta, jos vain pääsee yli hengityksen pidättelyn epämukavuudesta. Itse olen kerran sukeltanut uimahallissa 50 metriä, ja se oli kaikkea muuta kuin mukava kokemus, eikä silti ole todennäköisesti edes alkusoittoa sille, mitä tuossa kalastuksessa tehdään koko ajan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen paikkaan; Suomeen ja Floridaan sekä kolmeen eri ajankohtaan; vaihto-oppilasvuoteen, TKK:n pääsykokeisiin sekä puoli vuotta kokeiden jälkeen. Kerronta ei etene kronologisesti vaan luvut hyppivät edestakaisin. Se toimii tässä kirjassa todella hyvin, sillä lukija pysyy helposti kärryillä siitä missä ajassa milloinkin ollaan, ja tarinaan tulee jännitystä sen kautta, ettei tiedetä kaikkea mitä menneisyydessä on tapahtunut. Tyyliltään teksti on helppolukuista, eli melko yksioikoista.

Tärkein teema kirjassa on Sakun aikuistuminen ja kasvaminen eroon perheestään. Hän on tottunut siihen, että vanhempia totellaan ja heille kerrotaan kaikki. Vastineena siitä hänen ei tarvitse huolehtia taloudellisista seikoista, vaan opiskelijanakin hänellä on täysi ylöspito. Tarinan edetessä tulee eteen tilanteita, joissa pojan ja vanhempien intressit eivät kohtaakaan, ja Sakun on tehtävä valintoja sen suhteen, mitä hän elämältään haluaa. Tässä kohtaa kertomus tarjoaakin monelle nuorelle ja vähän vanhemmallekin tutun samaistumiskohdan tarjoamatta kuitenkaan valmista vastausta. Toisaalta Jakke edustaa sitten toista puolta, hän on oman valintansa tehnyt jo aiemmin ja elää omalla tyylillään. Kumpaakaan ei leimata sen kummemmin onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi.

Kirjan tarjoama näköala nuorten miesten elämään on aika kapea: mukaan ei mahdu muuta kuin ne aiemmin mainitut kolme asiaa: koulu, harrastukset ja ihmissuhteet. Voi hyvin esittää kysymyksen, että mahtuuko sen ikäisen maailmaan edes muuta. Tuskin, joten sikäli tämä on ihan hyvä valinta. Maailma esitetään sellaisena kuin päähenkilöt sen kokevat. Esim. koulusta ei mainita juuri muuta kuin että se on ja päättyy, ja muun aikaa painostaa taustalla asiana, jolle pitäisi uhrata aikaa ja ajatusta, muttei viitsisi. Juuri niinhän se on.

Kaiken kaikkiaan sanoisin tämän olevan kohtuullisen yksioikoinen kirja. Kaikki mitä siinä on, on luettavissa tekstistä suoraan. Piilomerkityksiä ei tarvitse pelätä, niitä ei ole. Kustantajan tiedotteen mukaan kirjailija työstää parhaillaan toista romaaniaan, joka pohjautuu hänen kokemuksiinsa rauhanturvaajana Kosovossa. Sen perusteella, miten hän kuvailee tässä kirjassa sukelluskalastusta, odotan mielenkiinnolla mitä rauhanturvaajuudesta tuleekaan seuraamaan!