perjantai 30. joulukuuta 2011

Vuoden 2011 top 10

Viime vuoden tapaan valitsen tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2011 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 94; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole laskenut mukaan, koska en ole niitä myöskään arvostellut.

Vuoden kuluessa olin merkannut 25 kirjaa potentiaalisiksi top-listalaisiksi, mutta mm. kaikki Arto Salmiset niputan yhteisen otsikon alle, jolloin jäi jäljelle 19 merkintää karsittavaksi kymmeneksi. Kaksi viimeistä mukaan päässyttä tulivat valituksi pääosin julkaisuvuotensa perusteella ohittaen tänä vuonna julkaistuja kirjoja. Asetin iän uutuuden edelle siksi, että tulossa on vielä mm. Blogistanian Finlandiaehdokasasettelu, jolta varmasti löytyy näitä pois pudonneita, kun vanhempien kohtalona on vaipua unholaan, jollei niistä muistuteta.

Seuraava lista ei ole missään järjestyksessä muuten kuin ensimmäisen merkinnän kohdalla. Kymmenikkö ei välttämättä edusta kymmentä absoluuttisesti parhaaksi kokemaani kirjaa tältä vuodelta, sillä olen halunnut ottaa mukaan eri tyyppisiä kirjoja. Ehdoton kärki sitä paitsi olisi tylsää luettavaa Salmisen vallatessa kärkisijat.

1. Arto Salminen: Ei-kuori. Ei-kuori saa kunnian edustaa kaikkia Arto Salmisen kirjoja, joiden löytyminen on minulle ehdottomasti kirjavuoden merkittävin tapahtuma. Toivon hartaasti vielä löytäväni jonkun kirjailijan, jonka teokset tekisivät yhtä vahvan vaikutuksen, mutta hieman pessimistinen olen sen suhteen. Kenties maun kehittymisen myötä.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Tässä toinen kirja, joka edustaa kirjailijaa yleensä. Ravilo löytyi vuoden aikana hieman ennen Salmista, ja olin jo valmistautunut hehkuttamaan häntä samaan tapaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että Ravilon kirjoja olen säästänyt tarkoituksella, yksi teos on mm. odottanut puhelimessani e-kirjana lukuvuoroa jo puolen vuoden ajan.

Jan Guillou: Pahuus. Tämä teki luettuani todella vahvan vaikutuksen. Kirja on varsin väkivaltainen, mutta se kaikki esitetään pelkästään alleviivatakseen koko ilmiön mielettömyyttä. Pisteitä myös siitä, että Gandhin mallin mukainen väkivallaton vaihtoehto nostettiin esiin, mutta yhteisö ei ollut siihen valmis.

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Vuoden suurin yllättäjä. Kauhu ei ole perinteisesti kuulunut lukemistooni, mutta tästä novellikokoelmasta pidin huomattavan paljon. Novellikokoelmaksi se on pitkä - yli 400 sivua - eikä mieleeni jäänyt heikkoja kohtia lainkaan. Vieläkin tahtoo ihmetyttää, miten paljon tästä tykkäsinkään!

Jonathan Glover: Ihmisyys. Tämä ei ollut niinkään nautittava lukukokemus, mutta vaikutuksen se teki. Kirjoittaja on nähnyt paljon vaivaa, ja katsaus aiheeseen on perinpohjainen. Sisältönsä puolesta tietokirjojen ykkönen tänä vuonna.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa. Jos edellinen tuli valittua sisältönsä perusteella, niin tämä edustaa sitten tietokirjoja lukunautinnon puolesta. Valtaoja osaa kirjoittaa aiheestaan kiinnostavasti. Vaikka aihe onkin kovaa tiedettä, hän pehmentää sen kaikkien luettavaan muotoon. Hänen kirjansa tuskin ovat suuressa vaarassa hautautua unholaan, sillä alallaan ne hakevat Suomessa vertaistaan.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Scifi-osaston edustaja. Olen useaan otteeseen miettinyt, tykkäsinkö tästä kirjasta lopulta ja kuinka paljon. Joka tapauksessa se on jäänyt muistiin niin hyvin, että pidän sijoitusta tällä subjektiivisella listallani oikeutettuna. Korkealentoisia tulevaisuudennäkymiä siinä maalailtiin, mutta sopivan järkeenkäyvällä tasolla. Teknologian kehitys ei vaikuttanut joiltain osin pysähtyneeltä kuten esim. joissain elokuvissa. Jos tässä kirjassa olisi räjähdys avaruudessa, niin siitä ei kuuluisi ääntä.

Jari Tervo: Layla. Tervo-fania hemmoteltiin tänä vuonna, kun kirjailijalta tuli jälleen sen tasoinen kirja jota häneltä on lupa odottaakin Koljatti-välisoiton jälkeen. Ei kaipaa enempää perusteluja.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tämä tuli mukaan aivan "kilpailun" kalkkiviivoilla. Taistelu mm. Metsäjätin kanssa oli tiukka, mutta ratkesi lopulta juuri sen johdosta, että jälkimmäinen oletettavasti saa sijansa Blogistandia-ehdokkaiden joukossa. Toisaalta lukukokemus oli myös niin tuoreessa muistissa, että sivuuttaminen olisi ollut vaikeaa.

Erik Wahlström: Jumala. Mieleenpainuva, erilainen, hauska. Edellisen kanssa tämä oli suuressa vaarassa pudota pois, mutta juuri nuo kaksi ensimmäistä adjektiivia nostivat sen mukaan. Tämä myös toteuttaa sitä tärkeää kirjallisuuden tehtävää, eli uskaltaa puhua tabuistakin sellaiseen sävyyn, joka ei kaikille ehkä olisi sallittua.

Arto Salminen: Lahti

Arto Salminen: Lahti
WSOY 2004, 173 sivua.

Annoin itselleni luvan herkutteluun, ja mitenpä se paremmin onnistuisikaan kuin kaivamalla esiin toiseksi viimeisen Salmisen. Vähiin ovat käyneet, mutta oikeastaan olen yllättänyt itsenikin sillä, että sain maltettua vuoden loppuun saakka, ja vielä jää yksi jäljellekin.

Lahdessa kulkee rinnakkain kaksi tapahtumaketjua. Ensimmäisessä kolme varusmiestä lähtevät vapaaehtoisina salaperäiseen parin päivän tehtävään, josta he eivät saa virallisesti tietää tai muistaa mitään. Jossain ei-missään, on joukko kantahenkilökuntaa ja 40 sikaa. Siat nukutetaan ja niitä ammutaan erilaisilla kivääreillä tarkkaan valittuihin paikkoihin, ja sitten uhrit viedään kenttäsairaalaan hoidettaviksi. Iltanuotiolla upseerit käyvät keskustelua mm. siitä, miten Suomi nykypäivänä puolustautuisi Venäjän hyökätessä. En tiedä onko idea Salmisen oma, mutta varsin kiinnostavalta se kuulostaa. Samoin näkemykset puolustusvoimien ydinosaamisalueesta.

Toisessa tapahtumaketjussa on pienyrittäjä, jonka viimeisin bisnes on ranskalaisten lämpöpuhaltimien maahantuontia. Firma on epätoivoisen pahoissa vaikeuksissa, ja tapahtumat kuvaavatkin viimeisiä keinoja saada pidettyä pää pinnalla edes seuraavaan viikkoon asti. Yrittäjän ovat ajaneet ahdinkoon suuret keskusliikkeet. Joka puolella on prismoja ja citymarketteja, jotka massallaan ja tehokkaalla logistiikallaan kuristavat ympärillä rimpuilevat ketjuttumattomat pienkaupat kuoliaaksi. Salminen esittää myös toisen pienyrittäjän ja näkemyksensä siitä, millaisin keinoin on mahdollista pärjätä joten kuten. Päivänvaloa ne eivät kuitenkaan kestä.

Olen aiemmissa arvosteluissani ylistänyt Salmista jo neljä kertaa, ja Lahti ansaitsee aivan samanlaisen suitsutuksen. Voisin yrittää keksiä uusia ylisanoja, mutta mitä se hyödyttää? Salminen yksinkertaisesti pitää tasonsa kirjasta toiseen, ja löytää yhä uusia yhteiskunnallisia asioita ruodittavaksi. Sen voisi kyllä mainita, että  Salmisen runolliset ilmaukset tuntuvat lentävän yhä paremmalla vauhdilla tuotannon edetessä. Selvästi hän on siinä löytänyt oman tyylinsä, jonka kaltaista en muiden kynästä ole vielä nähnyt. Tommi Liimatalla oli Nilikissä jotain samansuuntaista, mutta muita ei tule mieleen.

Alkaa tulla haikea mieli, kun on enää yksi jäljellä. Ikävä tulee.

Kanssatykkääjien linkitkin ovat jo tuttua tavaraa: SallaBooksy ja Janne.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi 2007, 193 sivua.

Luin tammikuussa Valtosen Vesiseinän, ja ajattelin jo silloin, että jotain muutakin hänen kirjoittamaansa olisi hyvä lukea. Valinnanvaraa ei kauheasti ole, mutta Kirsin kehuessa Siipien kantamia reilu kuukausi sitten päätin yrittää parhaani mukaan muistaa kirjan seuraavalla kirjastovierailullani. Aivan niin hyvin ei muistini palvellut, mutta tällaista reilun kuukauden viivettä on pidettävä jo hyvänä :)

Valtonen näyttää tykkäävän Pohjantähdestä, sillä Juhani Koskela on päähenkilön nimi tässäkin kirjassa, ja sitaatteja tulee vastaan useita. Tällä kertaa Koskelan ei tarvitse raivata raakaa suota elantonsa eteen, vaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaminen lukiolaisille riittää. Marianne on hänen oppilaansa. Täydellinen oppilas, jonka kirjallinen kypsyys lyö opettajan ällikällä. Liiankin täydellinen oppilas, joka osaa vastata juuri siihen, mitä Koskela yksityiselämässään kaipaa. Marianne herättää hänessä jälleen innostuksen äidinkielen opetukseen ja osoittautuu älyllisestikin juuri sopivan fiksuksi.

Tietysti tuolla asetelmalla syntyy vähintäänkin jännitettä siitä, millainen suhde opettajan ja oppilaan välillä on sallittu. Tilanteet muuttuvat, eikä kirjan loppuun päästessä enää olekaan yhtä päivänselvää, mikä on oikein ja mikä ei. Moraaliset kysymykset kuuluvat siis aihepiiriin, mikä minun kirjanpidossani pääsääntöisesti hyväksi lasketaan.

Äidinkieli on luonnollisesti kirjassa esillä kautta linjan, ja siitä haluan nostaa esiin erään yksityiskohdan. Koskela tilittää Mariannelle turhautumistaan siihen, miten joillekin pojille, joiden otsaan on osoitteeksi kirjoitettu "TKK", joutuu rautalangasta vääntämään, ettei novelleja kuulu eikä voi lukea pelkästään kirjallisella tasolla, vaan vertauskuvallisuus on olennainen ja perusteltu osa. Lukioaikana kuuluin itse noihin "TKK"-poikiin, ja taidan edelleen peräänkuuluttaa sitä mainittua selkeyttä, vaikka yritänkin hoksata niitä vertauksia. Lukijan on tässä kohdassa määrä olla itsestäänselvästi opettajan näkökulman puolella, mutta minäpä huomasinkin asettuvani puolustamaan niitä poikia. Kostoksi en yritä tässä arvostelussani edes pohtia kirjan sisältämää symboliikkaa :)

Kirjan takakannessa esiintyy avainsana "ihmissuhdedraama", joka yritti vielä viime hetkellä saada minut toisiin aatoksiin sen jälkeen, kun seisoin kirjapinoni edessä ja olin poiminut teoksen kouraani lukutarkoituksella. Tuo sana ei ole ikinä minua ainakaan houkutellut, mutta tällä kertaa oli ennakkoluuloisuuteni vuoro erehtyä raskaasti. Siipien kantamat on erinomainen kirja, ja huomasin ahnehtivani sitä yhä lisää ja lisää. Aivan alussa tuli mieleen, että ratsastetaanko tässä samalla teemalla kuin Riikka Pulkkisen Rajassa, mutta se vaikutelma haihtui nopeasti. Näköjään ihmissuhdedraaman kirjoittaminen luonnistuu miehiltäkin; liekö se sitten syynä siihenkin, että kirja vetosi myös mieslukijaan.

Tämä teki niin vahvan vaikutuksen, että vuoden lukemistoni top kymppi taisi muuttua vielä aivan kalkkiviivoilla.

Aiempia arvosteluja löytyy koko joukko, mutta annetaan niiden listaamisesta kunnia Saralle, jonka kirjoituksesta voi etsiä linkkejä.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Tommi Liimatta: Nilikki

Tommi Liimatta: Nilikki
WSOY 2009, 179 sivua.

Tommi Liimatan nimi pääty tietoisuuteeni Valhe & Viettelys -kirjasta. Kävin heti sen luettuani kirjastossa vilkaisemassa, mitä Liimatalta olisi hyllyssä, ja mukaani tarttui Nilikki. Tarkoitu oli lukea se vasta epämääräisesti  myöhemmin, mutta uteliaisuus vei voiton.

Eletään vuotta 2001, ja Lahden doping-käryt ovat uutisissa. Tapahtumapaikkana on Rovaniemi, missä Matinlassi-niminen nuorukainen hankkii elantoaan tavoilla, jotka eivät kestä päivänvaloa. Hän ajaa mm. pimeää taksia ja myy ihmisille sekä laillisia että laittomia päihteitä. Tärkeä osa elannosta tulee siis baarien sulkemisajan jälkeen ja tietysti niiltä, jotka eivät anniskelupaikkoihin pääse lainkaan, syystä tai toisesta.

Oikeastaan kirjassa ei ole juonta lainkaan; ainoastaan seurataan Matinlassin elämää jonkun aikaa. Mieleen tulevatkin vahvasti Arto Salmisen kirjat, sillä päähenkilö on samankaltainen kanssaihmisten hyväksikäyttäjä kuin vaikkapa Ei-kuoressa. Myös Liimatan kirjoitustyylissä ja kuvailutavassa on yhtäläisyyksiä Salmiseen. Toinen mielleyhtymä tuli Jari Tervosta, hänen Rovaniemi-kirjoistaan, eikä pelkästään tapahtumapaikan vuoksi.

Matinlassin lisäksi yhdessä välikappaleessa seurataan hetken aikaan Aksel Sunnarborgia Tampereella. Oletettavasti henkilö on sama kuin kirjailijan esikoisromaanissa Aksel Sunnarborgin hymy, mutta hänen osuutensa tässä kirjassa jää tyystin hämärän peittoon. Matinlassi kyllä tuntee hänet ja katkelma sopii kirjan tyyliin, mutta kokonaisuuden kannalta osuus on erikoinen.

On luonnollista, että jos vertailukohtana ovat Salmisen ja Tervon kaltaiset jättiläiset, niin kirjan on onnistuttava hyvin tuntuakseen yhtään miltään. Nilikki onnistuukin, mutta jää silti auttamatta verrokkien varjoon. Liimatan tekstistä puuttuu Salmisen kirjoista tuttu yhteiskuntakritiikki. Henkilö toimii samankaltaisesti ja sitä on hauska lukea, mutta kuvaus ulottuu pelkästään henkilöön, eikä laajene edustamaan  koko yhteiskuntaluokkaa. Uskon silti etenkin Salmisen ystävien löytävän tästä lohtua sitten kun koko tuotanto on luettu, mutta eihän se sama asia ole. Tervoon vertaus on etäisempi, enkä uskalla tarjota Liimattaa hänen korvikkeekseen.

Minulle jäi sellainen tuntu, että se mainittu Aksel Sunnarborgin hymy olisi pitänyt lukea ensin, ja mahdollisesti välissä oleva Muovikorvokin, mikäli se kuuluu samaan sarjaan. Sitten vasta tämä, ja näiden kaikkien jälkeen siirtyminen Salmisen tuotantoon muodostaisi otaksuttavasti nautitavan kokonaisuuden. Minulla järjestys on sekalainen, mutta aion ehdottomasti lukea tuon Liimatan esikoisenkin.


tiistai 20. joulukuuta 2011

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Teos 2011, 233 sivua.

Isänmaan tähden on ensimmäinen tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, jonka luin. Odotukset olivat korkealla, koska kaikkien ehdokkaiden oli määrä ohittaa todella kovia kilpailijoita, mm. kovasti mediassakin näkyvyyttä saanut Layla. Tietysti se on otettava huomioon, ettei kyse ole yksinkertaisesta kunkin vuoden kirjojen hyvyyskilpailusta, mutta ainakaan silkkaa hutia ei odota saavansa ehdokkaidenkaan joukosta (ja se 'huti' ei sitten liity mitenkään arvostelussa olevaan kirjaan).

Antti Vallas on ollut sodassa mukana natsien puolella. Hän kuului SS-joukkojen suomalaispataljoonaan; siinä fakta, jota ei ole ruukattu laskea ansioluettelossa aivan positiivisimpaan päähän. Tosiasia kuitenkin on, että taistelun tuoksinassa ei päällimmäisenä ole mielessä ne hienolta kuulostavat asiat, joista puhutaan juhlapuheissa. Samoin on muistojen laita. Ne tapahtumat, jotka tunkevat uniin vielä vuosikymmentenkin päästä eivät liity kunniamerkkien kiinnittämiseen rintapieliin eikä tahdikkaaseen ohimarssiin univormut prässättyinä ja kypärät kiillotettuina. Uniin tunkee multaan sekoittuvan veren ja mättäällä lojuvien suolten haju, irtonaiset raajat, pakkasessa huurtuneet ruumiskasat ja eritoten kuolema. Toverien ja vihollisten - ihmisten - kuolema.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat sekä 40- että 90-luvuille. Antin muisti ei enää palvele isäntäänsä asianmukaisesti, vaan hän on juuttunut 40-lukuun. Ympärillä ovat vaimo, tytär ja serkku, mutta Antti näkee ja kuulee heidän paikallaan vain kolme jo kauan sitten kuollutta asetoveriaan. Mitä miehelle on oikein tapahtunut, kun samat kasvot tunkevat hänen todellisuuteensa vielä viiden vuosikymmenen jälkeenkin? Ja kumpiko on viime kädessä rankempaa: tapahtumat itse, vaiko se, että niitä joutuu kantamaan sisällään loppuun saakka?

Linturin tarina Antin ja Erkkien sotamatkasta ei ole ruusuista luettavaa. Takakannessa mainitaan kirjan "ravistelevan sankarimyyttejä". Liekö se samalla syynä siihen, miksi päähenkilöt on pitänyt sijoittaa SS-joukkoihin eikä suomalaisten omille rintamille? Henkilökohtaisesti suhtaudun erittäin voimakkaalla varauksella sellaisiin käsitteisiin kuin etiikka ja moraali, kun ne yhdistetään sotaan. Minun on vaikea uskoa, että mikään sota oleellisesti poikkeaisi toisista näiden osalta, ulkoisesti ne toki voivat näyttää erilaisilta. Arvelen Linturin ajattelevan samansuuntaisesti, mutta hänen oli pakko sijoittaa miehet SS-joukkoihin, sillä yhteiskuntamme ei ehkä ole valmis tunnustamaan sitä, että vastaava olisi ollut mahdollista myös Suomen armeijassa. Kukin voi kysyä itseltään, onko syytä uskoa suomalaisen sotilaan mielen jollain tavalla poikkeavan kaikista maailman muista kansoista. Tässä kirjassa suomalaiset taistelevat venäläisiä vastaan, ja sankarius määräytyy sen perusteella, minkä maan asepukua sotilas kantaa.

Finlandia-palkinto annetaan vuosittain ansiokkaan romaanin johdosta. Sen verran vahvasti näen tämän kirjan ottavan kantaa, että asemaa palkintoehdokkaana voi pitää perusteltuna. Varsin kiinnostava esikoinen on kyseessä, jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää!

Blogistaniasta Isänmaan tähden löytyy ainaskin Morrelasta, Katjalasta, Nooralasta, Jum-Jumilasta ja Päkälästä.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Otava 2011, 286 sivua.

Metsäjätti on saanut Blogistaniassa siksi hyvin huomiota osakseen, ettei esittelylle enää ole tarvetta. Oma lukukappaleeni on peräisin harvinaisesta lähteestä, sillä se on lainakirja, mutta lainaajana ei olekaan kirjasto. Blogiajaltani en äkkiseltään keksi ainuttakaan vastaavaa(!).

Pasi Kauppi on töissä Metsäjätti-nimisen puuteollisuusyrityksen pääkonttorissa Helsingissä. Hän saa tehtäväkseen Törmälän kunnassa sijaitsevan vaneritehtaan toiminnn tehostamisen. Mikäs siinä muuten, mutta kun Törmälä on pikkunen paikka ja Pasi on itsekin sieltä kotoisin. Toiminnan tehostaminen tarkoittaa todennäköisesti irtisanomisia. Mitä tapahtuu, kun kotikylään palataan herrana antamaan potkuja lapsuuden kavereille ja näiden perheenjäsenille?

On selvä, että Pasin menneisyyttä paikkakunnalla käydään läpi sekä muisteloiden muodossa että muutenkin, eli osin kyse on 80-luvun ajankuvasta. Henkilökohtaisena huomiona oli hauska nähdä, miten hyvin päähenkilön musiikkimaku onkaan osunut yksiin omani kanssa samaan aikaan. Luultavasti tekemistä on silläkin, että olemme syntyneet Nousiaisen kanssa peräkkäisinä vuosina, eli samat bändit ovat osuneet samaan vaiheeseen molemmilla.

On onni, että Törmälä on vain fiktiivinen paikkakunta. Toisaalta siksi, ettei vain yksi ainoa paikka joudu Nousiaisen ryöpytyksen kohteeksi, sillä esimerkiksi "mairitteleva" ei ole aivan päällimmäisinä mieleen nousevien adjektiivien joukossa. Toisaalta myös siksi, ettei mikään paikkakunta kykene irtisanoutumaan kuvauksesta täysin vain siksi, että nimenomaan on kerrottu jostain toisesta. Törmälä onkin jonkinlainen kooste tai edustaja suuresta joukosta pieniä tai vähän isompia paikkakuntia. Törmäläläisessä luonteessa on yhtymäkohtia Janten kanssa ja nousipa mieleeni Vittulajänkäkin.

Jos Törmälä joutuu irvailun kohteeksi, niin Metsäjätin osana on vastaanottaa aiheellin kritiikki. Metsäjätti edustaa mitä tahansa ylikansallista yhtiötä, jonka tarkoitus on tehdä tuottoa osakkeenomistajilleen kvartaalitalouden ehdoilla. On surullista lukea tällainen fiktiivinenkin kuvaus siitä, miten firma on vastuussa vain osakkeenomistajilleen ja voi kääntää selkänsä yhteiskunnalle, vaikka viime kädessä yhtiskunta tekee paljon sen eteen, että Metsäjätin kaltaisilla firmoilla olisi mahdollisuus tehdä bisnestään alun alkaenkaan. Yhteiskuntavastuu on se sana, jota Nousiainen kirjallaan peräänkuuluttaa, ja kvartaalitaloutta kuvaavampi termi olisi ahneustalous.

Odotukseni tämän kirjan kohdalla olivat korkealla, mutta en aivan täysin tuntenut saavani niille vastinetta. Periaatteessa kaiken pitäisi olla kunnossa: on ajankuvaa, yhteiskunta- (tai talous-) kritiikkiä, vetävää tekstiä ja juonessakin osuvaa yllätyksellisyyttä. Ehkä rima oli jo liiankin korkealla, sillä nautin tästä suuresti, ja verratessani tätä moneen muuhun huomaan kokemuksen yltävän hyvinkin samaan. Kenties vaikutelmaa luo se, että tässä on yhdistetty kolme osa-aluetta samaan, eikä mikään niistä saa perinpohjaista käsittelyä osakseen vaan jää "vain" osa-alueeksi. Jokainen niistä olisi riittävä aihe itsenäiselle kirjalle, joten kunnianhimoinen yhdistelmä on kyseessä, ja onnistunut sellainen. Jos tähtiä antaisin, niin jossain nelosen kiepeillä liikuttaisiin, kenties rippeitä menisi ylikin.

Omat arvionsa ovat esittäneet ainakin anni.M, Norkku, Susa P., Kirjakolo, Nora, Arja, Mari A ja Sanna.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Cormac McCarthy: Menetty maa

Cormac McCarthy: Menetetty maa
Suomennos: Raimo Salminen
WSOY 2008, (alkup. 2005), 296 sivua.

Menetetty maa on tunnetumpi elokuvana, voittihan se vuonna 2007 neljä oscaria. Pidän elokuvasta kovasti, enkä varmasti olisi lukenut kirjaa muuten.

Llewelyn Moss on hitsaaja, joka sattuu metsästysretkellä Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulla huumekaupan tapahtumapaikalle. Kaupanteko on mennyt pieleen ja osapuolista on viisi kuollut ja yksi henkitoreissaan. Lisäksi paikalla on kauppatavara sekä laukku pullollaan sadan taalan seteleitä. Moss ottaa laukun ja palaa kotiinsa. Seuraavana yönä hän tekee typerän päätöksen ja palaa viemään vettä kuolemassa olleelle huumekauppiaalle. Päätös sinetöi hänen kohtalonsa, sillä toisella kertaa hän ei olekaan enää yksin, vaan alkaa takaa-ajo.

Takaa-ajajia on kaksi: toisaalta vanha sheriffi Bell, joka toivoo löytävänsä Mossin ensin tämän oman hengen vuoksi ja toisaalta tappaja Anton Chigurh - mies jolla ei ole yhtään elossa olevaa vihamiestä.

Chigurh on kiehtova hahmo. Hän toimii yksin, ja ilmeisen tehokkaasti, mistä todistaa se, että hän itse on edelleen hengissä. Jos Chigurhin tilalla olisikin vain joukko "tavallisia" tappajia, niin koko kirja ja elokuva menettäisi suuren osan mielenkiinnostaan. Uskallan väittää, että viehätys perustuu nimenomaan Chigurhin hahmoon. Toisaalta hän on tunteeton tappaja, joka ei epäröi hetkeäkään riistää henkeä, jos se on hänen tiellään. Toisaalta hän on tiukasti periaatteen mies: tehtyään päätöksen hän ei katso voivansa irtisanoutua siitä.

Chigurh elää kokonaan lain ja yhteiskunnan ulkopuolella. Hän ottaa kyllä ne huomioon, mutta ainoastaan siksi, että se helpottaa hänen omien päämääriensä saavuttamista. Mieleeni tuli, että Chigurhissa on jotain nietzscheläisen yli-ihmisen kaltaista: hänellä on oma moraalinsa ja ainoastaan se ohjaa hänen toimiaan. Luultavasti se on samalla syy, mikä hänestä tekee niin kiehtovan. Yksi mies koko armeijaa vastaan -kertomuksia on nähty ennenkin, mutta yleensä he ovat "hyvien" puolella. Nietzscheläinen yli-ihminen ei nähdäkseni toimi heikompien ehdoilla vaan juuri itseään varten, ja siksi hän todennäköisesti onkin se pahis, kuten tässä.

Vastapainon Chigurhille muodostaa sheriffi Bell, jonka ajatusten monologia seurataan jokaisen luvun alussa. Bell pyrkii vilpittömästi hyvään, mutta vanhan koulukunnan miehenä ihmettelee jatkuvasti aikojen muuttumista. Ennen vanhaan asiat olivat toisin, ja siinä hän on kieltämättä oikeassa. Chigurh ei ehkä ole itse huumekauppias tai muutenkaan modernimman ajan tuote, mutta hänessä henkilöityy se, miten rikollisetkin elävät yhteiskunnasta välittämättä. Toisaalta Bell tunnustaa omasta menneisyydestäänkin tapahtuman, jonka kanssa hänen on vaikea elää. Tapahtuman, joka sotii niitä vanhan koulukunnan arvoja vastaan, joita hän puolustaa. Hänestä itsestäänkin löytyy siis ripaus aikojen muuttumista, ja se tulee olemaan hänessä aina, vaikkei se miellyttäisikään.

Kirja haluaa muistuttaa myös siitä, miten ihmisten tekemät päätökset vaikuttavat väistämättä heidän elämäänsä. Päätöksen olisi voinut tehdä toisinkin, mutta sitten kun valinta on tehty, ei kurssia enää voi muuttaa. Aina valinta ei edes ole ihmisen oma, joskus sen on tehnyt joku muu johonkin aivan muuhun liittyen. Yleensä meidän kaikkien ratkaisut eivät johda näin yksioikoisen mustavalkoisiin seurauksiin, mutta ihan kiinnostavaa pohdittavaa tästä kyllä sikiää.

Suunnilleen kirjan puoliväliin saakka näin kaiken lukemani silmieni edessä, ja vasta loppupuolella tuli vastaan pätkiä, joille en muista vastinetta elokuvassa. Tässä valossa elokuvaa on pakko pitää niin onnistuneena, etten kykene varauksetta suosittelemaan kirjan lukemista. Toki tässä on kyse niin kiehtovasta tarinasta että molemmatkin menevät vailla vaikeuksia, mutta jos pitäisi valita pelkästään toinen, niin saattaisin taipua elokuvan puolelle. Javier Bardem Chigurhin roolissa täytyy nähdä omin silmin.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä
Helsinki-kirjat 2011, 184 sivua.

Valhe & viettelys sisältää kahdeksan novellia eri kirjailijoilta. Yhdistävä teema on nimen mukaisesti pettäminen, mutta ei pelkästään parisuhdemielessä. Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen novelissa Kirje Lethelle on pettäjänä päähenkilön muisti. Hän kärsii erikoisesta muistisairaudesta, jonka seurauksena hän ei muista menneitä tapahtumia kuin parin tunnin päähän, mutta sen sijaan "muistaakin" tulevaisuuden. Seurauksena on varsin erikoinen asetelma eritoten kun kaksi tällaista potilasta kohtaa. Kyllähän se muisti kieltämättä pettää, mutta päällimmäinen teema on eittämättä siinä erikoisessa muistamisessa.

Tommi Liimatta oli minulle entuudestaan tyystin tuntematon kirjailija. Hänen novellissaan Venenäyttely on pääosassa muutama alakoululaispoika 80-luvulla. Olen itse ollut juuri samanikäinen samana aikana, ja Liimatta onnistuukin verestämään aivan tavallisia muistoja todella mahtavalla tavalla. Tytöille tämä luultavasti on vierasta tekstiä, mutta kaupunkilaispojille sitäkin tutumpaa. Liimatan nimi nousi kertaheitolla lukulistalleni.

Tuija Välipakan novelli Itkevä Samettiruusu on on teemaltaan sitä tavallista parisuhdepettämistä, mutta mukana on myös pariskunnan tytär, ja asetelma muodostuukin virkistävän yllätykselliseksi.

Oikeastaan vain Tiina Raevaaran tarina meni minulta yli hilseen, muut olivat keskenään mukavan erilaisia ja arvatenkin kirjoittajiensa näköisiä. Tälle väitteelle minulla ei tosin ole tukea kuin Lymin ja Jääskeläisen kohdalla, ja vain yhden kirjan verran kummaltakin. Ihan mukavaa luettavaa tämä oli, mutta väistämättä vain välipala, kuten novellikokoelmat kaikessa lyhyydessään tuppaavat olemaan.

Pettämistarinoita ovat lukeneet myös Maria, Jenni S., Susa ja Linnea.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Suomennos Jaana Kapari-Jatta
Otava 2010, (alkup. 2008), 301 sivua.

Luettuani melkein peräkanaa neljä kirjaa, joiden maalaama kuva ihmisluonteesta on kovin synkkä, kaipasin muistutusta aivan päinvastaisesta. Ihmisyyden kommenteissa anni.M vinkkasi tästä kirjasta arvellen sen olevan juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin. Ilman ulkopuolista ohjausta en luultavasti olisi ikinä tähän itse tarttunutkaan.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville käsittelee toisen maailmansodan saksalaismiehitystä Englannin kanaalissa sijaitsevalla Guernseyn saarella. Käsittelytapa on välillinen, sillä kirjassa eletään vuotta 1946 ja seurataan kirjailija Juliet Ashtonin kirjeenvaihtoa ihmisjoukon kanssa. Ashton saa kirjeen Guernseyläiseltä mieheltä, ja ennen pitkää koko Guernseyn kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville jo kirjoittelee hänen kanssaan. Kirjeissä paljastuu pikkuhiljaa asioita miehityksen ajalta, sekä negatiivisia että positiivisia. Ohessa seurataan myös kirjailijattaren yksityiselämää.

Saarelaiset vaikuttavat hyvin ystävällisiltä vieraita kohtaan. Käy ilmi, että tämä päti myös saksalaismiehittäjiin siltä osin kuin heidän suhtautumisensa miehitettyihin oli asiallinen. Yksi keskeinen hahmo olikin saksalaisupseeri, joka kohteli saarelaisia ihmisinä ja sai sille vastakaikua. Tämä oli juuri sitä, mitä lähdin kirjasta hakemaan!

En katso kuuluvani tämän kirjan ensisijaiseen kohdeyleisöön. Vaikka miehitysaika olikin mielestäni kirjan pääteema, oli se kuitenkin piilotettu enemmän tai vähemmän romanttisen tarinan taakse. Vaikka en siitä ajattelutavasta pidäkään, niin päällimmäiseksi jäi tunne, että tämä on naisten kirja. Päähenkilön elämä oli tunnelmaltaan niin imelän vaaleanpunaista, etten kyennyt lukemaan kirjaa kuin lyhyissä pätkissä ja niinpä luku-urakka kestikin kovin pitkään.

Täsmäiskuna tämä kirja jotenkuten vielä menetteli, mutta toista en enää kaipaa. Syy ei ole kirjassa itsessään, sillä uskon kyllä, että monet voivat tykätä juuri tällaisesta. Minä en vain kuulu heihin. Se on pakko mainita, että Guernseystä jäi hyvin sympaattinen vaikutelma, siellä olisi kiva piipahtaa tilaisuuden tullen.

Kurkkaa, ovatko anni.MZephyr, Penjami, Amma, Marja, Sonja ja Norkku  tunteneet kuuluvansa kirjan kohdeyleisöön.