perjantai 29. kesäkuuta 2018

Jens Lapidus: Top dog

Jens Lapidus: Top dog
Suomennos: Jaana Nikula, Petri Stenman
Like 2017
Sivuja 350

Tämä kirja täydentää VIP-huoneen ja Sthlm deleten aloittaman sarjan trilogiaksi. Minusta tällaiset sarjat pitäisi oikeastaan arvostella yhtenä yksikkönä, koska etenkään jälkimmäiset kirjat eivät kunnolla toimi yksinään. Niin on tälläkin kertaa; en halua edes miettiä miten (huonosti) tämä toimisi, jollei aiempia osia olisi lukenut. Vähintäänkin tärkeimmät henkilöhahmot jäisivät täysin vaillinaisiksi ja siten koko kirjasta tulisi torso. Itse en kykene kokonaisuutta arvioimaan, koska ensimmäisen ja viimeisen osan lukemisten välillä on aikaa yli neljä vuotta, eikä muistini ylety läheskään niin kauas.

Edellisessä osassa tuli vahvasti esiin kovalevy, jolta oli löytynyt inhottavaa lapsipornoa. Tässä osassa oli määrä saada levyllä esiintyneet miehet edesvastuuseen. Joo, kyllähän niin kävikin, mutta tosiasiassa tuo juonikuvio ei ollut lainkaan sellaisessa osassa kuin odotin. Sen sijaan yhdeksi langaksi on nostettu kuvio, missä aiemmin tuntematon kaksikko löytää vahingossa vuokra-asunnostaan ison lastin aiemman asukkaan sinne kätkemää ketamiinia. He myyvät ketamiinin, mutteivät ota huomioon sitä, että aineen edellinenkin omistaja kaipailee sitä. Hassua, mutta tämä sivujuoni on loppujen lopuksi kirjan kaikkein kiinnostavin osuus.

Kyllähän tämä toimii ihan vastaavalla tavalla kuin aiemmatkin osat, ja Lapidus tuntuu tietävän mitä tekee. Silti lukukokemus jäi vähän latteaksi, koska olin odottanut jotain toisenlaista. Toimintarymistelyt eivät saa minua syttymään, eivät valkokankaalla eivätkä etenkään kirjoissa. Ne voisi melkeinpä hypätä kokonaan yli, todeta että jotain rymisteltiin sellaisin ja sellaisin seurauksin, ja nyt jatketaan mielenkiintoisemmilla asioilla. Hollywood tuntuu rakastavan rymistelyitä loppuhuipennuksina. Se on heidän valintansa, mutta kirjoissa ne toimivat minun makuuni valitettavan huonosti. Tämän kirjan ongelma ei minun näkökulmastani ole rymistelyissä, vaan pikemminkin siinä, mitä sen rymistelyn paikalta puuttuu.

En epäile hetkeäkään, etteikö Lapidus kirjoittaisi lisääkin kirjoja. Teddyn ja Emilien kehoittaisin kuitenkin siirtämään keskeisimpien henkilöiden paikalta sivuun, ja niin arvelen käyvänkin. Sen sijaan ennustan, että Nikolan ja ketamiini-Roksanan nimet tulevat vielä nousemaan esiin.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja
WSOY 1973
Lukija: Esa Saario
Kesto: 10h 27min
Painetussa kirjassa sivuja: 303

Varoitus: tästä löytyy juonipaljastuksia.

Kirjan nimestä huolimatta päähenkilö on maalaispoika Imppa Ryynänen, joka on kypsynyt isänsä käytökseen ja päättää muuttaa Helsinkiin. Aivan sinne asti hän ei pääse, vaan päätyykin kylän isoimpaan taloon Pirtamoon kesäksi salaojia tekemään. Talossa on jo valmiiksi renkinä Simpauttaja, mies, jonka oikeaa nimeä kukaan ei tunnu tietävän, saati sitten mitään muuta hänen menneisyydestään. Villejä huhuja kyllä liikkuu - eikä ihme.

Simpauttaja tuntuu osaavan mitä tahansa milloinkin tarvitaan, ja selviävän aina paikasta kuin paikasta joko puhumalla tai tarpeen vaatiessa vaikka tappelemalla. Hän iskee silmänsä Taivaisen Kuunon vaimoon Juuliin, ja heidän välilleen syntyy fyysisen rakkauden suhde, joka ei pysy salassa. Kaikki tuntuvat tietävän siitä, ja lopulta myös Kuuno joutuu tunnustamaan itselleen asioiden laidan. Simpauttaja selviää siitäkin tilanteesta, ja syyn saa niskoilleen Impan erikoinen veli Otto, joka joutuu tapauksen johdosta laitoshoitoon.

Turunen on itse maininnut kirjansa käsittelevän maaltamuuttoa. Siinä valossa Simpauttajan voi ajatella edustavan kaupunkiin muuttanutta väestöä: he pärjäävät hyvin - tai ainakin paremmin kuin maalle jääneet - ovat nimettömiä ja tuntemattomia, ovat maalla vain käymässä ja tekevät sielläkin mitä lystäävät, ja jättävät tekojensa seuraukset muiden kannettavaksi. Eivätkä edes osoita minkäänlaisia katumisen merkkejä, vaan aikovat jatkaa samalla tavalla jatkossakin.

Kieltämättä Simpauttaja vaikuttaa kadehdittavalta maalaisten näkökulmasta: hänellä ei ole huolta huomisesta, koska hän tietää pärjäävänsä missä vain. Mikään ei pidättele häntä juuri siinä paikassa, vaan hän on vapaa kulkemaan minne tahtoo. Ja missä hän onkin, siellä hän pystyy tekemään tahtonsa mukaan. Kaikki seikkoja, joista maalla asuvat ja poismuuttoa harkitsevat takuulla haaveilevat.

Kirjan lukija Esa Saario ansaitsee tulla mainituksi tälläkin kertaa. Ylistin häntä jo aiemmin, mutta tällä kertaa hän on jopa vieläkin parempi. Sillä on todellakin väliä, miten kirjan lukee.