torstai 30. joulukuuta 2010

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
Tammi 1998, 335 sivua.

Tällä kertaa oli vuorossa yksi niistä harvoista kirjoista, joka ei ole lainassa mistään tai edes annettu arvostelua varten, vaan se on ollut meillä pian pari vuotta. Se kuuluu oikeasti seitsenvuotiaalle tyttärelleni, joka ei kuitenkaan ole saanut sitä lukea, eikä ole halunnut sitä itselleen luettavan. Minä tarkistin nyt osaltani, antaisinko hänen edes lukea sitä vielä.

Harry Potter tuskin kaipaa esittelyjä. En myöskään aio kertoa juonesta tai asetelmasta tai puitteista tai mistään vastaavasta yhtään mitään, sillä en jaksa uskoa tähän blogiin löytävän kenenkään, joka saisi noita tietoja ensimmäistä kertaa vasta täältä. Jos suinkin joku sellainen on, niin ilmoittautukoon kommenteissa!

Fantasia ei ole kuulunut minun lukemistooni oikein milloinkaan. Olen pitänyt tärkeänä sitä, että tarinoiden tapahtumat voisivat periaatteessa olla mahdollisia, ja jos lähdetään taikavoimien tielle, niin nousee helposti esiin kiusallisia kysymyksiä siihen tyyliin, että jos tuo on mahdollista, niin miksi tämä ei. Tai jos on mahdollista rikkoa joitain hyvin perustavanlaatuisia fysiikan lakeja, niin sitä voisi käyttää hyväkseen esim. ikiliikkujan kaltaisten keksintöjen kehittämiseen. Sellaisten avulla taas saataisiin vaivatta tuotettua apua monille sitä tarvitseville, ja minä ainakin tekisin mieluummin niin kuin vain sepittäisin viihdyttäviä tarinoita.

Ajatukseni on siis se, että jos kirjailija näkee vaivaa ottaakseen taikuuden käyttöönsä ja rakentaa kokonaisen maailman sen varaan, niin eikö hänestä voisi samalla löytyä sen verran inhimillisyyttä, että hänen maailmassaan olisi saman tien autettu hädänalaisia? Vaikkapa haitattu jästien sotakoneiden toimintaa ja vaikutettu salaa vääryytä kärsivien eduksi? Miksi J.K. Rowlingin luomassa maailmassa on lasten syöpäosastoja?

Harry Potter -sarjan suosio on helppo ymmärtää. Kukapa ei haluaisi olla velho? Harry, jota kasvatuskodissaan potkitaan päähän suorastaan raivostuttavalla tavalla, kokee niin täydellisen pelastuksen, ettei se enää voisi olla parempi. Harryn kohtelu kotonaan ei ole niinkään raivostuttavaa siksi, että se on niin ilmiselvästi väärin, vaan juuri sen ilmiselvyyden vuoksi. Vähempikin alleviivaus olisi riittänyt, sillä Tuhkimon paha äitipuoli ei ollut edes aloittelija Potterin perheeseen verrattuna.

Vaikka lukija ei Harryn lähtökohtia voinekaan jakaa, on jokaisen lapsen elämässä varmasti tilanteita joissa olisi kivaa omata pikkuisen taikavoimia. Taikoa itselleen hieman herkkuja tai uusi lelu, rankaista kaveria joka ei ollut kiva juuri sillä kertaa, näpäyttää ankaria aikuisia. Juuri siihen tämä kirja vastaa.

Toinen puoli on taikamaailman olemassaolo. Sisäänkäynti löytyy jostain ihan tavallisesta paikasta, jota ei vain osata katsoa. Se on uskoakseni tärkeää, sillä on kivaa kuvitella jokapäiväisen matkan varrelta läytyvän jotain paljon kiinnostavampaakin, jos vain osaisi kokeilla oikeasta kohtaa.

Vaikka en uskoakseni kuulukaan kirjan ensisijaiseen kohderyhmään, niin nautin silti sen lukemisesta. Tarina oli elokuvan pohjalta entuudestaan tuttu, mutta se ei ainakaan vähentänyt viehätystä, sillä kirjassahan kerrotaan aina asiat tarkemmin ja siitä selviää sekin seikka, mikä on kenties mennyt elokuvassa ohi. En aio kuitenkaan jatkaa kirjasarjan lukemista, sillä minusta kaikenlaisten supersankaritarinoiden kiinnostavin osuus on se, missä he vasta saavat tai löytävät erikoisvoimansa, eli se missä he lakkaavat olemasta tavallisia ihmisiä.

Se täytyy vielä todeta, että tällaista kirjaa on huono mennä kritisoimaan yhtään mistään, kun ottaa huomioon myös myyntiluvut. Selvästikin kirjailija on tiennyt paremmin.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Antti Tuuri: Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa
Otava 1982, 364 sivua.

Jenin aamujen jälkeen kaipasin jotain huomattavasti kevyempää luettavaa. Koska oli vasta aattoaamu enkä edes odottanut pukin tuovan minulle kirjoja, niin aloitin mukaan ottamani Pohjanmaan. Lisää keveyttä toi mukanaan se, että kirja ei ole minkäänlainen uutuus eikä sillä olisi siksi mitään kiirettä. Se ei myöskään ole arvostelukappale, joten lukea saattaisi juuri niin hitaasti tai pohdiskelematta kuin lystäisi. Täsmälleen kuten pitikin!

Olen joskus tullut avanneeksi telkkarin silloin kun Pohjanmaata esitettiin elokuvana. En päässyt mukaan alusta asti, vaan jostain epämääräisestä keskikohdasta. En edes muista siitä juuri muuta kuin että Esko Salminen esitti humalaista miestä ja siinä ammuskeltiin. Silti nuo eittämättä hatarat muistikuvat riittivät motivoimaan minut valitsemaan Tuurin tuotannosta juuri Pohjanmaan, eikä jotain muuta. Vaihtoehto olisi voinut olla vaikkapa Finlandia-palkittu Lakeuden kutsu.

Pohjanmaa on samannimisen, kuusiosaisen romaanisarjan neljäs kirja. Takakannessa luvattiin kunkin sarjan romaanin olevan luettavissa myös täysin itsenäisinä teoksina. Väite pitää jokseenkin paikkansa, mutta epäilemättä järjestyksessä lukemisessa olisi puolensa. Kirja hyppää näet suoraan toimintaan, minkä aikana ei ole vielä käsitystä millaisista hahmoista on kyse. Tarinan edetessä käy ilmi, että heti alussa riehunut Veikko on niin vahva persoona, ettei se voi olla tulematta ilmi jo aiemmissa osissa.
Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi
Koko sarja keskittyy Hakalan suvun vaiheisiin. Pohjanmaa sijoittuu vuoden 1978 heinäkuiseen sunnuntaihin, jona kaikki Hakalat ovat kokoontuneet kotitilalle amerikkaan lähteneen vaarin perinnönjaon varjolla. Jaettavaa ei pahemmin ole, ja niinpä tapahtumat keskittyvätkin johonkin aivan muuhun. Jo aiemmin mainitun Veikon matonkutomo on joutunut konkurssiin hänen palkattuaan firman raha-asioita hoitamaan paikkakunnalla asuvan Ketolan, joka tunnettu vilunkipelistään. Firma on siis nurin, koneet ovat päätyneet Ketolan omalle firmalle, eikä laillista tietä ole oikeutta luvassa. Tapahtunutta puidaan eri henkilöiden toimesta eri kanteilta, ja veljesten - Veikon, Sepon, Paavon ja Erkin - toimet pyörivät sen ympärillä, miten vääryys saataisiin oikaistuksi pohjalaisittain.

Tuuri osaa kertomisen taidon. Tarina etenee mukavasti, eikä aika käy missään vaiheessa pitkäksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajalle, mutta niitä rytmittävät mukavasti erilaiset muistelot, jotka ovat paikoitellen parinkymmenen sivun mittaisia. Samalla saadaa luontevalla tavalla kerrottua lukijalle lisää Hakalan suvun vaiheista. Itse tykästyin kertomukseen, missä Karhumäen kristillisen opiston suojeluskuntalaiset lähtivät vapauttamaan Suomea kommunisteista. Itse asiaakin tärkeämpää kun tuntui olevan se, ettei ainakaan naapuripitäjien osastot ainakaan ehtisi pääkaupunkiin ennen heitä ja pääsisi siitä myöhemmin irvailemaan.

Jossain vaiheessa huomasin tekstin muistuttavan suosikkiani Jari Tervoa, mikä luonnollisesti tarkoittaa Tervon muistuttavan Tuuria. Tietämättä vielä Pohjanmaa-sarjasta enempää, voi toinen yhtäläisyys löytyä Tervon Rovaniemi-teemasta. Se puolestaan tarkoittaisi, että minun on jatkettava tämänkin sarjan lukemista. Eikä se tunnu lainkaan ahdistavalta ajatukselta, vaan päinvastoin! Yksittäisenä romaanina Pohjanmaa olisikin jäänyt hieman torsoksi, sillä se herättää mielenkiinnon kuulla lisääkin ja luo samalla puitteet tarinan jatkamiselle molempiin suuntiin.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa: Jeninin aamut
Like 2010, 343 sivua.

Olin pannut tämän kirjan merkille Liken sivuilla, mutta ohittanut silloin. Aihe kuulosti kyllä kiinnostavalta, muttei ihan tarpeeksi. Kuuttaren arvostelu sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi, ja pyysin Likeltä arvostelukappaleen. En ole perehtynyt Israelin ja Palestiinan väliseen tilanteeseen kovin hyvin, ainoastaan sen verran että tiesin israelilaisten olevan siellä rosvoretkellä ja polkevan palestiinalaissiviilien oikeuksia panssarivaunujensa ja rikkaan armeijan tukemana. Eniten pelkäsin sitä, että kirja olisi liian kipeää luettavaa, että silmieni eteen tuotaisiin sellaisia vääryyksiä ja julmuuksia, joista en pääse yli. Pelkoni osoittautui oikeaksi.

Jeninin aamut on palestiinalaiskirjailijan fiktiivinen teos, joka kertoo yhden suvun tarinan lähtien 30-luvun lopusta ja päätyen 2000-luvun alkuun. Historialliset faktat ovat kuitenkin oikeita, ne on tarkastettu useiden tutkijoiden voimin, ja lähdeluettelossa on teoksia "molempien puolten" edustajilta. En siis näe mitään syytä epäillä kirjan objektiivisuutta. Kirjan juoni, jos sellaisesta voi puhua, on oivaltavasti valittu. Israelilaissotilas varastaa päähenkilön Amalin isoveljen Ismailin vuonna 1948 kasvattaakseen hänet omana lapsenaan. Sotilaan vaimo Jolanta on Puolan juutalaisia, ja on tullut lapsettomaksi natsien julmuuksien seurauksena. Ismail on kaappauksen hetkellä vain puolivuotias, ja siten hänet kasvatetaan täysin juutalaiseksi, ja myöhemmin hänestäkin tulee sotilas, joka pääsee sortamaan omia sukulaisiaan. Ei liene vaikeaa arvata, mitä aikanaan tulee tapahtumaan, mutta en aio lausua sitä tässä ääneen.

Sivun 77 kohdalla lukiessani minulle oli jo aivan selvää, etten haluaisi lukea kirjaa loppuun asti, koska siitä tulisi niin paha mieli. Olen aiemminkin sanonut, kuinka en voi sietää epäoikeudenmukaisuutta, ja se mitä sionistit tekivät vuonna 1948 oli kertakaikkiaan käsittämätöntä. Miten ihmeessä kansa, joka on vasta selvinnyt natsien kauheuksista, kykenee ryhtymään täysin vastaavaan operaatioon toista kansaa kohtaan? Miten he kykenivät katsomaan itseään peilistä? Millainen logiikka voi ajaa sellaisten ihmisten ajatuksia? Jos natsit eivät itse olleet ikinä joutuneet kokemaan tekemisiään uhrin näkökulmasta, niin juutalaiset olivat. Inhimillisesti ajatellen on todella ihmeellistä, että ihminen joka on kokenut sellaisen hirveyden, on oikopäätä valmis alistamaan muut aivan sen saman uhriksi.

Myöhemmin, vuonna 1967 tapahtuvien toimien kohdalla tilanne on jo toisenlainen. Silloin on takana 20 vuotta tilannetta, jossa palestiinalaisia on totuttu syrjimään ja kohtelemaan kaltoin. He ovat ehtineet olla jo 20 vuotta pakolaisleireillä, ja heidän asuinsijoilleen on muuttanut muita. On ehtinyt varttua uusi sukupolvi israelilaisia, joille on kerrottu vain propagandistista "totuutta". Palestiinalaisten surkeaa vastarintaa on voitu käyttää heitä itseään vastaan "oikeuttamaan" hirmuteot siviilejä, naisia ja lapsia, vastaan.

Kirjassa kuvaillaan myös se tilanne, missä mies ryhtyy terroristiksi. Kun hänen sukulaisensa on tapettu koteihinsa, hänen raskaana oleva vaimonsa teurastettu ja lehtikuvassa vielä mässäilty sillä, että hänen vatsansa on leikattu auki ja siten tapettu myös sikiö, ei ole kovin vaikea uskoa että jollekulle tulee mieleen hakea kostoa, vaikkei se mitään tuokaan takaisin. Silloin kun ihmiseltä riistetään kaikki, hän on valmis epätoivoisiin tekoihin. Harmi sinänsä, sillä ei niitä(kään) iskuja voi hyväksyä, ja on itsestäänselvää, että niitä käytetään vain tekijän kansanryhmää vastaan.

Propagandan voima on suuri. Olen aina ihmetellyt sitä, millaisia petoja sotilaista tuleekaan kun heille annetaan ehdoton valta puolustuskyvytöntä vihollista vastaan ilman pelkoa vastuun kantamisesta. Puhun siis sotarikoksista, jotka kohdistuvat siviilejä ja vankeja kohtaan. Ei voi kuin toivoa, että heidän tekemänsä teot vainoavat joka ikinen yö loppuelämän ajan. Valitettavasti pelkään, ettei uhreja pidetä ihmisinä lainkaan. Jos natsit eivät pitäneet juutalaisia ihmisinä, niin juutalaiset eivät pidä palestiinalaisia.

Norman Finkelstein (huom, ei kuulosta järin arabialaiselta nimeltä) kertoo kirjassaan näin, kyseessä ei siis ole fiktion tuote:

Hotam raportoi 1. huhtikuuta 1988 tapauksesta, jossa kymmenvuotias poika hakattiin armeijan kuulusteluissa niin pahasti, että hän näytti sen jälkeen "ihan pihviltä". Sotilaat "eivät olleet millänsäkään" edes saatuaan tietää, että poika oli kuuro, mykkä ja henkisesti jälkeenjäänyt.

Hurraa Israel. Kunpa kyseessä olisikin yksittäistapaus, mutta kun ei. Jos kahdeksanvuotias poika heittää kiven panssarivaunua kohti, niin sotilaat ottavat hänet kiinni ja mukiloivat "pihviksi", kuten yllä kuvattiin. Sitten hänen vanhemmiltaan pyydetään lunnasrahaa. Ihan oikein sille pikku terroristille! Osaako joku oikeasti ajatella noin?


En voi suositella kirjaa kenellekään, joka on jo selvillä Israelin ja Palestiinan tilanteesta, sillä siitä tulee vain paha mieli. Sen sijaan kaikki, jotka ovat kuulleet vain Israelin tiedottamasta "totuudesta", kuuluu lukea tämä ja tiedostaa epämiellyttävä totuus. Muistaa joka kerta, kun ostaa Jaffa-appelsiineja, että ne on lannoitettu palestiinalaislasten ruumiilla. Minä en ole ostanut niitä vuosikausiin.

Hauskaa joulua.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 top 10

Vaikka vuosi ei olekaan vielä päättynyt, uskallan silti julkaista oman top kymppini. Aion lukea ainakin pari kirjaa vielä ennen vuodenvaihdetta, mutten usko niistä olevan tällä listalla olevien uhkaajiksi. Keskinäistä paremmuusjärjestystä en ole edes yrittänyt laatia, ainoastaan voittajan tulin valinneeksi. Eikä se oikeastaan ollut edes vaikeaa. Kyseessä eivät siis ole parhaat tänä vuonna julkaistuista kirjoista, vaan niistä jotka olen tänä vuonna lukenut.

1. Jostein Gaarder: Sofian maailma. Tämä kirja pitäisi ihan jokaisen lukea, joka suinkin tehtävästä kykenee selviytymään. Kirjasta suuren osan muodostavat filosofian oppitunnit, jotka tarjoavat hienon historiallisen läpileikkauksen kyseiseen tieteenalaan. Filosofia on aihe, jonka pitäisi kiinnostaa kaikkia ihmisiä, ja tässä on siitä perusannos. Tieto ei käy missään vaiheessa tylsäksi, vaan pikemminkin tulee halu kuulla aiheesta lisääkin.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Tiedän Nenäpäivän jakavan mielipiteitä voimakkaasti, mutta minä kuulun siihen yleisöön joka kirjasta tykkäsi. Jos tekisin tarkempaa rankkausta, niin ei tämä kakkoseksi saakka yltäisi, mutta riittää parhaimmistoon.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät. Jos edellinen ei olisi yltänyt rankkauksessa omaan listasijoitukseensa saakka, niin Harjukaupungin salakäytävät on kolmen parhaan joukossa.

Peter Franzén: Tumman veden päällä. Jos jakaisin yllättävimmän menestyjän (omalla listallani siis) palkinnon, niin sen saaja olisi tässä. Suhtauduin kovin ennakkoluuloisesti tällaiseen julkkiksen kirjoittamaan kirjaan, mutta kansien välistä löytyi oikein mallikas teos.

Marja Björk: Posliini. Edellisen kanssa tämä kaksikko kerää lisäpisteitä aiheestaan. Kirjailijat saavat tällaisissa kirjoissa pienoisen varaslähdön, kun on jo etukäteen varmaa, että ne herättävät lukijoissa voimakkaita tunteita. Samaan sarjaan kuuluisi Oatesin Kosto - rakkaustarina, mutta en pitänyt sitä kirjallisesti yhtä hyvänä kuin näitä kahta.

Sami Hilvo: Viinakortti. Jälleen jatkuu se ilmiö, että kirja kerää pisteitä aiheellaan. Tässä tapauksessa aihe ei herätä tunteita, mutta käsittelee niin virkistävällä tavalla kovasti kaluttua aihetta, että listasijoituskin on oikeutettu.

Riikka Pulkkinen: Raja. Pulkkinen on niin trendikäs nimi, että tuntuu vähän tylsältä mainita hänet listallani. Olisi kuitenkin epäoikeudenmukaista sormeilla sijoituksia vain tuollaisesta syystä, ja niinpä valitsin kirjailijan teoksista sen, josta enemmän tykkäsin.

Jari Tervo: Ohrana. Jos luettelisin kirjoja joiden lukemisesta olen eniten nauttinut, niin sillä listalla Tervo olisi yliedustettuna. Historiallisesta kolmikosta Myyrä - Ohrana - Troikka pidin Ohranasta eniten, ja siksi se valikoitui edustamaan koko kirjailijaa yleensäkin listallani. Bloggaukseni ovat ajoittuneet sen verran myöhäiseen vaiheeseen, etten ole päässyt riittävästi toitottamaan Tervon olevan mielikirjailjani ja Minun sukuni tarina suosikkini hänen kirjoistaan. Sen luin kuitenkin jo viime vuonna, joten ei asiaa tälle listalle.

Kari Hotakainen: Klassikko. Nimi kertoo kaiken, vaikka se itse kirjassa viittaakin johonkin muuhun. Parhailta kohdiltaan todella herkullista luettavaa, vaikea ylittää!

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Oikeastaan tämän paikalla voisi olla myös Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä, mutta se oli lukukokemuksena niin raskas, että valinta meni näin päin. Molemmat kirjat käsittelevät pitkälti samaa aihetta, eli pienen paikkakunnan ahdasta, jantemaista ilmapiiriä. Sandemosen katsaus on toki huomattavasti kattavampi, mutta Niemen tekstiä on kivempi lukea.

Siinä siis voittajat. Kilpailussa olivat mukana myös seuraavat teokset, jotka eivät syystä tai toisesta tulleet valituiksi. Valinta on tehty aika nopeasti, ja on hyvin mahdollista, että vaikkapa pari kuukautta myöhemmin olisi kymmenikkökin eri näköinen.

Palkintosijojen ulkopuolelle jäivät:
Petri Tamminen: Mitä onni on
Herta Müller: Hengityskeinu
Lubna Ahmad al-Hussein: 40 Raipaniskua
Hannu Salama: Sydän paikallaan
Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna
Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?
Kreetta Onkeli: Kutsumus
Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Miina Supinen: Apatosauruksen maa
Joyce Carol Oates: Kosto: rakkausromaani
Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni
Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä
Marjo Dufva: Elämä on vaarallista
Riikka Pulkkinen: Totta
Marko Leino: Kotirauha
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Teemu Kaskinen: Sinulle, yö
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään
Marja Björk: Puuma
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Jari Tervo: Siperian Tango
Sinikka Nopola: Teepussit
Tiina Lymi: Susi sisällä
Petronius Arbiter: Trimalkion pidot
Jari Tervo: Taksirengin rakkaus
Veijo Meri: Manillaköysi
Juhani Mäkelä: Entä jos sittenkin?
Hannu Salama: Juhannustanssit
Mika Mölsä: Prosenttijengit
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
Jari Tervo: Siat ja naudat
Aksel Sandemose: Pakolainen ylittää jälkensä
Alan Burgess: Seitsemän miestä aamunkoitteessa
Elina Tiilikka: Punainen mekko
Aleksis Kivi: Seitsemän Veljestä
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
Sun Tzu: Sodankäynnin taito
John Allen Paulos: Numerotaidottomuus
Jari Tervo: Pohjan Hovi
Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Tuhat tapaa kostaa eksälle
Jens Lapidus: Siisti kosto
Jari Tervo: Myyrä
Toim. Petteri Portin: Evoluutio NYT
Jari Tervo: Troikka
Allen Carr: Stumppaa Tähän!
Tove Jansson: Taikatalvi
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Jari Tervo: Pyhiesi Yhteyteen



Susan Abulhawa: Jeninin aamut
Antti Tuuri: Pohjanmaa
J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi


Viivan alapuolella olevat tulivat listan julkaisun jälkeen.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Petri Tamminen: Mitä onni on

Petri Tamminen: Mitä onni on
Otava 2008, 191 sivua.

Teki mieleni lukea välillä jotain muutakin kuin uutuuskirjoja, enkä halunnut mitään raskasta. Tammisen uusimman kirjan siivittämänä olin laittanut listalleni aikomuksen lukea hänen vanhempaa tuotantoaankin, ja tähän hetkeen se tuntui sopivan erinomaisesti.

Kirjan nimetön päähenkilö muistuttaa Tammista itseään, ja minä ainakin kuvittelin kertojaksi juuri hänet itsensä välittämättä takakannen maininnasta, jossa tämä seikka kiellettiin. Kertoja on siis nelikymppinen kirjailija, joka saa vaimoltaan ajatuksen kirjoittaa kirja suomalaisen miehen onnesta. Pingiskaverinsa Hannu, alle kolmekymppinen kuvataiteilija, innostuu hankkeesta myös ja lupautuu tekemään kirjan kuvituksen.

Idea kuulostaa hyvältä, jos joku tuollaisen kirjan tekisi, niin se olisi varmasti sympaattista luettavaa. Samaan aikaan hanke on hyvin kunnianhimoinen, sillä olettaahan tuollaisen opuksen ostaja löytävänsä avaimet onnelliseen elämään. Kirjan tapahtumia en ala tämän enempää kuvailla, sillä näin lyhyiden ja nopealukuisten kirjojen kohdalla koen sen yleensäkin turhaksi: jos kiinnostusta on, niin melkeinpä samalla vaivalla kirjan lukee itsekin. Ratkaisevaa on siis se, mitä arvostelija siitä sanoo, kannattaako vai ei.

Kyllähän tämän välipalaksi lukaisee. Välikevennykseksi kaivatessaan hengähdystaukoa vakavampien kirjojen välissä. Kirjoitustyyli Tammisella ainakin on pysynyt samana kahden viimeisimmän kirjansa aikana, joten lukiessaan kirjailijan tuotantoa kronologisesti ei lukija varmaankaan ole pettynyt Muita hyviä ominaisuuksia:n kohdalla.

Aika keskinkertainen tunne tästä jäi. Idea on mielestäni sen verran hyvä, että siitä olisi irronnut enemmänkin tarinaa. Nyt on kokoon saatu juuri ja juuri romaanin mittainen kertomus, joka ei häikäise millään muotoa, mutta ei toisaalta ehdi käydä tylsäksikään. Jos jotain moitittavaa on mainittava, niin minua ärsytti päähenkilön suhde perheeseensä. Vaimo tekee pitkää työpäivää, hoitaa kodin ja lapset, kun herra pötköttää sohvalla, kiertää maata ja on olevinaan kirjailija (tietääkseni kirjailijat kirjoittavat). Vähintä mitä hän voisi tehdä olisi hoitaa lapset kouluun ja hoitoon ja sieltä takaisin. Ehkä kirjailija pääsisikin lähemmäs sitä etsimäänsä onnea, jos ei olisi niin vieraantunut tavallisesta arjesta, johon kuuluu myös ei niin miellyttäviä asioita.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos 2010, 339 sivua.

Tässä on kirja, jonka ei pitäisi liiempiä esittelyjä enää kaivata. Silloin kun itse tein varaukseni kirjastoon, ei se ollut kuin "vain" ehdokkaana, ja lukulistalle se päätyi jonkun bloggaajan, jonka henkilöllisyyttä en enää jaksa muistaa, suositusten perusteella.

Nenäpäivä on niitä romaaneja, joissa ei oikein ole varsinaista juonta. Päähenkilö Irma on epämääräisen ikäinen. Hänellä on aikuinen poika ja hän on työikäinen, mutta ei ole töissä, eläkkeellä, sairaslomalla tai mitään. Arkisen tylsyytensä keskellä hän kaipaa sosiaalisia kontakteja ja ajautuu tämän tarpeensa keskellä soittamaan tyystin tuntemattoman ihmisen ovikelloa. Hätipäissään hän keksii olevansa Tutkimuksesta, Kyselytutkimuksesta. Talous. Tottumus. Kulutustottumus. Tutkimuksen varjolla pääsee kyselemään ihmisiltä mitä mieleen juolahtaa ja sekaan voi heittää omia mielipiteitäänkin ja niin on kaivattu sosiaalinen tilanne ja samalla koko kirjan kehykset luotu.

Kaikkia tilanteita jotka Irman eteen tulee, tuntuu leimaavan ajattelemattomuus ja yllätyksellisyys. Hänen ajatuksensa viipottavat oikealle ja vasemmalle pysytellen tukevasti kaikkien tapahtumien edellä niin kaukana, ettei mikään järkevä toiminta tahdo luonnistua. Irma ajattelee ihmisten ajattelevan hänestä jotain ja alkaa paikata tilannetta säheltämällä jotain, mitä päähän sattui juolahtamaan, ja mikä ei yleensä vastaa sitä mitä yleisesti odotettaisiin.

Tuollaisilla reunaehdoilla ei kirjalla ole oikein kuin kaksi vaihtoehtoa: joko se on surkeaa väkisin yrittämistä tai loistavan hauska. Minuun Rimmisen komiikka uppoaa, joten käännyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Moneen otteeseen on mainittu kirjailijan käyttämistä itse keksityistä sanoista, jotka ärsyttävät osaa lukijoista syvästi. Minua ne eivät ärsyttäneet, vaan pääsääntöisesti sopivat Irman tohottamiseen hienosti lisäten siihen oman vivahteensa. Valtaosa sanoista selittää itse itsensä, joko sillä että ne muistuttavat oikeaa sanaa tai sitten kuulostavat siltä, mitä ne ovat esittämässä. Ainoastaan yhden kerran panin merkille, että sana ei minulle auennut lainkaan. Vaikka sanat tässä kirjassa toimivatkin, en silti haluaisi kenenkään muun samaa tapaa enää käyttävän, enkä myöskään Rimmisen jatkavan sitä tulevassa tuotannossaan.

Pituutensa puolesta Nenäpäivä on tarkoin harkittu. Kirjassa ehtii tapahtua verrattain vähän, mutta jos se olisi yhtään pidempi, alkaisi Irman säätäminen jo väsyttää. Tämän kaltainen huumori on äärimmäisen herkkä asia, se todella tasapainottelee veitsenterällä ja suistuminen epäonnistumisen rotkoon on hyvin pienestä kiinni. En hämmästyisi siitäkään, että joku tykkäisi kirjasta aluksi, mutta ehtisi väsähtää sen kestäessä.

Lukiessani tulin miettineeksi sitäkin, voiko tällaista kirjaa kääntää muille kielille lainkaan. Suuri osa viehätyksestä on nimittäin kirjailijan käyttämässä kielessä, joka sopii päähenkilölle täydellisesti ja muokkaa samalla hänen persoonallisuuttaan. Jos saman tekstin kirjoittaisi "tavallisesti", ei tulos olisi yhtä hyvä. Voi olla, että silloin kokonaisuus putoaisi jo pakkasen puolelle.

Kaipa minun täytyy se Pussikaljaromaanikin laittaa listalleni, vaikea on perustella itselleen näin hyvän kirjan jälkeen, miksi en lukisi saman kirjailijan muitakin tuotoksia.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Avaimen jouluglögi


Avain-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessujen yhteydessä blogistitreffit, ja oli nyt kutsunut samaisia bloggaajia glögitilaisuuteen kustantamon tiloihin. Siinä missä treffi oli tarkoitettu pelkästään bloggaajille, oli glögitilaisuus suunnattu paljon suuremmalle joukolle. Paikalla oli kustantamon väen ja bloggaajien lisäksi kirjailijoita, toimittajia ja muitakin yhteistyökumppaneita.

Itse saavuin paikalle myöhässä, osin liikenteen vuoksi ja osin siksi, etten oikein tiennyt millainen tilaisuus olisi kyseessä ja olisiko siellä edes tarkoitus olla paikalla heti alkuhetkistä alkaen. Yleensä olen ruukannut arvata väärin ja olla paikalla viisi minuuttia ennen alkua vain huomatakseni, ettei paikalla ole vielä ketään, kunnes joku järjestäjätahon edustaja tulee avaamaan ovia ja vietämme kiusallisen hetken epämääräisen smalltalkin muodossa ja toteamme, että eiköhän sitä väkeä pian tule lisääkin. Tällä kertaa olin jälleen arvannut väärin, mutta kaikki olivatkin paikalla ja minä saavun paikalle kesken kaiken ja hiippailen ammentamaan rusinoita ja manteleita glögiini tehden sen väärällä kädellä, enkä arvaa myöhästymiseni vuoksi vaihtaa kätisyyttäkään kuin vasta toisen kupin puolivälissä.

Yleisesti tuon kaltaiset tilaisuudet eivät ole minua varten. Syynä on etupäässä se, että olen smalltalkin suhteen lähes tyystin kyvytön. Tällä kertaa huomasin kuitenkin viihtyväni erinomaisesti, jopa niin että aika loppui kesken (ne jotka minut paremmin tuntevat, tietävät tämän olevan ISO kehu). Blogistitreffeillä ei oikein ollut tilaisuutta puhua kollegojen kanssa mitään henkilökohtaisesti, nyt sekin onnistui.

Kiitoksia Avaimelle tilaisuudesta ja kutsusta, jään innolla odottamaan jatkoa!

tiistai 14. joulukuuta 2010

Herta Müller: Hengityskeinu

Herta Müller: Hengityskeinu
Otava 2010, 291 sivua.


Häpeäkseni on tunnustettava, että ennen tätä kirjaa en olisi edes tiennyt Müllerin saaneen Nobelin viime vuonna. Kirja löytyi Otavan katalookista, mutta käsiini sain sen vasta kirjastosta. Jostain syystä olen aina tuntenut vetoa vankilakuvauksiin, vaikka toivonkin, etten ikinä tule omaamaan omakohtaista kokemusta. Ehkä kyse on siitä, että niitä lukiessa muistuu aina mieleen, kuinka hyvin omat asiat ovatkaan. Tavallaan niistä tulee siis onnelliseksi.

Vuonna 1945 Romanian fasistinen diktaattori Antonescu pidätettiin ja teloitettiin, ja Romania antautui ja julisti yllättäen sodan siihenastiselle liittolaiselleen Saksalle. Neuvostoliitto esitti Romanian hallitukselle vaatimuksen, että kaikkien Romaniassa asuvien saksalaisten tulee osallistua Neuvostoliiton "jälleenrakentamiseen". Niinpä kaikki 17 ja 45 ikävuoden välillä olevat miehet ja naiset kuljetettiin pakkotyöhön Stalinin työleireille. Heidän joukossaan oli mm. Herta Müllerin äiti sekä Oskar Pastior, jonka kokemuksiin kirja perustuu.

Leo on 17-vuotias joutuessaan leirille. Lähtiessään hän ei osaa aavistaakaan mikä edessä odottaa, sillä hän ei ole lähdöstä edes pahoillaan, vaan kaipaa jonnekin pois ahdistavasta pikkukaupungista. Leirille joutujien tulevaisuudenodotuksia heijastaa hyvin se, että he polttavat kamiinassa junavaunuun heitetyt kuivatut vuohet. Ei ole ainuttakaan, joka ei myöhemmin katuisi sitä elämänsä suurimpana typeryytenä samalla kun yrittää keitellä erilaisista rikkaruohoista itselleen edes jotakin syötäväksi kelpaavaa.

Kirjan alkupuolella minua häiritsi se, että leirin tapahtumat eivät vaikuttaneet kronologisilta, vaan kirjailija kuvailee yksittäisiä aiheita irralla toisistaan. Yksi kappale kertoo siitä syödystä rikkaruohosta. Toinen kertoo kaikkialle kulkeutuvasta sementtipölystä. Kolmas siitä, kuinka nälkä on läsnä aina ja kaikkialla. Neljäs surkeista jalkineista. Mutta epäselväksi jää se, miten yksittäinen päivä kuluu. Miten ihmiset jaetaan töihinsä. Mitä jos joku uupuu kesken työpäivän? Onko työssä mitään taukoja? Hengittääkö vartija niskaan jatkuvasti, vai ovatko leiriläiset vastuussa vain työn edistymisestä? Ylipäätään työnjohdosta ei kerrota juuri mitään. Työleirien olosuhteet ja päiväjärjestys ovat varmaankin historiallisesti tunnettu asia, mutta olisi sen voinut tässäkin mainita meitä sivistymättömiä varten. Muutama lause sinne tänne levitettynä olisi hoitanut asian hienosti.


Oikeastaan koko kirja on näiden yksittäisten aiheiden käsittelyä, mutta loppupuolella kappaleiden kronologisuus alkaa käydä selväksi ja se auttaa lukijankin saamaa kuvaa. Hieman yllättävänä pidän sitä, että vapaudesta tai vapautumisesta ei puhuta juuri mitään. On selvää, että leiriläisen elämä muodostuu etupäässä nälästä ja hengissä pysymisestä, mutta on vaikea uskoa, etteikö vapaus kuitenkin olisi asia, joka pyörii kaikkien mielissä jatkuvasti. Voihan olla, että se on jotain, mistä ei vain puhuta, koska ei voida uskoa minkään niin suloisen ikinä enää osuvan omalle kohdalle tai pelätään sen tuovan huonoa onnea, mutta olisi senkin voinut minun mielestäni mainita.

Hengityskeinu jätti minulle ristiriitaisen tunteen. Kylmäksi se ei tietenkään jättänyt, kertoihan se juuri sellaisesta aiheesta joka minua kiehtoo. Olisin kuitenkin odottanut nobelistilta jotain enemmän. Voi olla, että kyseessä on jälleen se insinöörimäinen selkeyden kaipuu, joka puhuu. Ei tämän kirjan ole tarkoituskaan olla mikään historiallinen dokumentti, se täytyy pitää mielessä. Se kertoo yhden leiriläisen tuntemuksista, eikä vain dokumentoi hänen arkeaan. Olen tähän mennessä lukenut hyvin vähän Nobel-palkittujen kirjailijoiden tuotoksia, enkä tämän kirjan perusteella tunne tarvetta viipymättä paikata sitä puutetta. Ehkä joskus, mutta en oikopäätä.

Kirjan takaliepeessä kerrotaan Müllerin käsitelleen teoksissaan elämää Ceaucescun diktatuurissa ja kuvannut ihmisten kokemuksia silloin kun vapaus on rajoitettu äärimmilleen. Se kuulostaa aiheena myös kovin kiinnostavalta, ja on myös se osuus josta kirjailija on palkintonsa saanut.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Atena 2010, 375 sivua.


Tämä kirja tuli lukulistalleni Leenan suosittelemana. En enää muista, mitä kirjasta ajattelin etukäteen listalle lisätessäni, mutta ainakaan en ollut yhtä innostunut kuin suosittelija. Arvelin ennalta, että nimessä mainittujen salakäytävien laatu vaikuttaisi pitkälti omaan kokemukseeni, sillä jos ei ole kyse selkeästä fantasiasta, on tapahtumien uskottavuus minulle tärkeä asia. Pikainen vilkaisu arvostelemiini kirjoihin kertoo, ettei fantasia juuri kuulu suosikkeihini.

Olli Suominen on nelikymppinen kustantaja, jonka elämä on mallillaan. On perhe, talo, luottamustoimia ja työkin sujuu kivasti. Sitten kuvaan astuu menestyskirjailija Kerttu Kara, joka on Ollin lapsuudenihastus. Kerttu on kirjoittanut bestsellerin Elokuvallinen elämänopas, ja elokuvallisuuden teema kantaakin läpi koko kirjan (siis Harjukaupungin salakäytävien). Toisen puolen tarinasta muodostavat 30 vuoden takaiset kesät, joita Olli muistelee ja noista näkee unia. On harmi, ettei juoneen voi oikein viitata tämän enempää tulematta samalla paljastaneeksi liikaa, sillä tämän kirjan kohdalla juonesta voi todella puhua, sellainen on olemassa.

Aivan alusta tulivat mieleeni Yöjuttu-lehdet, joita luin innokkaasti joskus 12-vuotiaana. Ollin elämä on nimittäin juuri yhtä leppoisaa ja mallillaan kuin kauhutarinoiden alussa ihmisillä on tapana. Kaikki on oikeastaan niin mitäänsanomatonta, että jotain on pakko tapahtua. Se, että kustantaja hukkaa sateenvarjoja yhtenään eri paikkoihin, on ihan kiva yksityiskohta, ja omalta osaltaan korostaa Ollin arjen tasoa: sateenvarjo on kiinnostavin asia hänen elämässään.

Alussa lukija ei voi yhtään aavistaa, miten salakäytävät tulevat liittymään kuvaan. Ovatko ne jotain todellista vaiko kuvaannollista? Jos todellista, niin mitä niihin liittyy? Kauhuako kenties? Toden sanoakseni käytävien merkitys jäi minulle hieman epäselväksi. Se on harmi ottaen huomioon, että ne on mainittu jo teoksen nimessä. Insinöörinä tapanani on suhtautua asioihin kovin konkreettisella tavalla, jolloin vertauskuvalliset merkitykset saattavat jäädä tarpeettoman voimakkaasti taka-alalle. Insinöörille täytyy siis kertoa tuollaiset asiat rautalangasta vääntäen.

Siinä missä Ollin elämästä kerrotaan kaikki heti alusta pitäen, on Kerttu pitkään arvoituksellisempi hahmo. Muut henkilöt ovatkin nykyhetkeä kuvaavassa osassa vain pienessä sivuosassa. Muistelujaksoissa mukana on viisi muutakin lasta. Kuten arvata saattaa, on menneillä tapahtumilla merkitystä nykyhetkellekin - mitäpä niitä muuten kertomaankaan.

Harjukaupungin salakäytävissä on kaksi erilaista loppua. Lukija saa kirjassaan sattumanvaraisesti(?) yhden, ja toinen on luettavissa Atenan verkkosivuilla. Minun mielestäni tämä on huono ratkaisu. Ajatellaanpa sitä vaihtoehtoa, että kirja nousee aina klassikoksi asti. Jokaiseen kirjaan on painettu maininta siitä, että toinen lopuista löytyy tietystä verkko-osoitteesta. Löytyykö se vielä silloinkin, kun harjukaupungin salakäytäviä luetaan edellisen vuosisadan tärkeimpien kirjojen listalta? No, todennäköisesti siinä vaiheessa asia on ratkaistu jotenkin muuten, vaikka sitten painamalla molemmat versiot kirjaan, kuten nytkin olisi pitänyt tehdä. Toinen näkökulma on se, että minusta romaani on lineaarinen teosmuoto. Otan kirjan käteeni, ja luen sen alusta loppuun. Suljen kirjan, ja se on valmis. Siinä missä tapahtumat tekstissä saavat poukkoilla minne tahansa, ei itse fyysinen teksti saisi haarautua ja jakautua ympäriinsä. Minun mielestäni kaiken tulisi olla kirjan kansien välissä ja luettavissa järjestyksessä. Kirjailijan tehtävä on laatia tekstinsä sellaiseksi, mikä hänestä on paras. Jos hän onkin laatinut teokselleen kaksi vaihtoehtoista loppua, on hänen tehtävänsä valita kumpi niistä on parempi, ja julkaista vain se. Tällaisenaan tilanne on minusta ihan turhaa kikkailua.

Mainitsin elokuvallisuuden kantavan läpi koko kirjan. Siitä löytyykin useita viittauksia klassikkoelokuviin, joiden tunteminen olisi epäilemättä eduksi. Itse en ole nähnyt mainituista leffoista kuin jonkun yksittäisen, mutta se ei silti tuntunut pahemmin haittaavan, sillä kun elokuvallisia tilanteita maalaillaan lukijan silmien eteen, niin minä ainakin osasin vaivatta nähdä ne sieluni silmin ja uskoakseni ymmärsin mitä kirjailija oli tarkoittanut. Se seikka, etten ole tuollaisia klassikkojakaan nähnyt, kertoo etten selvästikään ole mikään filmifriikki. Kirjoittaja arvatenkin on, ja asiantuntevuudesta oli tässä kirjassa hyötyä.

Minä pidin Harjukaupungin salakäytävistä. Luultavasti en edelleenkään innostuisi siitä arvostelujen perusteella, mutta jotain vetoa kirjassa vain on, sillä jokainen lukusessioni päättyi siihen, että pohdin voisinko lukea vielä vähän lisää. Sitä ilmiötä ei tapahdu kuin hyvien kirjojen kohdalla. Takaliepeessä Kirsi Piha on todennut Taivaalta pudonneesta eläintarhasta seuraavasti: "Taivaalta pudonnut eläintarha on sellainen kirja. Sellainen, jota ensin odottaa. Sellainen, jonka lukee ahmien. Ja sellainen, jonka luettuaan kiroaa, että se tuli luettua sillä olisi ihanaa jos tuo kokemus olisi vielä edessä." Voisin sanoa ihan saman tästä kirjasta.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 Raipaniskua

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 Raipaniskua
Minerva 2010, 204 sivua.

Nainen on viettämässä iltaa ravintolassa Sudanin pääkaupungissa Khartumissa. 12 siveyspoliisia ryntää sisään ja pidättää 11 naista väkivaltaisesti säädyttömästä pukautumisesta syytettynä. Miten he sitten ovat pukeutuneet? Ei, kyse ei ole strippareista tai prostituoiduista tai muusta vastaavasta, vaan he ovat aivan tavallisia naisia, ja pukeutuneet tavallisesti. Heillä on jalassaan housut. Kaikki syytetyt tuomitaan raipaniskuihin. Ne, jotka ovat tunnustaneet tekonsa saavat kymmenen iskua, muut 40. Entä millainen oikeusprosessi on tuomion takana? Paikalla on tuomari, syyttäjä ja syytetty. Syyttäjä on sama poliisi, joka on tehnyt pidätyksen ja kuulustelun, ja hän toimii tarvittaessa myös ainoana todistajana. Asianajajaa syytetyllä ei saa olla, eikä käytännössä mahdollisuutta puolustaa itseään. Tämä ei ole historian havinaa vuosisatojen takaa, vaan arkipäivää Sudanissa, missä on voimassa islamistinen sharia-laki.

Edellä kuvattu on taustaa sille, miksi 40 Raipaniskua on kirjoitettu, ja miksi sen on kuulunut päätyä julkaistavaksi myös niin kaukana kuin Suomessa. Kirjoittaja oli edellisessä kappaleessa mainittu nainen. Hän ei hyväksynyt mielivaltaista rangaistusta, vaan lähti taistelemaan sitä vastaan. Miksi sanon rangaistusta mielivaltaiseksi? Siksi, että tämä laki siveettömästä pukeutumisesta on voimassa koko maassa, mutta sitä sovelletaan vain siellä missä se poliisia sattuu huvittamaan. Mitään johdonmukaisuutta asiaan ei liity, sillä se mikä yhdelle on sallittua yhtenä hetkenä, voi jo minuuttia myöhemmin ollakin toiselle rangaistavaa.

Olen lukenut joitain vuosia sitten Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjan. Siinä hän kumoaa mm. käsityksen siitä, että islam olisi uskontona sotaisa. Sen luettuani olen suhtautunut islamiin ymmärtäväisesti, leimaten terrorismin ja kaikenlaiset negatiiviset ilmiöt vain ääriryhmittymien toimiksi. Sitä ne luultavasti ovat edelleenkin, mutta viimeistään 40 Raipaniskun myötä esitin itselleni sen kysymyksen, että miksi islamiin näyttää liittyvän huomattavan paljon niitä ääriryhmittymiä?

Kirjaa lukiessani yritin parhaan tahtoni ymmärtää tapahtumia. Pohdin, voinko tuomita sudanilaisia sen perusteella, että tapahtunut ei sovi minun kulttuuriini? Jos se vain yksinkertaisesti kuuluu heidän kulttuuriinsa, ja siinä varttuneena pitäisinkin kaikkea aivan tavallisena ja oikeudenmukaisena? Ei, siinä kohtaa tuli raja vastaan: tavallisena voisin tapahtunutta pitää, mutten oikeudenmukaisena. En voi arvostaa kulttuuria, joka sortaa ihmisten oikeuksia ja asettaa heidät keskenään eriarvoiseen asemaan. Tavat ja perinteet ovat yksi asia, ja ne perustuvat ainakin osittain vapaaehtoisuuteen (ei ole syytä väheksyä ympäristön painostusta), mutta tuomioistuimessa on tasa-arvoisuuden kertakaikkiaan pakko toteutua. Sanon tarkoituksella "tuomioistuin" enkä "oikeuslaitos", koska jälkimmäinen olisi väärin oikeuden käsitettä kohtaan, jos menetelmä ei ole oikeudenmukainen.

Voiko tällaista kirjaa suositella muillekin? Yhdellä tavalla voi: tällaiset käytännöt eivät lopu itsestään, ainoastaan muun maailman painostus ja yleinen tietoisuus voi niihin vaikuttaa. Toisaalta sitten ei voi, sillä tällaisen kertomuksen lukemisesta ei todellakaan tule hyvälle mielelle, vaan ainoastaan surulliseksi tai vihaiseksi.

perjantai 3. joulukuuta 2010

2 x 100 kirjaa


Tässä on minun listani Lukuisa-blogin haasteeseen

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo

8/100. Ei oikein naurata.

Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriere - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

33/100. Jos joku kävi katsomassa Laurenin blogiin laittamani kommentin, niin huomaa että joko en osaa lukea tai laskea, sillä en ole lukenut kahta kirjaa sen kommentin ja tämän bloggauksen välillä :) Tuloksena tämä on jo parempi, ja epäilemättä tulee pikkuhiljaa kasvamaan ajan myötä. Ei makeaa mahan täydeltä!

Hannu Salama: Sydän paikallaan

Hannu Salama: Sydän paikallaan
Otava 2010, 254 sivua

En ole Salamalta lukenut aiemmin kuin sen pakollisen Juhannustanssit, joka sattui olemaan viimeinen kirja ennen bloggaamisen aloittamista. Siinä kirjassa kiinnosti lähinnä se, mistä kohu oikein on johtunut. Tarkoitukseni oli lukea alkuperäinen versio, mutta ilmeisesti sain kuitenkin käsiini sensuroidun version, sillä en kyennyt millään käsittämään lukemastani, mistä se jumalanpilkkasyyte olisi voinut johtua. Sydän paikallaan on Salaman uusin teos, ja se tuli valittua vain siksi, että se katalogissa sattui olemaan.

Kirjan päähenkilö on nimeltään Hans von Blixt, vuonna 1936 syntynyt kirjailija, jota on mm. syytetty 60-luvulla jumalanpilkasta. Jos kirjailija näin selvästi kirjoittaa itsestään, miksei hän saman tien voisi esiintyä omalla nimellään? Juoni ei ole kovin ihmeellinen: pääosan kirjasta muodostaa kirje, jota Hans kirjoittaa sairaalassa kuolemaa tekevälle ystävälleen Allulle. Allu on pyytänyt Hansia kirjoittamaan näkemyksiä 60-luvun suomalaisesta kulttuurielämästä, ja Hans tekee työtä käskettyä. Toisen puolen muodostaa Hansin arki, missä hän yrittää kirjoittaa kirjaansa, arpoo kahden naisen välillä josko saisi jomman kumman kanssa aloitettua suhteen ja muistelee menneitä. Molemmat naisista ovat hänelle tuttuja jo vuosikymmenten takaa, ja suhde heidän kanssaan on ollut ennenkin. Muisteloissa näyttelee tärkeää osaa se, että hän ja Allu ovat naiskennelleet ristiin rastiin toistensa naisten kanssa.

On hämmästyttävää huomata, kuinka mukavaa onkaan lukea kuusikymppisen miehen cialiksen avulla toimivasta seksielämästä suunnilleen ikäistensä naisten kanssa. Luulen, että suurin osa siitä mukavuudesta johtuu yksinkertaisesti siitä seikasta, että melkein mikä tahansa olisi hauskaa luettavaa Hansin kirjeiden rinnalla. Kirjeiden osuus on varmaankin jossain sadan sivun kieppeillä, mikä teksti on täynnä puolen sivun mittaisia virkkeitä, joissa kärryillä pysyminen vaatisi lukijalta paljon suurempaa keskittyneisyyttä kuin mille teksti antaa aihetta. Niin kirjeissä kuin niiden ulkopuolellakin Hans valittaa kutakuinkin ihan kaikesta. Maailmanloppu on tulossa kuluvan vuosisadan aikana, ja hyvä niin. Aloin tosissani pohtia jo kesken kirjan, että onko Hansin mielestä mikään asia maailmassa hyvin. Jos valitus on noin totaalista, katkeraa ja kaiken armotta lyttäävää, että näkeekö hän edes itsessään jotain hyvää? Kokeeko hän itsensä edes vähän kaikkia muita paremmaksi, ja jos kokee, niin millä perusteella? Niinpä niin, ei millään. Kyse on vain siitä, että kaikki on muiden syytä.

Tietäen Salaman kirjoittaneen kunnioitettavan määrän kirjoja odotin tältä selvästi enemmän. En oikein näe tällaiselle teokselle muuta oikeutusta kuin aiemman uran tuomat meriitit. Ehkä joku toinen saa tästä enemmän irti, mutta minua häiritsi aivan liian paljon se vaivalloisuus, mikä kirjeiden lukemisessa oli. Yleensä vaati muutaman sivun häiriöttömän lukemisen, ennen kuin pääsi sellaiseen tilaan jossa saattoi lukea sitä jatkuvaa tilitystä pysyen jotenkin kärryillä. Minun lukemiseni vain tuppaa yleensä olemaan niin rikkonaista, että suurin osa kirjeistä meni aivan hukkaan. Toisaalta en sitten tiedä menetinkö siinä mitään, sillä Hans muisti valittaa samoista asioista moneen kertaan.

Luulen lukevani Salamalta vielä jotain joskus, mutta ehdottomasti palaan ajassa paljon taaksepäin.