Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimma: Ruutukymppi 

Kansi: Tuomo Parikka 

Gummerus 2013 

Sivuja: 348

Ruutukymppi jatkaa Vimman edellisen romaanin Raksa tarinaa. Miellikuvani mukaan Raksa ei jäänyt sellaiseen tilanteeseen, joka olisi varsinaisesti kaivannut jatkoa, mutta mitä ilmeisimmin kirja oli niin onnistunut, että samasta kannatti jatkaa.

Päähenkilö Sami on jatkanut Hyperborealla päätyen toimitusjohtaja Danikan luottoprojektinvetäjäksi, ja onkin viihtynyt tehtävässään poikkeuksellisen pitkään. TV-tuotantoyhtio Selene Media ottaa Hyperboreaan yhteyttä tarkoituksenaan aloittaa telkkarissa remonttiohjelma, joka poikkeaisi muista. Firma on valittu hyvän maineensa perusteella, se hoitaa remonttinsa oikeasti kunnolla, eikä pyri kusettamaan asiakkaitaan. Danika hylkää tarjouksen suoralta kädeltä pelkästään tuotantoyhtiön nokkamiehen ulkoisen habituksen perusteella.

Samaan aikaan Hyperborealta pyydetään tarjousta valtavasta erittäin korkean profiilin remontista, jonka suunnittelijana toimii kansainvälisesti tunnettu arkkitehti Piet van der Dick. Arkkitehti saa hurmattua yleensä työhönsä niin ammattimaisesti suhtautuvat Danikan, minkä seurauksena Sami päättää tehdä Hyperboreasta irtioton ja  - yllätys, yllätys - hypätä telkkariin remontti-reiskaksi.

Tämä kirja houkutti lukemaan aivan samaan tapaan kuin Raksa ja muutkin Vimman romaanit, mutta hieman laimea maku tästä jäi. Juoneen sisältyy pari piirrettä, joita en pidä aivan johdonmukaisina tai uskottavina. Esimerkiksi se, miten tuotantoyhtiö tekee myöhemmässä vaiheessa selväksi, että heillä on päällimmäisenä tarkoituksena tehdä rahaa remonttikohteiden asukkaiden kustannuksella. Ei siinä mitään, mutta miksi ihmeessä he siinä tapauksessa alun alkaenkaan ottivat yhteyttä Hyperboreaan, joka nimenomaan on kallis remonttifirma?

Kirja myöskin loppuu melko töksähtäen kohtaan, joka toimii ainoastaan jos tarinaa jatketaan vielä trilogian viimeisellä osalla. Raksa toimi yksinäänkin, mutta tästä jää väistämättä välipalamainen jälkimaku. Aivan kuin Vimma ei olisi viitsinyt suunnitella kokonaista kirjaa alusta loppuun, vaan mennyt siitä, missä aita on matalin ja jatkanut valmiiksi luomaansa asetelmaa ja kirjoittanut vain tarinalle jatkoa sen verran kuin tekstiä on sattunut tulemaan. Vaihtoehtona olisi ollut suunnitella kirja, joka toimisi myös itsenäisenä, eikä töksähtäisi kesken. Toivon totisesti, että seuraava osa paikkaa näitä puutteita jollakin oivaltavalla tavalla, ja minäkin joudun katumaan tämän kappaleen kirjoittamista tultuani pahemman kerran yllätetyksi.

Rutiinisuoritus Vimmalta. Taattua viihdettä rakennusalalta, mutta mitään muuta sen viihteen lisäksi on turha etsiä.

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä 

Suomennos: Ville Keynäs 

WSOY 2009, alkup. 1994 

Sivuja: 151 

Tommi Melender kirjoitti kirjassaan Kuka nauttii eniten Houellebecqistä niin innostavaan tapaan, että menin suin päin lainaamaan miehen esikoisromaanin, mutta vasta nyt sain sen luettua. Mainitsin bloggauksessani Melenderin kirjoittaneen niin hyvin, että minun itseni kannattaisi odotella sitä, että olen unohtanut, mitä hän sanoikaan, tai muuten sortuisin vain toistelemaan samaa asiaa omin sanoin sen sijaan, että kirjoittaisin omasta kokemuksestani.

Halujen taistelukenttä ei ole Houellebecqin suomennoksista tunnetuin, mutta päädyin aloittamaan siitä ihan kronologisesta syystä. Kirjan pienehkö ulkomuoto oli sekä houkutteleva että huolestuttava piirre. Toisaalta aikaa ei kuluisi paljonkaan, mutta olisiko sisältö niin tiivistä ja kenties novellimaista, etten älyäisi siitä mitään?

Päähenkilö on nimetön, 30-vuotias atk-suunnittelija. Hän on kyllästynyt työhönsä eikä innostu tavoittelemaan edes seksisuhteita - teema, joka ilmeisesti on vahvasti läsnä Houellebecqin kirjoissa - vaan suhtautuu niihin välinpitämättömästi. Ylipäätään hänen asenteensa elämää suhteen on yhdentekevä, sillä mikään ei tunnu tavoittelemisen arvoiselta.

Yleensä ihmiset ruukaavat tavoitella rahaa, rakkautta ja tunnustusta. Näistä päähenkilömme tuntuu niputtavan rahan ja tunnustuksen yhdeksi ja samaksi asiaksi, tai sitten kokee tunnustuksen niin kaukaiseksi asiaksi, ettei ota sitä lukuun lainkaan. Kieltämättä hänen lähtökohdastaan tuntuukin melko toivottomalta ryhtyä tavoittelemaan niin suurimittaista tunnustusta, joka voisi korvata sekä rahan että seksuaalisen menestyksen, joten ehkä hän on siltä osin pelkästään realisti. Rahan ja seksin osalta maailma on turhauttavan epätasainen, kun toisille on annettu ylenmäärin yli oman tarpeen, ja suurin osa kärvistelee köyhyydessä. Toisaalta mitä sitten, jos rahalla voi saada kodistaan tavaratalon mainoskuvaston aukeaman näköisen? Kulutuksen tuottama mielihyvä - jos sellaista on ollakseen - on tyypiltään erittäin ohikiitävää. Sama pätee myös seksiin, ja sen kohdalla "pääoma" tyypillisesti vähenee nopeasti, sillä nuorten, viehättävien naisten suosiosta pystyvät kilpailemaan ainoastaan ani harvat 30 vuotta täyttäneet, saati sitten sitä vanhemmat.

Johtopäätöksenä edellä kuvatusta on, että masennus, johon päähenkilömme sairastuu yhä pahemmin, on suora seuraus siitä välinpitämättömyydestä, johon hän on heittäytynyt. Samalla tässä kiteytyy koko kirjan sanoma tiivistettynä: elämä eletään halujen taistelukentällä, ja siitä sivuun jättäytymällä ei jäljelle jää mitään, nihilismiä kenties lukuunottamatta.

Kaikesta pessimistisyydestään huolimatta tämä oli hienoa luettavaa. Etukäteispelkonikin osoittautuivat aivan vääriksi, sillä luettava ei suinkaan ollut vaikeaa, ja koin saaneeni tästä paljon irti. Ovatko käsitykseni sitten oikeita ja menikö jotain pahastikin sivu suun, on oikeastaan yhdentekevää, sillä tällaisia elämyksiä juuri kirjoista kaipaan. Epäilemättä tulen lukemaan hänen muutkin suomennetut kirjansa jossain vaiheessa. Yhtä lailla innolla odotan Timo Hännikäisen toimittamaan Mitä Houellebecq tarkoittaa? -kirjaan tutustumista, joka lienee mielekästä vasta jälkeenpäin.

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde 

Kansi: Elina Warsta 

WSOY 2013 

Sivuja: 328 

Säde on parikymppinen, pienikokoinen blondi, jota voisi pitää moraaliltaan löyhänä. Kotona hänellä on poikaystävä Antti, mutta se ei estä paneskelemasta milloin kenenkin kanssa, eikä Anttikaan sitä pane pahakseen, hänellä kun on lupa samaan omalla tahollaan.

Kirjan toinen päähenkilö Vic Allcock on kuollut. Eläessään hän oli englantilainen arkeologi, jolla oli niinikään löyhä moraali, paljon naisia, joista tärkeimpänä Säde. Kuolemastaan huolimatta Vic toimii omalta osaltaan kirjan kertojana. Hän on tietoinen elämästään ja kuolemastaan, ja väitteensä mukaan myös tulevaisuudesta, mutta ei ikävä kyllä tule paljastaneeksi siitä mitään.

Vic on saanut työtarjouksen Suomesta vanhalta ystävältään Voula Papadapoulokselta, joka toimii jonkinlaisen pakanallisen uskontokultin johtajattarena. Suomessa ollessaan hän haluaa tietysti Säteen petinsä lämmittäjäksi, ja niin kirjaan saadaan aina vain lisää seksiä, josta ei muutenkaan ollut puutetta.

Kirja keskittyy kuvaamaan pääasiassa Säteen ja Vicin suhteen eri vaiheita, sivujuonen ollessa tieteellisen maailmankuvan ja muinaisjumaliin uskovan kultin yhteentörmäyksessä. Säteen isä on sattumalta ollut Suomen johtavia skeptikkoja, ja tehnyt kovasti työtä kaikenlaista hihhulointia vastaan. Antti taas on asperger-persoona, ja edustaa myöskin järjen ääntä puhtaimmillaan. Tämä sivujuonne on ilman muuta kirjan mielenkiintoisin osuus, mutta sen käsittely jää kuitenkin vajavaiseksi. Säteen isä on kuollut ja Antti on luokitellaan neuropsykologisesti poikkeavaksi. Vastapuolella Voula on niin voimakas persoona, ettei hän alennu järkiperäiseen keskusteluun skeptikkojen kanssa, vaan jyrää kaikki pelkällä olemuksellaan. Näin ei keskustelua pääse syntymään lainkaan. Vic ja Säde liikkuvat kahden vaiheilla, tosin valittavana ei ole tiede ja uskomukset, vaan välinpitämättömyys ja seuraavan panon ajankohta.

Henkilöinä Voula ja Antti olisivat olleet kiinnostavampia kuin Vic ja Säde, mutta jälkimmäisistä on voinut kirjoittaa kevyempään sävyyn ja huumoriakin tavoitellen, siinä paikoitellen onnistuenkin.

Viihdyttävää luettavaa tämä oli, ei ollut mitään vaikeuksia lukea kirjaa loppuun. Pikemminkin jouduin välillä pakottautumaan jättämään lukemisen sikseen, jotta yöunetkin saisivat niille kuuluvan ajan. Viihteenä tähän kannattaakin suhtautua, sillä muutoin sisältö jää laihanpuoleiseksi.

Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo: Esikoinen 

WSOY 2013 

Sivuja: 351 

Tervon viisi ensimmäistä romaania sijoittuivat Rovaniemelle, ja tuoreimmalla teoksellaan hän tekee sinne paluun, tosin samalla loikataan myös ajassa nelisenkymmentä vuotta taaksepäin.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1972 12-vuotias Jari alkaa pitää päiväkirjaa. Lukijan onneksi kyse ei ole aivan autenttisen oloisesta päiväkirjasta, vaan siitä, että romaani on kirjoitettu tällaiseen muotoon. Kertoja havainnoi ympäristöään itsensä ikäisenä, joskaan en tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, pitääkö tämä linja uskottavasti läpi koko kirjan.

Ajankuva on tärkeä elementti. Samankaltaisia nostalgiapläjäyksiä on viime vuosina tullut minullekin vastaan jokunen, mutta ne ovat sijoittuneet hieman myöhemmäksi. Tässä eletään aikaa ennen omaa syntymääni, joten "Hei, tuollaista silloin tosiaan oli!" -elämystä en itse päässyt kokemaan, mutta hieman vanhempi ikäpolvi saa epäilemättä siitäkin nauttia. Poliittisen ilmapiirin muutos on suorastaan käsin kosketelvavissa, ja erityisesti puna-aatteen kannatus näkyy voimakkaasti. Toisaalta tämän muutoksen myötä myös seuraava tilanne kuulostanee nykykorvin hauskemmalta kuin aikanaan: Kun Jarin perheeltä tiedusteltiin, mitä väkeä nämä oikein olivat, niin pikkuveli kiiruhti vastaamaan, että "Me ollaan kommunisteja!", vaikkei tuo seikka perheen muiden jäsenten identiteetissä aivan etusijalla ollutkaan.

Päiväkirjan kattaman vuoden 1972 lisäksi aikatasoja laajennetaan mm. isomummu Esmen ja tämän tyttären Aune-tädin kertomuksilla. Isomummu muistelee nuoruuttaan ennen Suomen itsenäistymistä ja Jari tallentaa kaiken kasettinauhurilla. Aune-täti puolestaan muistelee eloaan pyövelin vaimona ja noitana vuonna 1677. Kyseiset jaksot eivät aivan suoranaisesti liity itse päiväkirjaan, mutta laajentavat kertomuksen sukuromaaniksi, ja piristävät kokonaisuutta tuntuvasti. Lukijalla ei ole syytä huoleen, sillä Tervolle tyypilliseen tapaan langat solmitaan näidenkin jaksojen osalta lopussa tiivisti yhteen.

Jos Rovaniemi kirjan ympäristönä merkitsi paluuta uran alkupuolta kohti, niin yhtä lailla muistelujaksot viittaavat myöhempiin Suomen historiaa käsitelleisiin kirjoihin. Hauska on myös se yksityiskohta, että kirjassa esiintyvä lääkärin surma perustuu tositapaukseen, joka tosin tapahtui vasta myöhemmin.

Keväällä julkaistu Jarrusukka oli minulle melkoinen pettymys, mutta Esikoinen osoittaa, että kyse oli kaikin puolin pelkästä välipalasta. Tässä Tervo näyttää, mitä hän oikeasti osaa, samoin kuin sen, ettei ole juuttunut toistelemaan vanhoja kaavojaan. Layla oli aiempiin nähden erilainen veto, ja Esikoinen etenee edelleen.

Olen ruukannut vuoden lopussa luetella parhaita lukukokemuksiani. Pidän todennäköisenä, että tähän kirjaan löytyy viittaus siinäkin yhteydessä.

Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho

Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho 

Otava 2009 

Sivuja: 279 

Tähän kirjaan on viitattu useassa tänä vuonna lukemassani kirjassa, niinpä sen lukeminen oli pelkästään johdonmukaista.

Länsimaisen kulttuurin, ja sitä myöten länsimaiden itsensä, tuhoa on ennusteltu jo parinsadan vuoden ajan, mutta yhä vain sitä odotellaan tapahtuvaksi. Toisaalta Francis Fukuyama yritti parikymmentä vuotta sitten kovasti todistella historian tulleen päätepisteeseensä, ja koko maailman päätyvän lopulta enemmän tai vähemmän länsimaiden kaltaisiksi. Perustelut tuholle ovat järkeenkäypiä, ja tuntuukin siltä, että siltä voisi "pelastaa" ainoastaan tuo Fukuyaman näkemys. Pelastus on lainausmerkeissä siksi, etten uskalla edes ajatella, miltä maailma voisi näyttää jouduttuaan seitsemän miljardin kahelin konsumeristin tallomaksi.

Esiin nousee myös kysymys siitä, onko länsimainen kulttuuri ylipäätään pelastamisen tai säilyttämisen arvoista. Kovan tieteen ja teknologian edistys on tavallaan oma saarekkeensa, eikä niiden voi odottaa katoavan minnekään, johtuen lähinnä noiden alojen erityisluonteesta. Jos siis ne jätetään laskuista, niin mitä muuta meillä oikein onkaan? Pikaruokaa, tosi-tv-formaatteja ja kertakäyttövaippoja? Epäilemättä tosi tärkeitä, mutta en nyt sanoisi, että suorastaan korvaamattomia.

Koska kirja koostuu epämääräisestä joukosta jo aiemminkin julkaistuja esseitä, on kokonaisuus melkoisen hajanainen. Kirjan nimen alle sopivat sekä johdanto-osa "Länsimaiden perikato. Taas kerran" sekä toinen osa "Amerikka ja maailma", kun kolmas osa "Suomi idän ja lännen rajalla" on jo eri asiaa. Läpi koko kirjan näkyy Vihavaisen erikoisalan olevan Venäjä, jota hän paikoitellen käsittelee tavalla, joka edellyttäisi parempia lähtötietoja kuin minulla on. Hän mainitsee mm. nimeltä joitain merkkihenkilöitä, joiden nimeä en edes tunnusta kuulleeni, saati että tietäisin heidän merkitystään. Onneksi asia on helposti korjattavissa, ja sen voikin sälyttää lukijan velvollisuudeksi.

Jos Fukuyaman kirja oli raskasta luettavaa, niin sama pätee tähän. Vihavaisen ja minun välissä ei onneksi ole suomentajaa, ja muutenkin hän onnistuu ilmaisemaan asiansa selkeämmin lausein. Ajatukset vain liikkuvat jatkuvasti korkealla tasolla, ja vaativat siksi herpaantumatonta keskittymistä. Luin tämän melko lyhyissä pätkissä, ja jouduin silti lukemaan jotkut pätkät monta kertaa peräjälkeen, kunnes olin pystynyt keskittymään riittävän hyvin. Muutoin jouduin toteamaan, etten tiennyt yhtään, mitä esim. viimeisillä kahdella sivulla olikaan sanottu. Tämänkaltaiset kirjat luultavasti vain paranisivat uusintalukukerrasta, jo senkin vuoksi, että sisältöä on niin paljon, ettei kaikki millään pysy kerralla mielessä.

Työläydestä ja synkkyydestä huolimatta tykkäsin tästä kirjasta kovasti. Ihan kaikki ei sentään ole yhtä raskasta, vaan on mainittava mm. Vihavaisen ylistyspuhe suomalaiselle keittiölle, jonka muistaakseni myös Timo Hännikäinen nosti esiin omissa esseissään. Kenties tällaiset kirjat pitäisikin nautiskella pienempinä paloina essee kerrallaan, eikä alusta loppuun lukien, kuten minä tein.