sunnuntai 28. elokuuta 2011

Kati Saurula: Koiruohon kaupunki

Kati Saurula: Koiruohon kaupunki
Arktinen Banaani 2011, 288 sivua.

Tähän saakka olen aina arvostellut kirjan samana päivänä kuin olen sen lukenut, mutta nyt tuli viimein se poikkeus. Synttäriarvonnan suorittaminen lukuisine kolikonheittoineen sai tietokonekiintiöni kerralla täyteen, ja niinpä tämä tulee "vasta" nyt.

Ilmestyessään Koiruohon kaupunki meni minulta kokonaan ohi, enkä toisaalta muista lukeneeni Arktiselta banaanilta muutenkaan mitään muuta kuin Viivi & Wagnereita. Kirjan ensimmäiset satakunta sivua käsittelevät  Tshernobylin onnettomuutta tarkastellen sitä fiktiivisten työntekijöiden kannalta. Tämä osuus oli oikein antoisa, etenkin kun en ole aiemmin tapahtumiin tutustunut. Henkilöhahmot eivät oletettavasti ole todellisia, mutta on helppo kuvitella, miten jähmeä organisaatio on käytännössä pakottanut yksittäiset ihmiset toinen toistaan vakavampiin turvallisuussääntörikkomuksiin, kun kukaan ei ole yksinään uskaltanut nousta esimiehiään vastaan. Tämän onnettomuusosuuden rinnalla kannattaa lukaista myös Wikipedian kuvaus tapahtumista, jos ei muuten niin jo vertailun vuoksi nykyaikaiseen ja länsimaiseen ydinvoimalaan nähden.

Loppuosa kirjasta onkin jännityskertomusta. Nadja on nykypäivänä nelikymppinen IAEA:n työntekijä, jota askarruttaa äitinsä kohtalo. Äiti oli voimalassa työvuorossa juuri onnettomuuden hetkellä, mutta onnettomuus itsessään ei selittänyt katoamista. Koko jännitysosuus jää melko pliisuksi, sillä minulta kesti pitkään tajuta jo se, ettei ydinvoimalaonnettomuus olekaan aiheena koko kirjalle, vaan se ainoastaan tarjoaa puitteet niille tapahtumille, joita myöhemmin selvitellään. Jännitystäkään ei oikein tahdo muodostua, vaikka tapahtumat äityvät vauhdikkaiksikin aikanaan. Lukijana minulla oli läpi tarinan sellainen tunne, että Nadja olisi voinut jättää kaiken tutkimisensa sikseen milloin vain, eikä se olisi ollut hänelle itselleenkään mitenkään iso juttu. Jos ei päähenkilö itsekään suhtaudu kirjan mysteeriin intohimoisesti, niin miten lukijakaan voisi?

Alkuosa oli minun makuuni erinomainen, yhdistellen mielenkiintoisia seikkoja niin ydinvoimalan toiminnasta kuin neuvostoliittolaisesta yhteiskunnastakin. Olisin jaksanut hyvin lukea aihetta paljon pidempäänkin, ja minusta se olisi riittänyt kantamaan kirjan kokonaisuudessaan. Nyt jäi sellainen tunne, että tarinan viitekehystä varten ammuttiin tykillä - tai suorastaan ydinaseella - kärpästä, jonka surina oli vaimeanpuoleista. Kirjan kansikuva antoi odottaa jonkinlaista kuvausta myös Tshernobylin nykytilasta, ja se mahdollisuus jäi käyttämättä lähestulkoon kokonaan.

lauantai 27. elokuuta 2011

Synttäriarvonnan tulokset


Arvonta on suoritettu onnistuneesti. Kolikkoa piti heittää aika monta kertaa, mutta lopulta onnetar suosi Jossua ja Mariaa lahjakortein ja Sallaa sekä Ninoa lohdutuspalkinnoin. Pyydän kutakin lähettämään osoitteensa sähköpostitse osoitteeseen jorio (at) iki.fi. Onnea voittajille!



Arvonnan kulku

Käyttämäni tasapuolinen kolikkoarvontatapa toimii seuraavasti:

Arvat on jaettu taulukkoon, jossa on 2^n riviä. Ensimmäisellä heitolla valitaan taulukosta alempi tai ylempi puolisko. Seuraavalla heitolla valitaan jäljelle jääneestä puoliskosta ylempi tai alempi puolikas. Samaa jatketaan, kunnes vain yksi rivi jää jäljelle. Jos sillä rivillä on nimi, niin hän on ko. arvonnan voittaja. Jos taas rivi on tyhjä (koska arpoja ei ole tasan 2^n kappaletta), niin se koko arvonta on mitätöitävä.

Sillä, miten arvat on taulukkoon jaettu ei ole merkitystä, mutta olen silti jakanut ne melko tasaisesti muuten vain.

Kolikon puolueellisuus voidaan eliminoida vaikkapa näin:

Yhtä tulosta (ylempi/alempi) varten heitetään kaksi heittoa. Valitaan kruuna+klaava -yhdistelmä vastaaman ylempää ja klaava+kruuna -yhdistelmä vastaamaan alempaa puoliskoa. Jos tuleekin kruuna+kruuna tai klaava+klaava, niin tulos on mitätön. On huomattava, että tällä menetelmällä heiton tulos on tasapuolinen riippumatta siitä, miten paljon kolikko puoltaa. Vaikka klaava tulisi vain joka sadannella heitolla, olisi tämä silti toimiva tapa, ainoastaan mitätöityvien heittojen lukumäärä kasvaisi kovin suureksi.

Seuraavassa taulukossa on esitetty tarvittavien neljän arvonnan eteneminen. Tummalla merkityt ruudut vastaavat niitä, jotka tulivat valituksi ko. valinnalla, ja arvontoja on siis neljä peräkkäin. Arvonnoista toinen piti uusia peräti neljästi, muut osuivat heti ensimmäisellä yrityksellä arvan kohdalle.

Taulukko löytyy tämän linkin takaa. Aluksi tarkoitukseni oli saada koko taulukko tälle sivulle, mutta bloggerin editoria ei ole tehty sellaista varten.

maanantai 22. elokuuta 2011

Pasi Lampela: Kiusaajat

Pasi Lampela: Kiusaajat
WSOY 2011, 123 sivua.

Pasi Lampela on entuudestaan tuttu novellikokoelmistaan Hellekausi ja Kuolemansairauksia. Minun mielestäni debyytti romaanikirjailijana jää edelleen tekemättä, sillä tässä on kyseessä pienoisromaani. Vähäinen sivumäärä on katkottu parin-muutaman sivun pätkiin, mikä edelleen vähentää tekstin määrää. Nopealukuisuudessaan tämä sijoittuukin minun arvostelemistani kirjoista top viiteen, sillä vielä yksi kappale -ilmiö on vahvasti kuvassa mukana.

Päähenkilö Tuomas on noin 18-vuotias, takana on lukion kolmas luokka, ja edessä on kesä enon huvilaa hoitamassa ja ympäristöä kunnostamassa. Lukiovuosi ei ole päättynyt tavalliseen tapaan yo-kirjoituksiin, vaan keskeytynyt talvella mielenterveysongelmiin. Kirjan nimestä voisi päätellä kiusaamisen olevan hallitseva teema, mutta tässäpä sillä ei mässäillä lainkaan vaan pidetään yllättävänkin vahvasti taka-alalla. Lukijalle ei kerrota mitä kaikkea Tuomas on joutunut kokemaan, selvää on vain se, että kokemukset ovat ylittäneet sietokyvyn. Kirjan tapahtumat sijoittuvat parin kesäkuukauden ajalle, siihen kriittiseen vaiheeseen joka tulee määräämään miten Tuomaksen loppuelämä rakentuu suhteessa hänen ongelmiinsa. Pojasta tulee joko mies tai potilas.

Saatuani kirjan päätökseen minun oli pakko palata lukemaan muutamia kohtia vielä uudestaan. Teen sellaista äärimmäisen harvoin, mutta nyt se oli paikallaan eikä edes häirinnyt yhtään. Piti tarkistaa, mitä niissä kohdissa tarkalleen sanottiinkaan ja mitä ajattelin niiden tarkoittaneen. Insinööri tykkää selkeydestä ja kaihtaa arvaamaan pakottamista, mutta tässä tapauksessa omien päätelmien tekeminen oli vain hyvä asia. Myös siitä tykkään, että lukemisen jälkeenkin mieleen pulpahtaa vielä oivalluksia, kun alitajunta on tehnyt työnsä ja pureksinut tarinaa osaltaan.

Luulen, että tämän jälkeen minun täytyy lukea myös se Lampelan ensimmäinen kokoelma Hellekausi, sillä tähän kirjaan tykästyin. Jotain erikoista tässä täytyy olla, kun pituuskin on hyvä juuri tällaisena. En voi välttyä ajatukselta, että novellisti on nyt kirjoittanut ylipitkän novellin, ja onnistunut siinä erinomaisesti!

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Ferdinand von Schirach: Rikoksia
Suomennos: Raija Nylander
Atena 2011, 210 sivua.

Rikoksia kertoo 11 valikoitua tositarinaa on saksalaisista oikeusjutuista. Kirjoittaja on toiminut asianajajana vuodesta 1994, eivätkä kaikki tapaukset ole lainkaan niin yksioikoisia kuin lainsäätäjät saattavat ajatella. Juuri se onkin tapausten yhdistävä tekijä: niissä kaikissa on jotain epätavallista, ja usein lukijan symJa patiat käännetään syytetyn puolelle.

Mieleni tekisi kovasti kuvailla paria tapausta, mutta sitä olisi kovin vaikea tehdä paljastamatta samalla koko tarinan ideaa, ja minä ainakin nautin näissä juuri siitä yllätyksellisyydestä, ettei ollut etukäteen selvää, millainen tuomio tai lopputulos tulee olemaan. Epämääräisesti voin kuitenkin todeta, että mm. julma murhaahakin voi saada sympatiat puolelleen. Erityisen paljon pidin kertomuksesta, jossa kaksi äärimmäisen vastenmielistä rähinöitsijää kohtasivat kirjaimellisesti elämänsä yllätyksen. Ja kymmenlapsisen ulkomaalaistaustaisen perheen kaksoiselämää elävä kuopus näyttää, miten oikeudenkäyntiä manipuloidaan.

Kerronta on tyyliltään hyvin selkeää, jo muutaman rivin perusteella on ilmeistä, kenen puolella kulloinkin kuuluu olla. Mieleeni tulivat Jens Lapiduksen kirjat, mikä taas sai miettimään, onko tyyli jotenkin ominaista asianajajille. He arvatenkin lukevat (ja tuottavat?) juttuihin liittyviä kuvauksia, jotka varmaankin kirjoitetaan hyvin asiallisella tavalla.

Tämä oli oikein viihdyttävä kirja, olisin mielelläni lukenut enemmänkin. On hauskaa todeta jälleen kerran, miten totuus on tarua ihmeellisempää. Jos näitä yrittäisi muuttaa vielä ihmeellisemmiksi fiktion keinoin, niin uskottavuus joutuisi jo erittäin kovalle koetukselle. Asianajajilla kautta maailman riittäisi kerrottavaa, mutta yleensä siihen ei taida olla lupaa. Se on lukevan yleisön tappio.

perjantai 19. elokuuta 2011

Synttäriarvonta


Blogini saavuttaa tänään yhden vuoden iän. Päättäessäni aloittaa bloggaamisen kuvittelin kirjoittavani etupäässä ruoasta, mutta se osoittautui pahemman kerran virheelliseksi odotukseksi. Ruokaa on kyllä kiva laittaa ja jaksan innostuakin siitä kovasti, mutta syöminen houkuttelee kuitenkin huomattavasti enemmän kuin annosten kuvaaminen, ja ilman kuvia ruoista on aika turha kirjoittaa. Niinpä kirjat varastivat nopeasti koko shown, eikä sitä ole tarvinnut katua :)

Vuoden aikana on arvosteluja ehtinyt tulla 98, mikä on suunnilleen kaksi kertaa enemmän kuin aloittaessani kuvittelin. Silti missään vaiheessa ei ole tuntunut siltä, että olisin jotenkin kiirehtinyt lukemista; se on vain ollut kivaa ja uusia kirjoja haluaisi aina vain päästä valitsemaan ja aloittamaan.

Ehdottomasti hauskin ilmiö, joka bloggaamisen myötä on vastaan tullut, on se hieno yhteisöllisyys, joka täällä kirjablogistien joukossa vallitsee. Kustantamojen järjestämät tilaisuudet ovat olleet otollisia paikkoja nähdä muita ihan oikeassa maailmassa, mutta Suomenlinnan piknik oli kuitenkin ihan omaa luokkaansa. Kiitoksia kollegoille siitä, että olette olemassa!

Arvonta

Synttärien kunniaksi järjestän arvonnan. Palkintoina on kaksi 20 euron lahjakorttia Akateemiseen kirjakauppaan. Lohdutuspalkintoina on kaksi kappaletta Anna Tommolan tuoretta novellikokoelmaa Seitsemäs käsiala. Kirjat ovat aivan uusia ja avaamattomia.

Arvonta on kohdistettu vain rekisteröidyille lukijoilleni, joten jos et ole lisännyt itseäsi tuohon oikessa reunassa olevaan joukkoon, niin tässä olisi yksi syy lisää tehdä niin. Arvontaan osallistutaan tuttuun tapaan kommentoimalla tätä viestiä, mistä saa kaksi arpaa. Yhden lisäarvan saa linkittämällä arvontaan omassa blogissaan.

Osallistumisaika päättyy lauantaina 27.8. klo 18.00, minkä jälkeen suoritan arvonnan kolikkoa heittämällä. Miten se tapahtuu tasapuolisesti, selviää aikanaan. Edes kolikon puolueellisuudesta ei tarvitse olla huolissaan, sillä arvontamenetelmä tulee eliminoimaan senkin :)



Arvonta on päättynyt, suoritettu ja tulokset löytyvät täältä. Kiitoksia kaikille osallistujille!

tiistai 16. elokuuta 2011

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala
WSOY 2011, 170 sivua.

Seitsemäs käsiala on Anna Tommolan esikoisnovellikokoelma. Minusta novellikokoelmista on vaikea keksiä sanottavaa, jollei vastaan ole tullut jotain aivan ilmeistä, kuten että jokin ei toiminut tai toimi erikoisen hyvin. En keksinyt myöskään yhdistävää tekijää novellien välille, eikä sen paremmin ole näyttänyt selviytyvän takakannen tekstin laatijakaan: "Anna Tommola kirjoittaa elämänhajuisia tarinoita Helsingistä ja nykypäivän Suomesta." Kyseessä on siis vain joukko tarinoita.

Kuten usein käy, jotkut tarinat nousevat muiden yläpuolelle. Tällä kertaa ne heikommat lenkit jäivät minulle hyvin mitäänsanomattomiksi, totta puhuakseni en edes olisi muistanut niitä lunttaamatta sisällysluettelosta. Onneksi vahvatkin lenkit ovat monikossa, neljä kappaletta jäi mieleeni. Kaikkein parhaaksi nostan "Kaikki sinne jäi" -nimisen kertomuksen, jossa varusmiesnainen löytää jotain yllättävää vartioidessaan varuskunnassa olevaa hylättyä vajaa. Herkullinen on myös heti seuraavana tuleva "Pääsiäistanssi", jossa on virpojien vuoro yllättyä. Ne muut kaksi ovat kokoelman nimitarina sekä "Sieniä".

Jos vain kaikki novellit olisivat miellyttäneet yhtä paljon kuin nuo neljä mainittua, niin käsissä olisi ollut mieleenpainuvan hyvä kokoelma, tällaisenaan se painuu minun kirjanpidossani harmaaseen keskikastiin. Kannustan kuitenkin kirjailijaa jatkamaan valitsemallaan tiellä.

maanantai 15. elokuuta 2011

Makoisa tunnustus!

Sain Hreathemukselta tämän tunnustuksen, joka on viime päivinä myllertänyt läpi koko suomalaisten kirjablogien kentän. Pidemmittä puheitta asiaan:

Lempiväri: Jonkinlainen punainen se on. Ennemmin noita tummia sävyjä mitä taustaltakin löytyy kuin mitään pinkkiä. Lempiväri ei tarkoita sitä, että suosisin vaikkapa pukeutumisessani tai poliittisena värinä punaista, vaan se miellyttää silmää.

Lempiruoka: Tätä kysymystä pidän täysin kohtuuttomana. Ei ole mahdollista nimetä yhtä ruokaa yli muiden, vaan se on tietenkin ajan ja myös paikan mukaan muuttuva funktio. Yleensä se funktio suosii juustoja eri muodoissaan samoin kuin majoneesia. Kummassakaan tapauksessa 'kevyt' ei kuulu sen funktion arvojoukkoon.

Minne haluaisin matkustaa juuri nyt? Jos minun pitäisi ihan oikeasti matkustaa jonnekin juuri nyt, niin valitsisin jonkun suht. lähellä olevan kohteen, koska en tykkää istua pitkiä aikoja paikallani lentsikassa tai autossakaan. Etenkin lentokoneet on suunniteltu aika pienikokoisille matkustajille, ja jo minunkin kokoisellani alkaa olla tukalaa kun jalkoja ei voi pitää kuin kahdessa asennossa, jotka eivät juurikaan eroa toisistaan.

Koska minun ei tämän tunnustuksen kirvoittamana tarvitse oikeasti matkustaa minnekään, niin vastaankin jonkin kaukaisen kohteen. Minä haluaisin matkustaa Etelämantereelle juuri nyt. Ei tarvitsisi patikoida viimassa ja pakkasessa ja pimeässä minnekään, vaan ihan sellainen Etelämantereen turistikierros riittäisi, jossa katsottaisiin pikapuolisesti kiinnostavia nähtävyyksiä, kierrettäisiin mahdolliset kirkot tuhansien kilometrien päästä ja piipahdettaisiin paikallisessa kirjastossa. Jossain siellä on nimittäin ihan pakko olla myös kirjasto, jollain tutkimusasemalla tai jotain.

Suhtaudun penseästi ketjukirjeisiin enkä yleensä haluaisi välittää näitä juttuja eteenpäin, mutta tällä kertaa uteliaisuus vei voiton: lähetän siis haasteen eteenpäin Jannelle.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Janne Kuusinen: Hauskan miehen kirous

Janne Kuusinen: Hauskan miehen kirous
Omakustanne 2011, 209 sivua.

Janne Kuusinen on osalle tuttu blogistaan Maailmassa monta, tosin julkisesti lukijuutensa tunnustaneiden vähäisestä määrästä päätellen ei kovinkaan suurelle osalle. Ko. blogi on kuulunut minun suosikkeihini jo hyvän aikaa, joten oli kiinnostavaa tutustua saman tekijän kirjaan.

Omakustanteet saavat aina varoitusvalot syttymään mielessä, mutta tähän kirjaan suhtauduin innokkaalla odottavaisuudella peläten lähinnä sitä, että kyseessä olisi vain joukko entuudestaan tuttuja blogimerkintöjä siirrettynä kirjan sivuille. Pelko osoittautui turhaksi, sillä kaikki kirjan tekstit olivat minulle uusia. Kirja siis rakentuu 1-5-sivuisista kirjoitelmista, joiden tyylilajia en ole kykenevä määrittelemään. Huumorista on joka tapauksessa kyse, ja suurimmassa osassa on yhdistävänä tekijänä verbaalinen kikkailu. Jonglööraus, tasapainottelu, voimistelu, sirkus.

Viimeisimmän Finlandia-voittajan, Nenäpäivän, kohdalla on puhuttu paljon uusien sanojen keksimisestä. Jotkut ovat siitä pitäneet, toiset eivät. Jälkimmäistä ryhmää kehotan suureen varovaisuuteen ennen Kuusisen kirjaan tarttumista, sillä tässä ei liene ainuttakaan sanaa, joka olisi jätetty kokonaan rauhaan. Jotkut kirjoitukset tuntuvat rakentuvan pelkästään tämän sananvääntelyn varaan, mitä en jaksanut kokea hauskaksi lukiessani kirjoituksia suuren joukon peräkkäin. Luultavasti blogista yksitellen parin päivän välein luettuna tilanne olisi toinen, mutta minulle ainakin tuli tässä yliannostus.

Vaikka sanakikkailu onkin leimallista itse kirjalle, ei se onneksi kuitenkaan kuulu kaikkiin teksteihin. Minun mielestäni parhaiksi kirjoituksiksi nousivatkin ne, joissa asia oli pääosassa eivätkä sanat. Juttujen taso tuntui nousevan mukavasti loppua kohti. Se onkin hyvä asia, sillä kirja pitäisi saada sulkea hyvällä mielellä, ja niin minulle kävi. Eniten pidin jutuista, jotka käsittelivät jotain yksittäistä ilmiötä hieman Mielensäpahoittajan tyyliin. Vahvuudeksi on luettava se, että ollessaan hauska, ei ilmiön käsittely tarvitse tuekseen vanhan katkeran miehen äänenpainoa, vaan se kantaa itsestäänkin.

Huumori on vaikea kirjallisuudenlaji, ja olen kokolailla varma siitä, että monet kokevat tämän kirjan pelkästään ärsyttäväksi. Suosittelenkin tutustumaan ensin kirjailijan blogiin, ja jos siellä olevat jutut uppoavat, niin on todennäköisempää ettei kirjakaan osoittaudu turhaksi hankinnaksi. Minä ainakin jatkan bloginkin parissa!

lauantai 13. elokuuta 2011

Lähiseutukirjastomatkailua: Entresse


Edelliseen kirjastomatkailutekstissäni harmittelin kirjastojen heikkoa aukioloa lauantaisin. Samassa yhteydessä Katja suositteli käymään Entressen kirjastossa, ja koska tiesin sen olevan avoinna lauantaisinkin, oli se luonteva valinta tämänkertaiseksi kohteeksi.


Ensimmäinen huomionarvoinen seikka oli kirjaston sijainti; se löytyi Espoon keskuksesta, uudenoloisen kauppakeskuksen yläkerrasta, varsin läheltä juna-asemaa. Juuri näin kirjastot pitäisikin sijoittaa, sinne missä ihmiset ovat eikä jonnekin sivummalle, minne pitäisi mennä ja matkustaa varta vasten. Tällä tavoin voi suorastaan sanoa kirjaston tulevan ihmisten luo. 



Jo ennen sisään astumista näkee uusikin kävijä lasisten seinien läpi, että lukusalit ovat erillään muusta kirjastotilasta, joten itseään ei tarvitse lietsoa hyssyttelymielialaan. Yleisilmeeltään kirjasto on hyvin avara. Sinne mahtuisi helposti rutkasti lisää hyllyjä ja pöytiä, mutta minusta tällainen väljä sijoittelu on todellista luksusta ja antaa koko kirjastosta erittäin miellyttävän kuvan.


Lasten osasto on päässyt erinomaiselle paikalle heti sisääntulon jälkeen. Se onkin fiksu valinta, sillä lasten kanssa liikkuva todennäköisemmin ei halua seikkailla minnekään takakulmaan. Toisaalta lastenosasto myös näyttää varsin edustavalta, ja minä ainakin tulin hety hyvälle tuulelle sen nähtyäni.



Lastenosaston yhteydessä oli myös lasten oma luku-/leikkisali, jonka ovenpielessä mainittiin satutuokioista. Myös tämä tila on lasiseinäinen, joten sinne jättämänsä lapsen näkee muualtakin kuin vain ovensuusta.

Kirjastossa oli monta erilaista salia, joiden kaikkien merkitystä en edes ryhtynyt selvittämään. Kaikki eivät varmaankaan ole pelkkiä lukusaleja, vaan muunlaistakin toimintaa lienee mahdollista kirjaston tiloissa järjestää.

Kaiken kaikkiaan Entressen kirjasto teki hyvän vaikutuksen ja olen hieman kateellinen niille espoolaisille, jotka saavat käyttää tätä peruskirjastonaan. En muista nähneeni Suomessa toista tämän veroista (vinkkejä saa antaa). Jos Helsinkiin joskus uusi pääkirjasto saadaan aikaiseksi, niin omaan rakennukseensa tehty vieläkin suurempi versio Entressen kirjastosta olisi jotain sellaista, johon en äkkiseltään osaa keksiä parannettavaa. Joku toinen voisi ehkä kaivata kahvilaa, mutta se ei minusta enää kuulu varsinaisen kirjastotoimen piiriin.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Kari Nenonen: Ken kuolleita kutsuu

Kari Nenonen: Ken kuolleita kutsuu
Book Studio 1991, 200 sivua.

Kotimainen kauhukirjallisuus kuulostaa lajilta, jonka edustus ei ole kovin laajaa tai sitten se on vain pysytellyt hyvin piilossa. Hämmästyin löytäessäni kantakirjastostani Malmilta hyllyn päädystä sanan "kauhu", mutta edestä päin katsoen paljastui karu totuus: kirjoja ei ollut edes yhtä hyllyllistä. Niinpä Morren kirjoittaessa tästä kirjasta piti minunkin siihen tarttua oitis, tai siis niin pian kun se Helmetin ainoa lainattava kappale ehti vapautua ja saapua minun noudettavakseni.

Kirjan päähenkilö Jokke kirjoittaa itse tietokoneohjelman, joka laatijansa yllätykseksi näyttää osoittavan paljon enemmän älyä kuin oli suunniteltukaan. Siinä vaiheessa, kun ohjelman ennustukset alkavat toistuvasti käydä toteen ja ihmisiä kuoleskella ympärillä, alkaa myös yllätys muuttua peloksi.

Softainsinöörinä tykkäsin kovasti siitä nostalgisesta tunteesta, minkä 80-luvun lopun tietokoneiden kuvaus nostatti. Samaisesta syystä joudun myös suhtautumaan hieman kriittisesti kirjan ohjelmistokehityspuoleen, sillä tosiasia on, että jos ohjelma alkaa käyttäytyä tavalla joka kirjassa kuvataan, ei sen kirjoittaja suinkaan epäile ensimmäisenä yliluonnollista ilmiötä, vaan varmistuu ohjelmansa toiminnasta mm. kitkemällä satunnaisuuden pois käytöstä. Toinen moka kirjoittajalle on sattunut, kun yksi päähenkilöistä menee heti juhannuksen jälkeen metsään keräämään suippumadonlakkeja, joiden kasvukausi alkaa elokuun lopussa eikä se silloinkaan tapahdu metsässä.

Nenonen on kirjoittanut mm. Finnwest-länkkäreitä, joita minäkin luin teininä. Seikka on helppo uskoa tämänkin kirjan pohjalta, sillä jotain yhteistä kirjoitustyylissä on. Kirjan perusidea on hyvä ja omaperäinen, ja minusta "pelkän" tietokoneohjelman käyttö kauhun lähteenä olisi riittänyt pidemmällekin. Se olisi kylläkin vaatinut enemmän rohkeutta kustantajalta, sillä lopputulos olisi siirtynyt kauemmas perinteisestä kauhusta. Kauhuksi tämän voi hyvällä syyllä lukea, sillä selvästi pelottavammalta tarina paikoitellen tuntui kuin viime aikoina katsomani elokuvat, joihin kuuluu mm. Saw-sarja, Hellraiser, Omen ja Manaaja. Puutteistaan huolimatta ihan hyvä kirja. Kourallinen lisäpisteitä siitä, että takaa-ajoa ei ole missään kohdassa eikä lopusta muutenkaan ole tehty hollywoodmaista.

maanantai 8. elokuuta 2011

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty!

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! - Kontrolliyhteiskunnan lapset
Atena 2011, 158 sivua.

Leikkiminen kielletty! on puheenvuoro yhteiskunnan suhtautumisesta lapsiin. Se esittää monia hyviä kysymyksiä, jotka jälkikäteen tuntuvat itsestään selviltä, mutta silti ne täytyy lukea kirjasta. Esimerkiksi: "Miksi lapseen suhtaudutaan kuin keskeneräiseen projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa?" Tai: "Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi me haluamme hänet muuttaa?" Sekään ei ole itsestään selvä ajatus, että kasvatuksen tarkoitushan on muuttaa lasta, muuten mitään kasvatusta ei tarvittaisi. Kasvatus puolestaan koetaan siksi projektiksi, jonka tulee edetä ennalta laaditussa aikataulussa ja päätyä pääasiassa ulkopuolelta säädettyyn lopputulokseen. Jos ei projekti valmistu hyväksytysti ja ajoissa, koetaan tulos(!) jotenkin epäonnistuneeksi. Aivan kuin ihmiset olisivat teollisuustuotteita. Se ajatus tosin istuu aika mukavasti tehokkuusyhteiskuntaamme, jossa suunnilleen kaikkea mitataan rahassa.

"Maassamme on yli miljoona ikävähemmistöön kuuluvaa kansalaista, jotka elävät enemmän tai vähemmän totalitaarisessa todellisuudessa.  Heidän sananvapautensa on suppeampaa kuin alkuperäisväestön, heidän liikkumistaan julkisilla paikoilla rajoitetaan ja heidän mielipiteensä ja kokemuksensa voidaan kokonaan sivuuttaa niinkin isoissa kysymyksissä kuin heidän sulkemisessaan laitoksiin. Heiltä vaaditaan kuuliaista läsnäoloa massakoulutustehtaissa, joissa heidän yksilöllisyyttään ei kyetä huomioimaan."

Tuo katkelma ei ole peräisin mistään sci-fi -dystopiasta, vaikka se pienellä muokkauksella sopisikin hienosti suoraan sellaisen kirjan takakanteen. Katkelma on kärjistetty, mutta viime kädessä kyse on vain näkökulmasta, miten asioita halutaan katsoa. Ihmisten tasa-arvosta puhutaan paljon, mutta kukaan ei tosissaan edes ajattele koko käsitteen koskevan muita kuin täysi-ikäisiä. Miksi? Haastan lukijan ihan tosissaan miettimään ja vastaamaan itselleen tuohon kysymykseen. Perustelut, jotka eivät perustu traditioon tai huoltaja-huollettava -suhteeseen eivät välttämättä kestäkään kriittisempää tarkastelua.

Laajarinne onnistuu käsittelemään aiheensa tiiviimmin kuin olisin odottanut, sillä 150 sivua on kovin vähän ottaen huomioon aiheiden lukumäärän. Sen vuoksi sitä onkin pidettävä keskustelunavauksena. Jos ja kun keskustelu aiheesta herää, niin näen jo sieluni silmin joukon luutuneisiin asenteisiin perustuvia kommentteja, jotka pitävät koko aihetta turhuutena. Keskustelu jakautunee nopeasti rintamalinjoihin sen mukaan, mitä osapuolet ymmärtävät vaikkapa seuraavasta katkelmasta:

"Tuuli-mummo: Näytäs. Mitä sinä olet piirtänyt?
Virpi (3 v.): Tässä on Tuuli-mummo.
Tuuli-mummo: Mikä sillä on naamassa?
Virpi: Parta.
Tuuli-mummo: Mutta eihän minulla ole partaa!
Virpi: Tässä kuvassa on.
Tuuli-mummo: No ei ole kyllä ollenkaan oikean näköinen. Ei ole oikein hyvä kuva.
Virpi keskittyy hetkiseksi piirtämään ja parantelemaan vanhoja kuvia.
Virpi: Kato! Sohva. Silläkin on parta.
Tuuli-mummo: Höh. Onpas kummallinen sohva.
Virpi: Ja äiti. Silläkin on parta!
Tuuli-mummo: Älä viitti, ei sinun äidilläsikään ole partaa.
Virpi: Ja tässä on kukka, ja talo, ja aurinko ja hame. Niillä on kaikilla parta!
Tuuli-mummo: Ihan tyhmiä kuvia, nyt mä en enää jaksa."

Toisen mielestä katkelman ydin on raivostuttavassa kakarassa, joka yrittää vain ärsyttää. Ja toisen mielestä ydin on kaavoihin kangistuneessa mummossa, joka ei kykene vapauttamaan katsantokantaansa siten, että voisi hyväksyä kuvassa esitettävän muutakin kuin ehdotonta realismia.

Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten kiinnostavaa luettavaa tämä olikaan. Lisäksi toivon, että se sai minut ajattelemaan asioita edes vähän enemmän lapsen kannalta. Minä ainakin olen kateellinen Virpin ajattelun vapaudelle!

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Arto Salminen: Paskateoria

Arto Salminen: Paskateoria
WSOY 2001, 149 sivua.

En malttanut odottaa täyttä viikkoakaan, ennen kuin tartuin seuraavaan Salmiseen. Jos lukemista haluaisi tosissaan säästellä, niin paras tapa olisi varmaankin samanlainen kuin laihduttaessa, eli jättäisi kirjat kirjaston hyllyyn. Nyt vähän kaduttaa, kun olen viikon sisään ahnehtinut jo kolmanneksen tästä nopeasti ehtyvästä luonnonvarasta.

Paskateorian pääosassa on iltapäivälehden toimittaja Antti Suurnäkki, joka haluaisi kirjoittaa juttuja yhteiskunnallisista asioista ja epäkohdista. Hän näkee ympärillään asioita, joita olemme tottuneet pitämään tavallisina ja arkipäiväisinä, vaikka niin ei tarvitsisi olla. Yhteiskunnan rapistumisen sijaan päätoimittaja kuitenkin vaatii juttuja, jotka myyvät: missin yllätysraskaus, narkkariäiti tappoi vauvansa, formulakuskin tempaus syöpälasten hyväksi. Suurnäkki yrittää miellyttää pomoaan, mutta lopputulos ei ole oikein toivottu, sillä hänen ja yleisön oletettu uutismaku eivät tahdo kohdata.

Nähdäkseni Paskateoria kritisoi sekä keltaista lehdistöä että etenkin lehtien lukijakuntaa, sillä lehdethän julkaisevat sitä mikä myy. Kysyttäessä kukaan ei tunnu tilaavan seiskoja, mutta silti niiden levikki on ties kuinka paljon ja kaikki tietävät jos niissä julkaistaan repäisevä häväistysjuttu. Journalismin taso voi olla rajattoman alhaalla, mutta silti ne lehdet ovat parturissa ja pitseriassa pinon päällimmäisinä ja kannet repaleisiksi selattuina.

Toisaalta kirja kritisoi myös kaikkia niitä asioita, jotka jäävät kirjoittamatta näiden myyvien juttujen takia. Niiden kohdalla kritiikki ei kohdistu siihen kirjoittamattomuuteen, vaan siihen että asiat ylipäätään ovat olemassa eikä niihin puututa. Teksti on armottoman realistista, jopa inho-. Ja juuri siksi nämä kirjat ovat niin hyviä.

Tykkäsin Turvapaikasta  kovasti, mutta Paskateoria on vielä parempi. Erottavana tekijänä on mm. Salmisen käyttämät ilmaisut, jotka ovat jälkimmäisessä nousseet uudelle tasolle. Heikkous on molemmissa kirjoissa sama: kirja loppuu pahasti kesken. Jouduin sortumaan pieneen kikkailuun, jotta en olisi lukenut sitä kerralla loppuun. Mielestäni kyseessä on pienoisromaani pituudeltaan, mutta laadultaan se on täyttä tavaraa.

Salmiset tulevat loppumaan pahemman kerran kesken, joten jos joku suinkin tietää samantyyppisen kirjailijan, niin vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan!

lauantai 6. elokuuta 2011

Lähiseutukirjastomatkailuako?


Edellinen lähiseutukirjastomatka jäi lainojen osalta sen verran puutteelliseksi, että sain päähäni ex-tempore yrittää tänään uudestaan. Nythän on jo tukevasti elokuu, eikä enää ole häiriötä heinäkuussa sulkeennuksissa olevista kirjastojen ovista. Niinpä avasin Helmetin sivun ja aloin laatia listaa siitä, kuinka paljon Don Rosan ankkasarjiksia on hyllyssä missäkin kirjastossa. Sitten katsomaan aukioloajoista, olisiko jonkun kirjaston kohdalla kenties niin, että se olisikin suljettu viikonlopun takia. Kyllä oli, aukiolotilasto onkin perin karua luettavaa: Helmetin yhteensä 65 kirjastosta ainoastaan yhdeksän on auki lauantaina (lehtisalia en laskenut mukaan)!

Mikä ihmeen äly tässä nyt on, kun ovet eivät aukene silloin kun lukuaikaa ja etenkin kirjastovierailuaikaa runsaimmin olisi? Kuten arvata saattaa, nuo yhdeksän kirjastoa eivät ole sellaisia, joissa olisi kaivattuja sarjakuvia hyllyssä, joten retki niihin ei täyttäisi tarkoitustaan. Eikä se hyllytilanne mikään ihme ole, sillä tokihan noin hyvät sarjikset on kaikki lainattu jo edellisinä lauantaina.

Se ainakin tuli selväksi, että jos aion vielä lähiseutukirjastomatkailua harrastaa Helmetin kirjastoihin viikonloppuaikaan, niin kohde tulee olemaan Entresse Espoon keskuksessa, koska se on ainoa jossa en ole jo käynyt. Asuakseni 65 kirjaston vaikutuspiirissä ei tilanne juuri naurata.

perjantai 5. elokuuta 2011

Iceberg Slim: Parittaja


Iceberg Slim: Parittaja
Suomennos: Henry Lehtonen
Sammakko 2011, 332 sivua.

Parittaja on julkaistu alun perin vuonna 1969, mutta ilmeisesti suomennettu vasta nyt. Kyseessä on jonkinasteinen kulttikirja, jota voisi pitää enemmän tai vähemmän menestyneen parittajan elämäkertana. Yleensäkin elämäkerroissa on mielenkiintoa vain silloin, jos ihminen on tehnyt jotain merkittävää tai kiinnostavaa. Parittajan "työ" ei takuulla ole merkittävää, mutta kiinnostavaa se on. Kyseessä on sen verran häikäilemätön rikollinen ja sellaiselta alalta, joka ei tyypillisesti tartu kynään raapustaakseen muistelmiaan, saati sitten että tekisi sen niin hyvin että tekstiä voisi julkaista kirjanakin.

Kertomus alkaa Slimin lapsuudesta, joka ei ole aivan ruusuinen. Ennen parittajan uransa alkua hän ehtii jo olla kasvatuslaitoksessa, joka nimestään huolimatta kuulostaa lähinnä vankilalta, ja vieläpä karulta sellaiselta. Merkittävin tapahtuma parittamista edeltäviltä ajoilta on epäilemättä se, että Slim pääsee 15-vuotiaana opiskelemaan collegeen vieraan ihmisen rahoituksen turvin, mutta jostain loppuun saakka hämärän peittoon jäävästä syystä kääntää selkänsä opinnoille ja ryhtyy hankkimaan rahaa laittomin keinoin.

Tästä vaiheesta eteenpäin tapahtumia kerrotaan paikka paikoin melko tarkkaankin, etenkin paritusuran alkuvaiheet ovat tarkan syynin alla. Välillä taas hypitään pitkienkin aikojen yli vain muutamalla lauseella. Elämänmeno vaikuttaa hyvin kaksijakoiselta: joko eletään makeaa elämää täysillä tai sitten ollaan pohjamudissa vankilassa. Välimuotoja ei ole, ainoastaan lyhyt ramppi joka väistämättä johtaa jompaankumpaan. Rahasummat, joista Slim menestyessään puhuu kuulostavat niin suurilta, että joku vähänkin suunnitelmallisuutta omaava ihminen säästäisi helposti ja nopeasti summan, jolla voisi jäädä viettelemään leppoisia eläkepäiviä jo 28 vuoden kunnioitettavassa iässä. Valitettavasti vain kokaiini ja yletön rahantuhlaus ei siihen elämään kuuluisi, ja siksi se kaiketi kuulostaa parittajan korvaan tylsältä.

Siinä missä parittajan elämä kuulostaa kaksijakoiselta, on sitä myös kirjailijan kerrontatyyli. Kaikki on joko valtavaa ja upeaa tai surkeaa ja ei-mitään. Minkäänlaista keskinkertaisuutta ei näytä olevan olemassa. Mieleen tuli Jens Lapiduksen Rahalla saa ja Siisti kosto, jossa kaikki myöskin tuntuvat olevan valtavia tai vieläkin valtavampia. Parittajat ovat joko kaupungin ykkösiä, aivan vaanimassa ykkösen kannoilla tai eivät mitään, pelkkiä mitättömyyksiä. Ihmisten puhetapa puolestaan on kovin tylsää, sillä siinä näyttää olevan vain yksi asento, joka ei suomennu kauhean hyvin. Elokuvana samaa tekstiä on vaikea ajatellakaan suomeksi, sillä samat vuorosanat puhuttuina saisivat tuntemaan vain myötähäpeää. Englanniksi ne on kylläkin helppo kuvitella.

Kaikkein eniten minua häiritsi kirjassa se tapa, jolla prostituoituihin suhtaudutaan. Tuntuu aivan siltä kuin heitä ei pidettäisi ihmisinä lainkaan. Slimiä ei näytä haittaavan tippaakaan se, että kokeneempi parittaja neuvoo häntä tekemään metallisesta henkarista piiskan ja pieksemään huoransa sillä, vaan hän ainoastaan ihastelee miten toinen voikin olla niin fiksu että tietää noinkin näppärän ja tehokkaan tavan. Tämä prostituiutujen ihmisarvottomuus kuulostaa entistäkin kummallisemmalta siinä valossa, että tummaihoiset ovat selkeästi valkoisten jälkeen tulevia kakkosluokan kansalaisia ja joidenkin perheissä on vielä tuoreessa muistissa hurjia tapahtumia etelävaltioissa, missä ainoa oikeus on ollut valkoinen. Tätä seikkaa, että sorretuista tulee tilanteen tullen itsekin sortajia, en pidä mitenkään uskomattomana, ihmettelen vain mistä se oikein kumpuaa.

Toinen asia, jota olisin toivonut käsiteltävän enemmän oli opintojen hylkääminen. Saadessaan collegepaikan Slimin tulevaisuus näytti huomattavasti paremmalta kuin sitä ennen olisi voinut ounastella, eikä hänellä ole mitään perusteita uskotella edes itselleen ajautuneensa rikolliseksi olosuhteiden pakosta. Kouluttautumalla hän olisi voinut hankkia mukavan elannon rehellisin keinoin, joten kyse todellakin oli omasta valinnasta.

Parittaja ei ole mikään kirjallinen herkkupala eikä se vetänyt minua puoleensa mitenkään ihmeellisesti. Suurin vahvuus liittyy siihen todenmukaiseen kuvaan, jonka se piirtää parittajan työstä pohjoisessa USA:ssa 40-50-luvuilla.