Kati Saurula: Koiruohon kaupunki
Arktinen Banaani 2011, 288 sivua.
Ilmestyessään Koiruohon kaupunki meni minulta kokonaan ohi, enkä toisaalta muista lukeneeni Arktiselta banaanilta muutenkaan mitään muuta kuin Viivi & Wagnereita. Kirjan ensimmäiset satakunta sivua käsittelevät Tshernobylin onnettomuutta tarkastellen sitä fiktiivisten työntekijöiden kannalta. Tämä osuus oli oikein antoisa, etenkin kun en ole aiemmin tapahtumiin tutustunut. Henkilöhahmot eivät oletettavasti ole todellisia, mutta on helppo kuvitella, miten jähmeä organisaatio on käytännössä pakottanut yksittäiset ihmiset toinen toistaan vakavampiin turvallisuussääntörikkomuksiin, kun kukaan ei ole yksinään uskaltanut nousta esimiehiään vastaan. Tämän onnettomuusosuuden rinnalla kannattaa lukaista myös Wikipedian kuvaus tapahtumista, jos ei muuten niin jo vertailun vuoksi nykyaikaiseen ja länsimaiseen ydinvoimalaan nähden.
Loppuosa kirjasta onkin jännityskertomusta. Nadja on nykypäivänä nelikymppinen IAEA:n työntekijä, jota askarruttaa äitinsä kohtalo. Äiti oli voimalassa työvuorossa juuri onnettomuuden hetkellä, mutta onnettomuus itsessään ei selittänyt katoamista. Koko jännitysosuus jää melko pliisuksi, sillä minulta kesti pitkään tajuta jo se, ettei ydinvoimalaonnettomuus olekaan aiheena koko kirjalle, vaan se ainoastaan tarjoaa puitteet niille tapahtumille, joita myöhemmin selvitellään. Jännitystäkään ei oikein tahdo muodostua, vaikka tapahtumat äityvät vauhdikkaiksikin aikanaan. Lukijana minulla oli läpi tarinan sellainen tunne, että Nadja olisi voinut jättää kaiken tutkimisensa sikseen milloin vain, eikä se olisi ollut hänelle itselleenkään mitenkään iso juttu. Jos ei päähenkilö itsekään suhtaudu kirjan mysteeriin intohimoisesti, niin miten lukijakaan voisi?
Alkuosa oli minun makuuni erinomainen, yhdistellen mielenkiintoisia seikkoja niin ydinvoimalan toiminnasta kuin neuvostoliittolaisesta yhteiskunnastakin. Olisin jaksanut hyvin lukea aihetta paljon pidempäänkin, ja minusta se olisi riittänyt kantamaan kirjan kokonaisuudessaan. Nyt jäi sellainen tunne, että tarinan viitekehystä varten ammuttiin tykillä - tai suorastaan ydinaseella - kärpästä, jonka surina oli vaimeanpuoleista. Kirjan kansikuva antoi odottaa jonkinlaista kuvausta myös Tshernobylin nykytilasta, ja se mahdollisuus jäi käyttämättä lähestulkoon kokonaan.