perjantai 30. kesäkuuta 2017

Jarkko Tontti: Viisastuminen sallittu

Jarkko Tontti: Viisastuminen sallittu
Kosmos 2016
Sivuja: 213

Kotimaisia esseekokoelmia ei ole tullut vastaan liiaksi asti, pikemminkin olen säästellyt niitä luettavaksi, kun en halua hotkia kaikkia kerralla. Parhaimmillaan ne ovat vertaansa vailla, mutta vastaavasti jos esseen aihe ei ole tuttu, ne ovat aivan turhaa luettavaa. Jälkimmäisissä tapauksissa olisi tietysti paikallaan sivistää itseään ja tutustua aiheeseen, niin tekstikin voisi päästä oikeuksiinsa.

Tontin viimeisimmässä kokoelmassa on yhdeksän esseetä, joista eniten julkisuutta lienee saanut se, jossa hän kertoo näkemyksiään Vihreiden puolueesta entisen sisäpiiriläisen näkökulmasta. Kieltämättä sellaiset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, mutta toisaalta tilanne on vähän epäreilu, kun ryöpytyksen kohde ei pääse lausumaan sanaakaan väliin puolustautuakseen. Tuollaisessa tapauksessa mukana voi olla vääriäkin väitöksiä tai syytöksiä, jotka menevät läpi muiden mukana. En sano, että niin olisi tässä tapauksessa, mutta se vain tulee aina mieleen näissä tilanteissa.

Eniten tunteita omalla kohdallani nostatti essee Piraattiaatteen nousu ja uho. En epäile hetkeäkään, etteikö Tontti tuntisi asiaa juuri niin jyvin kuin antaa tekstissään ymmärtää. Ongelmaksi kuitenkin nousee se, että hän on puolensa valinnut ja kaivautunut poteroonsa toivottoman syvälle. Kaiken meuhkaamisensa keskellä hän sortuu jopa nimittelemään vastapuoltaan - seikka, joka auttamatta vie ison osan uskottavuudesta. On tärkeää huomata, että juuri tämän samaisen kokoelman edellisessä esseessään hän painotti, ettei saa provosoitua, vaikka kuinka provosoitaisiin ja täytyy pysyä asiallisena vastineissaan. Minun mielestäni tämä essee kaipaisi uudelleenkirjoittamista juuri noita ohjeita noudattaen. Tontti itsekin toteaa, että "Miten on aina tärkeämpi kysymys kuin mitä." Tahallista ironiaako? Tuskinpa.

Tekijänoikeuskysymykset nousevat esiin toisessakin esseessä, jonka aihepiiriin ne eivät edes kuulu. Kirjoittaja ei ilmeisesti ole vain kyennyt hillitsemään itseään. Minä ajattelen niin, että essee on teksti, jossa kirjoittaja sanoo yhdestä aiheesta sen mitä hänellä on siitä sanottavaa. Silloin ei ole tarvetta rönsyilyyn, vaan voi todella keskittyä yhteen aiheeseen kerrallaan, ja säästää muut aiheet omiksi teksteikseen. Tämä on tietysti vain minun insinöörimäinen mielipiteeni.

Kirjallisuudesta Tontti kirjoittaa paljon. Nähdäkseni hän kirjoittaa siitä myöskin hyvin, mutta harmikseni joudun toteamaan, että suurimmaksi osaksi se menee minulta yli ja vieläpä niin korkealta, etten ole missään määrin valmis sivistämään itseäni niin paljon, että pääsin niihin kaikkiin esseihin sisään.

Esseekokoelmien myyntimäärät eivät liene kovin korkeita. Toivon siitä huolimatta, että Tonttikin jaksaisi jatkaa niiden kirjoittamista, sillä lahjoja häneltä siihen kyllä löytyy.



perjantai 16. kesäkuuta 2017

Outi Pakkanen: Seuralainen

Outi Pakkanen: Seuralainen
Otava 2010
Sivuja: 336

En ole lukenut Pakkasen kirjoja aiemmin, mutta hän on kirjoittanut ison tukun dekkareita, ja sellaiseksi tämäkin kaiketi luetaan.

Kirjan päähenkilö on Sampo, erityisen hyvännäköinen personal trainer, joka on kovassa rahapulassa heikosti sujuneen nettipokerin jäljiltä. Hän liittyy seuralaispalvelun palkkalistoille, ja moraaliset kamppailut alkavat siitä, kun asiakkaat haluaisivat muutakin palvelua kuin vain ravintola- tai teatteriseuraa.

Rikos tapahtuu kirjassa vasta huomattavan myöhään, ja minun makuuni se vaikutti ylipäätään yllättävältä juonenkäänteeltä. Hieman sellainen tunne jäi, että tarina olisi voinut toimia paremmin ilmankin sitä, olisi hyvin voinut keskittyä juuri niihin moraalisiin kamppailuihin, joita oli suurella vaivalla pitkään rakenneltu. Nyt rikos tavallaan keskeytti kaiken ja siirsi fokuksen itseensä. Ongelmallisena pidän sitä, että rikos ja sen selvittäminen ei ole se kiinnostavin tapahtuma, vaan erityisesti Sampon kaverin Henrin edesottamukset olisivat kiehtoneet minua eniten. Hänet sysätään tarpeettoman pieneen rooliin.

Jotenkin tämä jäi kuitenkin kiehtomaan. Helppoa luettavaa, sopii ainakin minulle mainiosti välipalaksi. Pakkanen on kirjoittanut dekkareita jo yli 40 vuoden ajan, ja minua alkoi kiinnostaa se, millaisia ne aivan ensimmäiset mahtavatkaan olla. Kenties palaan vielä asiaan!

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Leena Putkonen & Mari Koistinen: Ruokamysteerit

Leena Putkonen & Mari Koistinen: Ruokamysteerit - Viisaiden valintojen jäljillä
Otava 2017
Sivuja: 282

Erilaisia ruoka- ja ravitsemusaiheisia kirjoja tuntuu olevan runsain mitoin. Tässä kirjassa pyritään käsittelemään varsin laaja-alaisesti seikkoja, jotka vaikuttavat - tai ainakin olisi syytä vaikuttaa - ruokavalintoihimme.

Kirjassa on yhteensä 30 kappaletta, joiden kunkin lopussa on lyhyesti annettu ohjeita siitä, miten se aihe tulisi huomioida valintoja tehdessään. Samassa yhteydessä on myös kummankin kirjoittajan kommentti siitä, miten hän henkilökohtaisesti ottaa sen asian huomioon. Molemmat ovat mielestäni varsin hyviä ideoita, sillä tällaisia kirjoja lukiessaan ei ole usein kovinkaan helppoa tehdä itse hyviä johtopäätöksiä siitä, miten esitellyt asiat olisi syytä huomioida, ja tottahan sekin kiinnostaa, miten kirjoittaja itse asian käytännössä kokee.

Ravitsemukseen liittyvät näkökohdat ovat eittämättä valideja, mutta minun makuuni ekologisilla seikoilla oli tässä kirjassa turhan suuri painotus. En halua väheksyä niidenkään merkitystä, mutta minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että vaarana on syyllistyä pahemman kerran osaoptimointiin. Kun esim. hiilijalanjäljestä puhutaan varsin monessa kohdassa, niin jollekin voisi tulla mieleen, että jos hän lomamatkallaan, jonne on totta kai mennyt lentäen, muistaa syödä vähäisen hiilijalanjäljen omaavia paikallisia elintarvikkeita, niin kokonaisuus pysyy vähintäänkin tasapainossa, ellei jopa kallistu ympäristöystävälliselle puolelle.

Kappaleissa, joissa on esitelty ruokatuotannon epäkohtia, tulee lukijalle helposti mieleen, että "tuota minä en ainakaan enää ikinä osta!" Näiden yhteydessä on kuitenkin muistettu mainita, että boikotointi ei suinkaan ole aina se paras vaihtoehto, sillä se ei suinkaan aina auta poistamaan sitä ongelmaa tai väärinkäytöstä, jonka vuoksi koko päätös ollaan tekemässä. Tätä pidän varsin hyvänä seikkana.

Koska kirjan aihealue on niin laaja, eivät kappaleet syvenny aiheisiin kovin syvällisesti. Tavallisen lukijan kannalta se on vain hyvä asia, sillä kovin harvaa ne kaikki jaksaisivat tämän enempää kiinnostaakaan, ja toisaalta, jos jokin yksittäinen aihe kiinnostaa, niin tietoa on epäilemättä saatavana.

Minusta tämä tarjosi hyvän läpileikkauksen aiheeseensa, ja kattaus vaikutti tasapainoiselta. Yksikään kappale ei tuntunut turhalta tai tylsältä, eikä toisaalta tullut mieleen mitään puuttuvaakaan. Joistain yksityiskohdista olen lukenut toisenlaistakin tietoa, mutta myöskään se ei häirinnyt, sillä niistä ei ilmeisesti ole edes olemassa aivan lopullista totuutta.

Suosittelisin tätä kirjaa lukijalle, joka ei ole kauheasti perehtynyt aiheeseen aiemmin, ja käsittääkseni siihen kirjoittajatkin ovat pyrkineet. Syvemmin perehtyneille näin lyhyt kirja tuskin pystyy tarjoamaan juurikaan uutta, mutta toisaalta epäilen, että harva on perehtynyt niin syvällisesti kaikkiin näihin aiheisiin, joten todennäköisesti jokaiselle löytyy tästä ainakin jotain.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi 2008
Sivuja: 239

Tämän kirjan kansikuva on mielestäni aivan yliveto. Hautalan Kuokkamummo on jäänyt mieleeni varsin positiivisena kokemuksena, ja kun nyt päätin lukea häneltä jotain lisää, oli juuri tämä hieno kansi se ratkaiseva tekijä, jonka perusteella valitsin juuri tämän. Ei siis kannata väheksyä kannen merkitystä. Kirjoja on tarjolla niin valtava määrä, että tekijät jotka lopulta vaikuttavat siihen mikä päätyy luettavaksi, voivat olla hyvinkin pieniä.

Tietääkseni tämä on luokiteltu spefiksi ja kauhuksi. Spefiä: joo, kauhua: korkeintaan ehkä. Juonen ytimessä on nuorten harjoittama erikoinen kalakultti, jonka yksi kiusattu nuori sattui keksimään. Minulle ei missään vaiheessa kunnolla auennut kultin pyrkimys, mutta se ei oikeastaan häirinnyt lainkaan. Pelottavinta kirjassa olikin nimenomaan se, miten nuoret tunsivat olevansa erilaisia kuin aikuiset, eivätkä aikuiset voi ymmärtää heitä siksi, koska he ovat aikuisia. Koska minäkin olen (ainakin joidenkin väitteiden mukaan) aikuinen, en voisi tätä kulttia käsittää vaikka se selitettäisiin paremminkin.

Kirjassa on useita päähenkilöitä. Heistä ensimmäinen on Elias Rosvik, jonka teini-ikäinen tytär Iiris katoaa yllättäen. Katoaminen tietysti liittyy mainittuun kalakulttiin. Elias on oikeastaan päähenkilönä vain kirjan ensimmäisessä osassa. Seuraavassa osassa päähenkilö on vaihtunut, ja tapahtumia kuvataan hänen näkökulmastaan, ja samalla tietysti tuodaan kokonaisuuteen jotain uutta. Yhteensä päähenkilöitä on puolisen tusinaa. Minusta tämä tapa toimii oikein hyvin, ainakin tässä kirjassa.

Kauhuna tämä ei minusta juurikaan toimi, mutta jotain puoleensavetävää Hautalan tekstissä tuntuu olevan, enkä osaa eritellä mitä, vaikka olen ehtinyt kirjaa jo jonkin aikaa sulatella. Kalakultti sinänsä ei minusta ole edes kiinnostava. Ehkä tämä vetoaakin enemmän teini-ikäisten nuorten vanhempiin: ketäpä ei pelottaisi ajatus siitä, että voisi menettää lapsensa tällaiselle kultille? Sellaiset uhat ovat kaikkein pahimpia, joille ei voi tehdä mitään, ainakaan enää sitten kun on jo myöhäistä.

Ennustan, että Hautalan nimi tulee näkymään tässä blogissa vielä tämänkin jälkeen.