Henry Aho: Käytetyt kumit

Henry Aho: Käytetyt kumit
Nordbooks 2016
Sivuja: 232

Henry Aho oli minulle entuudestaan tuntematon nimi, kun törmäsin hänen kiroihinsa Helmetin e-kirjastossa. Pikaisen googlauksen perusteella kirjojen nimet näyttivät painottuvan pahaenteisesti "päiväntasaajan eteläpuolelle", mutta otin kirjan silti luettavakseni.

Jonkinlaisesta dekkarintapaisesta on kyse, vaikkakin minun nähdäkseni itse rikostapauksen selvittäminen on sivuosassa. Tämän on varmaankin tarkoitus olla hyvin helposti lähestyttävää kirjallisuutta, jossa kohdeyleisön, eli kirjallisuuden parissa viihtymättömien mieshenkilöiden, luku-uurastus palkitaan ihan silkalla pornolla. Itse tarinakin on siis sivuseikka, se on ainoastaan asettelemassa seksi- ja pornopätkiä paikallaan. Niitä on kuitenkin käytetty sen verran säästeliäästi, että voidaan yrittää uskotella ihmisille, että kyllä tämä on ihan vakavissaan kirjoitettu kirja, jossa on vain kirjoitettu kaikki niin kuin se on, ilman turhia kiertelyjä. Uskokoon ken tahtoo. Toisin sanoen tämä on siis kirjojen Playboy-lehti, jonka joku voi myöskin uskotella hankkineensa kirjoitettujen juttujen, eikä suinkaan kuvasisällön vuoksi. Oletan kuitenkin, että mainitun lehden artikkelit ovat korkeatasoisempia kuin tämä kirja; en tiedä kun olen keskittynyt vain niihin kuviin silloin harvoin kun sitä olen selaillut.

Kustannustoimittajaa tässä ei ole käytetty. Eikä ole tarvekaan, jos ei haluta eroon mm. seuraavista piirteistä:

1. Ihmeellisen hajanainen henkilögalleria, johon on otettu mukaan ihmisiä joilla ei ole mitään tekoa. 
2. Kirjan tapahtumat liittyvät vain hyvin löyhästi toisiinsa
3. Juonenkäänteet eivät ole uskottavia
4. Päähenkilöistäkin kerrotaan toistuvasti asioita, jotka jäävät aivan irrallisiksi.

Minua nuo kaikki yllä mainitut seikat häiritsivät. No, porno oli tavallaan ihan kiva juttu, muttei sekään ollut kovin kummoista. Henry Aho on mainittu varsin tuotteliaaksi kirjailijaksi, mutta siitä on vain pakko todeta, että määrä ei korvaa laatua. Todennäköisesti näillä kirjoilla on oma lukijakuntansa, muuten olisi vaikea ymmärtää kyseessä olevan jopa sarja. Jos tällaisesta joku tykkää, niin kaikin mokomin, mutta olen hyvin skeptinen sen suhteen, että hän sattuisi seuraamaan tätä blogia :)

Onnea Juha Vuoriselle, et ole enää pohjimmaisena!

Jere Laine: Sota 2016

Jere Laine: Sota 2016
Nordbooks 2016
Sivuja: 448

Eletään kevättä 2016. Nato on kaikilla voimillaan kiinni moninaisissa operaatioissa Pohjois-Afrikassa, Lähi-Idässä, Irakissa ja Afganistanissa. Venäjä yllättää Suomen vaatimalla yhtäkkiä öljykuljetuksiinsa niin kovia myönnytyksiä, että ne tarkoittaisivat käytännössä alueluovutuksia. Sellaiseen ei tietenkään voida suostua, mutta yllättäen Suomi näyttääkin jäävän yksin selviämään tilanteesta. Naton fokus on muualla ja EU:ssa Suomi on kovin huonossa huudossa, mm. talouskriisiin liittyneen venkoilunsa vuoksi.

Kuten kirjan nimestä saattaa arvata, seurauksena on ihan oikea sota, ja siinä Laine pääsee toden teolla omalle alueelleen. Kirjailija on siis ammattisotilas, ja sen kyllä huomaa. Oikeastaan jo esipuhe on sellainen, että tekstin takana on syytä olettaa olevan rutkasti asiantuntemusta.

En ole ollut sotakirjallisuuden ylin ystävä. En ole ollut kiinnostunut taisteluista ja muusta sotatoiminnasta vaan pikemminkin minua ovat kiehtoneet sotaan liittyvät moraaliset ja eettiset seikat. Tämän kirjan kohdalla on kuitenkin toisin, ja se johtuu siitä yksinkertaisesta seikasta, että kirjassa kuvattu sota tulee niin lähelle. Se koskisi väistämättä minua itseäni aivan samalla tavalla kuin kaikkia muitakin, ja hyvässä lykyssä voisin olla itsekin tapahtumissa osallisena. Tässä yhteydessä onkin kiinnostavaa huomata, miten etäisenä onkaan oppinut pitämään sodan mahdollisuuttakin.

Laineen taistelukuvaukset ovat erinomaista luettavaa. Hän saa kaiken kuulostamaan melko yksinkertaiselta, ja erityisesti eri joukkojen ja aselajien yhteistoiminnan merkitys aukeaa hienolla tavalla. Varusmieskoulutuksen aikana keskityttiin vain siihen omaan juttuun, suoriutumaan siitä käsketyllä tavalla ja rutiininomaisesti, mutta tuo laajempi kuva jäi tyystin hämärän peittoon. Minua itseäni se olisi jo aikanaankin auttanut motivoitumaan paremmin, mutta parempi edes nyt myöhässä.

Minusta tämä kirja on hyvää luettavaa ihan puolustuspoliittisena kannanottonakin, sillä on ilmeistä, ettei Laine seiso puolustusbudjetin leikkausten ja varuskuntien lakkautusten takana. Kyllähän tämä pakottaa ajattelemaan niitä hieman toisenlaisessa valossa, kun mikään kohta kirjan juonessa ei tunnu varsinaisesti epäuskottavalta. Epätodennäköiseltä ehkä, mutta ei meistä moni halua venäläistä rulettiakaan pelata, vaikka siinä todennäköisyys onkin pelaajan puolella.

Otto Hyyrynen: Tuulen laulaessa

Otto Hyyrynen: Tuulen laulaessa

Nordbooks 2011, 167 sivua.

Aivan ensiksi mainitsen, että kuva ei ole kirjasta, vaan promokuva, johon itse lisäsin kirjailijan ja kirjan nimen. Kirjailija lähestyi minua sähköpostitse arvostelupyynnön kera, ja liitteenä oli sähköinen versio itse kirjasta ja mm. tuo yllä oleva promokuva. Koska kirjan luonnehdinta Etelä-Suomen Sanomissa kuulosti ihan kiinnostavalta eikä pituuttakaan ollut liikaa, niin ajattelin voivani pyyntöön suostua. Minun mielestäni kirja-arvosteluissa ainoastaan rehellisistä mielipiteistä on hyötyä, joten tässä tulee sellainen.

Mikael on noin kolmekymppinen softasuunnittelija (hauska yhteensattuma oman ammattini suhteen), joka on juuri eronnut monivuotisesta suhteestaan, kun hän joutuu aivan satunnaiselta tuntuvan kidnappauksen uhriksi. Sieppaaja vaikuttaa täysin mielipuolelta, mutta hyväonniselta sellaiselta. Sieppausta seurataan suurin osa kirjasta, mutta välillä käydään tekemässä katsaus Mikaelin juuri päättyneen suhteen alkuvaiheille ja kurkistetaan pariin yksittäiseen lyhyempään tapahtumaan.

Valitettavasti en kirjasta syttynyt. Aivan alussa huomioni kiinnittyi virheisiin, niin kieliopillisiin kuin juonellisiin epätarkkuuksiinkin. Hyväksyttyäni sen tosiseikan ettei kustannustoimittajaa varmaankaan ole ollut mukana kirjoitustyössä lainkaan, saatoin jatkossa kiinnittää huomioni enemmän tarinaan itseensä. Juoni tuntuu kovin köykäiseltä. Vaikka ilmeisesti tarkoituksena onkin kuvata sitä, miten sattumanvaraisten tapahtumien varassa ihmiselämä saattaa riippua, jää koko tarinasta liian sattumanvarainen jälkimaku. Loppua kohti kaipasin yhä palavammin jotain punaista lankaa, joka nerokkaasti yhdistäisi tarinan eri osat yhteen tavalla, jota en osannut lainkaan aavistaa. Nyt tämä lanka jäi kokonaan puuttumaan ja lopusta tuli mieleen lähinnä hollywood-leffa, jonka on pakko huipentua toimintakohtaukseen. Juuri niistä saan elokuvissakin näppylöitä.

Jos teksti on oikein taidokkaasti kirjoitettu, niin se kykenee kannattelemaan juonelliset puutteet. Näin taidokkaita kirjoittajia vain on harvassa, eikä Hyyrynenkään niihin lukeudu - ainakaan vielä. Kerronta on kovin suoraviivaista ja välissä olevat tunnelmaa luovat kuvailevat virkkeet vaikuttavat hieman päälleliimatuilta. Aivan kuin tunnelma olisi koetettu luoda vasta jälkikäteen, kun tapahtumat ovat olleet jo valmiina.

Saadessani arvostelupyynnön olin juuri lukemassa Pahuutta, jota oli edeltänyt Verenhimo. Kaksi huippukirjaa, joiden jälkeen tiesin seuraavalla luettavalla olevan vaikea paikka edessään. Sitä varten luin tahallani välissä vielä matematiikkakirjan antaakseni tälle kirjalle pikkuisen "etumatkaa", mutta harmikseni joudun toteamaan, ettei sekään aivan riittänyt. Toivon kirjailijan ottavan kritiikkini vastaan rakentavana ja jatkamaan kirjoittamista. Tämä kirja ei ehkä ollut vielä aivan valmis, mutta ei se tyystin toivottomaltakaan vaikuttanut.