keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Hilkka Ravilo: Pahan tytär

Hilkka Ravilo: Pahan tytär
Myllylahti 2005
Sivuja: 289

Hilkka Raviloa en aio enää sen kummemmin esitellä, sen verran usein hänen nimensä on jo tässäkin blogissa esiintynyt. Pahan tytär on helppo tunnistaa Ravilon kirjaksi, siksi paljon siinä on yhtäläisyyksiä hänen muiden kirjojensa kanssa.

Tälläkin kertaa päähenkilö on nainen, joka on kotoisin köyhistä oloista maaseudulta, ja joutuu kärsimään moneen otteeseen ihan silkasta tiedon puutteesta. Monta kertaa Ravilon päähenkilöt ovat tulleet tai joutuneet hyväksikäytetyiksi vain siksi, että eivät ole tienneet jotain asiaa, jonka kuuluisi olla kaikkien tiedossa. Tietämättömyyden syyt ovat aina olleet huonoja: on uskonnollisuutta, köyhyyttä, eristyneisyyttä, kateutta, turhaa häveliäisyyttä, ja ties mitä. Nykypäivän hyvin toimeentulevan ihmisen näkökulmasta tilanne vaikuttaa täysin käsittämättömältä, ja sen kyllä Ravilo itsekin tietää: kirjoissa on tullut vastaan se, että kaupungissa asuvat ihmiset eivät ole vuosikymmeniä sitten uskoneet, millaisissa oloissa maalla jotkut vielä elivät.

En ryhdy kuvailemaan kirjan sisältöä lainkaan. Minun mielestäni tämä ei ollut aivan Ravilon parhainta antia. On tosin mahdollista, että tuo tunne johtui siitä, että kokonaisuutena tarina kuulosti jo niin tutulta. En siis suosittele ketään aloittamaan juuri tästä kirjasta, ja Ravilon ystävät tietävät muutenkin mistä on kyse, ja lukevat kirjan kumminkin :)

Bloggaamisesta

Bloggaaminen ei ole viime aikoina ollut minulle enää yhtä mieluisaa kuin joskus aiemmin. Alkuaikoina pakotin itseni kirjoittamaan bloggauksen heti samana päivänä kuin olin saanut kirjan luettua, ihan vain ettei se pääsisi unohtumaan eikä myöskään rasittamaan tekemättömänä tehtävänä. Myöhemmin jouduin tinkimään tästä periaatteesta jo senkin takia, että jouduin sulattelemaan lukemaani, ennen kuin sain itsellenikään selvyyden siitä, mitä kirjasta oikein ajattelin.

Nykyään bloggaamisesta on tullut jo lähes pakkopullaa. Harkitsin vakavasti lopettamista kokonaan, mutta en haluaisi tehdä sitäkään, sillä myöhemmin olisi sääli, jos innostus herää uudestaan ja välistä puuttuisi epämääräinen ajanjakso. Madaltaakseni kirjoittamiskynnystä aion jatkossa olla itselleni armeliaampi: jos kirja ei satu herättämään juurikaan ajatuksia tai sanottavaa, niin teen siitä vain aivan pienimuotoisen merkinnän. Nykyaikana lähes kirjasta kuin kirjasta löytyy helpoiten tietoa googlaamalla, eikä sisällön kuvaaminen siten tunnu kovin mielekkäältä.

Toinen uusi, pohdintaa vaatinut juttu ovat äänikirjat. "Luin" ensimmäisen sellaisen vasta viime viikolla, mutta ne tuntuvat erityisesti autoa ajaessa olevan niin mukavaa kuunneltavaa, että jatkoa on tulossa parhaillaankin. Äänikirjojen kohdalla oli siis päätettävä, miten niihin suhtautuisin. Vaikka kyse ei olekaan lukemisesta aivan perinteisessä mielessä, niin olisi kummallista sivuuttaa niitä kokonaan. On kuitenkin selvää, että jos olen kuunnellut teoksen äänikirjana, niin en takuulla tule sitä enää tekstinä lukemaan. Bloggaan siis myös äänikirjoista, mutta asianmukaisesti tägättynä.