Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

 

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Schildts 2010, 349 sivua.

Aloin lukea Herman Hessen Arosutta, mutta huomasin kolmen sivun jälkeen, että siitä puuttuukin yksi lehti kokonaan välistä. Koska se oli kirjastosta lainassa, päätin lainata tilalle ehjän kappaleen ja sen sijaan lukea ensin pinossa odottelevan Hyvää vangkilaa toivoo Jennan. Kirjaa varatessani kuvittelin sen olevan ihan kotimaista alkuperää, mutta kyseessä onkin käännöskirjallisuuden edustaja. Kirjailija on syntynyt Vaasassa, mutta muuttanut perheineen Ruotsiin jo reilut 40 vuotta sitten. On selvää, että hän on perehtynyt käsittelemäänsä aiheeseen hyvin.

Sami ja Anni ovat sisarukset, joiden vanhemmat ovat alkoholisteja. Vanhemmat eivät vain juo perjantaipulloa ja tissuttele silloin tällöin, vaan juovat tyttärensä sijaiskotiin ja lopulta itsensä hengiltä. Se on silti kirjassa pelkkä sivujuonne. Päätarinassa Anni kertoo suhteestaan Samiin ja tämän urasta päihteidenkäyttäjänä. Päihteisiin kuuluu ihan kaikki, millä suinkin pään voi saada sekaisin, eli pääosassa ovat huumeet, koska niistä seuraa eniten ongelmia.

Anni itse on sosiaalityöntekijä, jolle on hieman kiusallista, että oma rakas veljensä voisi olla asiakkaana milloin tahansa. Ammatti on hänelle varsin luonteva kun ottaa huomioon, kuinka monta kertaa hän antaa veljelleen "vielä yhden mahdollisuuden".

Kirjan takaliepeessä mainitaan kirjailijan olevan aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija. Se on helppo uskoa, sillä koko kirjaa voi pitää yhteiskunnallisena kannanottona. Annin työn lomassa saa osansa kritiikistä niin vankeinhoito, kriminaalihuolto, päihdetyö, sosiaalityö, maahanmuuttajien kohtalo kuin ihmisten kohtalon ennustaminen perheen sosioekonomisen aseman perusteellakin.

Kirjaa lukiessa on mielestäni liian selvää se, ettei sitä ole alun perin kirjoitettu suomeksi. Ruotsintaitoni ei ole kovin häävi, mutta joidenkin ilmaisujen kohdalla tulee sellainen tunne, että ne ovat ruotsia suomeksi kirjoitettuna, suomeksi ei sanota niin. Kyse ei arvatenkaan ole sellaisista virheistä, joihin puututtaisiin ylioppilaskirjoitusten aineessa, mutta kirjaa arvostellessa ainakin yksi bloggari todistettavasti niihin tarttuu.

Kirjan alku tuntuu hieman vaikeaselkoiselta, mutta tyyli paranee pian, ja alkukin saa aikanaan selityksensä. Vaikka päähenkilöitä on vain kaksi, niin Annin elämä tuntuu olevan sivuosassa. Aivan kuin se olisi hänen elämäntarinansa: hän on se Samiin liittyvä tyttö, Samin sisko kai. Lopulta molempien henkilöt jäävät melko ohuiksi (ilmaisu, jota kirja-arvosteluissa inhoan), etenkin kun huomioi heihin käytetyn sivumäärän.

Jos kaikki edellä kertomani ei kuulosta kovin positiiviselta, niin se kutakuinkin summaa tunteeni tästä kirjasta. Aihe on hyvin synkkä, eikä tässä ole ollut tarkoituskaan siloitella huumeidenkäyttäjän kuvaa, vaan näyttää miten hänen ongelmistaan tulee myös hänen läheistensä ongelmia. Romaanina en osaa nostaa tätä jalustalle, mutta huumeriippuvaisen elämän kuvauksena ja yhteiskuntakritiikkinä sillä on kiistämättömiä ansioita. Koulujen päihdekasvatuksessakin tällä olisi paikkansa, tosin en osaa nähdä yläasteikäisten peruskoululaisten lukevan tällaista teosta, etenkään vasten tahtoaan.

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?

Kirjapaja 2004, 304 sivua.

Kirjoitin pari viikkoa sitten samojen tekijöiden kirjasta Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Nurkkaan ajettu Jumala? on "sarjan" ensimmäinen osa, joka valittiin vuonna 2004 vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Perusasetelmaltaan molemmat ovat samanlaisia: luterilaisen kirkon piispa keskustelee tähtitieteen professorin kanssa uskontoihin liittyvistä asioista. Tämä kirja eroaa seuraajastaan siinä, että tässä on ainoastaan yksi pitkä keskustelu, kun jälkimmäisessä oli kymmenen lyhyempää. Molemmissa versioissa on puolensa. Pitkässä keskustelussa mitään aihetta ei tarvitse lopettaa kesken vain siksi, että on määrätty kirjoitettavaksi tietty määrä kirjeitä keskustelua kohti, eikä siksi kumpikaan voi saada asetelman vuoksi "viimeistä sanaa". Toisaalta lyhyitä keskusteluja puolustaa se, että aihepiiri on tarkemmin rajattu.

Tässä kirjassa näkyy minun mielestäni vielä enemmän se asetelma, että Valtaoja on hyökkääjä ja Pihkala puolustaja. Kuten arvella saattoikin, on tässä esitetty tunnettuja hankalia kysymyksiä, joihin ei ilmeisesti ole olemassa sellaista vastausta, johon kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä. Yksi esimerkki tällaisesta on pahan olemassaolo. Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, niin mistä paha on peräisin ja miksi hän sallii sen olevan?  Muut aiheet ovat mm. seuraavia (otteita kirjeiden otsikoista):

• Mitä jos Jeesus teloitettaisiinkin vuonna 2003 Teksasilaisessa vankilassa
• Loiko Jumala ihmisen vai ihminen Jumalan?
• Yksilön hyvä, yhteisön hyvä
• Abrahamin kohotettu kirves (miksi Jumala käski Abrahamin tappaa poikansa)
• Hiroshima ja tieteen siunaukset
• Kuinka uskonnot syntyvät?

Vaikka olenkin suurimmaksi osaksi samaa mieltä Valtaojan kanssa ja siten Pihkalaa vastaan, niin on nostettava hattua sille miten jälkimmäinen pystyy puolustautumaan niin hankalia kysymyksiä vastaan. Ikävä kyllä menetelmä on usein harhaanjohtaminen, eli vastaus käsittelee eri aihetta kuin kysymys tai sitten vain käsitellään asioita varsinaisen kysymyksen ympärillä pääsemättä ikinä itse kohteeseen.

Mikäli tällainen vastakkainasettelu kiinnostaa, niin voin suositella molempia kirjoja lämpimästi. Pidin ensiksi lukemastani hieman enemmän, mutta se saattoi johtua suuremmasta innostuksesta tai jopa siitä, että kirja oli tavallinen sidottu versio, kun tämänkertainen on nidottu pokkariversio, jonka teksti on ikävän pienikokoista.

Loppuun en malta olla laittamatta pientä lainausta itse kirjasta. Valtaoja on ehtinyt pohtia valmiiksi, jos hän kuolemansa jälkeen joutuukin vastoin odotuksiaan vastaamaan sanomisistaan ja tekemisistään Jumalalle. Näin hän kaavailee lausuvansa:

"Sanoit itse, että hedelmistään puu tunnetaan. Ei ole minun vikani, että osoittauduit niin surkeaksi puutarhuriksi."

Tykästyin Valtaojan osuuksista niin paljon, että suunnittelen lisääväni lukulistalleni jonkun hänen omista kirjoistaan. Kotona maailmankaikkeudessa kuulostaa kiinnostavalta, ja ilmeisesti sen olisi voinut lukea näiden kahden pohjustukseksikin.

Kreetta Onkeli: Kutsumus

Kreetta Onkeli: Kutsumus

Sammakko 2010, 237 sivua.

Kutsumus löysi tiensä lukulistalleni etupäässä muiden bloggaajien merkinnöistä, joita ovat tehneet ainakin Marielka, Jenni, Ina ja anni.m. Myös aihepiirinä kirjailijan työ on kiinnostavaa, joten halusin itsekin nähdä mitä kirjailijat kertovat työstään. Toki oli selvää, ettei kyseessä olisi mikään dokumentti, mutta vaikkapa Hotakainen on kirjoittanut kirjoittamisesta Klassikossaan ja Ihmisen osassa, ja niistä molemmista pidin.

Onkeli oli minulle entuudestaan uusi tuttavuus kirjailijana. Nimen olen kyllä kuullut, mutta en juuti muuta. Kirjan takakannessa ja sisäliepeessä mainitaan vahvat päälauseet moneen kertaan. Ennalta en tiennyt mitä se oikein tarkoittaa, mutta nyt tiedän. Jos kyseessä on tietoinen tyylikeino, kuten arvelen, niin hyvä. Muutoin pilkkujen säästely vaikuttaa turhalta. Miksi katkaista virkettä turhan takia?

Koska olen ties kuinka mones bloggaaja tämän kirjan tiimoilta, niin en ala turhaan kerrata juonikuvioita tai kuvailla sisältöä, vaan siirryn suoraan kertomaan mielipiteeni: en oikein syttynyt. Ikäväksi koen sen, etten osaa sanoa tarkalleen, missä vika on. Ehkä kirjailijan arki ei olekaan niin kiinnostavaa kuin lukija saattaa kuvitella. Yhden seikan osaan sentään poimia irralleen: dialogeissa oli paikoitellen vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, kuka onkaan äänessä. Tarkkaavaiselle lukijalle se tuskin tuottaa ongelmia, mutta minä en etenkään väsyneenä ollut tarkkaavaisimmillani.

Kutsumus jätti minulle sellaisen tunteen, että Onkelin jokin muu kirja voisi upota minuun paremmin, ja voisin antaa mahdollisuudenkin. Ehdotuksia otetaan vastaan!

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Tammi 2010, 320 sivua.

Kuullessani tästä kirjasta ensimmäisen kerran ajattelin, että siinä on taas yksi julkimo, joka aikoo rahastaa nimellään. Vaikka arvostelut tämän käsityksen kumosivatkin, en jostain syystä innostunut tarpeeksi lainatakseni, tai ainakaan varatakseni kirjastosta, sillä hyllyssähän sitä ei vapaana ollut.

Läpi koko kirjan toimii kertojana noin viisivuotias Pete, eli kirjailija itse. Varsinaiseen juoneen ei kuulu mitään mullistavan erikoista, vaan kertomus on parin vuoden mittainen pätkä yhden pojan elämästä. Tavallisuudesta poikkeaa vain - ainakin toivon ettei sen tarvitsisi olla kenellekään tavallista - isän väkivaltaisuus. Samalla se muodostaa syyn, miksi tämä kirja on edes kirjoitettu.

Itse pari vuotta Franzénia nuorempana ovat lapsuusmuistoni varsin tuttuja (sitä väkivaltaisuutta lukuunottamatta). Tarinan edetessä palautetaan muistiin monta monituista 70-luvulle tyypillistä juttua, joiden huomaan vasta nyt olleen vain oman aikansa muotioikkuja. Oli sähköautoradat, pikkuautot muovisissa kouruissa, aivan liian hankalasti kiinnitettävät suksensiteet, avain roikkumassa kaulassa narussa, tetraedrin muotoiset Trip-mehupurkit, joista oli vaikeaa löytää pillinreikää, ja ne kaikki vaatteisiin ja ruokiin liittyvät seikat, joita ei osaa ajatellakaan erikoisina ennen kuin kuva maalataan takaisin silmien eteen. Tuttua, joskin ajasta riippumatonta, on ihastuminen oman luokan tyttöön ja eksyminen väkijoukkoon niin, että tavaratalossa kuulutetaan pienen Jori-pojan odottavan vanhempiaan jossain. Arvelen, että hieman nuorempi polvi, jolle kaikki nämä monituiset muistutukset eivät ole omakohtaisesti tuttuja, ei pidä kuvailua yhtä viehättävänä.

Paikoitellen alkaa tuntua hieman tylsältä: lukemista pitää yllä tieto siitä, että tylsyys on hyvä. Niin kauan kun on tylsää, ei ole pelkoa isän väkivallastakaan. Lukija näkee hienosti edessään lapsen, joka on tietämätön siitä mitä kotona nukkumaanmenon jälkeen tapahtuu. Samalla sitä yhä uudelleen toivoo, että tilanne laukeaisi jollain muulla tavalla. Hieman samaan tyyliin kuin Oatesin Kostossa alkaa tässäkin tuntea vihaa pahantekijää kohtaan ja haluaisi puuttua asioihin omakätisesti nyt heti. Se on hieno osoitus kirjailijan onnistumisesta työssään.

Silloin kun kirjan arvosteleminen alkaa tulla ajankohtaiseksi, vältän lukemasta siihen liittyviä arvosteluja ja muutakin, koska muutenhan oma arvosteluni olisi viime kädessä toisten arvostelujen kommentointia. Sen vuoksi en myöskään tiedä, kuinka suuri osa tästä on Franzénin omasta elämästä. Harmittomat kokemukset varmaankin suurilta osin, ja väkivaltaisuuden osalta voin vain toivoa sen olevan fiktiota. Valitettavasti arvaukseni on toinen. Kaikki sympatiani uhreille enkä malta olla lisäämättä, etten pidä väkivaltaisia miehiä juuri minään. Ei ole olemassa juuri suurempaa raukkamaisuutta kuin oman perheensä pahoinpitely. Juuri niiden ihmisten, joiden turvana nimenomaan tulisi olla.

Minun mielestäni Franzén debytoi kirjailijana paremmin kuin vaikkapa kollegansa Tiina Lymi. Jos suinkin jatkoa kirjailijanuralle seuraa, lupaan olla seuraavasta teoksesta innostuneempi heti alusta pitäen.


Aiemmin tästä ovat bloganneet ainakin Lumiomena, Kirjapeto, Hreathemus ja Anneli. Varoituksen sanana se, että suuri osa tekstistä on kirjoitettu murteella, joten jos se ärsyttää, niin kannattaa valita jotain muuta. Itsekään en tästä murteesta tykkää kuultuna, mutta luettuna se ei ärsyttänyt lainkaan.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Otava 2010, 141 sivua.

Valitettavasti en enää yhtään muista, millä perusteella tämän kirjan listalleni lisäsin, mutta ainakin Ina ja Anneli ovat bloganneet siitä aiemmin, joten mahdollisesti he ovat vaikuttaneet asiaan. Sain kirjasta erehdyksessä kaksi arvostelukappaletta, ja arvonnassa moni oli kiinnostunut tämän saamaan.

Vielä pari päivää sitten olisin sanonut tämän kirjan olevan novellikokoelma, mutta siinä itsessään kerrottiinkin sen olevan lyhytproosaa. En osaa kertoa mikä noiden kahden ero on, mutta käytän tätä jälkimmäistä ihan mielelläni; kuulostaahan se hienommalta mitä enemmän erilaisia nimiä osaa asioille antaa.

Heti ensimmäinen tarina tai teksti - en tiedä miten näitä pitäisi nimittää - on mainio. Alkupään teksteistä tulee mieleen jantelaisuus ja Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, hyvällä tavalla. Sitten aletaan käsitellä enemmän kirjailijuutta, mikä aluksi tuntuu tylsemmältä, muttei sekään aihe suinkaan pysy suvantovaiheessa, vaan nousee loppu kohti tukevasti siivilleen. Aihepiiri pysyy kaikissa teksteissä epäonnistumisten, häpeän ja ujouden ympärillä. Mm. seuraava näyte ei ollut parasta mahdollista ruokalaluettavaa, koska syöminen kävi jo vaikeaksi:

"Minustakin alkoi tuntua, että olin katsonut tämän kortin - ajanut aamuyön bussilla Lahteen ja Lahdesta lentokentälle ja noussut siellä Münchenin koneeseen ja vaihtanut Münchenissä Linzin koneeseen ja majoittunut esikaupungin homeelta haisevaan opiskelijahotelliin ja puhunut sitten Linzin kirjamessuilla kahdeksalle kuulijalle, joista kaksi nukkui ja kaksi kuului henkilökuntaan; kulttuuriviennin panos-tuotto-suhde näytti kohdallani kestämättömältä."

Minuun tällainen tyyli, missä omaa itseä ei säästellä, uppoaa hyvin. Onko se itseironiaa vai mitä, on yhdentekevää, sillä se toimii, ja kirjan parhaat kohdat ovatkin juuri niitä missä kirjailija kertoo päähänpistoistaan. Tai siis pikemminkin parhaat kohdat ovat vasta niitä, missä kirjailija tajuaa mitä oikein tuli tehneeksi. Television loputtomat sitcomit ovat hyvä osoitus siitä, että sellaiseen tilannekomiikkaan ei kovin herkästi väsy, kunhan jutut ovat uusia. Tammisella ne ovat.

Miinukseksi kirjalle on laskettava sen lyhyys. Tämä on jälleen sitä lyhytromaaniosastoa pituutensa puolesta, yhdellä istumalla vaivatta luettavaa, jos aikaa vain on. Olisin mielelläni lukenut lisääkin, joten ilmeisesti joudun lisäämään Tammistakin lukulistalleni.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

WSOY 2010, 173 sivua

Apatosauruksen maa on muistaakseni ollut useammassakin kirjablogissa, ja kirjailija pitää blogia itsekin. En oikein tiennyt mitä odottaa, sillä novellikokoelmia olen lukenut kovin vähän. En oikein tiedä mistä se johtuu, sillä tykkään kyllä lyhyistä tarinoista, ja parhaimmillaan ne voivat olla aivan ylivetoja. Ehkä syynä on se, että niitä joko julkaistaan tai kirjoitetaan kovin vähän, tai sitten ne eivät vain saa julkisuutta niin paljon että päätyisivät lukulistalle.

Takakannessa mainitaan mm. näin: "Absurdi lyhytproosakokoelma ylittää naurattamisen rajat terävillä huomioillaan ja inhimillisellä lämmöllään." Absurdi? Se ei luvannut hyvää, sillä olen sen verran yksioikoinen lukija (lieneekö insinööriyden vaiko peräti mieheyden syytä), että haluaisin tarinoissa olevan jokin selvä juju, joka aukeaa ennen seuraavan tarinan alkua. Kaikkein pahinta tarinassa voi olla se, jos sen luettuani mietin, mikä tämän idea nyt oli. Ideaksi voi riittää ihan pienikin juttu, yksi lause tai repliikki, jos se tuo hymyn kasvoille.

Apatosauruksen maa ei ole tasapaksu. Jotkut tarinat ovat siis parempia, ja väistämättä toiset ovat huonompia. Hyvistä jäi selvästi hyvä mieli, enkä halua valita yhtä ylitse muiden. Tykkäsin suurimmasta osasta, enkä osaa olla mainitsematta sitäkään seikkaa, että luin tämän yhden päivän aikana, vaikka paljon muutakin ehti tapahtua. Näin hitaan lukijan kohdalla se lasketaan väistämättä plussaksi.

Luolamies sytytti nuotion; Norsu! Norsu; Hieno ihminen, paitoja, Amy Kakkunen; Kitkerä - aistimellinen teos. Siinä suosikkejani. Tällaisten kirjojen kohdalla voisi olla mahdollista harkita poikkeusta siihen periaatteeseen, etten lue kutakin kirjaa kuin kertaalleen: aikaa kuluu lopulta kovin vähän, ja varsinkin nopeasti luetuista tarinoista voisi saada lisääkin irti toisella kerralla.

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Otava 2010, 152 sivua.

Tilasin tästä kirjasta arvostelukappaleen Otavan uutuusluettelon perusteella, mutta toden teolla kiinnostuin Leenan ja Tomomin blogikirjoitusten jälkeen. Kosto on lyhyt kirja, lähes pienoisromaani. Sen näkee jo siitäkin, että minunkin kaltaiseni hidas lukija lukee sen päivässä. Jos tilaisuus suinkin olisi antanut myöten, olisin lukenut sen yhdeltä istumalta.

Tässä näin taas kerran, miksi pidän suomalaisesta kirjallisuudesta enemmän kuin käännös-. Niin taitavia kuin suomentajat voivat olla, he eivät silti ole kirjailijoita, jotka tekevät suoraan teostaan juuri sellaiseksi kuin parhaaksi näkevät. En osaa osoittaa mitään yksittäistä esimerkkiä, mutta kieli ei vain lennä samaan tapaan kuin alun perin suomeksi kirjoitetussa kirjassa. Oates vaikuttaa niin hyvältä kirjailijalta, että englanniksi teksti olisi luultavasti vielä hienompaa. Ei sillä, että minä sitä hienoutta osaisin erottaa.

Tarinan aiheena on joukkoraiskaus sekä sen seuraukset niin tekijöille kuin uhr(e)illekin. Monikko suluissa siksi, että uhrin 12-vuotiasta tytärtä ei varsinaisesti raiskata, mutta hän joutuu yhtä lailla väkivallanteon uhriksi ja todistamaan tapausta. Minusta tämän kirjan juoni on melkeinpä yhdentekevä, sillä se ei tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, ei taidokkaasti rakennettua yhteen punoutuvaa, yllättävää käännettä, vaan on pikemminkin ennalta arvattavissa. Kirjan selvä vahvuus on siinä, miten se pitää lukijan tiukasti otteessaan ja kuvaa etupäässä tyttären tunteita ja havaintoja tapahtumista ja yhteisön reaktioista tapahtumiin.

Yhteisön reaktio on niin pöyristyttävän väärä, että lukija ei voi olla raivostumatta sitä kohtaan. Raiskaajat on helppo kuvitella eteensä ja toivoa, että voisi itse langettaa ja toimeenpanna heille rangaistuksen, nyt heti. Käsittämättömältä tuntuu se, miten ilmiselvästi syyllisiä miehiä voi puolustella. Vaikka kyseessä olisikin oma perheenjäsen, niin miten on mahdollista ummistaa silmänsä hänen kauhealta teoltaan? Lukijalle syntyvä reaktio on niin automaattisen itsestään selvä, että koko romaania voisi ajatella raiskauksen vastaisena pamflettina. Siinä tarkoituksessa se onnistuukin hyvin, sillä tämän luettuaan ei kerta kaikkiaan ole mahdollista kenenkään ajatella, että raiskauksessa voisi olla kyse pelkästään seksistä tai siihen pakottamisesta. Kyseessä on mitä julmin väkivallanteko, jonka henkinen puoli on jopa fyysistä pahempi.

Minulle suositeltiin samalta kirjailijalta Haudankaivajan tytärtä, ja luultavasti se olisi syytä lukea saadakseen paremman käsityksen kirjailijan taidoista, sillä niin hyvä kuin Kosto olikin, se oli kuitenkin vain suupala. Valtavan voimakas suupala.

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni

Minerva 2010, 296 sivua. 

Tällä kertaa on tavallisesta poiketen vuorossa romaanin sijaan tietokirja. Pääasiassa luen edelleen romaaneja (ja novellikokoelmia), mutta kiinnostavien tietokirjojen kohdalla aion jatkossakin tehdä poikkeuksia.


Näin kesällä sattumalta Esko Valtaojan telkkarissa jossain keskusteluohjelmassa. En ollut edes kuullut koko ihmisestä entuudestaan, vaikka hän ilmeisesti on tunnettu ihan maallikkopiireissäkin. Ohjelman aikana hän teki minuun vaikutuksen etupäässä ajatustensa ja asenteensa vuoksi. Vaikka onkin kovan luokan tähtitieteilijä ja tiedemies, oli asenne varsin nöyrä ja avarakatseinen. Yhdellä sanalla sanoen fiksu.

Jouduin (tai pikemminkin sain)  viime viikolla viettää aikaa kirjastossa tavallista enemmän, ja tulin sen vuoksi löytäneeksi hyllyn jossa oli kustantamojen uutuusesitteitä. Sellaisesta bongasin tämän kirjan, joka kuulosti oitis liian kiinnostavalta sivuutettavaksi: piispa ja tähtitieteilijä keskustelemassa uskonnosta ja sen aihealueen asioista. Olen itsekin viime vuosina pohdiskellut samoja asioita ystäväni kanssa, joten oli hyvin kiinnostavaa nähdä, mitä asioihin syvemmin perehtyneet keskustelijat saisivat irti.

Kyllähän he saavat. Lienee kuitenkin reilua mainita heti kättelyssä, että tämä on jo kyseisten herrojen toinen kirja samasta aiheesta, ensimmäinen valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2004. Itsekin olisin tätä tietoa arvostanut jo etukäteen, sillä on aika selvää että parhaat paukut ja tärkeimmät asiat on käsitelty jo ensimmäisessä teoksessa.

Tämän kirjan aiheita on mm. marttyyrius, moraali, lasten uskonnottomuus, nautinto, pahuus ja elämän tarkoitus. Erityisesti moraalin osuus kiinnosti minua, ja sitä käsitelläänkin sopivan laajasti. Keskustelua on mielenkiintoista seurata, ja molemmat osapuolet tuovat esiin minulle uusia näkökulmia, vaikka olen yrittänyt aiheita itsekin pohtia. Erityisesti historian tuntemuksessa heidän tietonsa päihittävät omani, ja siinä missä omat keskusteluni ovat olleet enemmän tuntumapohjalla, on näillä herroilla tukena faktaa selkänsä takana.

Tällaisessa asetelmassa tulee lukijana helposti valinneeksi puolensa jo ennalta, sillä kyse on loppujen lopuksi uskon asioista ja aiheista, joita ei yksiselitteisesti voi todistaa oikeaksi tai vääräksi, sillä muutenhan ei mitään keskusteltavaa olisikaan. Minun mielipiteeni fyysikon koulutuksen saaneena on lähes poikkeuksetta Valtaojan puolella. Luultavasti sen vuoksi tuntui moneen otteeseen siltä, että "siitäpä sait, piispa, mitä voit tuohon enää sanoa!", mutta ihailtavasti Pihkala kuitenkin löytää vastauksen. Minusta tuntui, että piispa oli yleensä altavastaajana, ja tässä kohtaa olisikin kiinnostavaa kuulla tuntuuko jonkun muun lukijan mielestä asetelma päinvastaiselta. Onko siis keskustelusta välittyvä tunnelma niin subjektiivinen vai ei. Tiedän, että nämä asiat herättävät joissain ihmisissä voimakkaita tunteita, enkä itsekään osaa täysin kylmästi suhtautua.

Niin kovasti kuin haluankin palata romaanien pariin, en usko malttavani olla lukematta ensimmäistä osaa Nurkkaan ajettu Jumala? (Edit: enkä malttanutkaan, arvostelu löytyy täältä.)

---

Tässä kohtaa totean myös edellisen blogimerkintäni kirja-arvonnan päättyneeksi. Tulokset merkitsen kyseiselle sivulle.

Kirja-arvonta

Minä sain erehdyksessä pari arvostelukappaletta kahteen kertaan, ja lupasin antaa ylimääräiset muille kirjabloggaajille. Jotta kirjat tulisi jaettua jotenkin muuten kuin vain nopein syö hitaimmat -periaatteella, niin ajattelin suorittaa arvonnan. Osallistua siihen voi kommentoimalla tätä tekstiä, ja samalla kannattaa mainita jos ei kumpi tahansa kelpaa, vaan haluaa juuri toisen. Osallistumisoikeus on vain kirjabloggaajilla, joten nyt eivät anonyymit kommentit kelpaa. Aikaa on epämääräisesti siihen asti, kunnes kirjoitan seuraavan arvosteluni tänne.


Jaettavat kirjat ovat Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia ja Juha Itkosen Seitsemäntoista.

---

Tulokset

Arvonta on suoritettu www.random.org/-sivulta löytyvän satunnaislukugeneraattorin toimiessa onnettarena. Tällä kertaa generaattori suosi Laurenia Tammisella ja Naakkua Itkosella. Voittajien toivotaan ilmoittavan osoitteensa.

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä

Tammi 2010, 252 sivua.

Tässä taitaa jälleen kerran olla kirjaston uutuuslistan satoa. Pitäisi varmaankin ryhtyä merkitsemään muistiin lähde tai syy, kun jotain lukulistalleen lisää. Kirjailija oli entuudestaan aivan outo, joten perusteena oli takakannen teksti.

Sami Ljud on konkurssin tehnyt nakkikioskiyrittäjä, joka on uudessa työssään postinkantajana. Viedessään kirjattua kirjettä hän havaitsee, ettei vastaanottajalla ole kaikki kunnossa, vaan tämä on kuollut. Hämmästyttävästi vainaja, seksuaaliterapeutti Petri Vall, muistuttaa kovasti häntä itseään, ja kiusaus astua tämän tuntemattoman miehen saappaisiin osoittautuu liian suureksi. Lentoemäntänä työskentelevä vaimo Lila joutuu vain toteamaan työmatkalta palatessaan, että miehensä on kadonnut tietämättömiin. Mainittujen kolmen henkilön lisäksi kirjassa on kertojana myös portugalilainen Maria sekä lentoasemalla olevaan Kohtaus-nimiseen taideteokseen liittyvät tapahtumat.

Kirja toi minulle vahvasti mieleen Jari Tervon teokset, ja minun lausumanani se on puhtaasti kehu. Kielen käyttäjänä Luntiala ei sentään yllä Tervon tasolle saakka, mutta yritystä on silläkin saralla, eikä se suinkaan jää puolitiehen. Eniten minua miellyttää tällaisissa kirjoissa se, kuinka juonikuviot punoutuvat yhteen, ja lopulta selviää miten kaikki asiat liittyvät toisiinsa, eikä ihan kaikki olekaan pelkkää sattumaa. Sitä odotellessa viihdyttävä tarinankerronta onkin tärkeää.

Jos kaikki Tervot on jo tullut luettua, niin tämä kirja toimii oikein hyvin seuraavaa julkaisua odotellessa. Aivan samalle tasolle se ei kaikilta osin yllä, mutta juonikuvio on taidokkaasti ja kekseliäästi kehitelty. Tätä on helppo suositella, ja samalla heräsi kiinnostus lukea kirjailijalta muutakin. Täytynee siis lisätä listalle, joka onkin viime aikoina lähtenyt pitenemään melkoista vauhtia.

Marjo Dufva: Elämä on vaarallista

 

Mikäli muistini ei petä, on tässä jälleen kirjaston uutuusluettelon satoa. Tällä kertaa ei teoksesta ollut tarjolloa muuta tietoa kuin että kustantajana on Books on Demand ja takakannen teksti, joka kaikessa suppeudessaan kuuluu näin:

Tarina on synkeän sarkastinen, vallan murheellinen ja paikoitellen kauhistuttavan väkivaltainen.

Näyteteksti:

...joka puolella oli luita ja muita ruumiinkappaleita. Eri asteisissa mätänemistiloissa olevia päitä ja pääkalloja vieriskeli hitaasti pitkin katuja...

Ei suositella lapsille eikä heikkohermoisille.

Lukiessa kiinnittyi ensiksi huomio ulkoasuun. Se on hyvin pelkistetty, ja tyyli on joko tarkoituksella valittu tai sitten se vain on. Teksti on kirjoitettu varsin suurella rivivälillä. Sen avulla on sivumäärä saatu kasvetettue 158:een, mitä noin lukeman puolesta voi juuri ja juuri sanoa romaaniksi ilman pienois-etuliitettä. Harvat rivit kuitenkin pakottavat liitteen käyttöön.

Parin sivun lukemisen jälkeen on jo selvää, että tämä ei ole ihan tavallinen kirja. Ilman takakannen mainintaa sarkasmista olisin jäänyt ihmettelemään mitä tyylilajia kirja oikein edustaa. Sarkasmia tosiaan on yllin kyllin, se ei jätä rauhaan hetkeksikään. Wikipedia mainitsee sarkasmista mm. näin: "Sarkasmi on etenkin kirjoitetun huumorin muotona vaikea, sillä ilman sarkasmiin usein liittyvää ei-verbaalista viestintää sen ymmärtäminen voi olla vastaanottajalle hankalaa." Tuo on hyvin sanottu, ja samalla tiivistää tämän kirjan olennaisen osuuden hyvin. Minuun kirjoittajan huumori ei uponnut, eikä muuta antia oikein ollut.

BoD oli minulle entuudestaan outo kustantamo, mutta ei enää. Kyseessä on siis palvelu, joka auttaa ihmisiä tekemään omakustanteita.

Valitettavasti en voi tätä kirjaa suositella.

Riikka Pulkkinen: Totta

Jos olenkin valinnut lukemistoani muiden blogien ja kirjaston uutuussyötteiden perusteella, niin tämän kirjan kohdalla siihen ei ollut tarvetta. Kirjaston uutuuksia toki seurasin, mutta kyse oli ainoastaan siitä milloin teos olisi varattavissa. Pulkkisen ensimmäinen kirja Raja oli niin vakuuttava, että seuraavan ilmestymistä oli syytä odottaa.

Totta (Otava, 2010) on Rajaa kevyempi aihepiiriltään. Minä luultavasti näin sen vähän liiankin kevyenä. Jos kahden edellisen lukemani kirjan aiheena on ollut homosuhde sodan aikana ja lapsen hyväksikäyttö, niin kontrasti hyväosaisten ihmisten "tavallisiin" tapahtumiin nähden on suuri. Jonkun kevyen huumorikirjan jälkeen olisivat tämänkin kirjan tapahtumat näyttäneet ihan toiselta.

Siinä missä Raja käsitteli eettisiä kysymyksiä, on Tottan aiheena sukupolvirajojen yli ulottuvat perheenjäsenten suhteet, kuolema sekä vuosikymmeniä sitten tapahtunut episodi, josta on vaiettu näihin päiviin asti.

Elsa on eläkkeellä oleva professori, jonka sairaus on terminaalivaiheessa. Tarinan kuluessa hän valmistautuu väistämättömään eri ihmisten kanssa, näihin kuuluessa etupäässä miehensä taidemaalari Martin, lääkäritytär Eleonooran ja tyttärentytär Annan. Mukana vilahtavat myös Eleonooran mies Eero, toinen tyttärentytär Maria sekä Annan poikaystävä Matias, mutta nämä ovat vain pienessä sivuosassa. Mitä silloin tehdään kun kuoleman läheisyys on melkein käsin kosketeltavissa, mutta ollaan silti toimintakykyisiä? Silloin tehdään juuri sitä mitä halutaan. Käydään puistossa, mökillä ja uimassa meressä. Muistellaan hyviä muistoja ja eletään niitä hetkiä uudestaan. Tunnelma on välittyy lukijalle saakka hyvin.

Toisen ulottuvuuden nykyhetken lisäksi muodostavat 60-luvulle sijoittuvat kappaleet, joissa pääosassa on Elsan ja Martin perheessä ollut kotiapulainen ja lastenhoitaja Eeva. Hänestä ollaan oltu hiljaa aina näihin päiviin saakka, kunnes Elsa päättää raottaa menneisyyden verhoa Annalle. Lapsenlapset eivät ole hänen olemassaolostaan edes tienneet, ja Eleonoorakin on ollut kovin pieni Eevan aikana. Mikä on ollut vaikenemisen syynä?

Usein kirjoja lukiessani minulle tulee mieleen, että "kyllähän tuollaista kykenisin itsekin kirjoittamaan." Ei suinkaan aina, mutta usein. Tämä kirja ei kuulu siihen usein-ryhmään. Jossain mainittiin kirjan julkaisun myöhästyneen vuodella kaavaillusta, koska kirjailija halusi sitä vielä hioa. Se työ kannatti, sillä teksti tuntuukin viimeistellyltä. Se on sujuvaa ja säilyttää tasonsa läpi koko teoksen. Huomioni kiinnittyi siihen, että aika monessa kohdassa on kuvailtu ihmisiä kirjoitusharjoituksen tapaan. Siten, että katsotaan ihmistä ja mietitään millainen hänen elämäntarinansa on. Nämä kuvailut eivät suinkaan tunnu harjoituksilta, vaan viehättivät minua suuresti. Toisessa tyylillisessä yksityiskohdassa minäkertoja kertoo itseensä liittyviä tapahtumia, joita ei kuitenkaan itse tiedä. Tällainen minäkertojan ja kertojan roolien sekoittaminen oli vielä edellistäkin enemmän minun mieleeni. Tässä pieni esimerkki:

"Hän huokaisee, painelee selkäänsä. Minä näen hänet vanhana. Menee vielä monta kymmentä vuotta ennen kuin hän kuolee. Hän kuolee valkeiden lakanoiden välissä, kun hänen ihonsa on jo ohut, mutta sitä minä en tiedä."

Jos jotain heikkoa täytyy löytää, niin lukujen alussa joutuu lähes poikkeuksetta miettimään, kuka onkaan kertojan osassa, ja toisinaan se selviää vasta turhan myöhään. Tämä huipentuu sivulla 286 alkavassa luvussa, joka otsikkonsa perusteella sijoittuu vuoteen 1967, mutta ainoan mainitun nimen perusteella minun mieleeni nousi epäilys siitä, onko kyseessä kuitenkin aivan eri ihmiset ja eri aikakin. Jos kellä kirja itsellään on, niin saa mielellään kertoa oman käsityksensä.

Suosittelen.

Kirjastojen puolesta

Tunnustetaan saman tien: olen hidas, tai ainakin liikkeellä kovin myöhään. Onneksi ei ole myöhäistä auttaa kirjastoja. Miksi kirjastoja pitäisi auttaa? Koska silloin kun julkisia palveluja karsitaan, höylätään, supistenaan tai mitä vain, on kirjasto aivan liian houkutteleva kohde. Kukaan ei voi valittaa jäävänsä paitsi jostain elintärkeästä vain siksi, että häntä lähin kirjaston toimipiste on lakkautettu tai säädetty sen aukioloajat toivottoman suppeiksi.

En tiedä onko kaikkein paras tapa auttaa kirjastoa pitämällä lainansa myöhässä ja maksamalla niistä sakkoa. Vaikka olisikin, niin en aio siihen ketään kannustaa. Sen sijaan kannustan kaikkia lainaamaan ahkerasti. Valkoisen kirahvin blogissa on esitetty haaste, johon osallistun itse ja heitän samalla eteenpäin kaikille tämän tekstin lukijoille.

Esitänpä tässä samalla oman kommenttini tuossa haaste-linkissä mainittuun kirjaston 150-vuotissyntymäpäiväjuhliin liittyen. Tässä linkissä kerrotaan Suomen ensimmäisen lainakirjaston avatun Vaasassa jo vuonna 1794, joten ilmeisesti kirjastojen syntymähetkeksi lasketaan jokin aivan muu ajankohta.

Niin tai näin, lainatkaa silti ahkerasti! Tässä oma saldoni:

Lainat: 12
Varaukset: 7

Lokakuun alusta lukien on lainoja kertynyt 16 ja vuoden 2010 aikana 136.