perjantai 27. joulukuuta 2013

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio - Kertomuksia seksistä ja väkivallasta 
Siltala 2011 
Sivuja: 379 

Seksiä ja väkivaltaa - mikäpä sen mielenkiintoisempaa olisikaan! Pelkän otsikon perusteella voisi kuvitella kyseessä olevan novellikokoelma, mutta Kyynelten kalio on silkkaa asiatekstiä. Tapahtuma-aika on 1600- ja 1700-luvuilla, ja tarkoituksena on yrittää kurkistaa sen ajan ihmisten sukupuolisuuteen, mutta perustuen muistiin kirjattuihin tositapahtumiin, eikä vain arvailuihin. Koulun historiantunneista mieleen nousee vain hämäriä muistikuvia sodista ja valloituksista ja tietysti ulkomaisista tapahtumista. Eri paikannimisiä rauhoja on solmittu vuonna sejase, mutta kiinnostavampaa olisi saada jonkinlainen käsitys ihan tavallisten ihmisten arkisesta elämästä, ja se puoli on syystä tai toisesta jäänyt minun kohdallani kovin köykäiseksi. Noitanaisen älä anna elää oli omasta aiheestaan kelpo katsaus, mutta herätti toisaalta lisää tiedonjanoa.

Kertomuksia on kirjassa yhteensä seitsemän, ja aiheina ovat mm. avioliiton ulkopuoliset suhteet, eläimiinsekaantuminen, masturbointi ja homous. Jokaisesta tapauksesta kerrotaan melko laveasti, viitaten myös mahdollisiin muihin vastaaviin tapauksiin. Tämä on pelkästään hyvä asia, sillä asiayhteydestä irrotettuna monetkin asiat kuulostavat nykyihmisen korvaan aivan kummallisilta, ja asiallinen käsittely onnistuukin ainoastaan aikakauden kontekstin huomioiden. Iltapäivälehtityyliin olisi helppo kirjoittaa skandaalinkäryisiä otsikoita, mutta jos kyse on ollut täysin tavanomaisista tapahtumista, niin ei ole oikein kauhistella aikojen takapajuisuutta tai sivistymättömyyttä tms.

Oikeuslaitoksen toiminta korostuu kaikissa kertomuksissa, mutta se on toki ymmärrettävää, koska se on ollut yksi niistä harvoista lähteistä, joilta on säilynyt luotettavaa tietoa ihan tavallistenkin ihmisten edesottamuksista. Kuninkaat, keisarit ynnä muu ylimystö ja aatelisto on aivan oma lukunsa, josta on kirjoitettu vaikka mitä, mutta sillä lienee vain vähän - jos sitäkään - tekemistä tavallisten ihmisten olojen kanssa. Toisaalta oikeuslaitos heijastaa myös sitä, millaisiin asioihin yhteiskunta on katsonut asiakseen puuttua ja miten ankarasti. Se on pakko todeta, että nykyajan löyhään moraaliin tottuneille ihmisille ei hyvä heiluisi!

Vaikka kyse on Suomen historiaan liittyvästä asiatekstistä, niin lähestymistapa on huomattavan rento ja käytännöllinen. Täsmälleen saman kirjan olisi voinut kirjoittaa myös tieteelliseen jargoniin verhoten ja samalla kätkien sen tavallisten ihmisten tavoittamattomiin. Keskisarjan kirjoitustyyli pitää kiinnostusta yllä, mutta hän perustaa näkemyksensä faktojen varaan. Olisi houkuttelevaa ryhtyä arvailemaan, mutta siitä hän on malttanut pidättäytyä. Esimerkiksi homouden lähestulkoon täysi näkymättömyys ennen 1800-luvun loppupuolta kuulostaa kummalliselta ja arvauksia voisi esittää suuntaan jos toiseenkin, mutta niitä ei kirjassa esitetä, vaan tuodaan esiin juuri tuon näkymättömyyden kiinnostavuus.

Olen lukenut useita populaarin fysiikan kirjoja, ja tätä pitäisin historian popularisointina. Jos ei-populaarit fysiikan kirjat olisivat pullollaan kaavoja ja yhtälöitä, ja niitä olisi vaikea ymmärtää ilman matematiikan tuntemusta, niin en tiedä millaisia vastaavat historiankirjat olisivat. Ehkä niissä ei selitettäisi asioita eikä asetettaisi niitä kontekstiinsa, ja lukijalta edellytettäisiin yksiä jos toisiakin pohjatietoja. Minä pidän tällaisesta helposti lähestyttävästä tietokirjallisuudesta, joka kuitenkin luo ainakin illuusion siitä, että asian on ymmärtänytkin.

Siispä peukku Kyynelten kalliolle, joka sai herätettyä mielenkiinnon Keskisarjan muitakin kirjoja kohtaan!

maanantai 23. joulukuuta 2013

Charles Bukowski: Postitoimisto

Charles Bukowski: Postitoimisto 
Suomennos: Kristina Rikman 
Kansi: Ilkka Kärkkäinen 
WSOY 1986, alkup. 1971 
Sivuja: 219 

Sain tämän kirjan aikoinaan palkinnoksi shakkiturnauksesta. "Aikoinaan" on tässä yhteydessä pätevä ilmaus, sillä en rynnännyt lukemaan sitä suin päin, vaan melkein vuosi sitten luin Bukowskin toisen kirjan, ja senkin yhteydessä jo muistelin tätä palkintokirjaa. Silloin en jaksanut innostua valtavasti ja tuntuikin siltä, että sekalaisten tarinanpätkien sijaan pitkäjänteisempi kertomus voisi olla onnistuneempi.

Kirjan päähenkilö on kirjailijan alter ego Henry Chinaski. Nykypäivän ihmiselle viitteeksi sopii Californication-sarjan päähenkilö Hank Moody, joka perustuu Bukowskiin itseensä. Rinnastus Chinaskin ja Moodyn välillä ei toimi aivan suoraan, sillä Chinaski on se, josta Bukowski on kirjoittanut, mutta samankaltaisuutta hahmoissa eittämättä on. Chinaski ei tunne huolta huomisesta, vaan elämä eletään päivästä toiseen. Autuaimmillaan se on silloin, jos saa käydä joskus kilparadalla, syödä - ja erityisesti juoda - hyvin, ja paneskella naisia silloin kun huvittaa. Muuta sisältöä elämällä ei oikeastaan sitten olekaan, mikä kuulostaa hieman surulliseltakin siinä valossa, että kaiken muun ohessa Chinaskista tulee isä kirjan kuluessa.

Edellä kuvatun valossa voi kuulostaa yllättävältä, että Chinaski käy myös töissä. Hän on kokeillut kymmeniä eri töitä, mutta jostain syystä päätynyt silti postitoimistoon. Vähän kerrassaan hän kuvailee postissa vastaan tulevia sadistisia esimiehiä, typeriä kollegoita ja idioottimaisia sääntöjä. Tietysti työ on myös kovin raskasta ja työpäivät pitkiä. Olenko minä ainoa, jonka mielestä tuon kaltaisen työn ja Chinaskin persoonan välillä tuntuisi ammottavan pohjattoman syvä ja toivottoman leveä kuilu? Toki hän välillä elättääkin itsensä pelkällä vedonlyönnillä, mutta siitä huolimatta päätyy postiin yhä uudestaan, eikä syynä edes ole se, etteikö vedonlyönti löisi leiville. Tai sitten hän ei ole rehellinen edes itselleen, vaan ainoastaan kuvittelee voittavansa.

Chinaski vaikuttaa ajelehtijalta, joka elää pelkästään seuraava känni näköpiirissään. Kunhan viinaa on päässä, voi tehdä jotain muutakin. Lähtökohtaisesti kankea postilaitos on tietysti hänelle mitä epäsopivin työpaikka, ja sen myötä tuleekin vastaan jokunen ihan hauska tilanne, mutta aika laimeaksi kokonaisuus silti jää. Aivan kuin Chinaski olisi niin saamaton, että epäonnistuu jopa hyödyntämään tarinassaan ilmeisen osuvaa ympäristöä. "Ihan kiva" ei riitä silloin, jos lottokuponkiin on jo pohjalle merkattu kuusi oikeaa numeroa: vain täysosuma lasketaan.

Kaikessa välinpitämättömyydessään Chinaski on ärsyttävä hahmo. Hän ei yritä mitään, mutta onnistuu koko ajan tuurilla. Eihän hänelle toki taskun pohjalle mitään jää, mutta eipä hän siihen tähtääkään. Ihmissuhteetkin ovat kulutustavaraa: jos yksi jättää, niin illalla kainalosta löytyy jo toinen samalla kun katse on kohdistettu kolmanteen.

En oikein osaa sanoa mikä on syynä, etten tälle liiemmin syttynyt. Ehkä siksi, että noista aineksista pitäisi saada aikaan enemmän, tai sitten en vain välitä pelkästään tuurin varassa seilaamisesta. Valkokankaalla tai telkkarin ruudussa tämä varmaankin toimii paremmin. Tällä haavaa en tunne tarvetta lukea Bukowskia enempää, mutta ei saa sanoa ei koskaan.

torstai 19. joulukuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää 
Suomennos: Leena Vallisaari 
Kansi: Helena Kajander 
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
Sivuja: 366 

Sain Jään joululahjaksi viime vuonna, mutta välin tahallani lukemasta sitä heti, koska halusin säästää osotettavissa olevan hyvän lukukokemuksen sopivaan hetkeen. Sitten kului aikaa, ja edelleen välttelin kirjaa samasta syystä, kunnes huomasin, että seuraava joulu on jo kolkuttelemassa ovelle, ja olisi vähän noloa lykätä lukemista edelleen. Tyytyväisyydekseni sain havaita lykkäilyn olleen ainakin perusteiltaan kunnossa.

Kirja alkaa pari vuotta viime sodan päättymisen jälkeen, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa ulkosaariston seurakuntaan. Paikka ei ole varsinainen palkinto, sillä juuri kukaan ei sieltä virkaa haluaisi, mutta Petter tuntee saapuneensa perille juuri sinne, missä hän haluaa elämänsä viettää. Vastaanottokin on innostunut, sillä luotolaiset tuntevat kyllä tilanteensa, ja haluaisivat pappinsa viipyvän paikallaan pidempään kuin vain siihen asti, että ehtii saada mukavamman viran jostain toisaalta.

Papin ja hänen perheensä elämää seurataan reilun kolmen vuoden ajan, ja ohessa tutustutaan muihinkin paikkakunnan asukkaisiin ja seutuun yleensä. Keskiössä pysyy kuitenkin papin perhe varsin arkiselta ja jokapäiväiseltäkin kantilta, minkä myötä saadaankin luettavaksi oivallinen kuvaus miljööstä. Sekä ajan että paikan kuvauksella on tärkeä osa, ja kuten kirjan saamasta palkinnosta voi ounastellakin, on kirjailija onnistunut siinä todella hienosti.

Juonensa puolesta Jää olisi tyhjentävästi kuvailtu muutamalla lauseella, eli se on kokolailla sivuseikka. Tärkeintä on tunnelman, paikan, ajan ja ihmisten kuvaus, ja kaikki niistä toimivat upeasti heti alkumetreiltä alkaen.

Takakannessa on painostettu merkillisen paljon ympäristössä vallitsevia "ikiaikaisia salaisuuksia ja voimia", jotka postinkantaja tuntee ja näkee. Minä pidin niitä sivuseikkana, joka kylläkin sopi kokonaisuuteen ihan hyvin, mutta olisin pärjännyt ilmankin.

Jos olisin jostain ihmeellisest syystä saanut valita viime vuoden voittajakirjan, niin en luultavasti olisi päätynyt Jäähän, mutta ymmärrän nyt oikein hyvin, että se tuli valituksi. Tämä ei ole minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuuden lajia, mutta on silti silkka nautinto lukea tällaista välillä, eriroten näin hyvin toteutettuna.

torstai 12. joulukuuta 2013

Kaitaro & Roinila (toim.): Filosofin kuolema

Timo Kaitaro & Markku Roinila (toim.): Filosofin kuolema 
Kansi: Annaleena Hakatie 
Summa 2004 
Sivuja: 342 

Filosofeilla on usein moninaisia ja monisyisiä näkemyksiä kuolemasta. Mutta miten he suhtautuvat siihen silloin, kun kyse onkin ihka omasta kuolemasta, ja vieläpä hyvin pian tapahtuvasta? Tässä kirjassa kerrotaan yhteensä 40 tarinaa filosofin ja kuoleman kohtaamisesta, aina antiikin ajoilta nykypäivään saakka.

Ymmärrettävästi kertomukset kunkin filosofin henkilökohtaisista kokemuksista tarkentuvat huomattavasti sitä mukaa, mitä tuoreemmasta tapauksesta on kyse, ja sen myötä usein nousee myös kertomuksen kiinnostavuus. Vanhimpien filosofien kohdalla on pitkälti kerrottu vain ko. herran oman filosofian suhteesta kuolemaan. Onneksi poikkeuksiakin on, ja esim. Sokrateen kuolema on varsin tarkasti tiedossa. Kiinnostavimmat tapaukset olivat sellaisia, joissa on yleensäkin tapahtunut jotain kertomisen arvoista. Eihän siitä voikaan kovin kummoista tarinaa saada aikaiseksi, jos vanhus kuolee rauhallisesti ja luonnollisesti kotonaan.

Eipä tämä kirja juurikaan ajatuksia herättänyt, lähinnä heräsi kiinnostus tutustua joidenkin filosofien ajatuksiin paremminkin, mutta heti samalla seurasi lannistuminen, kun kyse olisi niin toivottoman laajasta ja työläästä urakasta.

Ilmeisesti tällä kirjalla olisi jonkinlainen sisarteoskin, nimeltä Kuoleman filosofia. Se kuulostaakin kiinnostavammalta.

perjantai 6. joulukuuta 2013

George Gamow: Herra Tompkins fysiikan ihmemaassa

George Gamow: Herra Tompkins fysiikan ihmemaassa
Art House 1999, alkup. 1965 
Sivuja: 192 

Taas on luvassa populaaria fysiikkaa, tällä kertaa ulkomaisen kirjoittajan kynästä. Herra Tompkins on varsin perinteikäs hahmo, joka on seikkaillut Gamowin teoksissa jo 1940-luvulta saakka. Tämä kirja on suomennos alkuteoksesta Mr Tompkins in Paperback vuodelta 1965, joka puolestaan on täydennetty versio kirjoista Mr Tompkins in wonderland (1940) ja Mr Tompkins explores the atom (1945). Kirjoittajalla on fysiikan saralla muitakin ansioita kuin pelkkä tieteen popularisointi; hän mm. ennusti kosmisen taustasäteilyn olemassaolon, joka on vahva todiste alkuräjähdysteorian puolesta.

Moderniin fysiikkaan kuuluu arkipäiväisen elämän kannalta täysin vieraita osa-alueita kuten suhteellisuusteoria ja kvantti-ilmiöt. Gamowin lähtökohtana on ollut viedä päähenkilö herra Tompkins unissaan maailmaan, jossa joillekin fysiikan perusvakioille kuten valon nopeudelle tai Planckin vakiolle on annettu niin paljon poikkeava arvo, että ilmiöt kuuluvatkin arkipäivään.

Vierailukohteina on esim. kaupunki, jossa valon nopeus on vain 15 km/h, ja vaikkapa pyöräilijät näyttävät kummallisen lyhyiltä. Hauska on myös maailmankaikkeus, joka on läpimitaltaan vain muutama kilometri. Biljardinpeluu näyttää kovin erilaiselta, kun pelivälineet onkin tehty aineesta, jolle Planckin vakio on niin suuri, että liikkuvat pallot eivät enää näy tarkasti.

Lähestymistapa on mitä mainioin, ja samalla eittämättä selkein ja helpoimmin käsitettävä, joka minulle on vastaan tullut. Ensimmäiseksi kosketukseksi näihin ilmiöihin tämä sopii hienosti. Minä olen ehtinyt lukea samoista aiheista jo kirjan jos toisenkin, mutta Gamowin esitystapa kykeni edelleen valaisemaan asioita lisää, vaikka ainuttakaan uutta asiaa ei vastaan tullutkaan.

Suosittelisin mieluusti tätä kirjaa ensikosketukseksi populaariin moderniin fysiikkaan lukijale, jolla ei ole välttämättä taustatietoja lainkaan, ellei kirja olisi niin vanha. Esim. suhteellisuusteorian osalta artikkelit olivat käsittääkseni aivan kurantteja edelleen, mutta erityisesti hiukkasfysikan osalta pahan kerran vanhentuneita. Esim. protoni ja neutroni esitellään alkeishiukkasina ja Gamow jopa pitää erittäin todennäköisenä sitä, että ne sitä myös ovat, mutta nykylukija tietää asian olevan toisin. Tietääkseni ainakin jostain Gamowin kirjasta on tehty ajantasaistettu versio, ja mahdollisuuksien mukaan se lieneekin parempi valinta.

Hauskojen ja valaisevien tarinoiden lisäksi oli kiinnostavaa nähdä, miten oman aikansa huippufyysikko onkaan asioita kuvaillut sen ajan parhaan tietämyksen valossa. Voisi lyödä vaikka vetoa, että Gamow itse olisi antanut merkittävän osan parillisista elimistään, jos olisi saanut nähdä ja tietää sen, mitä fysiikasta nykyään tiedetään. Siinä valossa lukijakin tuntee itsensä onnekkaaksi, kun tietää niiden olevan ulottuvillaan.

Kernaasti näkisin herra Tompkinsin jatkavan seikkailujaan tuoreimpien saavutustenkin osalta. Suomennettu on ainakin vuonna 2001 kirjoitettu Herra Tompkinsin uusi maailma. Sekin täytynee laittaa lukulistalle.



keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Marko Leino: Saasta

Marko Leino: Saasta 
Kansi: Markko Taina 
Teos 2013 
Sivuja: 513 

Saasta on inhottava kirja. Takakannessa mainitaan pääosassa olevan aviopari Mikko ja Tiina, jotka ovat menettäneet tyttärensä Saanan pari vuotta sitten. Tosiasiassa pääosassa on 14-vuotias valkovenäläinen teinityttö Anzelika, joka joutuu sattumalta ihmiskaupan uhriksi ja päätyy prostituoiduksi Viroon ja lopulta Helsinkiin. Kirjan inhottavuus johtuu siitä, että Anzelikan tarina kerrotaan varsin tarkasti - yksityiskohtiakaan sensuroimatta - ja toisaalta siitä, että valitettavasti kuvaus on todenmukainen.

"Pääosapariskunnasta" Mikko on isä, joka ei pääse tyttärensä menetyksestä yli, vaan perehtyy parhaansa mukaan muiden kadonneiden koulutyttöjen tapauksiin. Taksikuskin työn kautta hän myös törmää Anzelikan asiakkaaksi halajavaan mieheen, jota ei voi sietää ja päätyykin ottamaan oikeuden omiin käsiinsä. Teksti on kirjoitettu tyyliin, joka pitää Mikon toimintaa ymmärrettävänä ja tuntuu antavan sille jopa oikeutuksen, vaikka tosiasia on, ettei hän maailmaa paremmaksi saa.

Sivuosissa ovat varhaisnuorten seksuaalivalistaja Kristian, jonka kautta päästään kurkistamaan pedofiilin edesottamuksiin sekä itseään Kuninkaaksi kutsuva Janne, joka puolestaan on useiden katoamistapausten takana, mutta on ihan silkka sadistinen sarjamurhaaja. Etenkin jälkimmäisen osuus tuntuu kovin irralliselta, vaikka tietysti onkin väkisin liitetty muihin, ja on sinällään ihan kiinnostavaa luettavaa.

Hesarin arvostelussa ihmeteltiin sitä, miksi Leino on päätynyt mässäilemään inhottavuuksien yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Minusta se on paikallaan, sillä juuri todenmukaisuus tuo tälle arvoa, ja katseen kääntäminen toisaalle tai asioiden kaunistelu ainoastaan vähättelisi itse ilmiöitä. On helppo kauhistella asiaa yksittäisten pahojen ihmisten kantilta, mutta tosiasiahan on se, että ihmiskauppa saa alkunsa valtavien varallisuuserojen luomasta rakenteellisesta väkivallasta, ja välillisesti siihen syyllistyvät kaikki rikkaiden maiden asukkaat. Kieltämällä tällaisten aiheiden käsittelyn ja kieltäytymällä lukemasta todenmukaista tekstiä saadaan ainoastaan syvennettyä sitä eriarvoisuuden kuilua entisestään. Tässä nimenomaisessa tapauksessa kylläkin kyse on viihdekirjallisuudesta, ja voikin uhrata ajatuksen sille, millaisten aiheiden parissa oikein viihdymmekään.

Minun kohdallani tämä täytti tehtävänsä: kirja piti otteessaan, ja vaikka välillä tulikin surullinen olo esitettyjen ihmiskohtaloiden puolesta, niin silti teki mieli lukea lisää. En osaa kuvitella, että pystyisin lukemaan yksinomaan tällaisia kirjoja, mutta välillä tuntuu uppoavan varsin mainiosti.

Kuka tätä kaavaileekaan luettavaksi, niin painotan nyt vielä, että kyse ei tosiaankaan ole mistään hyvän mielen kirjasta, vaan tasan päinvastoin. Kannattaa valmistautua rankkaan lukukokemukseen.


tiistai 26. marraskuuta 2013

Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo

Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo
WSOY 2003
Sivuja: 278 

Olen aiemmin lukenut viisi Enqvistin kirjaa, ja pitänyt jokaisesta. Melkein saman verran on vielä lukematta tämän jälkeenkin. Pikkuhiljaa minua alkaa kiinnostaa yhä enemmän se, kykeneekö hän kirjoittamaan lainkaan, jos ehdoksi asetetaan, että uskonnosta pysytään erossa.

Kosmoksen hahmo käsittelee nimensä mukaisesti ensisijaisesti maailmankaikkeutta, tai tarkemmin sanoen tieteellistä käsitystä maailmankaikkeuden rakenteesta ja historiasta kautta aikojen. Tämän tiimoilta Enqvist tekeekin jälleen kerran ansiokasta työtä: hän saa takuuvarmasti vaikeat asiat kuulostamaan ymmärrettäviltä. Todennäköisesti lukija ei niitä oikeasti kunnolla käsitä, mutta ainakin luulee ymmärtävänsä, ja vähintäänkin uskoo, että riittävän matemaattisen ja fysikaalisen tietämyksen saatuaan voisi ymmärtää.

Olen lukenut useita vastaavaa aihetta sivuavia ja käsitteleviäkin populaareja tiedekirjoja, mutta silti tässä tuli paljon uutta tietoa; sekä kokonaan uutta että sellaista, jonka Enqvist onnistui selittämään aiempaa paremmin. Myös tämän kohdalla pätee sama, minkä olen maininnut aiemminkin: tämä kirja vaatii pohjatietoja. Lukion laaja fysiikka ainakin riittää helposti, mutta jos et erota positronia neutronista, et osaa suoralta kädeltä sanoa onko gravitaatio sähkömagneettista vuorovaikutusta voimakkaampi vai heikompi ja tähtien elinkaarten vaiheetkin ovat hämärän peitossa, niin kannattaa aloittaa jostain toisesta kirjasta. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että pohjatietojen avulla tästä saa enemmän irti, vaan myöskin siitä, että tarjolla on rutkasti kiinnostavaa luettavaa, joka joka tapauksessa kannattaa lukea ensin.

Sitä ei käy kieltäminen, etteikö tällainen kosmologista maailmankuvaa kokonaisvaltaisesti käsittelevä kirja liittyisi myös uskontoihin. Sikäli uskonto-osuudet ovat perusteltuja, etenkin kun aihetta on kevyesti hipaistu myös filosofiselta kannalta. Siitä huolimatta en voi välttyä ajatukselta, että olen lukenut tämän saman vuodatuksen ennenkin, enkä pelkästään yhtä kertaa vaan useamminkin. Jaan edelleen Enqvistin näkemyksen siitä, että tieteellisessä maailmankuvassa ei ole jumalille tilaa, mutta onko sitä pakko toitottaa jokaisessa kirjassa? Selvästikin olen lukenut hänen teoksiaan väärässä järjestyksessä, sillä tämä kritisointi ei varsinaisesti kuulu tämän kirjan yhteyteen, vaan koskee Enqvistin tuotantoa laajemmin. Joka tapauksessa hänen kriittisyytensä uskontoja kohtaan on tässäkin kirjassa niin laajaa, että sen voi sanoa eksyvän itse aiheesta.

Viimeisimmässä kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan hän keskittyy pelkästään uskontoihin. Nyt kun olen nähnyt, miten paljon hän onkaan ehtinyt kirjoittaa uskontoja vastaan, ei väite siitä, että hänen mielestään uskonnot olisivat mielenkiinnoton kysymys, enää ole millään muotoa uskottava. Yhden kirjan voisi ymmärtääkin, mutta sen jälkeen kirjoittaja toteaisi vain tuoneensa oman kantansa julki ja aiheen olevan hänen osaltaan käsitelty. Enqvist sen sijaan näyttää palaavan uskontoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Sinänsä en näe siinä mitään pahaa, mutta mielestäni olisi johdonmukaista tehdä se asianmukaisen otsikon alla ja myöskin tunnustaa itselleen, että aihe on hänelle merkityksellinen. Jos ei muuten, niin ainakin mieltä kiinnostavana vastustajana.

Niille, jotka ovat Enqvistiä ennenkin lukeneet, voin kirjaa lämpimästi suositella. Ensikosketuksena se tuskin on otollisin. Jos saisin itse aloittaa alusta, niin etenisin kronologisessa järjestyksessä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Mikko Rimminen: Hippa

Mikko Rimminen: Hippa
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2013
Sivuja: 245 

Olen aiemmin lukenut Rimmisen Nenäpäivän. Se oli minusta huvittavaa kohellusta ja tykkäsin myös kirjailijan itse keksimistä sanoista, jotka hauskasti kuvasivat merkityksensä sillä, miltä ne kuulostivat. Olin kuitenkin sitä mieltä, että Rimminen kiikkui aivan veitsenterällä sen suhteen, onko teksti vielä hauskaa vai ampuuko se yli. Muistelen monen muun bloggaajan olleen kanssani eri mieltä, enemmistön kääntyessä sille puolelle, että yli meni vaihtelevan korkealta.

Edellä mainitussa valossa voisi kuvitella, että kirjailija olisi seuraavassa kirjassaan huumorin suhteen varovaisempi, eikä toisaalta ryhtyisi yrittämään jo Finlandia-palkinnon saanutta kirjaansa ainakaan sillä samalla kaavalla. Näin tehdessään kuvittelija olisi kuitenkin väärässä, sillä Rimminen on kirjoittanut kirjan, joka yrittää tehdä saman kuin Nenäpäivä, mutta sekä kohellusta että omilla sanoilla kikkailua on lisätty reilulla kädellä.

Kirjassa on jonkinlainen juonentapainen, mutta se on täysin yhdentekevä, sillä se on olemassa vain, jotta olisi tekstiä sanakikkailua varten. Tapahtumiin sisältyy jatkuvaa, loputonta kohellusta, eikä kukaan tunnu joko kuulevan tai ymmärtävän toisten puhetta, sillä puheenvuorot alkavat aivan liian usein sanoilla "häh", "täh", "mitä vittua" tms. Tämä piirre korostuu jopa niin paljon, että voisi kuvitella kirjan kustantajan olevan Teoksen sijaan Diktaattori. Jos sanakikkailu jätetään huomioimatta, niin Hippa eroaakin Juha Vuorisen tekeleistä ainoastaan siinä, ettei edellisessä ole poikkeavan voimakasta painotusta sellaisten käsitteiden kuin "paska" ja "perse" ympärillä.

En oikein jaksa ymmärtää, miksi tämä kirja on ylipäätään pitänyt kirjoittaa. Raha on varmaankin ollut liikkeellepanevana voimana, sillä ilmeisesti Finlandiapalkintoa seuraava romaani myy riittävästi riippumatta siitä, millainen väkerrys se on. En jaksa uskoa, että Hippaa olisi ikinä julkaistu, jollei kirjoittaja olisi riittävän nimekäs.

Kirjan sivulla 16 rouhitaan tietä nastarenkailla ja vain hetkeä myöhemmin sivulla 23 jo suditaan samalla autolla kesärenkailla. Ajattelin aluksi jättää huomauttamatta koko seikasta turhana nillittämisenä, mutta valitettavasti se kuvastaa koko kirjaa: kunhan on jotain tullut kyhättyä.

En suosittele.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää - Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671 
WSOY 2013 
Sivuja: 277 

Noitavainojen kiinnostavin puoli on mielestäni se, miten heppoiselta kuulostavin perustein siitä onkaan aikanaan voitu ihmisiä syyttää. Leena Virtasen kirjoittama tietokirja kertoo muutamasta ahvenanmaalaisesta tapauksesta 1600-luvun loppupuolelta. Tietolähteenä ovat olleet mm. kyseisten tapausten tuomiokirjat, eli jos vain ymmärsin oikein, niin se sama, mitä tuomioistuimessa on tapausten käsittelystä muistiin merkitty. Sikäli lähdettä voi pitää mahdollisimman luotettavana, kun välissä ei ole kertojia lainkaan, ja epäilyksen siemenelle on sijaa ainoastaan siinä, onko asiat kirjoitettu tuomiokirjaan suoraan.

Matz Påhlsson syyttää naapuriaan Maria Clasdotteria kahdeksan ruislyhteen varastamisesta. Karistaakseen epäilyt ja löytääkseen oikean syyllisen Maria kääntyy Karin Persdotterin puoleen, joka uskoo kykenevänsä selvittämään tekijän "katsomalla". Syyttävä sormi osoittaa Hans Anderssonin poikaan Johan Hanssoniin. Andersson ei sulata syytöstä, vaan asia päätyy käräjille, missä kihlakunnantuomari Nils Psilander kiinnostuu tavasta, jolla Maria on syyllisen löytänyt. Ruislyhteet jäävät sivuseikaksi, kun Psilander alkaakin syyttää Karinia noituudesta.

On tosiaan karua luettavaa nähdä, millaisin perustein tosiaan on noituustuomion voinut saada. Jos toinen noituudesta tuomittu kertoi nähneensä epäillyn Blåkullassa - paikassa jonne noidat tunnetusti lensivät noitasalvalla voideltujen eläinten avulla irstailemaan paholaisen kanssa - oli asiaa jo syytä tutkia tarkemmin. Sillä ei niinkään ollut väliä, millaisen painostuksen tai ihan rehellisen kidutuksen jälkeen ilmianto oli saatu. Niinikään samoin keinoin syytetyltä itseltään puristetut tiedot luettiin häntä vastaan, ja varsin vahva näyttö oli myös noitamerkki, jokin ihossa oleva poikkeava kohta. Vaikkapa luomi tai syntymämerkki kelpasi siihen oikein hyvin.

Muiden ihmisten antamat todistukset olivat niinikään tärkeitä. Kaikenlaiset taikauskot yleensäkin olivat valloillaan, ja yksi jos toinenkin pyrki parantamaan onneaan esim. karjan tai sadon suhteen taikakeinoihin turvautumalla. Jos hän sattuikin siinä onnistumaan, niin naapurista tuntui siltä, että toisen menestys oli hänen omastaan poissa. Vallalla oli nimittäin uskomus, että onnen määrä on vakio, jolloin jonkun saadessa onnenpotkun oli se väistämättä toiselta pois. Tällainen johti tietysti kateuteen, ja mikäs sen parempi kuin päästä rankaisemaan naapurin hannuhanhea oikein käräjillä saakka. Mokomaa noitaa.

Edellä kuvattu kuulostaa nykyihmisen korviin niin typerältä, että onkin selvää, että ihmisten maailmankuva on ollut tyystin erilainen. Kirjoittajakin tuo tämän seikan esiin ja mainitseekin joitain tärkeitä valaisevia esimerkkejä vallinneista oloista ja asenteista, kuten tuon mainitun onnen nollasummapelin. Ei siis ole oikein ryhtyä tuomitsemaan tuon ajan ihmisiä kiihkoilijoiksi tai koko oikeuslaitosta epäoikeudenmukaiseksi, jollei ensin pysty asettautumaan aikalaisten asemaan. Minulle heräsikin kiinnostus kuulla lisää siitä, millaista elämä tuolloin oikein onkaan ollut.

Tämä on eittämättä tietokirja, mutta paikoitellen kirjoitettu kaunokirjalliseen tapaan. Se elävöittää tekstiä tuntuvasti, ja toimii niin hyvin, että olisi voinut käyttää jopa enemmänkin. Joku toinen kirjoittaisi asiat suoraan romaanin muotoon pitäytyen tiedetyissä tosiasioissa, mutta sellainen teos ei kylläkään enää olisi tietokirja lainkaan.

Tämä oli ihan mielenkiintoista luettavaa. Voisin suositella heille, joita kiinnostaa varhaisen modernin ajan ihmisten elämä.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthy: Tie
Suomennos: Kaijamari Sivill
WSOY 2008, alkup. 2006
Sivuja: 239 

Menetetyn maan ja Veren ääriin jälkeen oli selvää, että lukisin ennen pitkää myös Tien, jota noiden kahden muun kommenteissa tunnuttiin kehutun.

Maailmanloppu on tullut. Miten se on tapahtunut, mistä johtunut ja miten totaalista tuho on, jää hämärän peittoon, mutta tähän se sopii pelkästään hyvin. Isä kulkee pienen poikansa kanssa pitkin tietä ostoskärryjä työntäen. Kärryissä on kaikki mitä heillä on. Ympärillä on kaikki kuollutta: ei ole lintuja tai ötököitäkään, puut ja kasvit ovat kuolleita, ja joka paikassa on tuhkaa. Poika ei muista muunlaista maailmaa lainkaan. Hän ei ole nähnyt aurinkoa eikä kuullut lintujen laulua, eikä liioin omaa kokemusta ystävällisistä ihmisistä, joita ei tarvitsisi pelätä.

He kulkevat tietä pitkin kohti merta. Oppaana heillä on resuinen kartanrepale, eivätkä he ole edes aivan varmoja siitä, missä ovat. Miksi he kulkevat merta kohti, jää lukijalle paljastamatta, mutta oikeastaan sillä ei edes ole väliä. Heidän on pakko kulkea eteenpäin, koska paikalleenkaan ei voi jäädä. Missään ei ole mitään pysyvää. On vain harvoja ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti pysytellä hengissä vielä huomiseen. Tulevaisuutta on olemassa ainoastaan niin pitkälle, kuin mukana olevat eväät riittävät. Mikään paikka ei ole elinkelpoinen, sillä koska kaikki on kuollutta, voi ravintoa saada vain löytämällä jo läpikotaisin pengotuista taloista muilta jostain syystä huomaamatta jääneitä säilykkeitä, tai tietysti metsästämällä. Ei - ei eläimiä ollutkaan, mutta ne eivät olekaan ainoa asia, jota voi metsästää.

En voi kuin ihailla, miten vähäeleisesti McCarthy onnistuu luomaan kirjan tunnelman. Maailma on synkkä ja epätoivoinen paikka. Järki sanoo, ettei elämä siellä ole elämisen arvoista. Ainoa tekijä, joka estää luovuttamasta on se perusteeton optimismi, entä jos sittenkin jossain olisi vielä jotain... Päähenkilöistämme isä jaksaa yrittää ainoastaan pojan vuoksi. Hän itse olisi luovuttanut jo aikapäiviä sitten, mutta poika ansaitsee edes yrityksen. Vaikka elämykset ovatkin vain sellaisia kuin uiminen jääkylmässä vedessä, hätäraketin laukaisu tai ikivanha tölkillinen kolajuomaa, niin pojan maailmassa ne ovat suuria juhlatapahtumia, ja kieltämättä sykähdyttävät lukijaakin.

En muista lukeneeni toista kirjaa, jota ei ole jaettu pienempiin kokonaisuuksiin lainkaan. Tässä on kyllä lyhyitä, yleensä vajaan sivun mittaisia nimettömiä kappaleita, jotka on erotettu toisistaan ylimääräisellä rivinvaihdolla, mutta ei mitään muuta. Ei ensimmäistä tai toista osaa tai lukua, ei mitään nimettyä. Vain tasaisesti tulevia kappaleita toisensa perään. Tämäkin seikka korostaa kirjan kuvaamaa maailmaa: ei siinäkään ole mitään rakennetta, kaikki on yhtä ja samaa, eikä ole erotettavissa ajanjaksoja. On vain nyt, ja ehkä vielä huominen.

Kirjan synkkyys ja toivottomuus toivat mieleen Nälkävuoden. Siinä oli toki kyse "vain" katovuosista, mutta seuraavaan satoon oli joka tapauksessa matkaa liian paljon, ja ihmiset olivat toisten armon ja oman onnensa nojassa. Nälkävuosi oli loistava, mutta tämä on vieläkin parempi. En ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, mutta täytynee se katsoa pikapuolin. Oman arvioni mukaan filmatisoinnilla on erinomaiset edellytykset onnistua.

***

Tällainen maailmanloppu antaa tarinan ohessakin ajattelemisen aihetta. Tässä toteutuu täydellinen anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa vahvat erottaa heikoista sillä, että he kuolevat muutaman päivän myöhemmin. Väkisin tuli mieleeni sellaiset yksityiset bunkkerit, joita jotkut ilmeisesti ovat rakentaneet pihoilleen tai kellareihinsa. Rakentaneet - miksi? Jos tällainen maailmanloppu tulisi, niin tekisikö bunkkeri autuaaksi? Jos siellä saisi möllöttää yksinään niin, että aivan kaikki muut olisivat kuolleita, niin bunkkeriin investointi olisi antanut vain ja ainoastaan sen, että sen asukas saisi todeta joutuvansa lähtiessään sammuttamaan valot. Jos hän ei olisikaan ainut henkiin jäänyt, mutta ainoa, jolla on bunkkeri ja kutakuinkin kunnollinen varustautuminen, ei se olisi paljonkaan autuaampaa: muut epätoivoiset tietenkin tekisivät kaikkensa päästäkseen osallisiksi ravinnosta ym. varannoista, jolloin asukas joutuisi sotimaan yksin kaikkia muita vastaan, ja vihollinen olisi todellakin valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos taas eloonjääneitä olisi enemmänkin, niin silloin ei kyseessä olisi enää samanlainen maailmanloppu.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Antti Tuuri: Surmanpelto

Antti Tuuri: Surmanpelto 
Otava 2008 
Sivuja: 205 

Vuoden 1918 alussa Uuteenkaarlepyyhyn perustetaan väliaikainen vankileiri venäläissotilaille. Tiloina saa toimia seminaari, jonne sullotaan lähes parituhatta vankia. Upseereita ei sentään laiteta samaan tilaan miehistön kanssa, he asuvat mukavammin kaupungilla.

Kirja alkaa, kun vankeja tuodaan leirille. Kertojana on 17-vuotias Pauli, jota on pidetty liian nuorena varsinaisiin sotatoimiin, mutta vanginvartijana hänen arvellaan selviävän. Hän osaa vain huonosti ruotsia ja venäjää; seikka joka ei ole eduksi 900 asukkaan ruotsinkielisessä kylässä, jossa pitäisi vahtia pariatuhatta venäläistä.

Kirja perustuu tositapahtumiin, ja niinollen Paulin tehtäväksi jää   toimia silminnäkijänä ja tuoda tapahtumat lähemmäksi lukijaa. Hänen roolinsa jää pieneksi ja tavallaan nimettömäksi, mutta muuttaa etäisen historiankirjoituksen todelliseksi ja vie lukijan paikan päälle arvioimaan omaa suhtautumistaan tapahtumiin.

Tällaiselle väliaikaiselle vankileirille päätyminen ei ollut sotilaalle kovin kummoinen meriitti, ja sen vuoksi vartijoina olikin mm. nuorukaisia vailla minkäänlaista koulutusta; he olivat siellä vain, kun eivät rintamallekaan kelvanneet.

Vastaavasti leirin johtotehtävätkään eivät olleet meriitti kokeneille sotilaille ja jopa upseereille. Leirin ensimmäinen komendantti lähtikin tukka putkella muihin tehtäviin heti, kun tilaisuus sujinkin koitti. Hänen tilalleen tuli vanha upseeri, joka suhtautui vankeihin ensisijaisesti vihollisina, ja ihmisinä vasta sitten, jos lainkaan.

Vankien olot heikkenivät vallanvaihdoksen johdosta tuntuvasti. Heillä oli ollut ruokaa vähänlaisesti muutenkin, mutta uusi komendantti ei suhtautunut suopeasti mihinkään vankien oloja parantaviin pyyntöihin. Esim. toive päästä saunaan evättiin toistuvasti, ja nykyajan ihmiselle on selvää, miten voimakas vaikutus sillä voi olla nälän heikentämien vankien kuolleisuudelle.

Vuoden 1918 tapahtumia muisteltaessa tämä Uusikaarlepyyn vankileiri on sivuosassa, mutta silti todellinen, eikä sovi vähätellä sen merkitystä asianosaisille. Tuuri osaa tuoda tapahtumat lukijan lähelle, mutta jättää silti kannanotot sikseen.  Antaa historian puhua puolestaan.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimma: Ruutukymppi 
Kansi: Tuomo Parikka 
Gummerus 2013 
Sivuja: 348

Ruutukymppi jatkaa Vimman edellisen romaanin Raksa tarinaa. Miellikuvani mukaan Raksa ei jäänyt sellaiseen tilanteeseen, joka olisi varsinaisesti kaivannut jatkoa, mutta mitä ilmeisimmin kirja oli niin onnistunut, että samasta kannatti jatkaa.

Päähenkilö Sami on jatkanut Hyperborealla päätyen toimitusjohtaja Danikan luottoprojektinvetäjäksi, ja onkin viihtynyt tehtävässään poikkeuksellisen pitkään. TV-tuotantoyhtio Selene Media ottaa Hyperboreaan yhteyttä tarkoituksenaan aloittaa telkkarissa remonttiohjelma, joka poikkeaisi muista. Firma on valittu hyvän maineensa perusteella, se hoitaa remonttinsa oikeasti kunnolla, eikä pyri kusettamaan asiakkaitaan. Danika hylkää tarjouksen suoralta kädeltä pelkästään tuotantoyhtiön nokkamiehen ulkoisen habituksen perusteella.

Samaan aikaan Hyperborealta pyydetään tarjousta valtavasta erittäin korkean profiilin remontista, jonka suunnittelijana toimii kansainvälisesti tunnettu arkkitehti Piet van der Dick. Arkkitehti saa hurmattua yleensä työhönsä niin ammattimaisesti suhtautuvat Danikan, minkä seurauksena Sami päättää tehdä Hyperboreasta irtioton ja  - yllätys, yllätys - hypätä telkkariin remontti-reiskaksi.

Tämä kirja houkutti lukemaan aivan samaan tapaan kuin Raksa ja muutkin Vimman romaanit, mutta hieman laimea maku tästä jäi. Juoneen sisältyy pari piirrettä, joita en pidä aivan johdonmukaisina tai uskottavina. Esimerkiksi se, miten tuotantoyhtiö tekee myöhemmässä vaiheessa selväksi, että heillä on päällimmäisenä tarkoituksena tehdä rahaa remonttikohteiden asukkaiden kustannuksella. Ei siinä mitään, mutta miksi ihmeessä he siinä tapauksessa alun alkaenkaan ottivat yhteyttä Hyperboreaan, joka nimenomaan on kallis remonttifirma?

Kirja myöskin loppuu melko töksähtäen kohtaan, joka toimii ainoastaan jos tarinaa jatketaan vielä trilogian viimeisellä osalla. Raksa toimi yksinäänkin, mutta tästä jää väistämättä välipalamainen jälkimaku. Aivan kuin Vimma ei olisi viitsinyt suunnitella kokonaista kirjaa alusta loppuun, vaan mennyt siitä, missä aita on matalin ja jatkanut valmiiksi luomaansa asetelmaa ja kirjoittanut vain tarinalle jatkoa sen verran kuin tekstiä on sattunut tulemaan. Vaihtoehtona olisi ollut suunnitella kirja, joka toimisi myös itsenäisenä, eikä töksähtäisi kesken. Toivon totisesti, että seuraava osa paikkaa näitä puutteita jollakin oivaltavalla tavalla, ja minäkin joudun katumaan tämän kappaleen kirjoittamista tultuani pahemman kerran yllätetyksi.

Rutiinisuoritus Vimmalta. Taattua viihdettä rakennusalalta, mutta mitään muuta sen viihteen lisäksi on turha etsiä.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä 
Suomennos: Ville Keynäs 
WSOY 2009, alkup. 1994 
Sivuja: 151 

Tommi Melender kirjoitti kirjassaan Kuka nauttii eniten Houellebecqistä niin innostavaan tapaan, että menin suin päin lainaamaan miehen esikoisromaanin, mutta vasta nyt sain sen luettua. Mainitsin bloggauksessani Melenderin kirjoittaneen niin hyvin, että minun itseni kannattaisi odotella sitä, että olen unohtanut, mitä hän sanoikaan, tai muuten sortuisin vain toistelemaan samaa asiaa omin sanoin sen sijaan, että kirjoittaisin omasta kokemuksestani.

Halujen taistelukenttä ei ole Houellebecqin suomennoksista tunnetuin, mutta päädyin aloittamaan siitä ihan kronologisesta syystä. Kirjan pienehkö ulkomuoto oli sekä houkutteleva että huolestuttava piirre. Toisaalta aikaa ei kuluisi paljonkaan, mutta olisiko sisältö niin tiivistä ja kenties novellimaista, etten älyäisi siitä mitään?

Päähenkilö on nimetön, 30-vuotias atk-suunnittelija. Hän on kyllästynyt työhönsä eikä innostu tavoittelemaan edes seksisuhteita - teema, joka ilmeisesti on vahvasti läsnä Houellebecqin kirjoissa - vaan suhtautuu niihin välinpitämättömästi. Ylipäätään hänen asenteensa elämää suhteen on yhdentekevä, sillä mikään ei tunnu tavoittelemisen arvoiselta.

Yleensä ihmiset ruukaavat tavoitella rahaa, rakkautta ja tunnustusta. Näistä päähenkilömme tuntuu niputtavan rahan ja tunnustuksen yhdeksi ja samaksi asiaksi, tai sitten kokee tunnustuksen niin kaukaiseksi asiaksi, ettei ota sitä lukuun lainkaan. Kieltämättä hänen lähtökohdastaan tuntuukin melko toivottomalta ryhtyä tavoittelemaan niin suurimittaista tunnustusta, joka voisi korvata sekä rahan että seksuaalisen menestyksen, joten ehkä hän on siltä osin pelkästään realisti. Rahan ja seksin osalta maailma on turhauttavan epätasainen, kun toisille on annettu ylenmäärin yli oman tarpeen, ja suurin osa kärvistelee köyhyydessä. Toisaalta mitä sitten, jos rahalla voi saada kodistaan tavaratalon mainoskuvaston aukeaman näköisen? Kulutuksen tuottama mielihyvä - jos sellaista on ollakseen - on tyypiltään erittäin ohikiitävää. Sama pätee myös seksiin, ja sen kohdalla "pääoma" tyypillisesti vähenee nopeasti, sillä nuorten, viehättävien naisten suosiosta pystyvät kilpailemaan ainoastaan ani harvat 30 vuotta täyttäneet, saati sitten sitä vanhemmat.

Johtopäätöksenä edellä kuvatusta on, että masennus, johon päähenkilömme sairastuu yhä pahemmin, on suora seuraus siitä välinpitämättömyydestä, johon hän on heittäytynyt. Samalla tässä kiteytyy koko kirjan sanoma tiivistettynä: elämä eletään halujen taistelukentällä, ja siitä sivuun jättäytymällä ei jäljelle jää mitään, nihilismiä kenties lukuunottamatta.

Kaikesta pessimistisyydestään huolimatta tämä oli hienoa luettavaa. Etukäteispelkonikin osoittautuivat aivan vääriksi, sillä luettava ei suinkaan ollut vaikeaa, ja koin saaneeni tästä paljon irti. Ovatko käsitykseni sitten oikeita ja menikö jotain pahastikin sivu suun, on oikeastaan yhdentekevää, sillä tällaisia elämyksiä juuri kirjoista kaipaan. Epäilemättä tulen lukemaan hänen muutkin suomennetut kirjansa jossain vaiheessa. Yhtä lailla innolla odotan Timo Hännikäisen toimittamaan Mitä Houellebecq tarkoittaa? -kirjaan tutustumista, joka lienee mielekästä vasta jälkeenpäin.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde 
Kansi: Elina Warsta 
WSOY 2013 
Sivuja: 328 

Säde on parikymppinen, pienikokoinen blondi, jota voisi pitää moraaliltaan löyhänä. Kotona hänellä on poikaystävä Antti, mutta se ei estä paneskelemasta milloin kenenkin kanssa, eikä Anttikaan sitä pane pahakseen, hänellä kun on lupa samaan omalla tahollaan.

Kirjan toinen päähenkilö Vic Allcock on kuollut. Eläessään hän oli englantilainen arkeologi, jolla oli niinikään löyhä moraali, paljon naisia, joista tärkeimpänä Säde. Kuolemastaan huolimatta Vic toimii omalta osaltaan kirjan kertojana. Hän on tietoinen elämästään ja kuolemastaan, ja väitteensä mukaan myös tulevaisuudesta, mutta ei ikävä kyllä tule paljastaneeksi siitä mitään.

Vic on saanut työtarjouksen Suomesta vanhalta ystävältään Voula Papadapoulokselta, joka toimii jonkinlaisen pakanallisen uskontokultin johtajattarena. Suomessa ollessaan hän haluaa tietysti Säteen petinsä lämmittäjäksi, ja niin kirjaan saadaan aina vain lisää seksiä, josta ei muutenkaan ollut puutetta.

Kirja keskittyy kuvaamaan pääasiassa Säteen ja Vicin suhteen eri vaiheita, sivujuonen ollessa tieteellisen maailmankuvan ja muinaisjumaliin uskovan kultin yhteentörmäyksessä. Säteen isä on sattumalta ollut Suomen johtavia skeptikkoja, ja tehnyt kovasti työtä kaikenlaista hihhulointia vastaan. Antti taas on asperger-persoona, ja edustaa myöskin järjen ääntä puhtaimmillaan. Tämä sivujuonne on ilman muuta kirjan mielenkiintoisin osuus, mutta sen käsittely jää kuitenkin vajavaiseksi. Säteen isä on kuollut ja Antti on luokitellaan neuropsykologisesti poikkeavaksi. Vastapuolella Voula on niin voimakas persoona, ettei hän alennu järkiperäiseen keskusteluun skeptikkojen kanssa, vaan jyrää kaikki pelkällä olemuksellaan. Näin ei keskustelua pääse syntymään lainkaan. Vic ja Säde liikkuvat kahden vaiheilla, tosin valittavana ei ole tiede ja uskomukset, vaan välinpitämättömyys ja seuraavan panon ajankohta.

Henkilöinä Voula ja Antti olisivat olleet kiinnostavampia kuin Vic ja Säde, mutta jälkimmäisistä on voinut kirjoittaa kevyempään sävyyn ja huumoriakin tavoitellen, siinä paikoitellen onnistuenkin.

Viihdyttävää luettavaa tämä oli, ei ollut mitään vaikeuksia lukea kirjaa loppuun. Pikemminkin jouduin välillä pakottautumaan jättämään lukemisen sikseen, jotta yöunetkin saisivat niille kuuluvan ajan. Viihteenä tähän kannattaakin suhtautua, sillä muutoin sisältö jää laihanpuoleiseksi.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Jari Tervo: Esikoinen

Jari Tervo: Esikoinen 
WSOY 2013 
Sivuja: 351 

Tervon viisi ensimmäistä romaania sijoittuivat Rovaniemelle, ja tuoreimmalla teoksellaan hän tekee sinne paluun, tosin samalla loikataan myös ajassa nelisenkymmentä vuotta taaksepäin.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1972 12-vuotias Jari alkaa pitää päiväkirjaa. Lukijan onneksi kyse ei ole aivan autenttisen oloisesta päiväkirjasta, vaan siitä, että romaani on kirjoitettu tällaiseen muotoon. Kertoja havainnoi ympäristöään itsensä ikäisenä, joskaan en tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, pitääkö tämä linja uskottavasti läpi koko kirjan.

Ajankuva on tärkeä elementti. Samankaltaisia nostalgiapläjäyksiä on viime vuosina tullut minullekin vastaan jokunen, mutta ne ovat sijoittuneet hieman myöhemmäksi. Tässä eletään aikaa ennen omaa syntymääni, joten "Hei, tuollaista silloin tosiaan oli!" -elämystä en itse päässyt kokemaan, mutta hieman vanhempi ikäpolvi saa epäilemättä siitäkin nauttia. Poliittisen ilmapiirin muutos on suorastaan käsin kosketelvavissa, ja erityisesti puna-aatteen kannatus näkyy voimakkaasti. Toisaalta tämän muutoksen myötä myös seuraava tilanne kuulostanee nykykorvin hauskemmalta kuin aikanaan: Kun Jarin perheeltä tiedusteltiin, mitä väkeä nämä oikein olivat, niin pikkuveli kiiruhti vastaamaan, että "Me ollaan kommunisteja!", vaikkei tuo seikka perheen muiden jäsenten identiteetissä aivan etusijalla ollutkaan.

Päiväkirjan kattaman vuoden 1972 lisäksi aikatasoja laajennetaan mm. isomummu Esmen ja tämän tyttären Aune-tädin kertomuksilla. Isomummu muistelee nuoruuttaan ennen Suomen itsenäistymistä ja Jari tallentaa kaiken kasettinauhurilla. Aune-täti puolestaan muistelee eloaan pyövelin vaimona ja noitana vuonna 1677. Kyseiset jaksot eivät aivan suoranaisesti liity itse päiväkirjaan, mutta laajentavat kertomuksen sukuromaaniksi, ja piristävät kokonaisuutta tuntuvasti. Lukijalla ei ole syytä huoleen, sillä Tervolle tyypilliseen tapaan langat solmitaan näidenkin jaksojen osalta lopussa tiivisti yhteen.

Jos Rovaniemi kirjan ympäristönä merkitsi paluuta uran alkupuolta kohti, niin yhtä lailla muistelujaksot viittaavat myöhempiin Suomen historiaa käsitelleisiin kirjoihin. Hauska on myös se yksityiskohta, että kirjassa esiintyvä lääkärin surma perustuu tositapaukseen, joka tosin tapahtui vasta myöhemmin.

Keväällä julkaistu Jarrusukka oli minulle melkoinen pettymys, mutta Esikoinen osoittaa, että kyse oli kaikin puolin pelkästä välipalasta. Tässä Tervo näyttää, mitä hän oikeasti osaa, samoin kuin sen, ettei ole juuttunut toistelemaan vanhoja kaavojaan. Layla oli aiempiin nähden erilainen veto, ja Esikoinen etenee edelleen.

Olen ruukannut vuoden lopussa luetella parhaita lukukokemuksiani. Pidän todennäköisenä, että tähän kirjaan löytyy viittaus siinäkin yhteydessä.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho

Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho 
Otava 2009 
Sivuja: 279 

Tähän kirjaan on viitattu useassa tänä vuonna lukemassani kirjassa, niinpä sen lukeminen oli pelkästään johdonmukaista.

Länsimaisen kulttuurin, ja sitä myöten länsimaiden itsensä, tuhoa on ennusteltu jo parinsadan vuoden ajan, mutta yhä vain sitä odotellaan tapahtuvaksi. Toisaalta Francis Fukuyama yritti parikymmentä vuotta sitten kovasti todistella historian tulleen päätepisteeseensä, ja koko maailman päätyvän lopulta enemmän tai vähemmän länsimaiden kaltaisiksi. Perustelut tuholle ovat järkeenkäypiä, ja tuntuukin siltä, että siltä voisi "pelastaa" ainoastaan tuo Fukuyaman näkemys. Pelastus on lainausmerkeissä siksi, etten uskalla edes ajatella, miltä maailma voisi näyttää jouduttuaan seitsemän miljardin kahelin konsumeristin tallomaksi.

Esiin nousee myös kysymys siitä, onko länsimainen kulttuuri ylipäätään pelastamisen tai säilyttämisen arvoista. Kovan tieteen ja teknologian edistys on tavallaan oma saarekkeensa, eikä niiden voi odottaa katoavan minnekään, johtuen lähinnä noiden alojen erityisluonteesta. Jos siis ne jätetään laskuista, niin mitä muuta meillä oikein onkaan? Pikaruokaa, tosi-tv-formaatteja ja kertakäyttövaippoja? Epäilemättä tosi tärkeitä, mutta en nyt sanoisi, että suorastaan korvaamattomia.

Koska kirja koostuu epämääräisestä joukosta jo aiemminkin julkaistuja esseitä, on kokonaisuus melkoisen hajanainen. Kirjan nimen alle sopivat sekä johdanto-osa "Länsimaiden perikato. Taas kerran" sekä toinen osa "Amerikka ja maailma", kun kolmas osa "Suomi idän ja lännen rajalla" on jo eri asiaa. Läpi koko kirjan näkyy Vihavaisen erikoisalan olevan Venäjä, jota hän paikoitellen käsittelee tavalla, joka edellyttäisi parempia lähtötietoja kuin minulla on. Hän mainitsee mm. nimeltä joitain merkkihenkilöitä, joiden nimeä en edes tunnusta kuulleeni, saati että tietäisin heidän merkitystään. Onneksi asia on helposti korjattavissa, ja sen voikin sälyttää lukijan velvollisuudeksi.

Jos Fukuyaman kirja oli raskasta luettavaa, niin sama pätee tähän. Vihavaisen ja minun välissä ei onneksi ole suomentajaa, ja muutenkin hän onnistuu ilmaisemaan asiansa selkeämmin lausein. Ajatukset vain liikkuvat jatkuvasti korkealla tasolla, ja vaativat siksi herpaantumatonta keskittymistä. Luin tämän melko lyhyissä pätkissä, ja jouduin silti lukemaan jotkut pätkät monta kertaa peräjälkeen, kunnes olin pystynyt keskittymään riittävän hyvin. Muutoin jouduin toteamaan, etten tiennyt yhtään, mitä esim. viimeisillä kahdella sivulla olikaan sanottu. Tämänkaltaiset kirjat luultavasti vain paranisivat uusintalukukerrasta, jo senkin vuoksi, että sisältöä on niin paljon, ettei kaikki millään pysy kerralla mielessä.

Työläydestä ja synkkyydestä huolimatta tykkäsin tästä kirjasta kovasti. Ihan kaikki ei sentään ole yhtä raskasta, vaan on mainittava mm. Vihavaisen ylistyspuhe suomalaiselle keittiölle, jonka muistaakseni myös Timo Hännikäinen nosti esiin omissa esseissään. Kenties tällaiset kirjat pitäisikin nautiskella pienempinä paloina essee kerrallaan, eikä alusta loppuun lukien, kuten minä tein.

torstai 19. syyskuuta 2013

Olavi Ruitlane: Nainen

Olvi Ruitlane: Nainen 
Suomennos: Hannu Oittinen 
Savukeidas 2011 (alkup. 2009) 
Sivuja: 133 

Kirjan aiheena on Runoilijaksi itseään kutsuvan kertojan ja Naisen parisuhde. Onnelliseksi sitä ei millään muotoa voi kutsua, ja vähän väliä toistuukin valitus siitä, miksi hänen pitikään niin onnettomaan jamaan joutua, kuin elämä Naisen kanssa on. Miehessä itsessään ei tietenkään ole mitään vikaa, vaikka hän käykin paneskelemassa muita naisia siellä täällä. Naisessa sen sijaan on vikaa senkin edestä, melkoinen osuus sivuista on käytetty erittelemään enemmän vai vähemmän suorasti sitä, miksi kukaan ei voisi tulla toimeen hänen kanssaan.

Kirja oli ilmestyessään 2009 Virossa bestseller, mutta en oikein ymmärrä miksi. Lyhyt se on, ja voisi lisätä että onneksi. Tekstin sävy on sellainen, että on syytä arvella tarkoituksena olleen, että koko kirja olisi hauska, mutta kun se ei ole. Yhden kerran minua kyllä huvitti, mutta sekin johtui ilmaisusta, jota kääntäjä oli sattunut käyttämään (siinä ei siis ollut käännöksenä mitään vikaa, kunhan vain sattui huvittamaan). En myöskään osaa löytää tästä mitään yleistettävää, minkä perusteella naureskeltaisiin tai kritisoitaisiin kaikkia naisia kohtaan, vaan kyse on pelkästään tästä yhdestä tapauksesta. Totisesti toivon, ettei Ruitlane viittaa omaan parisuhteeseensa, sillä siinä tapauksessa sävy on suorastaan törkeä.

Päällimmäisenä tästä tullee jäämään mieleen tekstin ulkoasussa oleva erityispiirre: siinä ei ole käytetty erisnimiä lainkaan, vaan henkilöihin viitataan tyyliin Mies, Nainen, Kiihkeä nainen, Tyttölapsi, Uusi mies jne. ja nämä kaikki on vieläpä kirjoitettu lihavoidulla kirjasimella. Tapa on persoonallinen ja varsin tiivis, kun pelkästään ihmisistä käytetty nimitys kertoo paljon heistä itsestäänkin, eikä lukijan tarvitse vaivautua liittämään yhteen nimiä ja ominaisuuksia. En silti soisi tavan yleistyvän, vaikka se yksittäisenä tyyliseikkana menetteleekin.

En voinut välttyä ajatukselta, että onkohan suomentaja mahtanut epäonnistua työssään. En kuitenkaan halua osoitella ketään sormella tältä pohjalta, sillä yhtä hyvin voi olla, että hän onkin onnistunut mitä mainioimmin. Minuun Ruitlanen kirja ei vain uppoa.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni


Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni 
Myllylahti 2006 
Sivuja: 250 

Tämä Antti Tuomaisen esikoinen on ollut lukulistallani jo hyvän aikaa, ja ihmeen pitkään sai kirjastossakin jonottaa, ennen kuin pääsi lainausvuoroon. Pituuden ihmetys liittyy mielikuvassani siihen, että kirja on sentään jo seitsemän vuotta vanha, eikä ole saanut valtaisaa näkyvyyttä. Ennen blogiaikaani en ollut koko kirjailijasta kuullutkaan. Ehkä jonottajat ovat muita kaltaisiani, jotka ovat ensin tutustuneet Tuomaisen myöhempiin, enemmän näkyvillä olleisiin kirjoihin ja halunneet sitten lukea muutkin.

Kirjan alussa kaksi vastenmielistä narkkaria tappaa metrossa vastapäätä istuneen naisen, koska tämän ulkoinen olemus ja viileä välinpitämättömyys ei sattunut herroja miellyttämään. Viisi vuotta myöhemmin molemmat ovat istuneet tuomionsa, mutta naisen aviomies ei koe saaneensa oikeutta. Hän lähtee hakemaan sitä kaverinsa, kirjan päähenkilön Anton, kautta. Anto on kyllä mukiloinut ihmisiä niin kännipäissään kuin harvakseltaan selvinkin päin, sekä omaan lukuunsa että kavereitakin auttaakseen, mutta tappaja hän ei sentään ole ollut. Hän käy myös AA:ssa ja yrittää saada elämänsä kunnolla raiteilleen, ja kaverin lupaama mehukas palkkio auttaisi siinä kummasti. Mutta kun se tappaminen on silti eri asia kuin motata baarissa joltain nenä poskelle.

Lähtötilanteessa lukijan sympatia on vahvasti Anton puolella: hänelle tarjotaan palkkiota siitä, mikä näyttäisi kaikkien mielestä olevan oikein, kun oikeuslaitos ei kerran saanut annettua pahalle palkkaansa. Mutta jos tappajaksi ryhtyminen arveluttaa etukäteen, niin varmaa on se, ettei se ainakaan jälkikäteen rauhaan jätä. Ennen kuin on tehnyt mitään peruuttamatonta, pitäisi pystyä vastaamaan siihen, että kykeneekö elämään itsensä kanssa, jos on tappajan tielle lähtenyt. Jälkikäteen sen saisi selville, mutta onko riski luvatun korvauksen arvoinen?

Anton näkökulma on kiinnostava, samoin kuin hänen valintatilanteensa. Ryhtyäkseen tappajaksi olisi hyvä, ettei ole mitään hävittävää. Jos sitä on, niin tilanne vaikeutuu oleellisesti, ja voikin pohtia rajanvetoa, paljonko voi olla, että se ylipäätään on mahdollista. Jossain vaiheessa tietysti voi olla hävittävääkin, mutta syntitaakka jo valmiiksi niin suuri, ettei lisä enää kokonaisuutta hetkauta suuntaan tai toiseen.

Toinen esiin nouseva teema on kosto. Se ei viime kädessä hyödytä kuin harvoissa tilanteissa, mutta silti jotkut, ellei jopa suurin osa ihmisistä, ovat kostonjanoisia. Vaikka kostaminen olisi rationaalisesti ajatellen aivan älytöntä ja kallistakin, niin kuka uskaltaa olla varma kostonjanoisen järkevyydestä, ja etenkin siitä, ettei se järkevyys jossain vaiheessa yllättäen pääsekin loppumaan?

Joku on maininnut Tuomaisen muistuttavan tyyliltään loistavaa Arto Salmista. Tämän kirjan kohdalla allekirjoitan tuon näkemyksen, myöhempien kohdalla se ei enää niinkään pidä paikkaansa. Toki Salminen on omaa luokkaansa, mutta oli silti ilahduttavaa saada muistutus hänestä. Voi vain arvailla, millaisen rikosromaanin Salminen olisi kirjoittanut, jos olisi sellaiseen jostain syystä ryhtynyt. Tuomainen ainakin aloitti ihan kelpo teoksella.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua - kirja uskosta ja uskonnosta
Kansi: Elina Salonen 
Into 2012 
Sivuja: 128 

Olin huhtikuun lopussa arkkipiispa Kari Mäkisen media-aamiaisella (Hanna raportoi tilaisuudesta hienosti), missä hänen vierainaan olivat Riikka Pulkkinen ja Anna Kontula. Jälkimmäisen ajatukset kuulostivat siinä määrin kiinnostavilta, että ryhdyin saman tien jonottamaan hänen kirjaansa kirjastosta. Kuten näkyy, jono ei edennyt valtavan nopeasti, sillä luin kirjan melkeinpä heti, kun sen käsiini sain.

Kirja on kirjoitettu dialogin muotoon. Saara on saanut tädiltään Astalta lahjaksi ikonin, mutta kokee sen itselleen niin vieraaksi, että haluaa palauttaa sen takaisin. Viedessään ikonia naiset ryhtyvät keskustelemaan niin uskosta kuin uskonnostakin, Astan toimiessa lähinnä opettajan roolissa. Vaikka teksti onkin romaanin kaltainen, on kyse kuitenkin vain samanlaisesta ilmaisutavasta kuin esim. Platonin teoksissa, jotka olivat dialogeja Sokrateen ja vaihtelevien ihmisten välillä.

Dialogin valinta esitysmuodoksi liittyy kirjan nimeenkin: Asta kertoo hänelle vuosia sitten sattuneesta hengellisestä kokemuksesta, jota hän ei kykene kunnolla kuvaamaan, vaikka onkin ammatiltaan kirjailija. Tämä johtuu siitä, että koko ilmiö on hänen mielestään peräisin aivan muusta maailmasta, sellaisesta, joka on sanojen ulottumattomissa. Myös Kontulalla itsellään on ilmeisesti ollut vaikeuksia kertoa ajatuksistaan vain asiapohjaisesti, ja sen vuoksi tämä esitystapa auttaa asian ymmärtämistä. Näkisin itse kernaasti kirjan sisällön esseen muodossa, mutta se olisi silloin aivan erilainen, eikä toisaalta valaisisi yhtä hyvin juuri tätä vaikeutta ilmaista sanoin sellaista, mitä ei voi sanoin ilmaista.

En saanut tästä mitään erityisiä ahaa-elämyksiä, kaikki ajatukset tuntuivat sellaisilta, jotka ovat jo tulleet vastaan jostain aiemminkin, eikä tässä tietysti mitään uutta ollut luvattukaan. Kontula pohtii kirjassa omaa näkemystään uskonnosta, ja sen puolesta kyseeseen olisi hyvin voinut tulla myös essee. Mielenkiintoisinta antia olivat oikeastaan hyvin valitut alaviitteet, jotka olivatkin suoraan tietokirjamaisesti kirjoitettuja lyhyitä katkelmia.

Etukäteen olin odottanut kirjan olevan selvästi pidempi, tästä aiheesta kun yleensä riittää sanottavaa. Nyt jäi askarruttamaan mm. se, miksi kirjaston jono eteni niin hitaasti :)

lauantai 7. syyskuuta 2013

Jukka Laajarinne: 72

Jukka Laajarinne: 72 
Kansi: Timo Mänttäri 
Atena 2013 
Sivuja: 364 

Kirjan ensimmäisessä kohtauksessa päähenkilö Mourad on säätämässä pakettiautossa olevaa omatekoista pommia, kun jokin menee pieleen. Hän herää tuntemattomasta paikasta naisia ympärillään, ja joka paikkaan sattuu. Hurskaalle muslimille on luvattu paratiisissa 72 neitsyttä, mutta Mourad oli odottanut jotain toisenlaista. Ensinnäkin: hän ei kuvitellut olevansa kuoleman jälkeen pahasti haavoittunut, ja toisaalta: hän ei myöskään kuvitellut paratiisinsa olevan kristityssä luostarissa nunnien keskellä.

Kirjan toinen puoli kertoo Mouradin elämästä ennen pommia. Kymmenen ensimmäistä vuottaan hän on elänyt Marokossa, ja muuttanut sitten perheineen Suomeen. Perhe sopeutuu suomalaiseen elämänmenoon ja vähitellen vieraantuu islamista. Isä mm. löytää hyvän ystävän alkoholista ja pikkusisko ryhtyy pop-muusikoksi. Mouradin oma elämä etenee samanlaisia latuja, kunnes hän yhtäkkiä saakin päähänsä ryhtyä uudestaan kunnon muslimiksi.

Molemmat tapahtumaketjut etenevät rinnakkain, jokaisessa kappaleessa viedään kumpaakin hiljalleen eteenpäin. Luostarissa tulee kappale kappaleelta vastaan yhä uusia naisia, joihin jokaiseen tuntuu liittyvän jokin erityispiirre. Esimerkiksi Mourad kehuu yhden kauniita silmiä, ja eipä aikaakaan, kun toinen nunna tuo silmät hänelle lautasella. Toinen puolestaan viiltelee kasvonsa kauttaaltaan, jottei Mourad turhaan pitäisi häntä viehättävänä.

Naisten teot itseään kohtaan eivät ole lähtöisin ulkopuolelta, eli kukaan ei heitä niihin painosta, vaan ne ovat lähtöisin heistä itsestään. Silti mieleen tulee, että kyse on samantyyppisestä alistamisesta, joka liitetään islamin ääriliikkeisiin, kuten esim. Talibaniin. Kun tämä tapahtuu vapaaehtoisesti, Mourad ihmettelee naisten toimintaa kovasti. Sen sijaan kirjan toisella puolella hän ei näytä taivastelevan sitä, jos vastaavaan pakotetaan yhteisön toimesta. Epäsuorasti tämä kertookin Mouradin suhtautumisesta ko. ääriliikkeisiin, mikä kuulostaa ristiriitaiselta alun pommitukseen nähden.

Minä en valtavasti syttynyt tästä kirjasta. Luostaripuoliskon merkitys oli koko ajan hämärän peitossa. Siellä tapahtuu jatkuvasti ja yhä uusia ihmisiä tulee esiin, mutta tarina ei oikein tunnu johtavan minnekään. Tietysti se saattaa olla tarkoituskin: eihän kuoleman jälkeen olla menossa minnekään, ei ole enää mitään tavoiteltavaa, vaan keskitytään pelkästään olemaan. Mutta kuvailun perusteella paikka ei vaikuta paratiisilta, ja Mouradillekin on selvää, ettei hän halua siellä loppuelämäänsä - tai kuolemaansa - viettää.

Toisessa - reaalimaailman puolessa - taas ei oikein ole jännitystä. Ilman muuta mielenkiintoisimmat osat ovat perheen ensimmäiset vaiheet Suomessa ja toisaalta Mouradin uudelleenherääminen muslimiksi, mutta nekin jäävät kovin laimeiksi.

Kirjan idea on hyvä, ja aineksia olisi enempäänkin. Nyt takakannen lupaus "ravistelevasta romaanista ulkopuolisuudesta, fanaattisuudesta ja ennakkoluuloista" jää viimeistä lukuun ottamatta lunastamatta. Ennakkoluuloisuudestaan lukija kylläkin jää kiinni, mutta tavalla, joka olisi riittänyt kannattelemaan novellin, muttei kokonaista romaania.

Tunnustusta on annettava siitä, että kirja on kirjoitettu varsin asiantuntevalta tuntuvalla tavalla. Selvästikin Laajarinne on jaksanut tehdä taustatyötä ja perehtyä aiheeseensa.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä

Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä 
Savukeidas 2011 
Sivuja: 271 

Tämä on toinen lukemani esseekokoelma Timo Hännikäiseltä. Ensimmäinen oli Ilman, joka keskittyi pelkästään seksuaaliseen syrjäytymiseen. Tämä kokoelma on aihepiiriltään selvästi hajanaisempi, vaikka takakannessa mainitaankin sen keskittyvän "typeryyden lajiin, johon kykenee vain korkeasti koulutettu ja älykäs ihminen".

Ensimmäinen essee on nimeltään Tiedostajat, jossa Hännikäinen ruotii armottomaan tapaan ihmisiä, jotka tiedostavat moninaisia asioita ja paheksuvat niitä, mutteivät kuitenkaan tee niiden korjaamiseksi mitään. Riittää, kunhan saa päteä ja tuntea ylemmyydentunnetta niitä muita kohtaan, jotka ovat liian typeriä ja sivistymättömiä edes tiedostaakseen. Itsensä hän lukee tiedostajiin, ja panee siten heti alusta pitäen itsensä peliin. Todennäköisesti hän samalla kertaa vetää myös lukijansa mukaan, sillä oletan esseekirjallisuuden kiinnostavan juuri tämän ryhmän ihmisiä. Itseni luen samaan ryhmään, ja korvat kuumottaen jäin kiinni juuri niistä seikoista, jotka Hännikäinen tähän ryhmään yleistää.

Impivaaralaisuuden kunnianpalautuksessa Hännikäinen vastustaa monikulttuurisuutta, ja kieltämättä tekee sen hyvin järkeenkäyvästi. Siinä sivussa nostetaan esiin myös maahanmuuttokriittisyyttä, tai -vastaisuutta, ihan miten vain, samalla kun yritetään kohottaa kansallista identiteettiäkin.

Yhdessä lyhyehkössä esseessä saamme varsinaisen aiheen lisäksi kuulla siitä, millainen vaikutus Ilman-kirjalla oli Hännikäisen menestykseen naisten keskuudessa. Se kieltämättä jäikin kiinnostamaan.

Järkiavioliitto koneiden kanssa käsittelee tekniikan kehittymistä. Sen on luvattu mullistavan maailmaa ja tekevän elämästä autuasta, mutta Hännikäisen mielestä lupaukset ovat vahvasti ylimitoitettuja. 1950-luvun lopulta hänen mukaansa tekniikka on lähinnä monimutkaistunut, esim. kännykät ja internet olivat olemassa jo 1980-luvulla, ne vain tunnettiin eri nimillä. On totta, että monien nykypäivän teknisten sovellusten perusta on keksitty jo vuosikymmeniä sitten. On kuitenkin vahvasti eri asia keksiä joku ilmiö tai muotoilla teoria sen takana, kuin päästä hyödyntämään sitä arkipäiväisessä tekniikassa. On ihmeellistä vähättelyä rinnastaa 80-luvun ARPAnettiä ja liikuteltavia puhelimia 2000-luvun webiin ja kännyköihin. Vaikka valtaosa netin liikenteestä onkin pornoa, some-höttöä ja videoita söpöistä kissoista, ei tiedonvälityksen mullistusta ole mahdollista sivuuttaa. Tämä on yksityiskohta, mutta nakertaa valtavasti koko esseen uskottavuutta.

Kolmas valtakunta ja Dorian Gray käsittelee natsismia esteettiseltä kannalta. Ihan vain esimerkkinä voi mainita vaikkapa sen, että jossain vaiheessa tulevaisuudessa hakaristejä voi painaa t-paitoihin ilman, että kukaan pitää sitä millään tavalla loukkaavana tai erikoisenakaan. Miksi kukaan haluaisi tehdä niin, miksei niin voi tehdä ja milloin voisi ajatella, siinä osa tästä esseestä.

Näiden lisäksi kirjassa on vielä kolme esseetä, jotka käsittelevät mm. maanpuolustusta ja kirjan nimessäkin mainittua ihmisen pahuutta - ei kun siis viheliäisyyttä.

Pidän edelleen kovasti Hännikäisen kirjoitustavasta, sillä hän panee edelleen itsensä vahvasti likoon, vaikkei tässä keskitykään itseensä enää yhtä paljon kuin Ilman-kokoelmassa. Teksti on ymmärrettävää ja sujuvaa, takaisinpäin ei joudu palaamaan tajutakseen mistä juuri tulikaan lukeneeksi.

Enpä osaa lisätä oikein muuta kuin sen, että onneksi minulla on vielä Hännikäisen esseitä lukemattakin!

maanantai 26. elokuuta 2013

Davide Enia: Maan päällä

Davide Enia: Maan päällä 
Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä 
Siltala 2013 
Sivuja: 343 

Nyrkkeilyä kolmessa polvessa. Jos tämän kirjan tiivistäisi kolmeen sanaan, niin tuossa voisi olla osuva yritys, joka kattaisi paljon. Niin paljon, että jättämällä nyrkkeilyn pois, ei jäljelle jäisi enää kirjaa, vaan sen joutuisi totisesti kirjoittamaan aivan uuteen uskoon.

Isoeno Umberto vie yhdeksänvuotiaan Daviden nyrkkeilysalilleen ja pistää saman tien pojan kehään saamaan köniinsä. Daviden isä, isän isä ja äidin eno Umberto olivat kaikki kovan luokan nyrkkeilijöitä, mutta eivät koskaan riittävän hyviä voittaakseen Italian mestaruutta. Luonnollisesti poikaan kohdistuu kovia odotuksia, erityisesti kun nähdään, miten hyvä hän onkaan heti alusta alkaen.

Ympäristönä on 80-luvun Palermo, joka jostain syystä kirjan takakannessa mainitaan oikein mafian keskuspaikaksi. Maininnan todenmukaisuutta en yhtään epäile, mutta tapahtumien kulkuun - ja ihme kyllä myöskään miljööseen - sillä ei ole oikeastaan mitään vaikutusta. Yhdessä vaiheessa kyllä mainitaan ihmisten varovaisuudesta pommien suhteen, mutta lopulta koko ilmiö jää niin mitättömän tuntuiseksi, että yhtä hyvin ulkona olisi voinut vaikkapa vain haista tunkkaiselta iltaisin. Mielikuvani "kohtalokkaasta taistelusta mafiaa vastaan" eroaa tästä huomattavasti.

Kirja ei suinkaan keskity kuvaamaan pelkästään Daviden varttumista 80-luvulla, vaan käsitelty ajanjakso alkaa jo 40-luvulta, jolloin Daviden isän isä Rosario on sotimassa ja sotavankina Afrikassa. Hänen nyrkkeilyuransa jää sivuseikaksi, mutta sotaretki onkin paljon kiinnostavampi, ja voin joka tapauksessa luvata, ettei kukaan voi tuntea puutetta nyrkkeilystä tämän luettuaan. Rosarion lisäksi isoeno Umberton ja Daviden isän Francescon urat käydään läpi vähän kerrassaan.

Enian kerrontatapa on varsin poukkoileva. Ajanjaksot ja kerronnan kohteena olevat henkilöt vaihtelevat tiheään tahtiin, mutta yllättävän toimivalla tavalla, sillä lukijan on helppo pysyä vaihdosten perässä. En tiedä kuuluuko kunnia suomentajalle vai kirjailijalle, mutta toisinaan vihjeet ovat todella hienoja kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Ihmiskuva on läpi koko kirjan suorastaan hävyttömän yksioikoinen. Miehiä mitataan ainoastaan yhdellä tavalla: he ovat joko heikkoja tai vahvoja, mitään muuta ulottuvuutta ei ole. Vahvuus on kunnioitettavaa, ja heikkoja kuuluu halveksia ja he ovat ansainneet kaiken epäonnen, joka heitä ikinä kohtaakaan. Lasten keskuudessa tämä korostuu vieläkin, jos mahdollista: kukaan ei puolusta kiusattua. Kirjan alkupuolen kohtauksessa Davide tekee niin, mutta hänenkin motiivinsa on aivan muu kuin vääryyteen puuttuminen; kiusatun kohtalo ei voisi häntä vähempää hetkauttaa. Tarvitseeko sanoakaan, että naisille on varattu vain sivuosa. He ovat olemassa ainoastaan tehdäkseen lisää miehiä ja toimiakseen näiden halujen kohteena.

Kun yllä kirjoittamaani lisätään vielä se, että pidän nyrkkeilyä vastenmielisenä urheilulajina, niin on todella hämmästyttävää, miten kiehtovaa luettavaa tämä oikein olikaan! Loppua kohti kirja piti minua tiukasti otteessaan, ja vaati oikeasti mielenlujuutta jättää illalla lukeminen sikseen ja ryhtyä paikkaamaan pienoista univajetta. Totta puhuakseni kirjan tarina ei edes ole kiinnostava kuten ei valtaosa henkilöistäkään, mutta se on vain kirjoitettu niin taitavasti, että mielenkiinto pysyy yllä ja nousee nousemistaan. Miltä tämä mahtaisikaan tuntua, jos vielä tykkäisi siitä nyrkkeilystäkin...?

Minun lukukokemukseni jäi reilusti plussan puolelle, kiitos kirjoittajan taidokkuuden. Koska viehätys ei ole aihepiirin varassa, uskaltaa tätä suositella kokeiltavaksi niillekin, jotka eivät vielä kolmen sanan tiivistelmästä syttyneet.

tiistai 20. elokuuta 2013

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi 
Kansi: Pekka Loiri 
Siltala 2013 
Sivuja: 276

Pihkatappi on sukupolviromaani, jonka pääosassa on vuonna 1983 syntynyt maalaispoika Jussi. Hän on varttunut isänsä ja siinä sivussa myös isovanhempiensa kasvattamana, äitiään ei muista lainkaan. Nykyajassa Jussi kirjoittaa tätä samaista kirjaa sitä mukaa kun se etenee, mikä toimii yllättävänkin hyvin eikä silti vaikuta kikkailulta. Menneessä ajassa puolestaan edetään Jussin vanhempien tapaamisesta aina nykyhetkeen saakka, ja välillä pistäydytään vilkaisemassa isoisän ja isoisoisänkin menneisyydessä saakka.

Isä toivoisi Jussista maatilalleen jatkajaa, mutta poika ei ole asiasta samaa mieltä. Paikkakunta on ilmeisen pieni, ja Jussin haaveet kohdistuvat kirjoittajan ja esittävän taiteilijan uralle, mikä väistämättä vaatii muuttoa isompaan kaupunkiin. Itse paikkakunnan kuvaus jää etäiseksi, eikä Jussia paikan pienuus näytäkään millään tapaa ahdistavan, unelmat vain sattuvat olemaan toisaalla.

Jussille on kaavailtu elämä valmiiksi aina eläkeikään asti: tila on kaikin puolin elinkelpoinen, ei puutu kuin seuraaja isännälle. Aivan kuin jonkun maan kruununprinssi, jolle ei tuleva kuninkuus riitä, vaan jossain muualla pitäisi hankkia kannuksensa, itse, eikä perittynä.

Isoisoisän ja isoisän menneisyydessä käväistään tutustumassa heidän kannettavanaan olleisiin risteihin. Jussiin nekään eivät suoranaisesti liity, eivätkä tunnu hetkauttavan juuri sen enempää kuin asuinpaikkakaan omalta osaltaan. Isän kohdalla on ehkä ollut toisin, hän on sen tarvittavan yhden sukupolven lähempänä, ja muutenkin jatkaa isiensä töitä. Minulle tulikin mieleeni, että oikeastaan Jussin isä on paljon poikaansa kiinnostavampi henkilö. Hänen tarinansa kiinnostaa enemmän, ja Jussi on lähinnä sivustakatsojan ja kertojan osassa. Sanooko kirjailija tällä jotain? Että edelliset sukupolvet ovat tehneet kiinnostavat asiat, tehneet päätökset ja nykyisen sukupolven vaihtoehtoina on vain todeta tapahtunut ja hyväksyä se tai yrittää sanoutua siitä irti?

Ihan hauskaa luettavaa tämä oli, eikä vahvasti mukana ollut savolaismurrekaan minua häirinnyt. Jussin oma elämäntarina oli kohtalaisen tapahtumaköyhää, eli lapsuus oli juuri niin turvattua kuin kruununprinssille sopikin. Toki orvoksi jääminen on dramaattista, mutta mitään jännitteitä se ei kylläkään luonut. Jos ei välissä olisi ollut kulloiseenkin ajanhetkeen liittyviä nostalgisia ilmiöitä, niin tarina olisi kääntynyt puisevan puolelle. Nyt pysyteltiin vielä plussan puolella.

Ei esikoiskirjailijan tarvitse tällaista kirjaa hävetä. Ote vaikutti niin omakohtaiselta, että on kiinnostavaa nähdä, mitä jatkossa onkaan lupa odottaa.

Kolme vuotta ja varttitonni

Eilen tuli täyteen kolme vuotta ensimmäisestä blogipostauksestani. Edellinen kirja-arvioni puolestaan oli numero 250, mikäli olen osannut merkitä jokaisen arvion kirjat-tunnisteella, kuten on ollut tarkoitus.

Edellisen tämänkaltaisen postauksen taisin tehdä puolen vuoden kohdalla, jolloin saldokin näytti 50:ä. Silloin taisi olla kyseessä alkuinnostus, sillä aivan samalla tahdilla en näköjään ole jaksanut jatkaa. Aika pitkään pidin kiinni periaatteesta, että kirjoitan arvion aina heti samana päivänä kun olen kirjan lukenut loppuun. Toisinaan se johti jopa tilanteisiin, joissa lykkäsin kirjan loppuun lukemista seuraavaan päivään, jotta pääsin nukkumaan järkevään aikaan. Sittemmin olen oppinut tinkimään tuosta vaatimuksesta jopa niin paljon, että yleisimmin kirjoitan vasta seuraavana päivänä, vaikka kirja sattuisi loppumaan jo aamupäivällä.

Toinen periaate on ollut, että kirjoitan ihan jokaisesta lukemastani kirjasta (sarjakuvia lukuun ottamatta). Siitä olen saanut pidettyä kiinni, ja itseni tuntien on myös pakko: muuten koko bloggaaminen mitä luultavimmin lopahtaa, ja siihen en suinkaan ole valmis.

Muistaakseni päätin jo ensimmäisen blogivuoden aikana, etten ryhdy kosiskelemaan lukijoita tai yrittämäänkään heidän määränsä maksimointia. Sen vuoksi näitä muuhun kuin kirjoihin liittyviä postauksia onkin tullut kovin harvoin, mutta se on myös auttanut pitämään innostusta yllä, pakkopullalta on tuntunut ainoastaan niissä harvinaisissa tapauksissa, jolloin kirja ei ole hetkauttanut mihinkään suuntaan. En haluaisi leimata mitään kirjaa aivan turhaksi, ja toisaalta minun pitäisi pystyä sekin näkemykseni perustelemaan hieman perusteellisemmin kuin lyhyellä ja tiukalla huomautuksella.

Lukijana olen kolmessa vuodessa mielestäni muuttunut pikkuisen vaativammaksi, mutta tosiaan vain pikkuisen. Alkuvaiheessa varmaankin "ihan hyvä" riitti pidemmälle, oli tarpeeksi, jos kirja jaksoi viihdyttää lukemisen ajan. Varttitonniin taas on mahtunut niin mahtavia elämyksiä, että tietenkin niitä kaipaisi lisää, ja "ihan kivat" menevätkin enemmän pettymyksen puolelle, kun sitä kaivattua upeaa kokemusta ei tullutkaan.

Tuoreimpana löytönä ovat esseekokoelmat. Niihin tutustuin ensimmäistä kertaa vasta alkukesästä. Nyttemmin olen jo joutunut pikkuisen jarruttelemaan, etten ahmisi pelkästään niitä, vaan lukisin myös romaaneja. Esseiden hienona puolena on niiden kantaaottavuus. Tietokirjoissa tekijöiden on pyrittävä pysymään objektiivisuudessa, mutta esseissä saa asettua ajamansa asian puolelle juuri niin tiukasti kuin suinkin tykkää, ja vieläpä käsitellä aihettaan siinä laajuudessa kuin hyvältä tuntuu.

Tuskin olisin jaksanut tätä pelkästään lukupäiväkirjana kirjoitella näinkään pitkään, vaan ilman muuta te lukijat olette tärkeitä, vaikken jatkossakaan aio teitä kosiskella. Kiitoksia siitä, että olette mukana!

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen 
Suomennos: Heikki Eskelinen 
WSOY 1992 
Sivuja: 468 

Viimeisen ihmisen käsite jäi kiinnostamaan Tommi Melenderin esseekokoelman Kuka nauttii eniten jälkeenkin niin paljon, että uskalsin tarttua tähänkin kirjaan. Mitenkään itsestäänselvää se ei ollut, sillä kirja näyttää melkoisen raskaalta luettavalta.

Kirjan pohjana on Fukuyaman vuonna 1989 kirjoittama lehtiartikkeli, jossa hän esitti teorian, jonka mukaan länsimainen liberaali demokratia saattaa olla ihmiskunnan ideologisen kehityksen loppupiste. Takakannessa mainitaan atrikkelin olleen lyhyt, mutta äärimmäisen kiistanalainen, enkä yhtään ihmettele miksi. Äkkiseltään ajatellen monikaan tuskin pitää nykyistä maailmaa "valmiina", yhtään missään mielessä. Itse koen ajatuksen tuollaisesta kehityksen loppupisteestä lähinnä ahdistavana, sillä juuri jatkuva kehityshän luo perusteita optimismille.

Lyhyen artikkelin on takuulla helpompi olla kiistanalainen kuin tällaisen pitkän, raskaan kirjan - jo pelkästään sen vuoksi, että artikkelin lukaisee kokonaisuudessaan paljon nopeammin. Kirjansa hän on kirjoittanut melkoisen perinpohjaiseen tyyliin. Olin jo lannistua lukemisessa kokonaan ensimmäisten sadan sivun aikana, mutta tulossa olevat mielenkiintoisten kappaleiden nimet jaksoivat pitää yllä uskoani parempaan tulevaisuuteen. Alkuosa keskittyy pitkälti historiaan ja talouteen, mikä ei minua niinkään kiinnostanut, kun olin hakemassa filosofiaa ja tulevaisuutta.

Talous onkin mukana lähinnä sivuosassa, sillä se liittyy olennaisesti ihmisten halujen ja tarpeiden tyydyttämiseen. Tämän kirjan keskiössä on kuitenkin Platonin mainitsema thymos, joka tässä kontekstissa pitäisi käsittää suunnilleen ihmisten haluna saada tunnustusta. Sitä pyöritelläänkin sitten vaikka miltä kantilta peilaillen sitä erilaisiin yhteiskuntamalleihin ja filosofoiden herrojen, orjien, ensimmäisten ja viimeisten ihmisten kautta.

Fukuyaman haluna on selvästikin ollut todistaa alussa mainitsemani artikkelin olleen oikeassa. Hän ei säästele vaivojaan eikä sanoja yrittäessään todistella sitä, mutta jää kuitenkin pelkän todistelun asteelle. Intuitiivisesti hänen todistelunsa on hyvinkin hyväksyttävissä, mutta niiden todellinen painoarvo jää kyseenalaiseksi, sillä pelkkä intuitio ei todista mitään sen enempää kuin sekään, ettei joku (tai edes kukaan) ole sattunut vielä keksimään uskottavalta tuntuvaa toisenlaista mekanismia. Aivan kirjan lopussa Fukuyama myöntää itsekin epävarmuutensa ja tuo esiin ne seikat, joista jompikumpi hänen arvionsa mukaan tulee olemaan liberaalin demokratian kaatava heikkous, jos sellainen joskus ilmenee.

Tämä oli epäilemättä raskaslukuisin kirja, joka blogiaikanani on vastaan tullut. Koska tarkoitukseni on lukea siksi, että se on kivaa, niin tällaisia teoksia tuskin tulee juurikaan täällä enää esiintymään. En sano "ei koskaan", mutta harvinaisia poikkeuksia nämä saavat luvan olla.

maanantai 5. elokuuta 2013

Timo Hännikäinen: Ilman

Timo Hännikäinen: Ilman 
Savukeidas 2009 
Sivuja: 201 

Tämä kirja tuli vastaan niin Antti Nylénin kuin Tommi Melenderinkin esseissä, joten tokihan minun piti sekin lukea. Kirjassa on seitsemän esseetä, jotka kaikki käsittelevät seksuaalista syrjäytymistä joltain kantilta. Kirjoittaja on pannut itsensä varsin vahvasti likoon, ja käyttää häpeilemättä itseään esimerkkinä. Tässä yhteydessä häpeän voisi äkkiseltään ajatella tarkoittavan sitä, että hän paljastaa joitain erikoisia seksuaalisia mieltymyksiään, mutta niin ei asia suinkaan ole. Hän kaipaisi ihan tavallista heterovaniljaseksiä, muttei ole saanut sitä moneen vuoteen. En muista, milloin olisin lukenut jonkun kirjoittaneen vastaavaa omalla nimellään. Se onkin kiinnostavaa, miten elämme läpierotisoituneessa yhteiskunnassa, missä voi melko huoletta puhua mistä vain seksiin liittyvästä, paitsi siitä, että on ilman.

Kausia helvetissä -esseessä Hännikäinen kertoo, miten pahalta haluissaan kärvistely on välillä tuntunut. Sen yhteydessä hän ehdottaa, että apteekeissa pitäisi reseptivapaasti myydä "jarrua", joka soisi epäsuoran helpotuksen välillä. Ajatus kuulostaa hyvältä. Miehethän tunnetusti ajattelevat seksiä 1-60 sekunnin välein, ja on olemassa tilanteita, jolloin siihen kuluvan keskittymiskapasiteetin voisi ihan mielellään käyttää johonkin tähdellisempäänkin. Tämä tosin pitää paikkansa kaikenlaisten "jarrujen" suhteen, sillä varmasti vieläkin enemmän kysyntää löytyisi valmisteille, jotka näppärästi veisivät pois himon esimerkiksi ruokaan, tupakkaan tai pelaamiseen.

Esseet käsittelevät aihetta mukavan monipuolisesti, vaikka kautta linjan lukijalla pysyykin mielessä se, että viime kädessä Hännikäinen kirjoittaa vain itsestään. Esimerkiksi kysymys siitä, eikö maksullinen seksi voisi tuoda vastausta ongelmaan, kaatuu puhtaasti hänen omiin mieltymyksiinsä: tarve ei ole pelkästään mekaaniselle suoritukselle, vaan myös läheisyydelle ja tunteille. Jollekin toiselle se sen sijaan voisi olla helppo ratkaisu, tosin silloinhan ei pitkää kuivaa kautta luultavasti ikinä pääsisi muodostumaankaan.

Pariutumisen malleja -esseessä puolestaan tulee esiin se, miten järjestetyt avioliitot näyttävät olevan luonteeltaan kestävämpiä kuin vapaasti valitut, joskin se voi johtua myös paikallisesta kulttuurista. Itselleni tuli mieleen, että vapaan parinmuodostuksen heikkoutena näyttää olevan se, että parisuhteeseen heittäydytään ihastumisen tai rakastumisen kiihkossa, mikä tunnetusti on omiaan sumentamaan harkintakykyä. Järjestetyissä liitoissa puolestaan on vahvasti järki mukana, vaikkei luultavasti aina kohdistukaan yksinomaan pariskunnan yhteiselon optimointiin.

Tähän nähden erilaiset sinkku- ja treffisivustot voivat toimia kiinnostavana välimuotona, olettaen että käyttäjillä on alusta pitäen päämääränä kestävän parisuhteen löytäminen, ja kestävällä tarkoitan sellaista, joka kestää ainakin lasten aikuisuuteen saakka. Ravintoloiden lihatiskimäisyys johtaa ulkoisten ominaisuuksien ylikorostumiseen ja sopii siten ainoastaan täydellisen pinnallisille ihmisille (joita heitäkin epäilemättä on). Treffisivustolla sen sijaan hakijoilla on mahdollisuus tehdä esikarsintaa perustuen sellaisiin kriteereihin, jotka lihatiskin kautta tulisivat esiin vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä, tai vähintäänkin karsintaprosessi muuttuisi toivottoman hitaaksi. Yksi ainoa rasti oikeassa ruudussa voi jo kertoa, että tämä prinssi ei voi olla se oikea.

Kokonaan toinen juttu onkin sitten se, onko parisuhteen pituus tavoittelemisen arvoinen asia, eli tuottavatko ne enemmän onnellisuutta ja parempia tai onnellisempia lapsia. Tästä seikasta on helppo heittää mutuarvauksia, mutta se ei riitä tarkastelun perusteeksi.

Lasken aina positiiviseksi ominaisuudeksi sen, jos kirja herättää ajatuksia. Edelliset kolme kappaletta osoittavat, että tämän kohdalla niin ainakin kävi :) Mielestäni Hännikäinen ei ainakaan tämän kokoelman perusteella ole yhtä taitava kirjoittaja kuin Nylén tai Melender, mutta he ovatkin nostaneet riman todella korkealle, eikä hänen suinkaan tarvitse mitään hävetä. Toisaalta en ole yhtään varma, olisivatko nämä tekstit edes toimineet yhtä hyvin "hienommin" kirjoitettuina. Nyt ne olivat oikein sujuvaa luettavaa, eikä ajatusten seuraaminen vaatinut yletöntä pinnistelyä.

Jos katsoo blogini viimeaikaisia merkintöjä, voi panna merkille esseiden ilmestyneen vahvasti kuvaan. Olen aika vahvasti hurahtanut niihin, ja jatkoakin on luvassa. Seuraava Hännikäisenkin kokoelma on jo pöydän kulmalla odottamassa, mikä kertokoon oman viestinsä suhtautumisestani tähän kirjaan.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten 
Savukeidas 2010 
Sivuja: 206 

Tulin jokin aika sitten lueskelleeksi wikipedian artikkelia Nietzschestä ja sen innoittamana googlailin lisää viimeisen ihmisen käsitteestä. Jossain matkan varrella mainittiin tämä Tommi Melenderin esseekokoelma, jonka nimi kieltämättä viittaa kovin vahvasti juuri tuohon viimeiseen ihmiseen, joten luettavaksihan se piti saada ja vieläpä pian.

Pääosin Kuka nauttii eniten käsittelee kirjallisuutta, kun kirjan seitsemästä esseestä kolme keskittyy kolmeen yksittäiseen kirjailijaan ja muutenkin näkökulma on otettu kirjallisuuden suunnasta tai suuntaan.

Varsin virkistävän poikkeuksen tekee heti ensimmäinen essee Miesten peli, joka käsittelee Melenderille rakasta jääkiekkoa. Kyseinen teksti herätti minussa monia ajatuksia, tai pikemminkin sai aikaan tarpeen lausua ne ääneen, mutta se on ihan oma aiheensa, eikä suoranaisesti liity juuri tähän kirjaan. Yhteen kohtaan haluan kuitenkin puuttua. Sivulla 34 Melender lausuu näin:

"Kuitenkaan kukaan meistä ei maksaisi päästäkseen katsomaan lehtimyyjiä, konepajatyöläisiä tai johdannaistreidareita työssään, saati että pukeutuisi heidän firmojensa fanipaitoihin ja lähtisi ystäviensä kanssa kapakkaan pohtimaan, mikä meni pieleen edellisessä levikkikampanjassa, satamanosturitoimituksessa tai johdannaisstrategiassa. Jääkiekon on oltava muutakin kuin tulosurheilua, eivät niin monet muuten uhraisi niin suurta osaa elämästään sen seuraamiseen."

Vertaus on kovin ontuva, sillä ei ammattilaisurheilu ole mitä tahansa työtä, vaan se on viihdettä. Jos edellä olevaan lainaukseen vaihtaa ammattinimikkeiden tilalle vaikkapa rockmuusikon tai stand-up -koomikon, niin maininta fanipaidoista ja edellisen esityksen pohdiskelusta näyttääkin aivan typerältä. Se seikka, että monet ihmiset uhraavat elämäänsä tuon viihteen seuraamiselle, ei nosta juuri sitä viihteenlajia muita ylevämmäksi tai tuo siihen sanoinkuvaamatonta syvyyttä. Huomauttaisin tässä yhteydessä myös siitä, että kirjallisuuden kohdalla Melender itsekään ei usko miljoonan kärpäsen olevan oikeassa, eli en usko hänen itsensäkään allekirjoittavan lainauksensa viimeistä virkettä, jos sen kirjoittaisi näin:

"danbrownien on oltava muutakin kuin huttua, eivät niin monet muuten uhraisi niin suurta osaa elämästään sen lukemiseen."

Päästessään kirjailijoiden ja kirjojen pariin Melender tuntuu olevan paremmin kotonaan. En tunne Gustave Flaubertia, Michel Houellebecqiä tai Don DeLilloakaan, mutta niin innostavasti heidät tuodaan esiin, että kaksi jälkimmäistä haluaisin ottaa oikopäätä lukulistalleni. Mutta jos lukisin, sitten minun pitäisi myöskin kirjoittaa lukemastani jotain, ja sen kohdalla todennäköisesti joko musertuisin näiden esseiden varjon alle tai latistuisin kirjoittamaan jotain niiden, eikä lukemani kirjojen perusteella. Luulen, että on viisainta odottaa pölyn laskeutuvan ja unohtaa osa näistä esseistä, jotta voisi edes kuvitella antavansa itselleen mahdollisuuden muodostaa oma käsitys kirjoista, eikä peilata Melenderin sanoja.

Essee Hyvyyden ideologia oli varsin kiinnostava siihen nähden, että olen aiemmin lukenut samaa aihetta sivuavia kirjoja kuten Pieni kirja pahuudesta ja Ihmisyys, joskin niiden näkökulma on ollut pikemminkin juuri pahuuden kuin hyvyyden puolella, ja Melenderin lähtökohta on jälleen kirjallisuus, eikä historia tai tutkimuksetkaan. Senpä vuoksi tämä toikin uutta näkökulmaa, eikä vain toistellut tuttuja ajatuksia näyttäviin lauseisiin käärittynä.

Kadehdin Melenderin taitoa ilmaista ajatuksiaan. Mietin moneen otteeseen, miten haastavaksi olisinkaan kokenut, jos olisin itse joutunut ilmaisemaan saman asian omin sanoin. Olisin väistämättä hukannut joko ytimekkyyttä tai selkeyttä, luultavimmin molempia. Tuollaisten kohtien lukeminen on nautinnollista, ei nyt ihan kokonaan sisällöstä riippumatta, mutta melkein.

Siinä mielessä tämä kirja jätti vastaamatta odotuksiini, että Nietzschen viimeinen ihminen ei esiintynyt lainkaan niin suuressa roolissa kuin toivoin. Mukana se eittämättä on, ja sellaisessa yhteydessä minussa lukijana herää toive, että kirjailija esittäisi oman näkemyksensä siitä, mitä ihmisten tulisi tehdä välttääkseen tulemasta viimeisiksi ihmisiksi. Mikä on ihmisen perimmäinen tarkoitus? Jos saisimme muokata ympärillä olevan todellisuuden aivan sellaiseksi kuin haluaisimme, vailla yhtään mitään rajoituksia, edes luonnonlakien asettamia, niin mitä ihmiset sen jälkeen tekisivät? "Nauttisivat" olisi nihilistisen tyhjä vastaus, sillä sehän johtaisi nimenomaan siihen viimeiseen ihmiseen.

Jos kuka pohtii tätä kirjaa luettavakseen, niin edellä kirjoittamani kriittiset sanat voi huoletta jättää huomiotta, sillä ne ovat vain mielipide-erojen tuotetta. Tosiasiassa suosittelen tätä lämpimästi niille, jotka ovat jaksaneet tähän saakka lukea.