Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlberg: Pilatus
Like 2016
Sivuja: 420
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 14h 29min

Pontius Pilatus oli Raamatun mukaan mies, joka tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ristillä. Paljonkaan muuta en hänestä tiennytkään. Jos ajatellaan, että Raamatun teksti pitää paikkansa, niin millainen oikein on mies, jolla on munaa tuomita jumala kuolemaan? Miten hän sen itse koki? Miten hän päätyi sellaiseen ratkaisuun? Aivan juuri nuo kysymykset eivät ole tämän kirjan keskiössä, vaan pikemminkin kyse on Pilatuksen elämäkerrasta, tai ainakin siitä, millainen se olisi voinut olla.

Sahlberg on jo aiemmin kirjoittanut ilmeisesti vastaavanlaisen kirjan Herodeksesta, joten siinä mielessä hän liikkuu tutulla maaperällä.

Pilatus tunnetaan siis siitä, että hän oli Rooman käskynhaltijana Palestiinassa, eli hän oli Rooman vallan ylin edustaja siellä, mutta kuitenkin vastuussa ylemmilleen, eli ei voinut tehdä aivan mitä lystäsi. Ennen päätymistään Palestiinaan hänelle ehti tapahtua paljon muutakin.

Pilatus syntyy Hispaniassa, ryhtyy Rooman legioonalaiseksi ja osallistuu sotaretkelle Germaniaan, mistä selviää hengissä vain vaivoin. Hän pelastuu ja ystävystyy toisen legioonalaisen Seianuksen kanssa, joka myöhemmin kohoaa aivan vallan terävimpään kärkeen saakka, vaikkei keisariksi pääsekään. Roomassa Pilatus pääsee hyviin virkoihin, mutta kyllästyy ja turhautuu lopulta kaikkeen juonitteluun, ahneuteen ja vallanhimoon, ja pyytää siksi itse päästä Judaean prefektiksi, mikä kuulostaa olevan riittävän kaukana Rooman ytimestä.

Judaeassa on vastassa omat ongelmansa, mm. suosiota keräävät profeetat Johannes ja varsinkin Nasazathilainen, omalaatuinen puuseppä Jeshua. Pilatus kohtaa Jeshuan useita kertoja, ja heidän välinsä vaikuttavat yllättävänkin läheisiltä. Kaikki ei jatku niin leppoisasti kuin Pilatus toivoisi, vaan tapahtumat etenevät tunnetuin seurauksin. Tässä kohtaa on huomautettava, että Jeshua on kirjassa sivuhenkilö, ja lopulta hyvin pienessä roolissa. Se onkin luontevaa, sillä tämä on kirja Pilatuksesta, eikä Jeesuksesta, Raamatusta tai kristinuskostakaan.

Sahlbergin teksti toimii aivan erinomaisesti, ja tuo mieleeni Sinuhen. Jos Sinuhessa käytettiin usein sellaisia ilmaisuja kuin "puheesi on vain kärpästen surinaa korvissani", niin Sahlberg on osannut löytää oman sopivanlaisen tyylinsä. Tämä oli niin vakuuttava esitys, että nostan ilman muuta saman tien Sahlbergin nimen kärkipäähän omalla lukulistallani.

Jens Lapidus: Top dog

Jens Lapidus: Top dog
Suomennos: Jaana Nikula, Petri Stenman
Like 2017
Sivuja 350

Tämä kirja täydentää VIP-huoneen ja Sthlm deleten aloittaman sarjan trilogiaksi. Minusta tällaiset sarjat pitäisi oikeastaan arvostella yhtenä yksikkönä, koska etenkään jälkimmäiset kirjat eivät kunnolla toimi yksinään. Niin on tälläkin kertaa; en halua edes miettiä miten (huonosti) tämä toimisi, jollei aiempia osia olisi lukenut. Vähintäänkin tärkeimmät henkilöhahmot jäisivät täysin vaillinaisiksi ja siten koko kirjasta tulisi torso. Itse en kykene kokonaisuutta arvioimaan, koska ensimmäisen ja viimeisen osan lukemisten välillä on aikaa yli neljä vuotta, eikä muistini ylety läheskään niin kauas.

Edellisessä osassa tuli vahvasti esiin kovalevy, jolta oli löytynyt inhottavaa lapsipornoa. Tässä osassa oli määrä saada levyllä esiintyneet miehet edesvastuuseen. Joo, kyllähän niin kävikin, mutta tosiasiassa tuo juonikuvio ei ollut lainkaan sellaisessa osassa kuin odotin. Sen sijaan yhdeksi langaksi on nostettu kuvio, missä aiemmin tuntematon kaksikko löytää vahingossa vuokra-asunnostaan ison lastin aiemman asukkaan sinne kätkemää ketamiinia. He myyvät ketamiinin, mutteivät ota huomioon sitä, että aineen edellinenkin omistaja kaipailee sitä. Hassua, mutta tämä sivujuoni on loppujen lopuksi kirjan kaikkein kiinnostavin osuus.

Kyllähän tämä toimii ihan vastaavalla tavalla kuin aiemmatkin osat, ja Lapidus tuntuu tietävän mitä tekee. Silti lukukokemus jäi vähän latteaksi, koska olin odottanut jotain toisenlaista. Toimintarymistelyt eivät saa minua syttymään, eivät valkokankaalla eivätkä etenkään kirjoissa. Ne voisi melkeinpä hypätä kokonaan yli, todeta että jotain rymisteltiin sellaisin ja sellaisin seurauksin, ja nyt jatketaan mielenkiintoisemmilla asioilla. Hollywood tuntuu rakastavan rymistelyitä loppuhuipennuksina. Se on heidän valintansa, mutta kirjoissa ne toimivat minun makuuni valitettavan huonosti. Tämän kirjan ongelma ei minun näkökulmastani ole rymistelyissä, vaan pikemminkin siinä, mitä sen rymistelyn paikalta puuttuu.

En epäile hetkeäkään, etteikö Lapidus kirjoittaisi lisääkin kirjoja. Teddyn ja Emilien kehoittaisin kuitenkin siirtämään keskeisimpien henkilöiden paikalta sivuun, ja niin arvelen käyvänkin. Sen sijaan ennustan, että Nikolan ja ketamiini-Roksanan nimet tulevat vielä nousemaan esiin.

Jens Lapidus: Sthlm delete

Jens Lapidus: Sthlm delete
Suomennos: Jaana Nikula ja Petri Stenman
Like 2015
Sivuja: 440

Tämä kirja on jatkoa VIP-huoneelle, joka aloitti kirjasarjan. En enää jaksanut muistaa edellisen kirjan tapahtumia, ainoastaan päähenkilöiden nimet olivat tuttuja. Se ei ole hyvä asia, sillä tavallaan henkilöt lähtivät uudelleen melkein nollasta liikkeelle, eikä lukukokemuksesta tullut aivan sellainen kuin olisi pitänyt.

Kaksi päähenkilöä ovat edelleen samoja: Emelie Jansson ja Teddy Maksumic. Emelie - liikejuristi - on nimetty puolustusasianajajaksi murhatapaukseen, ja Teddy toimii tutkijana. Murhajuttu kylläkin ohjaa päähenkilöiden edesottamuksia, mutta sen selvittäminen tuntuu hieman sivuseikalta. Tärkeämpiä ovat menneisyyden tapahtumat, jotka ovat murhaan johtaneet.

Kolmas päähenkilö on Teddyn sisarenpoika Nikola Maksumic. Hän vapautuu ensimmäiseltä vankilatuomioltaan, ja on saman tien taas rikollispuuhissa mukana. Teini ei pärjää omillaan, vaan tarvitsee enonsa apua.

Takaumajaksot ovat kiinnostavia. Niissä asianomainen kertoo rahanpesuun, veronkiertoon ym. talousrikollisuuteen liittyvistä toimistaan. Pahoihin vaikeuksiin hän joutuu kuitenkin aivan muista syistä, jotka eivät kokonaisuudessaan edes selviä kirjan aikana.

Kyllähän tämä kirja jatkaa edellisen aloittamaa sarjaa, mutta selkeästi on kyse välityöstä. Omalla kohdallani edellisen osan lukemisesta oli tosiaan kulunut jo liian kauan aikaa, ja sen myötä sain maistiaisen siitä, miten hyvin tämä toimisi omillaan: ei kauhean hyvin.

Sikäli tällaisista kirjoista on melko turha kertoa erikseen. Olisi toimivampaa kertoa samalla kertaa koko sarjasta.

Joka tapauksessa mielenkiintoni heräsi, ja aion lukea aikanaan myös trilogian viimeisenkin osan, joka kuvauksen perusteella näyttää paikkaavan niitä juonen piirteitä, joita jäin kaipaamaan.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Like 2017
Sivuja: 300

Palm Beach Finland jatkaa samaa tyyliä kuin Mies joka kuoli. Tarinallisesti niillä ei ole mitään yhteistä, mutta muuten ne ovat selvästi sukua toisilleen.

Etelä-Suomalaisen pikkukaupungin lähellä olevan lomakylän omistaja on keksinyt, että "Palm Beach Finland" kuulostaa myyvemmältä nimeltä kuin vaikkapa "Heikin mökit", erityisesti ulkomaisten asiakkaiden mielestä. Sanoihin "Palm Beach" liittyvä mielikuva on samalla lomakylän omistajan visio paikkansa tulevaisuudesta, ja turhasta vaatimattomuudesta häntä ei ainakaan voi syyttää. Suurten suunnitelmien tiellä on vain yksi seikka: hän ei omista rantaa aivan kokonaan, vaan välissä on yksi omakotitalo, johon on juuri asettunut aiempaan kotiinsa palannut Olivia Koski. Tuo tontti pitäisi saada ostettua, muttei aivan millä tahansa hinnalla. Siksi asialle lähetetään kaksi kotikutoista "torpedoa" viemään sopivanlaatuinen viesti, joka ehkä saisi taivuteltua asukkaan luopumaan kodistaan sopuhintaan.

Asiat eivät suju aivan käsikirjoituksen mukaan, ja pian Olivia Kosken keittiöstä löytyykin kuollut mies. Tapausta ryhtyy selvittämään Keskusrikospoliisin peitetoimintayksikön tutkija. Myös kuolleen miehen veljellä Holmalla, joka sattuu olemaan ihan oikea ammattirikollinen, on asiassa omia intressejään.

Tässä on suunnilleen kirjan asetelma. Juonen osalta pätee sama mitä kirjoitin kuolleen miehen yhteydessä: sellaisenaan se kärsisi uskottavuusongelmista, mutta tällaisessa mustassa komediassa juoni ei ole niin tärkeässä osassa, että se vahingoittaisi lopputulosta.

Ensikosketukseni Tuomaisen kirjoihin oli Veljeni vartija, ja sen yhteydessä mainitsin kirjan tyylistä löytyvän yhtäläisyyksiä loistavan Arto Salmisen kanssa. Näissä kahdessa viimeisimmässä tuo yhteys on jälleen havaittavissa, ja tässä kirjassa mielestäni vielä enemmän kuin edellisessä. Tämä on luettava vain ja ainoastaan plussaksi.

Kuolleen miehen kohdalla lausuin näin: "En usko, että kukaan voisi luoda uraansa pelkästään tällaisten kirjojen varaan". Vedän sanani takaisin. Jos Tuomainen jatkaa tällä samalla tavalla, niin en välitä yhtään vaikkei hän ikinä enää kirjoittaisi mitään muuta. Tämä on vain niin mainiota luettavaa!

Ainoa seikka, mikä minua jäi pikkuisen harmittamaan oli se, ettei Holman hahmo saanut enempää sivutilaa. Hän toi minulle mieleen Menetetty maa -kirjan Anton Chigurhin. Molemmat ovat täysin kylmäverisiä rikollisia, joille toisen ihmisen hengen riistäminen on käytännönläheinen ja arkipäiväinen asia: niin tehdään, jos se sattuu olemaan näppärin keino päästä päämäärään. Omasta mielestäni tällaiset hahmot ovat niin kiinnostavia, että heissä olisi aihetta omaksi kirjakseenkin.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like 2016
Sivuja: 301

Kirja alkaa vauhdikkaasti: heti ensimmäisessä kohtauksessa päähenkilö Jaakko Kaunismaa, Haminalainen sienialan yrittäjä, saa kuulla kuolevansa. Ei kovin järisyttävä uutinen noin yleensä, mutta Jaakon kohdalla tuo hetki koittaisi varsin pian, muutaman päivän tai viikon kuluttua. Tällaiset asiat on tapana jakaa läheisten kanssa, ja niin Jaakkokin aikoo tehdä. Kotiin palatessaan hän joutuu toteamaan, ettei tilaisuus ole kaikkein otollisin, koska vaimo onkin parhaillaan suorittamassa sukupuoliaktia sienifirman työntekijän kanssa.

Vaikka elämäntilanne on melkoisesti muuttunut aamusta, jolloin hän vielä meni lääkäriin pitkittyneen flunssan johdosta, ei Jaakko häkelly. Hän päättää yrittää selvittää, kuka hänet on myrkyttänyt. Lähtökohta tarinan kirjoittamiselle on mitä mainioin: jos ihminen tietää kuolevansa pian, hän on vapaa monista itsestäänselvyyksinä pitämistämme lainalaisuuksista, ja siitä seikasta kirjailijan on hyvä ammentaa.

Tässä on kyse ilman muuta dekkarista, mutta tyylilaji on musta komedia. Jos dekkareita julkaistaankin päätähuimaavaa tahtia, niin olen kokolailla varma, että tämä erottuu silti joukosta. Aiemmat kokemukseni Tuomaisen kirjoista ovat olleet kaksijakoisia: joihinkin olen ihastunut, ja toiset eivät ole oikein sytyttäneet. Mies joka kuoli kuuluu ensimmäiseen ryhmään. Jos tämä tarina olisi kirjoitettu ihan tavallisena dekkarina, niin olisin pitänyt joitain juonenkäänteitä pitkästyttävän epäuskottavina, mutta tällaiseen tyyliin yhdistettynä ne toimivatkin ihan hyvin.

Minulle tämä oli oikein piristävän erilainen kirja. En usko, että kukaan voisi luoda uraansa pelkästään tällaisten kirjojen varaan, mutta yksittäisenä tapauksena tämä toimii hyvin. Suosittelen kokeilemaan!

En malta olla mainitsematta: tällä kertaa pidän todennäköisenä, että kirjan päähenkilö ei tule esiintymään kokonaisessa dekkarisarjassa :)

Jouni Hynynen: Paskapuhetta

Jouni Hynynen: Paskapuhetta
Like 2013
Sivuja: 100

En ole aiemmin Hynysen kirjoituksiin tutustunut, eikä tämän kirjan jälkeen tunnu siltä, että olisin jäänyt paljosta paitsi. Jos kirjan nimi on Paskapuhetta ja se kuvaa sisältöäkin ihan mukiinmenevästi, niin herää kysymys, miksi tämä on pitänyt julkaista lainkaan? Jos sanotaan ihan suoraan, niin tästä tulivat mieleen Juha Vuorisen kirjoitukset, eikä se ole hyvä asia. Vuorinen tuli mieleen jopa niin paljon, että hänen kustantamolleen Hynynen voisi sopia oivallisesti, mutta toisaalta he saattavat olla liiankin lähellä toisiaan.

Kirjassa on muutama erillinen teksti, joista kullakin on edes jollain tapaa sama aihe, ja kaikkia Hynynen käsittelee samalla tapaa: teksti on silkkaa tajunnanvirtaa. En jaksa uskoa, että tätä olisi pahemmin kustannustoimitettu. Yhdestäkään aiheesta ei tule mieleen, että kukaan olisi tuntenut tarvetta avautua juuri siitä. Sen sijaan kyse on siitä, että kirja on täytynyt saada kasaan ja jostain on ollut pakko kirjoittaa.

Kaikki Hynysen teksti tuntuu liikkuvan niin paljon seksissä ja viinan kanssa lotraamisessa, että on nostettava hattua sille, joka on jaksanut kaikki hänen kirjansa lukea. Tästä kirjasta en löytänyt mitään uutta juuri noihin aiheisiin liittyvää, mutta on sanottava, että Hynysen seksifantasia Jutta Urpilaisesta oli kyllä ihan pirteä, vaikka senkin viehätys kohdistui yksinomaan siihen, että kohteena oli juuri valtiovarainministeri. Samassa yhteydessä huomasi hyvin sen, miten nopeasti tällainen kirja vanheneekaan, kun mainitut ihmiset eivät enää olekaan päivänpolitiikan valokeilassa.

Vaikka olenkin kuvaillut kirjaa negatiivissävytteisesti, ei tämä siltä jää vaille suositteluja: henkisesti tai fyysisesti yläasteikäiset mieshenkilöt voivat hyvinkin löytää tästä mieluista luettavaa. Ylipäätään lukijat, joille muuhun kuin sarjakuvakirjaan tarttuminen tuntuu vastenmieliseltä, kuuluvat kohdeyleisöön. Kaikille muille suosittelen jotain muuta.

Ingar Johnsrud: Wieniläisveljeskunta

Ingar Johnsrud: Wieniläisveljeskunta
Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2016, alkup 2015
Sivuja: 382

Tässä on jälleen kirja, joka on päätynyt lukupinooni pyytämättä postin tuomana. En osaa sanoa, olisinko kirjaa muuten tullut lukeneeksi, mutta kun se oli pöydällä jo valmiina, niin sattui sitten päihittämään mielenkiinnossa pari kilpailijaansa. Tavallaan minun pitäisi olla tästäs seikasta hieman huolissani; olenhan kovasti väittänyt, ettei blogini ole myytävänä tai ettei ostamalla saa bloggauksia. Toisaalta olen melkein yhtä voimakkaasti sitä mieltä, että laiskuutta vastaan ei kannata lyödä vetoa. Jos minut yritetään saada lukemaan joku kirja, niin jollain tavallahan se on saatettava tietooni. Jos minut saa tavalla tai toisella lukemaan edes kirjan kuvauksen, niin silloinhan suurin kynnys on jo ylitetty. Pinossa on muitakin samalla tavalla saapuneita kirjoja, jotka todennäköisesti eivät ikinä tule pääsemään lukuvuoroon. Kannustan siis edelleen kustantamoja lähestymään minua lähettämällä kirjojaan, mutta mitään muuta en lupaa kuin avata lähetyksen ja katsoa, mitä se pitää sisällään.

Liken lähetys sisälsi uuden kirjailijan trillerin, jonka käännösoikeudet hehkutettiin myydyn jo 20 maahan. Siinä tuskin on mitään mullistavaa tai edes uutta, ainahan näitä on ollut. Viime kädessä jännäreiden kohdalla lukupäätöksen ratkaiseekin se, miten kiinnostavalta juonen asetelma kuulostaa. Juuri tämän kirjan kohdalla se ei edes kuulosta erityisen kiehtovalta. On uskonlahkoa, kansainvälistä terrorismia, kasvotonta tappajaa ja vielä toisen maailmansodan aikaisia biologisia kokeitakin.

Toisin kuin monet muut tyylilajinsa edustajat, tämä kirja ei ala kaappaamalla kovalla ryminällä lukijansa tiukkaan otteeseen vain löysätäkseen otetta myöhemmin. Pikemminkin se tiukentaa otettaan sivu toisensa jälkeen, eikä ole vaikea arvata jo hyvissä ajoin ennen loppua, ettei tätä kuviota kokonaisuudessaan ehtidä paketoida, vaan luvassa on seuraavia osia. No, se seikka kyllä kerrottiin muutenkin.

Minun kohdallani Johnsrud onnistui juuri siinä, mitä yrittikin: hän sai minut suosittelemaan tätä kirjaa ja samalla odottamaan jatko-osan suomentamista innokkaasti. Monen kirjan kohdalla tulee tunne, että tätä voisi lukea lisääkin, mutta tälle oikeasti odotan jatkoa, ja kun se tulee, ei lukuvuorosta enää tarvitse kamppailla.

Tony Johansson: Kolmas matkustaja

Tony Johansson: Kolmas matkustaja
Suomennos: Petri Stenman
Like 2016, alkup. 2014
Sivuja: 300

Tässä on jälleen kirja, jonka Like lähtetti postilaatikkooni pyytämättä. Kyseessä on minulle entuudestaan tyystin tuntemattoman kirjailijan poliittinen jännäri.

Landskronan kadulta löytyy yliajon uhrina kuolleen miehen ruumis. Poliisi tietysti tutkii asiaa, muttei pääse puusta pitkään. Jokin ajan kuluttua kirjan päähenkilö, toimittaja Erik Larsson, saa vihjeen ja yhteydenottopyynnön asiasta. Yhteydenottaja on kovin arka, koska hän on laiton maahanmuuttaja. Erik tapaa hänet mahdollisimman varovaisesti, mutta silti käy niin, että yhtäkkiä suojelupoliisi tai jokin muu vastaavanlainen taho, jonka ei tarvitse selitellä tekemisiään, kaappaa vinkkimiehen voimakeinoja kaihtamatta, eikä silläkään ole niin väliä, että miehen vaimo tulee samassa rytäkässä ammuttua kuoliaaksi.

Siinähän sitä oli juonelle alkua, eikä tarvitse olla suuri visionääri arvatessaan, ettei toimittaja jätä asiaa sikseen. Juoni etenee jouhevasti, eikä lukiessa tule tarvetta jättää kirjaa pöydälle. Loppua kohti alkaa tulle mieleen, että miten tämän muka saa paketoitua enää näin vähässä sivumäärässä, mutta kyllähän se onnistuu. Minut se tapa sai yllätettyä, vaikka asiaan liittyikin myös ennalta arvattava piirre.

Ei Johanssonilla ole syytä kirjaansa hävetä, vaan aivan päinvastoin. Esikoiskirjailijalta ihan kelpo teos. Poliittisten piirteiden johdosta tämä toiminee Ruotsissa paremmin kuin Suomessa, tai ainakin maan asioiden tuntemisesta on varmasti apua.

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras: Stockmann Yard - Mymäläetsivän muistelmat
Like 2015
Sivuja: 285

Myymäläetsivän työ ei sinänsä kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta jos etsivä työskentelee Stockmannin omassa myymäläetsivätoiminnossa ja lähtee liikkeelle tarkoituksenaan nimenomaan kertoa työssään kohtaamistaan sattumuksista, muuttuu tilanne kokonaan toiseksi. Myymäläetsivyyden lisäksi Terras on kirjailija ja koomikko, mikä onkin jo hyvä lähtökohta.

En ryhdy kertomaan esimerkkejä kaikesta siitä mitä kirjassa esiin tulee, sillä sehän on juuri kirjan itsensä tehtävä. Sen sijaan voin sanoa, että tapauksissa ei ole säästelty, eli lukija kyllä saa odotuksilleen vastinetta. On isoja ja pieniä juttuja, on viety tarpeeseen ja turhan takia, on amatööriä ja ammattilaista.

Pelkkien tapausten ja sattumusten lisäksi Terras käy läpi sitäkin, miten myymälästä pitäisi varastaa, jos sellaiseen valintaan on jostain syystä pakko ryhtyä. En voi kieltää sitä, etteikö asia olisi minuakin alkanut kiinnostaa, mutta toisaalta yksi tärkeistä opinkappaleista on se, että varastaa pitäisi yrittää ainoastaan sellaista, mitä todella tarvitsee. Jos turhaan kokeilee ja jääkin kiinni, niin seuraukset voivat olla harmillisen vakavia. Vasta sitten kun ei ole mitään hävittävää, voi yrittää ihan kunnolla, mutta se onkin aivan eri tilanne.

Ottaen huomioon, että Terras ilmeisesti työskentelee myymäläetsivänä edelleen, ei hän pahemmin työnantajaansa kumarra tai asioita kaunistele. Tyyli on ironinen, ja välillä on suorastaan vaikeuksia erottaa, tarkoittaako hän sanomaansa todella vai onko kyse vain tyyliseikasta.

Tälle kirjalle on ilman muuta paikkansa. Myymäläetsivän arjesta se ei juuri kerro, mutta syynä lieneekin se, että se vain olisi yksinkertaisesti niin tylsää luettavaa. Tässä jos missä on aihe, jossa kannattaa suosiolla tyytyä poimimaan rusinat pullasta, ja sen tehtävän Terras hoitaa oivallisesti.

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä
Suomennos: Elina Koskelin
Like 2015
Sivuja: 445

Rikoskirjallisuutta julkaistaan niin paljon, että uusien kirjojen kohdalla on vaikeaa keksiä sanottavaa, jos ei teoksella ole jotain erityispiirrettä tai sitä voi verrata kirjailijan aiempiin kirjoihin. Yleensä ne myös ovat niin paljon juonensa varassa, ettei siitäkään ole mielekästä kertoa liikoja, sillä spoilaus olisi kutakuinkin pahin karhunpalvelus, jonka lukijalle voisi tehdä.

Minusta sarjamurhat ovat lähtökohtaisesti yksittäistapauksia kiinnostavampia, ja jotain kummallisen kiinnostavaa on siinä, jos uhrit ovat melkeinpä sattumanvaraisesti valikoituja. Nämä molemmat piirteet kuuluvat Tappamisen pitkään oppimäärään.

Rikosta selvittävän henkilön olisi hyvä olla kiinnostava persoona. Usein hänellä on vaikeuksia yksityiselämässään. Turhankin usein, sillä alkoholiongelmainen rikosetsivä, joka ei tule toimeen esimiehensä tai jonkun muun työtoverin kanssa, on kovin tylsä asetelma kaikessa kliseisyydessään. Tämäkin piirre kuuluu Tappamisen pitkään oppimäärään, valitettavasti.

Pahiksen, eli tässä tapauksessa murhaajan, olisi myös hyvä olla kiinnostava. Lähtökohtaisesti näin onkin, sillä tylsät ihmiset eivät tyypillisesti päädy murhaajiksi. Sarjamurhaaminen eritoten on (onneksi) niin harvinaista, että kyseessä ovat aina poikkeysyksilöt, mikö tietysti lisää heidän mielenkiintoaan. Tappamisen pitkän oppimäärän pahis on ihan kiinnostava. Ei sellainen superpahis, joka ryöstäisi muilta kaiken huomion, vaan ennemminkin vain "keskimääräisen" kiinnostava, mikä sarjamurhaajien kohdalla on jo aika paljon. Minun mielestäni se on niin paljon, että kirjailija olisi hyvin voinut käsitellä häntä enemmänkin, eritoten tekojen motiivin osalta.

Kaikenkaikkiaan kirja on onnistunut. Murhaajakaksikon heti kirjan alussa tekemä laiminlyönti tarjoaa hyvän sivujuonikuvion, joka kestää aina loppuun asti ja jaksaa ylläpitää myös jännitystä.

Tämäkin kirja on jaettu muutaman sivun mittaisiin pätkiin, mikä sopii minulle oikein hyvin. Joissain tapauksissa jako kylläkin tuntuu keinotekoiselta, sillä seuraava kappale saattaa jatkaa täsmälleen siitä mihin edellinen jäi, siis samasta juonilinjasta, henkilöistä ja tapahtumista, eikä edes ajassa ole muuttunut mikään. Luontevampi tapa olisi vain liittää kappaleet yhteen, mutta meneehän se näinkin.

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö
Like 2014
Sivuja: 280

Mällisen Kieroonkasvukertomus oli sen verran miellyttävä tuttavuus, että tulin lainanneeksi kirjailijan toisenkin kirjan.

Hiekkaan piirretty hirviö sijoittuu mediamaailmaan, tarkemmin sanottuna lehtitaloon. Päähenkilö Herkko on vanhan päätoimittajan aikana tottunut lusmuilemaan ja toimittelemaan laiskasti mielipidesivua, mutta uuden päätoimittajan saapuessa tilanne muuttuu. Yllättäen Herkosta tuleekin uutistoimittaja, ja vieläpä päätoimittajan suosikki. Lukijalle tämä suosituimmuusasema ei oikein aukea, siksi kummallisilta hänen juttunsa näyttävät kaikkine kaksimielisyyksineen.

Aluksi kirja vaikuttaa tölväisyltä lukijoita kosiskelevalle journalismille, mutta pian käy ilmi, ettei siitä olekaan kysymys. Päätoimittaja on hahmona lähinnä absurdi, ja hänen tuuliviirimäiset suunnanmuutoksensa vaikuttavat pelkältä kaaokselta. Jonkinlaiseen kunnallisen veljeskunnan sisäpiiriin hän on pyrkimässä ja kosiskelee lehdessään ketä tahansa sinne päästäkseen.

Herkon pyrkimykset sen sijaan ovat selviä ainoastaan siltä osin, että hän haluaisi kollegansa Untuvan pöksyihin. Siinä sivussa hänellä on jutuillaan jonkinlainen agenda, mutta minulle se ei missään vaiheessa aukea.

Ylipäätään kirja jätti melko sekavan jälkimaun. Like mainitsee sivuillaan kirjan olevan "Absurdi tarina nykypäivän mediatalomeiningistä." Kuvaus osunee oikeaan, mutta mitä tällaisella tarinalla ajetaan takaa? Väkisinkin tulee mieleen, että jokin kirjailijan ajatus minulta pääsi livahtamaan ohi.

Jarno Mällinen: Kieroonkasvukertomus

Jarno Mällinen: Kieroonkasvukertomus
Like 2011
Sivuja: 200

Kieroonkasvukertomuksen päähenkilö on kahdeksasluokkalainen Tommi, paikallisen tehtaan johtajan poika. Tommin asiat ovat kotona hyvin, mutta koulussa häntä kiusataan. Hän on aloittanut koulun kuusivuotiaana, mikä kostautuu silloin, kun lapset kehittyvät fyysisesti, mutteivät välttämättä henkisesti, eli yläasteella. Vanhemmat kehottavat olemaan välittämättä kiusaajista ja korostavat heidän tyhmyyttään, mutta kiusattua poikaa tämä asenne ei juuri auta. Vanhemmat itse kyllä välittävät, mutta väärällä tavalla.

Tästä lähtökohdasta voisi saada aikaan monenlaisia lopputuloksia. Tommin tarinan keskiössä ei ole kiusaaminen, vaan hänen oma kasvutarinansa. Periaatteessa kotiolot ovat kohdallaan, mutta Tommi jää kuitenkin paitsi sellaisesta kasvatuksesta ja tuesta, jota kipeimmin tarvitsisi. Siksi lopputuloksena on poika, joka joutuu huolehtimaan kasvatuksestaan yksin, kun kavereitakaan ei liiemmin ole.

Aihe on rankka ja synkkä, mutta Mällisen käsittelytapa ei ole niin raskas, kuin yllä olevan perusteella voisi kuvitella. Mukana on jatkuvasti ironiaa ja mustaa huumoria, mikä minun kohdallani sai kevennettyä kirjaa tuntuvasti. Loppujen lopuksi minulle jäikin hieman epäselväksi, kumpiko puoli kirjailijalla on ollut tähtäimessä, eli pitäisikö tämä ottaa vakavasti vai omalla tavallaan hauskana.

Mieluisaa luettavaa tämä joka tapauksessa oli, ja etenkin Valtosen möhkäleen jälkeen tuntui pelkältä suupalalta :)

Jens Lapidus: VIP-huone

Jens Lapidus: VIP-huone
Suomennos: Jaana Nikula
Like 2014
Sivuja: 407

VIP-huone aloitti Jens Lapiduksen uuden sarjan. Aiemmasta Stockholm Noir -trilogiasta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa, joista jälkimmäisestä en kauheasti syttynyt. Ainakin äiti yritti -novellikokoelma sen sijaan oli pirteä tuttavuus, ja sen muiston pohjalta oli hyvä tarttua tähän.

Rikkaan perheen aikuinen, finanssialalla työskentelevä poika Philip Schale on kidnapattu. Poliisin toiminta ei ole vastaavissa sieppaustapauksissa ollut riittävän vakuuttavaa, ja siksi tapausta ryhdytään selvittämään yksityisin keinoin. Philipin isä tuntee huippujuristi Magnus Hasselin, joka ottaa asian hoitaakseen. Hän patistaa alaisensa Emelie Janssonin - kirjan päähenkilön - toimeen. Avuksi Emelie saa toisen päähenkilön, juuri vankilasta vapautuneen, kahdeksan vuoden tuomion tuomion istuneen Najdan "Teddy" Maksumicin. Mikäs siinä, mutta Hasselin toimisto on kylläkin erikoistunut liikejuridiikkaan ja se on Emelienkin laji, joten pikkuisen oudolta tuo valinta tuntuu, etenkin kun muistetaan, että Schalen perheellä ei ole pikkurahasta puutetta.

Niin tai näin, ainakin Teddy on päähenkilönä varsin kiinnostava. Hänellä on synkkä menneisyytensä, josta yrittää visusti pysytellä erossa. Emelie ei ole yhtä kiehtova, mutta arvatenkin hänestä tulee löytymään jatkossa uusia puolia.

Kirjan nimi viittaa niihin ihmisiin, jotka eivät kaupungin kuumimmassa yökerhossakaan voi alentua bailaamaan muiden joukossa, vaan joita varten täytyy olla erillinen VIP-huone. Tämä erityisyys ei millään muotoa rajoitu vain yöelämään, vaan kaikkeen muuhunkin. He ovat niitä ihmisiä, jotka kokevat olevansa liian tärkeitä ja arvokkaita, jotta heidän tarvitsisi myöskään alistua muiden sääntöihin. Sen myötä kirjan teemanakin on moraali, millaisia asioita nämä vip-henkilöt voivat pitää itselleen oikeutettuina ja millaisiin keinoihin voi turvautua sieppausta selvittäessään.

Kerronta etenee noiden kolmen - Philipin, Emelien ja Teddyn - vaiheita kuvaten, ja mukana on myös aivan erillinen takaumalanka, joka tietysti liittyy läheisesti kokonaiskuvaan. On mainittava, että Lapidus ei enää ole käyttänyt Stockholm Noir -sarjassa ollutta kaksoispistetyyliään, mikä olisikin ollut jo ärsyttävää. Kaksoispisteet: niitä ei enää ole luvassa.

Tämä on sikäli selkeä aloitus sarjalle, että päähenkilöt on vasta johdatettu kuvaan ja lukijan mielenkiinto herätetty. Tarina toimii hyvin itsessäänkin, ja juoni on sopivan yllätyksellinen. Odotan jatkoa mielenkiinnolla!

Tommi Liimatta: Jeppis

Tommi Liimatta: Jeppis
Like 2014
Sivuja: 496

Olen lukenut aiemmin neljä Liimatan romaania, joista varsinkin viimeisin Rautanaula oli erinomainen. Sen vuoksi odotin tätäkin kirjaa innokkaana, tietämättä mitä olisi luvassa, mutta tietysti toivoen jotain samansuuntaista kuin viimeksikin. Odotuksiini ei vastattu, vaan Jeppis on jotain aivan toisenlaista, eli omaelämäkerta ala-asteen ajalta.

Kirja alkaa elokuussa 1983, Tommin koulun alkua edeltävänä päivänä ja päättyy toukokuuhun 1987, viidennen luokan viimeiseen päivään. Kerronta etenee kuukausi kerrallaan, asioita Tommin näkökulmasta tarkastellen. Tärkeimpinä ovat luonnollisesti koulu ja kaverit - ne kaksi juttua, jotka poikien elämän tuppaavat täyttämään.

Itse olen pari vuotta Tommia vanhempi, joten odotin melko tukevaa nostalgiapläjäystä, ja kieltämättä sellaisen sainkin. Takakannessa kirjaa tituleerataan mm. hevinkuunteluromaaniksi, mikä tarkoittaa lähinnä Kiss-yhtyettä. Se oli minunkin suosikkini vähän aikaa, eli biisit, bändin jäsenet ja lehdistä irrotetut ja sinitarralla seinään kiinnitetyt julisteetkin muistuvat hyvin mieleen. Liimatta on kuitenkin jaksanut luetella yksityiskohtia juuri sillä samalla innolla, joka pikku-Tommillakin oli, mikä puolestaan on melko paljon enemmän kuin lukijan mielenkiinto vaatisi. Toki tämä täytyy laskea autenttisuuden piiriin, mutta minulle olisi kyllä vähempikin riittänyt. Voin vain kuvitella, miltä ne kaikki Kiss-detaljit kuulostavatkaan sellaisen korvaan, joka ei ole bändistä koskaan innostunut.

Tämänkaltaisesta kertomuksesta odottaisi aluksi jotain dramaattista tapahtumaa, mutta melko pian osaa jo arvata, ettei sellaista ole luvassa. Näitä odotuksia on kyllä takakannessa tehokkaasti suitsittu, mikä onkin paikallaan, sillä odotusten osoittautuminen tyhjiksi vasta 400 sivua luettuaan olisi melkoinen pettymys.

Henkilöhahmot jäävät kovin ohuiksi. Niinkin tärkeät ihmiset kuin Tommin vanhemmat sivuutetaan hyvin kevyellä käsittelyllä. Suurimman osan ajasta en esim. ollut selvillä edes siitä, käykö Tommin äiti töissä.

En oikein syttynyt tästä kirjasta missään vaiheessa. Siitä kielii sekin seikka, että kyseessä on kirja, jota olen blogiaikanani lukenut kaikkein pisimpään. Lukeminen ei ollut millään muotoa epämieluisaa, mutta myöskään vetoa ei löytynyt. Sen vuoksi tulin lukeneeksi vain lyhyitä pätkiä kerrallaan, ja kirjanmerkki eteni kovin hitaasti.

Loppukin koitti aikanaan, mutta voisi sanoa, että juuri siinä vaiheessa kun tapahtumat alkoivat muuttua kiinnostavammiksi, tyttöjen astuessa kuvaan mukaan. Tai no, eihän siinäkään välttämättä mitään mullistavaa olisi ollut, mutta erilaista sentään lumilinnoihin, Kissiin ja polkupyöräkrossailuun verrattuna.

Jälkimakuna sanoisin, että kyllä tälle paikkansa on, mutta vähempikin olisi riittänyt.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like 2014
Sivuja: 175

Väliaikainen on kokoelma lyhytproosaa. Sivun-parin mittaisia tekstejä on kymmenittäin, ja kaikki on kirjoitettu minä-muodossa. Aluksi kertojat puhuvat ihan tavallisen kuuloista puhekieltä, mutta jälkipuolella praataan meänkieltä, joten murrevaroitus on voimassa.

Yhtä tarinaparia lukuun ottamatta kertojat vaihtuvat koko ajan. Kirjassa ehtii siis marssia lukijan eteen varsin mittava ihmislauma. Kaikissa teksteissä on jotain vinksallaan, ainakin jonkun näkökulmasta katsottuna. Joistain tulee mieleen, että yhteiskunnassamme täytyy olla vikaa, kun puhujat kuulostavat niin uskottavilta. Kavalkadin jatkuessa alkaa näkökulmakin vähitellen muuttua: tällaisiahan me juuri olemme, kaikki samanlaisia siinä, että olemme keskenämme niin erilaisia.

Ei tämä mitään hyvänmielen lukemista ole, sillä kyllähän kuvauksen kohteena on pääasiassa se elämän kääntöpuoli. Minunkaltaiselleni pätkälukijalle tämä soveltui erityisen hyvin, sillä luettavaa oli kerrallaan juuri sen verran kuin halusin, enkä oikein osaa nähdäkään tätä kerralla hotkaistavaksi. Monet takuulla kykenevät lukemaan yhdeltä istumaltakin, mutta siinä tapauksessa ei kullekin tarinalle montaa ajatusta ehdi jäämään, siksi monta niitä on.

Minä pidin tästä todella paljon. Tekstit eivät tarvinneet tulkintaa auetakseen ja olivat verrattoman sujuvia, mutta pistivät silti ajattelemaan. Mestarillinen teos suorastaan. Oikeastaan voisin laittaa tähän top10-tunnisteen jo valmiiksi, sillä tulen taatusti mainitsemaan tämän listatessani vuoden parhaimmistoa.

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Like 2014
Sivuja: 273

Mahtaakohan mihinkään muuhun ihmisryhmään liittyä yhtä kovia ennakkoluuloja kuin romaneihin? Yksi jos toinenkin tietää heihin liittyvän viimeisen totuuden, joka tietenkin perustuu joko yksittäiseen kokemukseen tai kuulopuheisiin. Useinkaan ei kuitenkaan tule ajatelleeksi sitä, miltä tuntuu olla niiden ennakkoluulojen kohteena. On yhdentekevää, vaikka saisi yhdellä lauseella kumottua kaikkien tapaamiensa ihmisten ennakkoluulot, kun uusia tulisi silti aina vain lisää.

Mustalaisäidin kehtolaulu ylettyy vähän reilun kahden sukupolven mittaiselle ajalle. Alussa on iso asia, kun Maritan perhe saa oman mökin, ja voi asua samassa paikassa kiertelyn sijaan. Kouluun Marita ei aivan ajallaan pääse, koska tiuhaan tahtiin putkahtelevia nuorempia sisaruksiakin täytyy hoitaa, eikä äiti heistä ilman apua selviä.

Ympäröivä yhteiskunta kehittyy kovaa vauhtia, ja myöhemmin kenenkään ei tarvitse enää elää kiertolaisina tai antaa lapsiaan lastensuojelulle vain sitä varten, etteivät he joutuisi olemaan taivasalla talvisin. Romanien kulttuuri pitää pintojaan muuttuvassakin tilanteessa. Osa haluaisi sopeutua valtaväestön tapoihin, mutta toiset pitävät sitäkin tiukemmasti kiinni omastaan. Ja vaikka sopeutumishalua olisikin, niin ennakkoluulot eivät muutu yhtä nopeasti kuin yhteiskunta muilta osin. Niinpä vaikkapa työllistyminen osoittautuu varsin haasteelliseksi.

Björk onnistuu hienosti kuvaamaan niitä ongelmia, joihin epäilemättä jokaikainen romani joutuu tutustumaan. Samoin tapakulttuurin kuvaus onnistuu luontevasti, eikä oppikirjamaiselle selostukselle ole tarvetta. Kirjan kattama ajanjakso on niin pitkä, että tapahtumat etenevät nopeaan tahtiin. Minun mielenkiintoni olisi riittänyt tarkempaankin kuvaukseen, mutta en oikein voi lopputulosta moittiakaan. Kirjan loputtua tuli sellainen tunne, että "Tässä oli nyt pätkä yhden perheen tarinaa. Entäs muut?" En tarkoita sitä, että tähän kirjaan olisi pitänyt ympätä enemmän, vaan että voisin hyvin lukea aiheesta lisääkin.

Olen pitänyt kaikista Björkin kirjoista, eikä Mustalaisäiti tee poikkeusta. Yllättävää oli se, ettei kirjan nimi tällä kertaa alakaan p-kirjaimella :) 

Jan Guillou: Suuri paljastus

Jan Guillou: Suuri paljastus
Suomennos: Arvi Tamminen
Like 2004, alkup. 1974
Sivuja: 295

Guilloun Pahuus on parhaita lukemiani kirjoja, ja sen vuoksi tulin ottaneeksi Suuren paljastuksen kirjaston hyllystä hetken mielijohteesta.

Päähenkilö kirjoissa on sama. Suuri paljastus on kirjoitettu monta vuotta ennen Pahuutta, mikä selittää osaltaan sitä, miksi Pahuuden tapahtumiin viitataan kirjassa niinkin vähän, vaikka paljastukset ajallisesti tapahtuvatkin vasta myöhemmin. Myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa kirjailija itsekin toteaa käsitelleensä sisäoppilaitostaan kevyesti.

Erik Ponti on oikeustieteen ylioppilas ja tähtää professorin uraan. Kesällä olisi kuitenkin kiva lomailla, ja matkakassaansa lihottaakseen hän tulee tarjonneeksi erästä tarinaa lehdelle, joka julkaiseekin sen mielellään. Erik osoittautuu erinomaiseksi toimittajaksi ja jääkin lehden palvelukseen.

Kirjan nimi viittaa epämääräiseen suureen paljastukseen, josta toimittajat haaveilevat, ja tietysti myös Erik heidän joukossaan. Kirjan aikana hän ehtii sellaisia tehdäkin, mutta kaikki eivät erinäisistä syistä päädy lehteen asti. Sekä paljastukset että toimittajan työ kuulostavat uskottavilta, mikä ei ole yllättävää ottaen huomioon sen, että Guillou on itse työskennellyt toimittajana. Miten paljon kirjassa on keksittyä ja paljonko tositapahtumia, jää hämärän peittoon.

Ajallisesti kirja sijoittuu yli 40 vuoden taakse. Toimittajan työn osalta maailma näyttää muuttuneen valtavasti tiedonvälityksen mullistumisen myötä. Olisi ihan kiinnostavaa tietää, kuinka pitkälti kirjassa on vielä ajankohtaisuutta nykypäivänä. Uutistoimittajien työssä muutos on epäilemättä suurin, mutta Erik kirjoittaakin aikakauslehteen ja kuvittelen juttujen olevan sen kaltaisia, joiden eteen joutuisi nykypäivänäkin näkemään vaivaa.

Tämä oli hauskaa luettavaa, ja tarkoitettukin sellaiseksi. Huomattavasti kevyemmällä otteella tehty kuin Pahuus, eikä varmasti jääkään yhtä mieleenpainuvaksi. Arvelen palaavani Erik Pontin pariin vielä joskus, täytyyhän minun saada nähdä, mitä tämän jälkeen tapahtui.

Pekka Huotari: Pöljänpojan vakuutus

Pekka Huotari: Pöljänpojan vakuutus
Like 2014
Sivuja: 407

Tämä oli jälleen laiska kirjavalinta minulta. Päätin vain valita jotain, mitä telkkarin takana olevasta pinosta löytyisi, ja sinnehän olen pinonnut mm. niitä kirjoja, joita postiluukusta on sattunut kolahtamaan. Pöljänpojan vakuutus on kokeneen näyttelijän esikoisromaani. Tällainen lähtökohta on aina kiinnostava, sillä varmasti näyttelijöille tulee useinkin mieleen tarinoita, joita he itse haluaisivat kertoa.

Kaikkein päällimmäisimpänä kirjasta hyppää se, miten kirjoittaja on halunnut mahdollisuuksien mukaan käyttää paljon alkusointuja, tai vähintäänkin useita samalla kirjaimella alkavia sanoja. Tyylinä se on kieltämättä omaleimainen, mutta minua alkoi ärsyttää sivun 13 kohdalla. Onneksi sivuun 50 mennessä silmä alkoi jo turtua ja lukemista pystyi jatkamaan kohtalaisen sujuvasti juuttumatta tähän yksityiskohtaan. Sanoisin, että aika huonosti valittu tyylikeino tuo on, jos 7/8 kirjasta lukija on aktiivisesti pyrkinyt ohittamaan koko piirteen, ja on ehtinyt ärsyyntyä jo luettuaan tekstistä noin puoli prosenttia.

Kirja kertoo pelkästään päähenkilöstään Hantesta, vuorotellen hänen lapsuudestaan ja aikuisuudestaan. Lapsuuden kuvaus pyörii pitkälti alkoholisti-isän ympärillä, mutta myös äidin mielisairastuminen saa huomiota. Aikuisuus puolestaan on kummallista koheltamista viinan ja eriskummallisen orgasmitaudin ympärillä, enkä oikein missään vaiheessa saanut kunnolla kiinni siitä, mitä sillä taudilla oikein ollaan sanomassa. Kirjaimellisesti otettuna se oli pelkästään kummallista.

Valitettavasti minulle tuli tästä mieleen Juha Vuorisen kirjat, ja se on aika pahasti sanottu. Mielleyhtymä oli seurausta tapahtumien kummallisesta kulusta ja etenkin aikuisen Hanten asioista vetämistä ihmeellisistä johtopäätöksistä, jotka "luontevasti" johtivat uusiin kummallisuuksiin. Lukemisen jälkeen jäi sellainen tunne, että joko tämä ei nyt auennut minulle oikealla tavalla, tai sitten auettavaa ei edes ollut.

Koira helvetistä on omassa bloggauksessaan kuvannut osuvasti Huotarin tyyliä.

Michael Katz Krefeld: Langenneet

 

Michael Katz Krefeld: Langenneet

Suomennos: Päivi Kivelä
Like 2014 (alkup. 2013)
Sivuja: 352

Tämäkin kirja päätyi luettavakseni kustantajan lähetettyä arvostelukappaleen. Aiemmin pyrin olemaan tarkka sen suhteen, että luen vain kirjoja, jotka ovat niin kiinnostavia, että lukisin ne joka tapauksessa, riippumatta siitä onko minulla kappale jo kädessäni vai onko se vasta tulossa kauppaan joskus tulevaisuudessa tai vaikkapa pitkän kirjastojonotuksen päässä. Usein kuitenkin käy niin, että laiskuuden voima musertaa alleen ihmisyksilön ponnistelut. Siksi minäkin olen jo muutamaan otteeseen tarkemmin tutkimatta valinnut luettavaksi vain sen kirjan, joka on sattunut olemaan pinossa päälimmäisenä, jos vain lajityyppi on ollut oikeansuuntainen. Edelleenkään minulta ei voi ostaa tai tilata arvosteluja, mutta näköjään ainakin hetkittäin lukemistooni on mahdollista vaikuttaa juuri tätä laiskuutta hyödyntäen. En silti kehota ketään tekemään niin.

Tukholmassa on sarjamurhaaja vapaana, ja hänen jäljiltään löytyy kaatopaikoilta valkoiseksi kalkittuja naisten ruumiita. Niitä ei ole edes yritetty piilotella, vaan päinvastoin ruumiit on nostettu pystyyn kuin patsaat. Tyypillisen dekkarin kohdalla tämä olisi kirjan tärkein rikos, sitä jota se henkilökohtaisista ongelmista kärsivä sankaripoliisi ryhtyisi selvittämään. Tällä kertaa sarjamurhat ovat vain sivujuonne. Keskiössä on - tottahan toki - henkilökohtaisista ongelmista kärsivä kööpenhaminalainen sankaripoliisi Thomas sekä prostituoiduksi päätynyt liettualainen Masha. Näiden tarinoita kerrotaan kahdessa eri aikatasossa, ja kolmannen muodostaa sarjamurhaajan menneisyydestä kertova osuus, jota ei kylläkään kuljeteta kirjan loppuun saakka. Thomaksen tehtävänä on selvittää Mashan kohtaloa, ja sarjamurhaajasta ei oikein tunnu piittaavan kukaan.

Thomaksen osuus ei ole mitenkään ihmeellistä luettavaa. Hän on sairauslomalla ihan ymmärretävästä syystä, ja viinanhuuruiseen elämäänsä ei kuulu mitään kiinnostavaa. Mashan osa sen sijaan on kirjan tiukkaa ydintä. Hänen tarinaansa liittyy häikäilemätöntä itsekkyyttä ja suoranaista pahuutta, mikä luonnollisesti kiinnostaa lukijaa. Samaan aikaan se on kuitenkin uskottavaa, vaikkei suoranaisesti perustuisikaan tositapahtumille. Sarjamurhaajan lapsuuden taustat kylläkin koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta kyllä hyväntahtoinen lukija voi nekin hyväksyä. Onhan teksti sentään kiinnostavaa, eikä kirjaa halua keskenkään jättää.

Kirjoittaja on sekä kirjailija että tv-käsikirjoittaja. Se on helppo uskoa, sillä kyllähän tässäkin on ajateltu filmatisointia heti alusta alkaen. Lopun ratkaisu"huipennuksen" kohdalla ei olla edes menty siitä, missä aita on matalin, vaan vieläkin vähän alempaa. Tapahtumat ovat yksioikoisia jopa elokuvaksi, saati sitten kirjaksi. Uskottavuus ei oikein jaksa kantaa mukana. Lukijaa jää myös harmittamaan se, miten kirjoittaja on haaskannut otollisia paikkoja rakentaa lisää jännitystä ja juonenkäänteitä. Mahtaako olla niin, että kokenut tv-käsikirjoittaja tietää, miten paljon elokuvaan saa tarinaa mahtumaan, ja sen vuoksi oikaissut toisessa päässä, jottei tulisi naputelleeksi sellaista, mikä ei kuitenkaan päätyisi valkokankaalle?

Kaikesta huolimatta luin tämän halukkaasti loppuun asti. Olen edelleen melkoisen kokematon dekkarien lukija, mikä saattaa vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Minä en haluaisi lukea samoja kliseitä aina uudestaan, mutta ehkä kokeneempi dekkaristi onkin tottunut niihin tai tietää jo, ettei niitä ole mahdollista välttääkään. Voisin joka tapauksessa kuvitella lukevani tämänkin kirjan jatko-osan aikanaan. Alkaa vain tulla sellainen tunne, että näitä dekkarisarjoja aloitellaan vähän joka puolella, ja niinhän asia ilmeisesti onkin. Saapa siis nähdä, mitä lopulta tulen lukemaan. Sattuuko se jatko-osa olemaan pinossa valmiina :)

Tommi Liimatta: Rautanaula

Tommi Liimatta: Rautanaula
Like 2013
Sivuja: 239 

Olen lukenut aiemmin kolme Liimatan romaania, mm. Aksen Sunnarborgin hymyn, jonka kansi on kaikessa mitäänsanomattomuudessaan jäänyt parhaiten mieleen kaikista blogini aikana lukemista kirjoista. Nuo kolme aiempaa romaania ovatkin liittyneet toisiinsa juurikin tuon mainitun Aksel Sunnarborg -nimisen henkilön kautta, mutta Rautanaula on aivan irrallinen teos.

Mielikuvani mukaan Liimatan sanankäyttö toi jo Nilikissä mieleen Jari Tervon ja Arto Salmisen. Samaa tietä hän on jatkanut edelleen, mikä onkin ollut hyvä valinta. Minusta häntä voi edelleen mainita mainittuihin herroihin, mutta Liimatta kulkee kyllä omaa polkuaan eikä kumartele kenellekään. Parin sivun mittainen kuvaus intiimin kanssakäymisen rupeamasta on todellista verbaalista ilotulitusta, ja tällä kertaa ilmaus on oikeutettu.

Kirjan päähenkilö Kai Malmirinne on myyntimies, ja vieläpä monella tapaa menestyksekäs sellainen. Hän matkustaa paljon, mutta ei juurikaan joudu viettämään öitään yksin. Halukasta seuraa on jo odottamassa useimmilla paikkakunnilla, ja vaikkei olisikaan, niin sujuvasanaiselle miehelle ei tuota vaikeuksia löytää sitä muutenkaan.

Lapsia Kailla ei ole, mutta kotona odottaa vaimo Raisa. Tai odottelisi yleensä, sillä Kain palatessa työmatkalta on talo tyhjänä, eikä mitään merkkiä siitä, minne vaimo on kadonnut. Ennen pitkää alkaa ilmestyä kirjeitä, jotka eivät kuitenkaan auta karkulaisen jäljille pääsemisessä.

Ei tätä jännityskirjaksi tai dekkariksikaan oikein voi kutsua, vaikka Raisan katoaminen tietysti muodostaakin kirjan juonen. Tarina on oikein onnistunut, ja vaikka loppuratkaisu onkin ehkä mahdollista arvata, niin en usko sen kovin aikaisessa vaiheessa onnistuvan keneltäkään. Tämä toimisi pelkän juonenkin varassa, mutta Liimatan sanankäyttö täydentää kokonaisuuden oivalliseksi yhdistelmäksi. En epäröikään todeta, että Rautanaula on kirjailijan romaaneista paras.

Toivon hartaasti, ettei Liimatta jää tämänkään jälkeen lepäilemään laakereillaan, vaan jatkaa kirjoittamista. Täältä ainakin löytyy yksi innokas lukija!