Anto Leikola: Sammakoiden nahkea todellisuus

Anto Leikola: Sammakoiden nahkea todellisuus - esseitä tieteestä, luonnosta ja kulttuurista
Into 2017
Sivuja: 200

Kustantajan esittelyn mukaan Anto Leikola on ehtinyt julkaista jo parikymmentä esseekokoelmaa ennen tätä. Minä en ole niihin tutustunut, eikä Leikolan ala biologia muutenkaan ole sieltä tutuimmasta päästä. Näitä esseitä ei ole kirjoitettu tätä kokoelmaa varten, vaan kaikki on julkaistu jo aiemmin jossain vuosina 1998-2010.

Hauska yhteensattuma on siinä, että myös Leikola sivuaa lyhyesti samaa tietoisuuden ongelmaa kuin Pentti O. Haikonen juuri edellisessä bloggauksessani, vaikkei se esseen varsinainen aihe olekaan. Melko laveasta maininnasta (tieteestä, luonnosta ja kulttuurista) huolimatta fokus on kuitenkin pitkälti juuri biologiassa: darwinismia, ihmistä eläimenä ja mekanismina, geenejä useammaltakin kantilta, mutta toki myös tiedettä yleensä ja onhan siellä se kulttuurikin mukana.

Leikolan tekstit ovat ihan kiinnostavia. Sanan "ihan" saa tässä käsittää miten haluaa. Mitään suuria järistyksiä tämä ei minussa saanut aikaan. Kirjoittaja on selvästikin varsin kokenut sekä alallaan että kirjoittajana. Nämä ovat melko leppoisia esseitä. Niissä ei ole sellaista vimmaisuutta ja asian julistamisen paloa kuin joillain kirjoittajilla saattaa olla. Onhan se kyllä ymmärrettävääkin: Leikola on takuulla ehtinyt saada suurimman julistamisen palonsa sammutettua jo aikoja sitten.

Sujuvaa luettavaa, mutta ei jättänyt juurikaan ajattelemisen aihetta ainakaan minulle. Todennäköisesti biologeille tämä antaa enemmän, tai sitten ei, jos aiheet ovat jo tulleet käsitellyiksi.

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson: Korpisoturi
Into Kustannus 2016
Sivuja: 257

Ahma on noin 35-vuotias mies, joka on varautuu maailmanloppuun. Tai pikemminkin totutun yhteiskuntajärjestyksen loppuun. Tilanteeseen, jossa ei voi nojata lakeihin tai viranomaisten apuun, vaan kaikki vastaavat vain itsestään ja ainoastaan vahva on vahvoilla. Muut ovat vahvojen armoilla.

Ahma muuttaa itärajalle elämään mahdollisimman omavaraisesti. Hänellä on varmuusvarastot noin vuodeksi, ja hän opettelee metsästämään, kalastamaan ja viljelemään maata. Kehenkään toiseen ei voi luottaa, eikä ketään saa sääliä, sillä se koituisi ainoastaan oman selviytymisen painolastiksi ja esteeksi.

Minusta tällainen kaikkien sota kaikkia vastaan -tilanne on kiehtova. Se on luonnollinen alkupiste, joka vallitsee silloin kun ei ole vielä muodostettu minkäänlaisia yhteiskuntasopimuksia (eikä tämä tarkoita sitä Sipilän yhteiskuntasopimusta) tai liittoumia. Toisaalta se voi olla myös luonnollinen seuraus ainakin väliaikaisesti silloin, kun yhteiskunta romahtaa.

Ei liene vaikeaa arvata, että kirjassa maailmanloppu ei jää pelkän varautumisen asteelle, vaan jonkinlainen romahdus todella tapahtuu. Vaikka Ahma onkin varautunut tilanteeseen hyvin ja aikoo vakaasti pitää huolen pelkästään itsestään, ajautuu hän yllättävän helpon tuntuisesti kuitenkin oman pienen laumansa osaksi. Ahma itse on varautunut noudattamaan anarkian sääntöjä, eli kaikki vastaavat vain itsestään, mutta kun toiset eivät noudatakaan, vaan rikkovat niitä ja saavat ujutettua itsensä toisten vastattavaksi. He siis onnistuvat rikkomaan sääntöjä siinäkin tilanteessa, ettei ole mitään sääntöjä. Nerokasta!

Kirjan asetelma on kutkuttava, mutta en lopulta innostunut tästä aivan niin paljon, kuin olin odottanut. Sitä ei silti saa pitää kirjailijan epäonnistumisena, vaan hänen skenaarionsa ainoastaan oli kulkenut eri tavalla kuin minun. Joka tapauksessa kuvattu ilmiö on juuri se oikea.

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön - Suomen vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat
Into Kustannus 2016
Sivuja: 200

Tämä kirja kuulostaa lähtökohdaltaan todella kiehtovalta: uusnatsiliikkeen tärkeä hahmo tekee "parannuksen", hylkää liikkeen kokonaan ja kirjoittaa muistelmansa. Olisiko luvassa siis tunnustusta jotenkin tyyliin "näissä kaikissa asioissa olin ja olimme väärässä, mitä oikein ajattelinkaan?" Vai löytyisikö ehkä jotenkin ymmärrettävä selitys sille, miksi joku ylipäätään ryhtyy uusnatsiksi? Nuo molemmat kohdat ovat minusta kiehtovia.

Täytyy heti alkuun todeta, että kirjan nimi kuulostaa paljon kiinnostavammalta kuin sisältö lopulta. Tosiasia on, että Holappa on kertomansa perusteella ollut lähinnä järjestöihminen. Hän verkostoituu voimakkaasti ulkomaisten uusnatsien kanssa ja yrittää tietysti tehdä sitä Suomessakin, mutta piirit vaikuttavat kovin pienitä ja järjestäytymättömiltä. Skinheadeihinkin hän yrittää aluksi liittyä, mutta heiltä ei tunnu löytyvän mitään tahtoa järjestäytyä laajemmin tai organisoida toimintaansa omien pienten porukoiden ulkopuolella.

Holapan ideologia olisi kiinnostanut minua ehkä kaikkein eniten, mutta se jäi melkoisen epäselväksi. Olisin halunnut lukea jotain tapahtumista tai siitä ajattelutavan kehityksestä, joka johtaa nuoren miehen uusnatsiksi. Läpi kirjan vaikuttaa ilmiselvältä, ettei Holappa ainakaan ole kunnolla ulkomaalaisvastainen tai rasisti, sillä hän ystävystyy useaan otteeseen maahanmuuttajien kanssa, ja se erityisesti soti minun stereotypioitani vastaan. Ylipäätään hän kuulostaa ristiriitaiselta: miten se, joka on tekstin kirjoittanut, voi samaan aikaan olla uusnatsi? Tämä tarkoittaa sitä, että Holappa ei onnistu avaamaan ajatusmaailmaansa aivan kunnolla, tai sitten hän todella on ollut noin ristiriitainen oman itsensä kanssa.

Nämä muistelmat on kirjoitettu melko pian sen jälkeen, kun Holappa on irtautunut liikkeestä, joten hieman jäi mietityttämään se, onko päätös todella lopullinen. Toisaalta se kuitenkin tuntuu juuri oikealta päätökseltä hänelle - ja tietysti kaikille muillekin.

Ihan kiinnostava kirja, mutta ei lopulta lainkaan niin raflaava kuin otsikko antaisi odottaa.

Andy Weir: Yksin Marsissa

Andy Weir: Yksin Marsissa
Suomennos: Kaj Lipponen
Into 2015, alkup. 2011
Sivuja: 387

Scifi on ollut melko harvinaista herkkua tässä blogissa, mutta tämänkertaisessa kirjassa oli jotain niin kiinnostavaa, etten joutunut epäröimään siitä kuultuani.

Tapahtuma-aika on aivan lähitulevaisuudessa, eikä teknologista kehitystä ole tapahtunut kuin sen verran, että ihmiskunta on saanut lähetettyä tutkimusretkikunnan Marsin kamaralle. Siellä ryhmä joutuu niin ankaran hiekkamyrskyn kouriin, että heidän on pakko keskeyttää retki ja palattava pikaisesti kiertoradalla odottavalle Hermes-alukselle. Pahaksi onneksi yksi ryhmän jäsenistä, Mark Watney, loukkaantuu ja myrsky vie hänet mennessään jonnekin, mistä ryhmä ei häntä kykene löytämään. Hänen avaruuspukunsakin on hajonnut, joten peli näyttää niin selvältä, että ryhmä joutuu jättämään hänet taakseen.

Kuten kirjan nimestäkin voi arvata, Mark selviää kuitenkin hengissä ja huomaa olevansa yksin Marsissa tutkimusasemalla, ilman mahdollisuutta kommunikoida kenellekään. Eikä kukaan sitä yrittäisikään, sillä hänen luullaan kuolleen. Mark ei kuitenkaan luovuta, vaan alkaa selvittää tilannetta ja mahdollisuuksiaan selvitä hengissä. Aluksi tilanne tietysti vaikuttaa täysin toivottomalta, mutta lannistumatta ja vähän kerrallaan hän selvittää ongelmia keksien yhä uusia keinoja päästä eteenpäin.

Mark on koulutukseltaan botanisti ja insinööri, ja molemmat osaamisalat osoittautuvat hänelle elintärkeiksi. Etenkin insinöörintaitoja tarvitaan, sillä hän joutuu keksimään, purkamaan, kokoamaan, korjaamaan, virittämään ja suunnittelemaan niin monenlaisia juttuja, että itse MacGyverkin kalpenisi, ellei sitten sattuisi toteamaan oikean ihmemiehen selviävän pelkällä linkkuveitsellä ja paperiliittimellä. Joka tapauksessa Mark osoittaa kouriintuntuvalla tavalla, että Marsiin haaksirikkoutuneen kannatti olla hereillä koulussa ihan kaikilla tunneilla, ehkä pakkoruotsia lukuun ottamatta.

Minut tämä kirja sai pidettyä tiukasti otteessaan monena iltana peräkkäin, kun oli vaikea päästä nukkumaan ennen kuin oli saanut luettua, miten Mark selviää eteen sattuneesta uudesta ongelmasta, vai selviääkö lainkaan.

Erityisen ilahduttava piirre oli se, että lähestulkoon kaikki kirjassa kerrottu vaikutti uskottavalta. Niin tiedettä kuin tekniikkaakaan ei ollut tarvinnut venyttää uusiin sfääreihin, vaan kaikki kuulosti sellaiselta, mikä voisi onnistua nytkin, jos vain halua ja erityisesti resursseja olisi käytössä. Kun sanoin 'lähestulkoon', niin alun hiekkamyrsky minua jäi mietityttämään. Marsin ilmakehä on kovin ohut, ja ilmeisesti onkin niin, ettei kuvatunlainen myrsky olisi mahdollinen, ainakaan kirjassa mainituilla tuulennopeuksilla. Tuo on kuitenkin vain pieni detalji, ja annettakoon se anteeksi. Tarinassa ei ole oleellista se, miten Mark on tilanteeseensa joutunut vaan se, miten hän pyrkii siitä selviytymään.

Allekirjoitan täysin kansikuvassa mainitun Wall Street Journalin lainauksen. Omalla sarallaan tämä on aivan huikea tarina, kaikkien haaksirikkoutumiskertomusten äiti!

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta
Into 2015, alkup. WSOY 1971
Sivuja: 210

Ensimmäinen muistamani kosketus Linkolan kirjoituksiin oli lukiossa, jolloin kirjoitin aineen yhden sellaisen pohjalta. Tekstin aiheena oli energiansäästö, ja minä päätin panna Linkolaa paremmaksi: ehdotin aineessani toimenpiteitä, jotka saivat Linkolan näyttämään nössöltä. Opettajan mielestä aineeni olikin pakina, ja sain siitä hyvän arvosanankin, vaikken sellaista tyylilajia ollut edes tavoitellut.

En enää muista, mitä Linkola oli tarkalleen ehdottanut, mutta radikaalia se joka tapauksessa oli. Myöhemmin on tietooni tullut, että Linkola on ehtinyt tehdä tukun muitakin ehdotuksia, ja niiden valossa silloinen kirjoitus oli järkevämmästä päästä.

Unelmat paremmasta maailmasta on kokoelma melko varhaisia esseitä, kaikki on kirjoitettu vuosina 1960-1969. Ne myös osuvat hyvin kirjan otsikon alle, sillä joka ikisessä tekstissä  hän tuo esiin romantisoimaansa kuvaa siitä, miltä Suomen pitäisi näyttää. Kuva ei muutu vuosien kuluessa miksikään, ja näin jälkeenpäin minun on vaikea erottaa kirjoituksia toisistaan. Linkola ei näytä väsyvän toistamaan itseään, vaan maalailee samanlaista kuvaa yhä uudestaan ja uudestaan.

Aluksi minulla oli pieniä vaikeuksia ymmärtää, mistä mies oikein valittaa. En ymmärtänyt, miksi kohtalaisen lähelle järvenrantaa rakennettu kesämökki on hänestä niin suuri kauhistus, mitä niin suurta pahaa tai tuhoa siihen liittyy? Sitten kävi ilmi, ettei siihen mitään erityistä liitykään: riittää, että mökki on siinä. Pelkkä rakennuksen olemassaolo riittää Linkolalle tuhoamaan koko kyseisen järven ympäristöineen. Ensin kaikki on täydellistä. Sitten rannan tuntumaan ilmestyy mökki, eikä edes ole väliä miten vaatimaton se on, mutta sen jälkeen ihan kaikki on kokonaan pilalla. Se yksi yksittäinen mökki ei ehkä Linkolan herkkää esteettistä silmää vielä saisi tolaltaan, mutta kaltevan pinnan ajattelutapa in iskostunut niin syvään, että ei kulu kuin pieni hetki mökin ilmestymisestä, kun järven kaikki rannat ovat kokonaan läpitunkemattoman täynnä vieriviereen rakennettuja mökkejä. Niiden välistä ei edes mahdu luikahtamaan, niin tiheään on mökkejä rakennettu. Ja vesi on niin täynnä mekastavia lapsia, että jos he nousisivat vedestä yhtä aikaa pois (mitä he eivät tietenkään tee, eivät edes öisin tai talvellakaan), ettei heidän väliinsä taida vettä edes mahtua. Ja se vesi, jota ei oikeastaan edes ole, on niin myrkylliseksi saastunutta, ettei kerrassaan mikään elävä siinä edes voisi olla. Ja siinä myrkkyliemessä, jossa ne lapset uivat 24/7, kulkee niin paljon pikaveneitä ja meluisia perämoottoreita, että koko maailman öljyvarat on käytetty sekunnissa loppuun asti.

Hups, taisinpa ajautua takaisin siihen aineenkirjoitusmoodiin, mutta ehkä tuo avaa hieman Linkolan ajattelutapaa, hänen kaltevan pinnan argumentointiaan ja kärjistyksiään. Minä en pidä tuollaisesta maailmankuvasta, missä kaikki on mustavalkoista, on olemassa ainoastaan ääripäitä eikä mitään siltä väliltä.

Rehellisyyden nimissä on annettava tunnustusta Linkolan johdonmukaisuudelle oman elämäntapansa suhteen, eli käsittääkseni hän elää kuten opettaakin, energiaa ja luontoa säästäen. Mutta eipä erokoituminenkaan kaikille olisi mahdollista, sillä jos erakoita on liian tiheässä, he lakkaavat olemasta erakoita.

Kuten edeltä voi huomata, herättää tämä kirja ja etenkin kirjoittaja vahvasti ajatuksia ja mielipiteitä. Se on yleensä hyvä asia, mutta Linkolan kohdalla taitaa kyse lopulta olla pikemminkin provosoinnista. Tämän kirjan jälkeen hän on ryhtynyt voimakkaasti kannattamaan väestönkasvun rajoittamista ja sen kääntämisestä laskuun, sillä ajatuksella että maapallon ainoa toivo olisi siinä, että ihmisiä olisi merkittävästi nykyistä vähemmän. Jos ei uskota tieteen ja teknologian ratkaisevan tulevia haasteita, niin eipä tuo ajatus kovin epärealistinen taida ollakaan. Haihattelua olisi oletus siitä, että ihmiset olisivat valmiita tinkimään saavuttamastaan elintasosta tulevien sukupolvien, eli toisten takia. Siihen ihminen on yksinkertaisesti aivan liian itsekäs.

Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa

Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa
Into 2015
Sivuja: 315

Eläimet yhteiskunnassa on kokoelma eri kirjoittajien esseitä. Eläinten asemaa tarkastellaan varsin monelta kantilta. Itsestäänselvyyksiä ovat esim. eläinten hyvinvointi tehotuotannossa ja eläinten kasvatus ylipäätään syötäviksi - vaikkei juuri siinä kysymyksessä moraaliselta kantilta mitään epäselvää olekaan.

Heti ensimmäisen esseen kirjoittajana on Antti Nylén, joka ruotii suomalaista eläinoikeuskeskustelua. Hänen tekstinsä on juuri niin hyvä kuin odottaa saattaa. Nylén osaa hienosti lytätä väärässä olevia ihmisiä, ja tässä on aihe, josta hänellä on sanottavaa. Minun mielestäni paras pala tarjoillaankin heti ensimmäisenä.

Muut esseet ovat vaihtelevia. Joukossa on oikein kiinnostavia kirjoituksia, mm. Särkänniemen delfinaariosta ja Kristo Muurimaan puheenvuoro aktivistin näkökulmasta. Sen sijaan essee nimeltä Picoides tridactys - lajin poeettinen kuvaus olisi minun puolestani jäädä pois, se ei oikein edes istu muiden joukkoon.

Tällainen kirja on omiaan nostattamaan tunteita käsiteltävää aihetta kohtaan, joko puolesta tai vastaan. Sen vuoksi jotkin tekstit väistämättä osuvat lukijan hermoon toisia paremmin, ja siten juuri niiden kaipaisi saavan enemmän huomiota toisten kustannuksella. Tämän johdosta kirja ei millään voi kokonaisuutena olla pelkästään miellyttävä, eikä niin käynyt minunkaan kohdallani. Oikeastaan tällainen kirja voisi toimia netissä paremmin kuin painettuna, sillä silloin lukija voisi näppärästi navigoida eteenpäin juuri siihen suuntaan, joka häntä itseään kiinnostaa, eikä tarvitsisi turhaan kahlata muita aiheita vain siksi, että ne sattuvat olemaan luettavana olevassa kirjassa.

Plussan puolelle tämä kirja joka tapauksessa menee kokonaiskokemuksena, sen verran väkeviä tekstejä on mukana. En pahastuisi yhtään, jos ihmiset laajemminkin tutustuisivat tähän kirjaan, edes niiltä osin mihin kunkin kiinnostus kohdistuu.

Pentti Sainio: Kummolan kääntöpiiri

Pentti Sainio: Kummolan kääntöpiiri - urheiluviihteen kulissien takaista peliä
Into 2014
Sivuja: 319 

Tämä on minulle hyvin poikkeuksellinen blogipostaus kahdestakin toisiinsa liittyvistä syystä: en ole aiemmin blogannut kirjasta, jota en ole lukenut loppuun asti ja toisaalta en ole aiemmin blogannut kirjasta ennen kuin olen lukenut sen loppuun asti. Juuri tässä tapauksessa olen kuitenkin valmis tekemään poikkeuksen normaaliin menettelytapaani, sillä tämän kirjan kohdalla ajankohtaisuus näyttää olevan erityisen suuressa roolissa.

Myönnän jo etukäteen, että Kummolasta saamani mielikuva ei ole miellyttävä. Mielikuvaan liittyy kaikenlaista epämääräistä toimintaa, kaksinaismoralismia, kabinettisopimuksia ja ties millaisia sääntöjen venyttämisiä, kiertämisiä ja rikkomisia, vaikken suoranaisesti kykene nimeämään ainuttakaan tosiseikaksi tietämääni asiaa. Mielikuvani osalta Kummola on juuri sellainen ihminen, joiden vuoksi Heikki Aittokosken kirjassaan kuvaama maailma on mennyt pieleen.

On kuitenkin tärkeää pitää mielikuvat mielikuvina ja faktat faktoina. Vaikka en mielikuvani mukaisesti pidäkään Kummolan kaltaisesta ihmisestä, niin se ei silti anna perusteita tuomita häntä. Mielikuvani perustuu ainoastaan iltapäivälehdistä lukemiini otsikoihin ja artikkeleihin, joissa yleensä "Kummola jyrähtää" milloin mitäkin, ja on ilmiselvää, että häneen istutetaan väkisin sitä imagoa, joka on juuri niistä samaisista lehdistä peräisin. Hän on helppo kohde kaikelle mahdolliselle, mitä jääkiekkoa kohtaan Suomessa keksitäänkään kritisoida. Kaiken voi aina viime kädessä vierittää Kummolan syyksi, hänhän se Jääkiekkoliittoa vetää ja "kaikki tietävät", että itsevaltiaan elkein, vedellen naruista joka puolella.

Entä jos mielikuvani onkin väärä? Millä tavalla Kummola yksityishenkilönä voisi sitä kuvaa oikaista? Iltapäivälehdistö selvästikin haluaa pitää siitä kuvasta kiinni kynsin hampain, sillä jyrähdykset myyvät paremmin kuin maltilliset kannanotot.

Kaikesta huolimatta on oleellinen ero siinä, annetaanko ihmisestä kuva tiukkatahtoisena ja aikaansaavana - joskin diktaattorimaisena - johtajana vai yritetäänkö häntä mustamaalata ampumalla täyslaidallisia kokonaisen kirjan voimalla. Tämä kirja tekee jälkimmäisen. Sen vuoksi noin sivun 50 kohdalla aloinkin jo sääliä ryöpytyksen kohteena olevaa ihmistä, jolla ei tosiasiassa ole mitään mahdollisuuksia puolustautua sitä julkisuutta kohtaan, joka häntä väistämättä kirjan julkaisuaamuna odottaa. Tämän kirjan julkaiseminen on vähän sama, kuin kertoisi sokealle miehelle, että aikoo teljetä tämän aitaukseen ja sitten hakata häntä siellä jääkiekkomailalla. Mies yrittäisi vedota viranomaisiin tästä aikomuksesta, mutta nämä toteaisivat, etteivät voi tehdä mitään ennen kuin maila on ensimmäisen kerran osunut. Ja kaikesta huolimatta mies teljettäisiin aitaukseen ja häntä hakattaisiin oikein porukalla. Raukkamainen teko siis.

Tämä on kaikin puolin vastenmielinen kirja. Aiemmin olen ajatellut, että huonoin blogiaikana lukemani kirja oli  silkkaa luonnonvarojen tuhlausta, sillä sen painamiseksi käytetty paperi ynnä muut varat menivät yksinkertaisesti hukkaan. Tämän kohdalla on toisin: tämä on vieläkin huonompi, sillä tarkoituksena on ainoastaan saada aikaan pahaa, ja siinä sivussa ansaita rahaa toimimalla väärin. Julkaisemalla tällaisia kirjoja maailmasta tulee vain ja ainoastaan huonompi paikka - ei tippaakaan parempi. Mätäpaiseita kuuluu puhkoa, mutta ei luomalla niitä ensin itse ja tökkimällä sitten vielä uudella, entistäkin rumemmalla paiseella.

Sainion kirjoitustyyli on niin kärkevä, haastava ja syyllistävä, että jos hän kuvaisi samalla tavalla lähipäiväkodin kevätjuhlaa, niin sekin näyttäisi kunnallismafian korruptoituneelta salahankkeelta. Sivu toisensa perään loputtomia syytöksiä ja vihjailuja, mutta lähdemainintojen puolella on kovin hiljaista. Voihan kaikki toki pitää paikkansakin, mutta siinä tapauksessa koko kirjan olisi voinut toteuttaa aivan toisenlaisella otteella, eikä toisaalta sensuuristakaan olisi ollut pelkoa, kun kaikki kerran olisi näytettävissä toteen.

En pidä myöskään kirjan julkaisutavasta, josta siitäkin yritetään tehdä skandaalia. Yleisesti ottaen suhtaudun sensuuriin varsin kielteisesti, mutta totuuden nimissä on todettava, että sananvapaudesta puhuttaessa ei kukaan ole tarkoittanut tällaisia loanheittokirjoja. Pentti Sainio ei siis ole Suomen Edward Snowden, vaan jotain aivan päinvastaista. Juuri tässä tapauksessa se ennakkosensurointi olisi paikallaan, maailmasta saattaisi jopa tulla pikkuisen parempi paikka.

En siis suosittele tätä kirjaa kenellekään, vaan nimenomaan kannustan kaikkia jättämään tämän lukematta. Selvästikin kirjoittajalla on kohteestaan paljon tietoa. Kieltäytymällä ostamasta ja lukemasta tätä kirjaa lukijakunnalla olisi mahdollisuus kannustaa niin kirjoittajaa itseään kuin kustantamoakin hylkäämään tällaisen inhottavan törkylinjan ja sen sijaan tekemään samasta aiheesta asiallisemmalla otteella toteutetun ja hyvän kirjan. Aineisto on jo valmiina, kyse on ainoastaan siitä, millä tavalla sitä käytetään. Samanlainen skandaali se ei ehkä olisi ja kirjoitustyökin vaatisi enemmän taitoa, mutta lopputulos olisi parempi, ihan millä tahansa mittapuulla mitattuna.

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua - kirja uskosta ja uskonnosta

Kansi: Elina Salonen 

Into 2012 

Sivuja: 128 

Olin huhtikuun lopussa arkkipiispa Kari Mäkisen media-aamiaisella (Hanna raportoi tilaisuudesta hienosti), missä hänen vierainaan olivat Riikka Pulkkinen ja Anna Kontula. Jälkimmäisen ajatukset kuulostivat siinä määrin kiinnostavilta, että ryhdyin saman tien jonottamaan hänen kirjaansa kirjastosta. Kuten näkyy, jono ei edennyt valtavan nopeasti, sillä luin kirjan melkeinpä heti, kun sen käsiini sain.

Kirja on kirjoitettu dialogin muotoon. Saara on saanut tädiltään Astalta lahjaksi ikonin, mutta kokee sen itselleen niin vieraaksi, että haluaa palauttaa sen takaisin. Viedessään ikonia naiset ryhtyvät keskustelemaan niin uskosta kuin uskonnostakin, Astan toimiessa lähinnä opettajan roolissa. Vaikka teksti onkin romaanin kaltainen, on kyse kuitenkin vain samanlaisesta ilmaisutavasta kuin esim. Platonin teoksissa, jotka olivat dialogeja Sokrateen ja vaihtelevien ihmisten välillä.

Dialogin valinta esitysmuodoksi liittyy kirjan nimeenkin: Asta kertoo hänelle vuosia sitten sattuneesta hengellisestä kokemuksesta, jota hän ei kykene kunnolla kuvaamaan, vaikka onkin ammatiltaan kirjailija. Tämä johtuu siitä, että koko ilmiö on hänen mielestään peräisin aivan muusta maailmasta, sellaisesta, joka on sanojen ulottumattomissa. Myös Kontulalla itsellään on ilmeisesti ollut vaikeuksia kertoa ajatuksistaan vain asiapohjaisesti, ja sen vuoksi tämä esitystapa auttaa asian ymmärtämistä. Näkisin itse kernaasti kirjan sisällön esseen muodossa, mutta se olisi silloin aivan erilainen, eikä toisaalta valaisisi yhtä hyvin juuri tätä vaikeutta ilmaista sanoin sellaista, mitä ei voi sanoin ilmaista.

En saanut tästä mitään erityisiä ahaa-elämyksiä, kaikki ajatukset tuntuivat sellaisilta, jotka ovat jo tulleet vastaan jostain aiemminkin, eikä tässä tietysti mitään uutta ollut luvattukaan. Kontula pohtii kirjassa omaa näkemystään uskonnosta, ja sen puolesta kyseeseen olisi hyvin voinut tulla myös essee. Mielenkiintoisinta antia olivat oikeastaan hyvin valitut alaviitteet, jotka olivatkin suoraan tietokirjamaisesti kirjoitettuja lyhyitä katkelmia.

Etukäteen olin odottanut kirjan olevan selvästi pidempi, tästä aiheesta kun yleensä riittää sanottavaa. Nyt jäi askarruttamaan mm. se, miksi kirjaston jono eteni niin hitaasti :)

Maarit Korhonen: Koulun vika?

Maarit Korhonen: Koulun vika?

Kansi: Karstein Volle

Into Kustannus 2012 

Sivuja: 128 

Koulun vika? on pamfletti. Se esittää yhden opettajan puolustuspuheenvuoron sitä yleislaatuista ajatusta vastaan, että vähän kaikki mahdollinen kaadetaan koulun syyksi. Mitään erityistä syytöstä ei nosteta esiin, vaan Korhonen tyytyy luettelemaan esimerkkejä siitä, mitä ihan tavallisessa alakoulussa arkisin tapahtuu. Esitellyt henkilöt ovat kuvitteellisia, mutta tapahtumat juttujen taustalla totisinta totta.

Kolmasluokkalaisen isänä minäkin olen luonut mielessäni jonkinlaisen luulokuvan siitä, mitä tyttäreni koulupäivässä tapahtuu. Asioita tuppaa kuitenkin ajattelemaan melko kapeakatseisesti vain oman lapsensa näkökulmasta. Tietenkin kaikki ovat erilaisia, mutta sitä ei osaa automaattisesti ajatella, eikä varsinkaan sitä, että opettajan on otettava huomioon ihan jokainen, kaikki ääripäätkin ja vielä joka ikinen päivä.

Kirjan jutut ovat varsin lyhyitä, ja monet ovat hauskojakin. Valitettavasti se ei ole koko totuus, eikä siinä tietenkään olisi aihetta pamfletiksi asti. Kääntöpuoli onkin sitten surullista luettavaa, ja toisaalta vihastuttavaa. Joidenkin lasten kotiolot eivät käy kateeksi. Vanhemmat voivat tehdä hallaa yhtä hyvin laiminlyömällä kuin vaatimalla kohtuuttoman paljonkin. Opettajalla ei ole paljonkaan mahdollisuuksia puuttua siihen, jos vanhemmat eivät kykene kunnolla huolehtimaan edes itsestään, saati sitten lapsistaan. Ja sekin voi toteutua niin elitistiuraohjuksen kuin sekakäyttäjänkin kohdalla. Vihastus puolestaan nousee lähinnä niistä asioista, jotka olisi hoidettavissa, mutta esteenä on vain jokin typerä sääntö. Esimerkiksi maahanmuuttajataustaisen oppilaan kerrottiin pakotetun käymään "suomi toisena kielenä" -tunneilla, vaikka suomi oli todellisuudessa hänen ensisijainen kielensä, hän ei tahtonut ymmärtää "ensimmäisen" kielen opettajaansa lainkaan ja niin oppilas itse kuin hänen vanhempansakin olisivat halunneet hänet ihan tavallisille tunneille muiden joukkoon. Typerää.

Tämän pamfletin voi lukea toisaalta keskustelunavauksena, mutta toisaalta se on valaisevaa luettavaa ihan kaikille jotka ovat koulun kanssa tekemisissä. Suosittelen siis sekä nykyisten että tulevien koululaisten vanhemmille. Niille puolestaan, jotka ovat jollain tavalla päättämässä koulujen asioista, asettaisin tämän pakolliseksi. Pakolliseksi ilman mitään poikkeuksia, sillä tehdäkseen valistuneita päätöksiä on pakko tietää, millaista koulun arki on.