sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman: Ivana B.
Siltala 2012, 166 sivua.
ISBN: 978-952-234-108-2

Keski-ikäisen kirjailijan elämään on tunkeutunut riivaaja, nuori wannabe-kirjailija Ivana B. Ivanan mielestä tärkeintä on kirjailijan suhde mediaan, sitä kautta luodaan yleisän mielenkiinto. Hän käyttää uusmediaa ahkerasti hyväkseen: bloggaa, tweettaa ja mitä vain tarvitaan. Hän on tehnyt itsestään tuotteen, jota myy ahkerasti medialle, joka ottaa kiitollisena saamansa vastaan.

Päähenkilömme on joutunut Ivanan silmätikuksi. Ivanan mielestä hän edustaa juuri sellaista tylsää, sivistynyttä kirjailijaa, joka kuvittelee kirjojen olevan se tärkein asia, eikä se, miltä hän itse näyttää. Ivana menee jopa niin pitkällä, että hänen mielestään asiakkailla pitäisi olla oikeus palauttaa kirja kauppaan ja saada rahat takaisin, jos käy ilmi että kirjailija näyttää niin tylsältä kuin päähenkilömme.

On ilmiselvää, mitä Snellman tästä aiheesta ajattelee, ja minä olen hänen kanssaan samaa mieltä. En ymmärrä, miten kirjailijan ulkonäkö liittyy hänen kirjoittamaansa tekstiin: olisin valmis menemään niinkin pitkälle, että kirjoista poistettaisiin kokonaan tiedot niiden kirjoittajista. Loppujen lopuksi vain teksti voi kannatella kirjaa.

Mutta jos asia olisi noin yksinkertainen, ei tätä kirjaa olisi ikinä kirjoitettu tai ainakaan sitä ei olisi julkaistu. Tämä ilmiö korostaa sitä, miten lyhyt on uutuuskirjan elinkaari. Jos ei se saa näkyvyyttä heti ilmestyessään (tai mieluummin jo ennen sitä), ei ole merkittävää myyntiäkään tiedossa. Kukin voi tykönään miettiä, miten paljon saa tietää kirjojen sisällöstä ennakkoon muualta kuin blogeista tai arvosteluista. Esim. Sofi Oksasen ja Riikka pulkkisen naamataulut ovat näkyneet mediassa ties kuinka usein, mutta aika vähiin on käynyt tiedot heidän kirjojensa tekstistä. Jos jossain pari lausetta onkin, niin kovin köykäistä se vielä on.

Ivana B. oli ihan tervetullut puheenvuoro, sillä sellaisena sen käsitän. Se oli erittäin nopealukuinen, sillä sivut on täytetty kovin harvaan. (Jos joku haluaa lukumaratoniinsa vaikuttavan kokonaissuvumäärän, niin kannattaa kerätä tällaisia kirjoja korkea pino.) Mainittakoon vielä sekin, että kansikuva ei tee oikeutta kirjalle, sillä tuo taustavalkoinen on oikeasti kiiltävää hopeaa, josta voi tapittaa omaa naamaansa.

Tämän onkin lukenut moni bloggaaja, ainakin Salla, Tuulia, Sanna, Minna, Kirsi, Vauhko, Päkä ja Nora.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Markus Hotakainen: Alavilla mailla hallanvaara

Markus Hotakainen: Alavilla mailla hallanvaara - Kertomuksia Suomen säästä
Kansi: Laura Noponen
Helsinki-kirjat 2012, 159 sivua.
ISBN: 978-952-5874-55-6

Sää on peruspuheenaihe, josta kaikki voivat puhua keskenään. Voi päivitellä sen huonoutta tai hyvyyttä tai kertoa toiveistaan. Kevyen jutustelun lisäksi siitä voidaan keskustella vakavamminkin: muistella ammoisina aikoina alati mollottavaa aurinkoa tai kauhistella, miten kesät talvet piti hiihtää höyläämättömillä lankuilla ylämäkeen. Sään lisäksi ilmastokin on viime vuosina päässyt kaikkien huulille.

Sään suosion huomioonottaen luulisi, että siitä riittäisi yllin kyllin mielenkiintoisia tarinoita ja sattumuksia. Uskon näin olevankin, mutta tähän kirjaan niitä ei valitettavasti ole juurikaan päätynyt. Kirjoittaja on lähtenyt tarkastelemaan säätä itsenäisyyden ajalta vuosikymmenittäin. Kultakin vuosikymmeneltä tarkastellaan vain joitain seikkoja, jotka onneksi vaihtelevat, sillä muuten kyseessä olisikin vain kuiva tilastokatsaus. Lämpötila on selvästi tärkeimmässä asemassa, mutta niinhän se on keskusteluissakin.

Minä pidin eniten kohdasta, jossa kerrottiin hallaan liittyvistä yksityiskohdista ja sen torjunnasta. Sen kaltaiset  aiheet olisivat kiinnostaneet enemmänkin, mutta kirjassa niitä ei juuri enempää ole. Ilmastoon liittyvät asiat olivat seuraavaksi kiinnostavimpia, enkä tarkoita pelkästään sitä, miten esim. 30-luku oli huomattavan lämmintä aikaa.

Kirjassa on paljon taulukoita ja suhteellisen vähän tekstiä. Jälkimmäinen on kaksipiipuinen juttu: jos tekstiin ei keksi kiinnostavia täkyjä, on parempi pitää se mitaltaan lyhyenä. Toisaalta niitä kiinnostavia seikkoja haluaisi lukea enemmänkin, mutta tarkastelun keskittyessä etupäässä nimeroihin ja tilastotietoihin, on mielenkiintoa vaikea pitää yllä.

Numeroita pullollaan olevat taulukot ovat mahdollisimman epähavainnollinen esitystapa, ja myös rutikuiva. Aivan äkkiä en keksinyt, miten saman tiedon voisi yhtä tiiviissä tilassa esittää paremmin, mutta uhraamalla lisää tilaa ja vaikkapa värejä olisi kirjan yleisilmeestä saanut tyystin toisenlaisen. Värien käyttö lienee kustannuskysymys, mutta sivujen lisäämisen pitäisi sentään onnistua kivutta. Tällaisenaan vaatii aivan liian suurta mielenkiintoa, että näin monta numeerista taulukkoa sisältävä kirja voisi päätyä koko kansan luettavaksi. Ja siihenhän säästä kertova kirja käsittääkseni juuri pyrkii.

Kirja oli minulle pienoinen pettymys kaikessa tilastopainotteisuudessaan. Tällaisenaan sitä voisi käyttää ratkaisemaan vaikkapa riitoja siitä, oliko jonain vuonna niin kovat pakkaset tai helteet kuin muistellaan, mutta suoraan luettavaksi en oikein jaksa suositella.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Tuomas Vimma: Helsinki 12

Tuomas Vimma: Helsinki 12
Otava 2004, 314 sivua.
ISBN: 951-1-19642-1

Pitkin kevättä olen omassa kirjastossa käydessäni vilkuillut, olisiko Helsinki 12 hyllyssä, mutta aina vain se on ollut lainassa. Ei se nytkään ollut paikalla, mutta kun hain Oikeusjutun toisesta kirjastosta, niin hoksasin samalla tarkistaa tämänkin.

Tapahtumat sijoittuvat viime vuosituhannen lopulle. Päähenkilö on parikymppinen mainostoimiston AD, jolla on erittäin kallis maku. Hän saa työstään hyvää palkkaa, mutta se ei riitä lähimainkaan ylläpitämään hänen elintasoaan. Kylpyvesi lienee ainoa asia hänen elämässään, jota ei ole erikseen mainittu jonkinlaiseksi merkkituotteeksi. Tästä voikin jo arvata, että hänen arvomaailmassaan arvostuksen perusteena eivät ole asioiden ominaisuudet sinällään, vaan niiden kadehdittavuus. Aivan mikä tahansa on hyvää, jos se on kallista. Ja vielä kalliimpi on vielä parempaa. Hän on aivan kuin muurahainen, jolla ei ole omaa tahtoa lainkaan, vaan mielipiteet muodostuvat hintalapun perusteella.

Muutaman minuutin miettimisen jälkeen en keksinyt kirjasta ainuttakaan hahmoa, jota kohtaan voisi tuntea sympatiaa. Lähimmäksi pääsi päähenkilön työkaverin 8-vuotias tytär, mutta edes hän ei selvinnyt puhtain paperein, siksi nopeasti hänetkin sotkettiin samaan typerään arvomaailmaan.

Minäkertoja on siis mitä ärsyttävin hahmo etupäässä siksi, että hänellä menee niin hyvin. Töitä ei tarvitse juuri tehdä, sillä jos jotain täytyy saada aikaiseksi, sen voi "lainata" joltain muulta webbisaitilta pikkuisen muutettuna, jolloin viikon työt onkin kuitattu varttitunnissa. Hänen arvonsa ovat halveksittavia eikä hän oikeastaan vaikuta onnelliselta, mutta hänellä on käynyt erinomainen tuuri, jota käy tietenkin kateeksi. Kaikkihan nyt liian helppoa elämää kadehtivat. Toisaalta sellainen ihminen, joka pitää tappeluna nippusitein kahlittujen vastustajien pahoinpitelyä (s.168), on yksinkertaisesti raukkamainen.

Jos päähenkilö itse on ärsyttävä, niin hänen 18-vuotias pikkusiskonsa on jo epäuskottava. Hän on nimittäin ehtinyt vähäisistä ikävuosistaan olla mukana NIIN monessa ja NIIN hyvällä menestyksellä, ettei moinen ole tiettävästi ollut mahdollista muille kuin eräälle edesmenneelle henkilölle Pohjois-Korean suunnalla.

Helsinki 12 on Vimman esikoisromaani, joka ilmeisesti nautti suuresta suosiosta aikanaan. Minä olen lukenut hänen kirjansa aivan väärässä järjestyksessä, ja se on vaikuttanut myös niistä saamaani vaikutelmaan. Helsinki 12 pitäisi selvästi lukea ensimmäisenä. Vimman tyyli on enemmän tai vähemmän yliampuvaa, mutta siinä juuri piilee sen viehätys. Henkilöt ovat niin ärsyttäviä, että lukija odottaa vain sitä sivua, jolla he saisivat näpeilleen ja oikeus voittaisi. Kirjojen lukujärjestys on tärkeä siksi, että myöhemmissä kirjoissa Vimma on voinut jo ottaa huomioon sen, mitä aiemmin on oletettu luetun. "Väärin päin" luettuna tyyli alkaa tässä kirjassa jo väsähtää, mitä luultavasti ei tapahtuisi toisin päin.

Vimman tyyliin kuuluu yksityiskohdilla briljeeraus. Hänellä on ilmeisen hyvä yleissivistys, minkä hän haluaa myös tuoda julki. Huomautan kuitenkin, että jos aikoo leijua triviatiedoillaan, niin niiden tietojen pitäisi myös olla oikeita. Esimerkiksi Aku Ankan naapuri ei ole Teuvo Tulppu sen enempää kuin Tuomas Vimma oikealta nimeltään Kosti Miettinen. Pieni juttu ehkä, mutta latistaa koko kirjoitustyylin harmillisen tehokkaasti.

Vimman kirjoja on ollut hauska lukea. Niitä tekisi mieli inhota, mutta samaan aikaan jokin niissä vain vetää puoleensa. Lukisin lisääkin, mutta yliampuvuuden haluaisin pois. Liioittelu kuuluu asiaan, mutta sitäkään ei ole tarpeen alleviivata aivan näin paljon. Lukijoita ei pidä aliarvioida, kyllä he ymmärtävät. Raksa on tässä mielessä mennyt oikeaan suuntaan, ja niinpä odotankin mielenkiinnolla mitä jatko tuo hänen kirjailijanurallaan.

torstai 24. toukokuuta 2012

22 kysymystä


Hanna ja Minna Vuo-Cho haastoivat minut tähän kirjablogeissa runsaasti kiertäneeseen kysymyshaasteeseen. Kiitoksia haastajille!

Hannan kysymykset:
1. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"?
Fantasiakirjallisuus on kovin huonosti edustettuna lukemistossani. Eihän sitä kuitenkaan käy kieltäminen, etteikö Harry Pottereiden velhoilu olisi kivaa. Tosin minä varmaankin olisin vain tylsä jästi sielläkin :)

2. Koska ja miten opit lukemaan?
Ekaluokkalaisena minua opetti opettaja nimeltä... ööö, en muista. Ihan tavallisesti koulussa siis. Enkä edes ole harmitellut sitä etten oppinut aiemmin, sillä aika pitkään keskityin vain sarjiksiin; etupäässä akkareihin.

3. Minkä elokuvavinkin antaisit sateiseen kevätiltaan?
Saha. En osaa luokitella elokuvia vuodenaikojen mukaan.

4. Mikä on ollut paras tänä vuonna lukemasi kirja?
Raakkaan Arto Salmisen pois kisasta, koska tavallaan hän kuuluu viime vuoden sarjaan ja kamppailu olisi hänen osallistuessaan epäreilu. Jäljelle jääneidenkin kesken kilpailu on kova, mutta Kätilö nouskoon ylimmäksi. 

5. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan olet katsonut viimeksi?
Jos en muista aivan väärin, niin se oli Varasto. Jos se olisi minusta eikä vuokraamosta kiinni, ei vastaus olisi sama.

6. Mikä oli ensimmäinen kirja, jonka muistat lukeneesi?
Karl Mayn Hopeajärven aarre. Se ei ollut ensimmäinen lukemani kirja, mutta jäi mieleen musertavalla yli 400 sivun pituudellaan. Tokaluokkalaisen mielestä se ylittää inhimillisen kestokyvyn rajat.

7. Mikä on ahdistavin kirjamuistosi?
En muista ainuttakaan varsinaisesti ahdistavaa kirjaa, mutta Jeninin aamuista tuli paha mieli.

8. Ketkä kuusi fiktiivistä henkilöä kutsuisit päivälliselle?
Jahven ja Jeesuksen. Urheilijoista suurimman: Elmon. Josef K.:lta kysyisin mistä häntä syytettiin. Ylivaltias Karellen osaisi kertoa mieleenkiintoisia asioita niin tieteestä kuin ihmisistäkin. Sitten kutsuisin vielä Helsinki 12:n minäkertojan ihan vain nähdäkseni miten hän kuvittelee olevansa tuonkin porukan keskipiste.

9. Mitä luet juuri nyt?
No sitä Helsinki 12:a. Kesken on myös Hiljaiset - introverttien manifesti, mutta alkaa näyttää epävarmalta, luenko ikinä sitä kokonaan.

10. Luetko kirjan joskus loppuun vain siksi, että voit kirjoittaa siitä blogiisi?
En, mutta luen joskus kirjan loppuun vain siksi, että olen sen aloittanut.

11. Jos et kirjoittaisi kirjablogia, niin mikä muu aihe jaksaisi pitää mielenkiintosi bloggaamisen parissa?
Ruoka. Siitä alun perin aloitinkin, mutta se muuttui pelkästään kirjablogiksi.


Minnan kysymykset:
1. Kuinka opit lukemaan? 
Ks. edellisen kysymyssarjan no 2.

2) Kuka viimeksi luki sinulle ääneen ? 
Tyttäreni, mutta en yhtään muista mitä hän luki. Se oli "vain" katkelma jostain.

3) Millä tavoin "kulutat" kirjoja ja mikä tapa on suosikkisi ? Kovakantiset, pokkarit, äänikirjat, e-kirjat ? 
Äänikirjoja en ole ikinä edes kokeillut ja e-kirjaan haluaisin siirtyä. Luen siis ihan tavallisia kirjoja. Kovakantinen mieluummin kuin pokkari, joiden teksti on usein turhan pientä. Näössäni ei ole mitään vikaa, mutta tykkään silti siitä, ettei sivuja ängetä liian täyteen.

4) Ostatko vai lainaatko? 
Pääasiassa lainaan, mutta olen viime aikoina pyrkinyt kasvattamaan ostettujen osuutta.

5) Millä kielillä luet? 
Kaunokirjallisuutta vain suomeksi, tietokirjoja myös englanniksi, mutta toki suosin suomea niissäkin.

6) Miten paljon (keskimäärin) kulutat aikaa kirjojen parissa viikossa ? 
Mahdoton kysymys. Jos jotain pitää arvata, niin yli 10 tuntia, sen tarkemmin en osaa.

7) Montako kirjaa luit viime vuonna? 
94. Sarjakuvia en ole laskenut mukaan.

8) Mikä kirja tai mitä kirjoja sinulla on tällä hetkellä luettavana ja kesken ? 

Keskeneräiset löytyvät edellisestä sarjasta no. 9:stä. Pinossa taas odottaa useita kirjoja, mutta en halua kertoa mitä :)

9) Mitä kirjoja otat tänä vuonna kesälomalle mukaan? 
Toivon, etten joudu lähtemään kesälomalle lainkaan siinä mielessä, että se tapahtuisi kerran ja loma olisi siinä, vaan että olisin pääasiassa kotosalla, mistä pistäytyisin lyhyehkösti jossain. Siinä tapauksessa otan mukaan mitä ikinä pinossa vuorossa onkaan ja mikä sattuu hotsittamaan. Tavallaan koko kysymys on kohtuuton kuten sekin, mitä aion syödä ensi viikolla.

10) Kerro esimerkki (tai esimerkkejä) kirjailijasta, jonka kirjoja olet lukenut kolme tai enemmän ? Miksi ?
Arto Salminen ja Jari Tervo. Salminen vain on NIIN hyvä. Tervo taas on ainoastaan niin hyvä, että olen halunnut lukea kaikki hänen kirjansa.

11) Miksi kirjoitat blogiisi kirjoista? Vastaus aloittamiseen löytyy tuolta oikealta naamatauluni ympäriltä, mutta lukupäiväkirjan perustamisesta taisi olla kyse. Nykyään jatkan sitä, koska en ole keksinyt miksi sitä pitäisi lopettaakaan. Kommentit tekevät lukemisesta paljon antoisampaa.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Franz Kafka: Oikeusjuttu

Franz Kafka: Oikeusjuttu
Suomennos: Aarno Peromies
Otava 1975 (alkup. 1925), 214 sivua (+30 sivua poistettuja ja keskeneräisiä osia)
ISBN: 951-1-18402-4


Oikeusjuttu päätyi luettavakseni Prahan matkan vuoksi. Oli kiva ajatus liittää kirjallisuuskin matkaan jollain tapaa, ja Kafka oli siihen luonteva valinta.

Kirja alkaa päähenkilö Josef K:n pidätyksellä, joka tapahtuu äkkiarvaamatta. K. ei osaa arvata pidätyksen syytä, ja arveleekin aluksi koko tilannetta pilaksi. Varsin pian käy selväksi, että tässä on tosi kyseessä, mutta mitään muuta pidätyksestä ei selviäkään. Tiedustellessaan mistä häntä syytetään, vastaavat pidättäjät vain, ettei sen kertominen ole heidän asiansa. Itse asiassa koko kirjan aikana ei viitata mitenkään siihen mistä K:ta syytetään, eikä myöskään siihen mistä muita ihmisiä on aiemmin syytetty.

Josef K. edustaa tavallista, järkevää ihmistä, jonka käsitykset oikeuslaitoksesta perustuvat normaaliin oikeuskäsitykseen. Kirjan oikeuslaitos sen sijaan on jotain aivan muuta. Se on dystooppinen byrokratiahirviö, joka on levittäytynyt joka puolelle. Sen takana on laki, joka ei ole ihmisten hallittavissa. Se ei ole ihmisten luoma, eikä sitä voi muuttaa: se elää omaa elämäänsä ja on enemmän jotain jumalan tai pyhän hengen kaltaista kuin kokoelma säädöksiä.

Samoin oikeusjuttu on levittäytynyt K:n ympärille. Siellä täällä tuntuu olevan ihmisiä, joilla on jotain tekemistä hänen juttunsa kanssa, ja yllättävät ihmiset tietävät siihen liittyviä asioita, jotka ovat K:lle itselleenkin uusia. Toisinaan taas paikat ovat kuin Liisan ihmemaassa; ikinä ei voi arvata mitä lähimmän oven takaa löytyy.
Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi
Oikeusjuttu on hieman kuin jättimäinen novelli. Sitä voi tulkita ja etsiä vertauskuvia ynnä piilomerkityksiä loputtomiin saakka. Novellimaisuus ulottuu tavallaan tasoa syvemmällekin, sillä kirjan loppupuolella pappi kertoo K:lle tarinan, jota he saman tien käyvät tulkitsemaan lukijan puolesta! Oman lisänsä tähän piirteeseen tuo se, että Kafka ei saanut kirjaa milloinkaan valmiiksi, eikä kaikkia osia siten ole hiottu loppuun saakka. Kirjan lopussa onkin mukana joukko keskeneräisiä katkelmia, joiden sijainti kirjassa ei käy kunnolla selväksi. Niiden lisäksi on myös lyhyitä yliviivattuja pätkiä, joiden sijainti tosin on kerrottu, mutta ainakaan minun kirjassani sijainti ei vaikuttanut osuvan yksiin tekstin kanssa.

Pelkäsin etukäteen, että kirja olisi minulle ylitsepääsemättömän vaikea. Alkukankeuden jälkeen lukeminen kuitenkin sujui mukavan jouhevasti, ja tarinaa oli oikein mukava seurata. En kuvittele saaneeni tästä irti kuin pienen osan, mutta pidin siitä. Olen varma siitä, että Kafkan oikeuslaitos tulee pyörimään mielessäni vielä pitkään.

Viime aikoina Oikeusjuttua ovat lukeneet myös Jokke, MargitKirjahiiri ja Ida.

torstai 17. toukokuuta 2012

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Teos 2011, 307 sivua.
ISBN: 978-951-851-381-3

Täydellinen paisti oli ensimmäinen PEKK-jäsenkirjani ja samalla niistä ensimminen, jonka olen lukenut (punastushymiö).

Taru Korhonen asuu Wienissä yhdessä itävaltalaisen miehensä kanssa. On pyhäinpäivä, ja hän haluaa tarjota vierailleen - miehen äidille ja siskolle - ainoaa mahdollista ruokaa: sianpaistia. Sen voi valmistaa lukemattomilla eri tavoilla, joista jokainen on jonkun mielestä oikea, mutta Taru haluaa arvata ja löytää niistä sen yhden ja ainoan, joka on sitä hänen vieraidensa mielestä.

Jonkun Herr Fidlerin resepti vaikuttaa lupaavalta, mutta on monimutkainen ja sisältää aineksia, joista Taru joutuu kysymään neuvoa naapurin eläkkeellä olevalta näyttelijältä, Frau Bergeriltä. Häneltä ei kysytä mitään noin vain ohimennen, vaan ensin on kuunneltava mitä hänellä ikinä sattuu olemaankaan sanottavaa. Tärkeää se ei ehkä ole, mutta sitä on paljon.

Täydellinen paisti on yhdenpäivänromaani, jossa vietetään pyhäinpäivää yhdessä itävaltalaisessa taloudessa.  Avainasemassa ei ole se, mitä tapahtuu, vaan miten se tapahtuu ja eritoten miltä se näyttää osittain ulkopuolisen mielestä. Tyylissä on jotain samaa kuin Erlend Loen kirjoissa, mutta Taskinen onnistuu paljon paremmin kuin Loe tuotantonsa tuoreimmassa päässä. Yhtäläisyyksiä on myös siinä, miten päähenkilön ajatukset harhailevat siellä täällä, eikä hänellä tunnu olevan kykyä selviytyä tilanteista käytännöllisesti ja helposti. Mutta eihän se hauskaa olisikaan, jos hän osaisi.

En syttynyt kirjasta niin paljon kuin alussa luulin. Tiesin tämän saaneen Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja se nosti odotuksia tuntuvasti. Loppupäässä alkoi tuntua myös siltä, että jotain on päässyt livahtamaan sivu suun, en ole ymmärtänyt kaikkea tai sitten en ole ymmärtänyt oikein. Positiivinen kokemus tämä joka tapauksessa oli, mutta ei loistava.

Muita arvioita on mielikuvani mukaan niin paljon, etten edes yritä listata niitä itse. Tämän verran voin kuitenkin auttaa: valmis googlaus.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Kaiken voi ostaa!


Blogi myytävänä? Jotkut tuntuvat uskovan, että kaikki - ihan kaikki - on myytävänä; kyse on vain hinnasta. Minä en usko siihen, ainakaan jos hinta on vain rahaa. Jollakulla voi olla esim. niin suuri omaisuus jo ennestään, ettei hän tee lisärahalla mitään, eikä siksi ole halukas myymään vaikkapa molempia käsiään mistään rahasta. Harva taitaisi muutenkaan olla valmis myymään käsiään rahasta, mutta siihenkin voi keksiä poikkeuksia. Aivan kuoleman partaalla oleva henkilö voisi luopuakin käsistään turvatakseen jälkeläistensä taloudellisen tilanteen. Samaten jos rahan sijaan hintana onkin jotain aivan muuta, voisi hyvinkin löytyä kauppiaita, jotka ovat valmiita myymään aivan mitä tahansa. Monet taistelevat esim. ihmisoikeuksien puolesta, ja voisivat olla valmiit uhraamaan niiden puolesta kaikkensa.

Blogiani lähestyttiin äskettäin ostotarjouksella. Aivan koko blogia ei tarjouduttu ostamaan, mutta lukijakunta oli pääomaa, joka kauppamiestä kiinnosti. Tarjousta ei toki esitetty näin suorasukaisesti, vaan se oli otsikoitu viattoman kuuloisesti "juttuideaksi". Voisin esittää blogissani sisältöä jota siellä ei normaalisti olisi, ja vastineeksi saisin mahdollisesti melkoisen epämääräiseltä kuulostavaa seurantatietoa jutun leviämisestä. On ilmiselvää, että se ehdotettu sisältö olisi mainos. Ei välttämättä kaikkein perinteisimmässä muodossaan, mutta eittämättä se olisi mainos. Se olisi maksettu mainos, koska minä saisin sen julkaisemisesta vastikkeen, tosin mielestäni hävyttömän pienen.

Ei, en ole myymässä blogiani. Blogifilosofiaani kuuluu, etten tee tätä hyötymismielessä. Olen hakemassa ainoastaan mielihyvää, ja sitä saan nähdessäni lukijoiden lukeneen MINUN tekemääni sisältöä. Minulle on samantekevää, tuleeko blogiini kymmenen lisäkäyntiä tapittamaan jonkun toisen tekemää mainosta vai ei, se ei tuo minulle mielihyvää. Sata käyntiä ei ole sen parempi, eikä ole tuhat tai miljoonakaan. Mieluummin otan yhden ainoan kävijän, joka tulee itse tekemäni kirja-arvostelun vuoksi kuin kymmenen miljoonaa väärästä syystä tullutta käyntiä.

Tämä blogi ei siis ole kaupan. Sisältöön vaikuttaminen on kyllä mahdollista: minulle voi kernaasti antaa lukuvinkkejä. Monet ovatkin saaneet minut kiinnostumaan kirjoista ja edelleenkin aion kirjoittaa kaikista lukemistani. Minulle voi jopa lähettää kirjoja luettavaksi, mutta luen niitä ainoastaan, jos ihka oma kiinnostukseni herää. Mitään takeita en voi antaa.

Jos joku haluaa kokeilla onneaan ja selvittää, eikö blogini tosiaan ole myytävänä mistään hinnasta, niin kannustan siihenkin. Neuvon kuitenkin käyttämään jo avaustarjouksena oleellisesti korkeampaa hintaa kuin 30 hopearahaa. Omassa mielessäni arvostan blogiani enemmän kuin esimerkiksi valokuvien vanhennuspalvelua. Sitä kautta löytyykin oikea hintaluokka :)


torstai 10. toukokuuta 2012

Isaac Bashevis Singer: Orja

Isaac Bashevis Singer: Orja
Koko Kansan kirjakerho 1983 (alkup. 1962), 272 sivua.
ISBN: 951-864-006-8

Orja päätyi kirjahyllyyni kirjablogistien pikkujouluista (terveisiä Anni.M!), jonne jokaisen oli määrä tuoda lahjaksi jokin yllätyskirja. Saamani lahja oli mieluinen, mutta vasta lukiessa paljastui, kuinka osuva se olikaan!

Tapahtumapaikkana on Puola 1600 luvulla Chmielnickin verilöylyjen jälkeen. Juutalaisen Jaakobin perhe on saanut verilöytyissä surmansa ja hän itse on joutunut kristityn talonpojan orjaksi. Isännän tytär Wanda iskee silmänsä Jaakobiin, mutta isäntä-renki -suhteen lisäksi tilannetta mutkistaa myös osapuolten eriuskoisuus. Menemättä sen tarkempiin yksityiskohtiin totean juonen jatkosta vain sen, että kohtalo heittelee Jaakobia tilanteeseen jos toiseenkin ilman, että hänellä itsellään olisi siihen juurikaan vaikutusvaltaa.

Kirjan miljöö on historiallinen, mutta saman tarinan olisi voinut sijoittaa aivan toisenlaiseen ympäristöönkin. Alkuasetelmassa suurin osa juutalaisista on vastikään julmasti tapettu, ja jäljelle jääneet yrittävät löytää paikkansa, eli holokaustiviittaus on enemmän kuin selvä. Historiallinen ajankuvaus on mielenkiintoista, mutta se ei ole kirjan tärkein teema. Läpi koko tarinan Jaakob pohtii eteen tulevia moninaisia moraalisia ongelmia ja varsinkin uskonnon ja yksilön moraalin välistä suhdetta. Uskonto asettaa lukemattomia mielivaltaisilta kuulostavia sääntöjään ja kieltojaan, mutta jättää tilaa toiminnalle, jota ei millään mittapuulla voi pitää hyvänä. Jos pyrkii olemaan samaan aikaan hyvä ihminen ja hyvä uskovainen, niin jättääkö se lainkaan tilaa olla ihminen?

Ihmiskuva on pelkistetyn yksinkertainen, mutta se sopii hyvin mielikuvaan tuosta ajasta. Kirjassa eräskin puuseppä pitää itseään sentään melko oppineena, koska tuntee pienet kirjaimet. Rikkaat ovat lähes järjestäen pahoja (rikkaaksi on tultu muiden kustannuksella), ja vain köyhien joukossa on hyviä. Erikseen täytyy mainita tilanhoitaja Gerson; vastenmielisin hahmo joka on vähään aikaan vastaan tullut. Yritän olla toivomatta kenellekään pahaa, mutta hänen kohdallaan se ei onnistunut.

Minua tällaiset moraaliset pohdinnat kiehtovat, oli niissä sitten mukana uskonto tai ei. Wikipedia-artikkeli kertoo Singerin kirjoittaneen 60-luvulla useita teoksia yksilön moraalista, ja tämä on eittämättä yksi niistä. Pidin Orjasta niin paljon, että aion ilman muuta lukea kirjailijalta jotain muutakin. Saa ehdottaa :)

Seijakin on kirjoittanut Orjasta.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Kirjalöytöretki


Teimme kolmen kirjablogistin voimin löytöretken Forssan Kirjalöytö Outletiin. Matkaan lähti lisäkseni Salla ja Arja, kiitoksia heille seurasta!

Paikalle saapuessa tuli hieman kirjamessumainen fiilis, ja se varmaan oli tarkoituksenakin. Tapahtuman ydin on tietysti kirjamyynti, ja kohteet oli sijoitettu varastolavoille riveittäin siten, että pääsääntöisesti kullakin lavalla olevat kirjat olivat samanhintaisia, jolloin oli helppo hypätä sellaisten kohteiden ohi, jotka eivät sopisi budjettiin tai toisaalta katsoa jonkin lavan sisältö erityisen tarkkaan. Esim. Jussi Valtosen Vesiseinä löytyi pariltakin lavalta, joissa oli merkintä 1 €.

Paikalla oli myös useita kirjoista tuttuja kuuluisuuksia, mm. veljekset Outolasta. Lapsille olikin tarjolla ohjelmaa esiintymislavalla ja erityinen parkkipaikka, joka vapautti vanhempia tutustumaan muiden lavojen sisältöön.

Tämä oli erikoisin löytö, joka vastaani tuli. Olin jo vähällä ostaa sen, kunnes muistin, että mieltäni ovat askarruttaneet Turun Tuomiokirkon ja papiston tulot vasta vuodelta 1543, eikä kahdelta aiemmalta :)

Tämä puolestaan täytyy mainita erinomaisen muotonsa vuoksi. Pitsoista on helppo ottaa herkullisia kuvia muutenkin, mutta kun kuva täyttää sivun kokonaan, mutta mitään ei jää yli niin pitsasta kuin sivustakaan, on kuva aivan omaa luokkaansa. Pisteet kekseliäisyydestä, ja tämä tosiaan toimi hyvin!

Ostoskassiini kertyi taakkaa yhteensä kymmenen kirjan verran, mutta sen sisältöön palannen myöhemmin yksi kerrallaan.


Kirjastoretki

Kokoelmissani ei ollut vielä Louna-kirjastojen korttia, joten piipahdimme saman tien myös Forssan pääkirjastossa. Se vaikutti ihan mukiinmenevältä laitokselta, mutta hauskinta oli itse kortin pirteä ulkoasu. Kovin monet kirjastokortit tuppaavat olemaan tylsän ja arkisen näköisiä, mutta Forssan, Humppilan, Jokioisen, Tammelan ja Ypäjän asiakkaat eivät siitä joudu kärsimään.

torstai 3. toukokuuta 2012

Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina

Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina - Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana
Kirjapaja 2012, 168 sivua.
ISBN: 978-952-247-249-6

Maija syntyi vanhoillislestadiolaisen perheen lapsikatraan nuorempaan päähän. Hänet raiskattiin ensimmäisen kerran yhdeksänvuotiaana. Sen jälkeen tuli lisää sekä raiskaajia että "lievempiä" hyväksikäyttäjiä, ja monet tiesivät tapahtuneesta. Erityisen karulta kuulostaa se, miten hänen isosiskonsa mies raiskasi Maijan kymmeniä kertoja tämän omassa kodissa ja vieläpä muun perheen ollessa samaan aikaan kotona! Eräänkin kerran avunpyynnöt saivat ainoastaan isän kiipeämään yläkertaan ja kehottamaan tytärtään käyttäytymään kunnolla. Se toki on huomattava, että isä ei tiennyt - eikä myöskään viitsinyt ottaa selvää - mikä tyttären sai huutamaan.

Hyväksikäytöt jatkuivat noin viiden vuoden ajan. Sinä aikana hän ei ollut saanut perheeltään tai läheisiltään apua tai tukea asiassa. Vasta monta vuotta myöhemmin hän oppii itse kunnolla käsittämään, mistä onkaan ollut kyse, ja siinä vaiheessa kääntyy sekä viranomaisten että rauhanyhdistyksen puoleen saattaakseen tekijät edesvastuuseen. Poliisin kädet ovat sidotut: asianomistajan olisi pitänyt hakea oikeutta vuoden sisällä tapahtuneesta (!), myöhemmin vain vanhemmilla on siihen oikeus, mutta eiväthän Maijan vanhemmat nyt siihen halua ryhtyä. Kuinkas sitä nyt, kun se Saaran mies on niin mukavakin. Lestadiolaisyhteisökään ei suhtaudu asiaan juuri sen paremmin, sillä voittava kanta tuppaa olemaan se, että Maija on se, jonka pitäisi pyytää anteeksi! Asiallisestikin suhtautuvia ääniä on, mutta heidät painostetaan hiljaisiksi.

Kaikki tuo on pöyristyttävää luettavaa, mutta valitettavasti se ei minua hämmästytä. Uskon Maijalla olevan mittava joukko kohtalontovereita, yhteiskuntaluokista ja elämänkatsomuksellisista seikoista riippumatta. Onkin huomattava, että vaikka rauhanyhdistys olikin hävyttömän kyvytön käsittelemään asiaa kunnolla, ei tapausta voi pitää leimallisena juuri lestadiolaisille. Olisi silkkaa itsepetosta kuvitella, että "se nyt johtui vain siitä hihhuloinnista", sillä ihan samaa tapahtuu juuri sinunkin kylässäsi.

Fyysiset teot ovat yksi luku, mutta pahemmalta tuntuu se kylmyys ja jopa vihamielisyys, jota lapsi apua hakiessaan joutui kohtaamaan. Kyse on vaikeasta asiasta, ja vaikeus johtuu pitkälti muiden ihmisten tarpeesta kääntää katseensa pois ja toivoa, että epämiellyttävä näky katoaisi itsestään. On merkillepantavaa, että Maijan tapauksesta tiesi hänen perheensä, sukulaisensa, läheisensä, yhteisö, koko kylä ja lopulta jopa hänen omat lapsensakin lähipiireineen. Siitä huolimatta hän esiintyy tässä kirjassa anonyymisti, vaikka omalla nimellä julkitulokaan ei voisi johtaa mihinkään leimautumiseen tai vastaavaan, sillä se on hänelle tapahtunut jo. Tämä on omiaan korostamaan aiheen arkuutta.

Kirjassa mainitaan myös siitä, miten lestadiolaisyhteisöissä paljastui taannoin julkisuudessakin hyväksikäyttötapauksia. Tämä julkisuus pakotti heidät suhtautumaan asiaan toisenlaisella vakavuudella, eikä tapauksia voida vain sovitella omissa piireissä sisäisinä asioina. On huomattava, että muutos tuli vasta pakon edessä: sisältä päin ei tahtotilaa näköjään löytynyt.

Itse tarinan lisäksi kirjassa on viiden eri alan asiantuntijan katsaus tapauksen piirteisiin. Mielestäni nämä katsaukset olivat erinomainen lisä, sillä ne ovat punnittuja puheenvuoroja ja opastavat lukijan katsomaan asiassa ensimmäisten, voimakkaiden reaktioiden taaksekin.

Maijan tarinaan ovat tutustuneet myös Unni ja Anni.M.