maanantai 30. kesäkuuta 2014

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Suomennos: Juhani Lindholm
Siltala 2014, alkup. 1999
Sivuja: 314 

Hauskaa, muttei koskaan enää oli positiivinen kokemus. Nimensä puolesta Vastenmieliset tyypit kuulostaa kiinnostavammalta, ja odotinkin sen lukemista innolla.

Kirjan nimi viittaa kuvitteellisiin haastatteluihin, joissa vain "haastateltava" on äänessä. Lainausmerkit siksi, että jokainen heistä tuntuu puhuvan niin auliisti, ettei haastattelijaa tarvita lainkaan, eikä hän toisaalta myöskään ohjaa puheen etenemistä kysymyksillään. Kaikki kirjan tekstit eivät suinkaan ole näitä haastatteluja, vaan joukossa on myös muita puheenvuoroja. Haastatteluille on yhteistä se, että niissä miehet puhuvat suhteistaan naisiin, ja muut voivat sitten poiketa tästä rajauksesta, mutteivät kovin kauas.

Osassa tekstejä virkkeet tahtovat venyä todella hillittömän pitkiksi. Parhaimmillaan sivulle ei taida mahtua kahtakaan kokonaista virkettä, mikä tekee lukemisesta kovin raskasta. Kuka jaksaa kertalukaisulla pitää mielessään, millä lauseella tuollainen monoliitti oikein alkoi ja mitä siinä lopulta sanottiinkaan? Sitten kun niitä vielä tulee useita peräjälkeen, niin lukijaa ei totisesti päästetä helpolla. Mikäli lukijalta vaaditaan paljon, niin vastapainoksi pitäisi myös tarjota paljon, mutta minun mielenkiintoani nämä kummallisuudet eivät jaksaneet juurikaan pitää yllä riittävästi, ettei keskittymiseni olisi päässyt herpaantumaan. Tämän johdosta jäikin paikoitellen sellainen tunne, ettei tätä kirjaa pitäisi lukea lainkaan noin vain alusta loppuun, vaan syventyä jokaiseen tekstiin kerrallaan juuri niin paljon kuin se sattuu vaatimaan, ja vasta sitten siirtyä seuraavaan. Jää kuitenkin jonkun muun kerrottavaksi, saako tällaisesta tavasta asiaankuuluvaa palkintoa vai ei.

Novellien aiheet ovat poikkeuksetta kiinnostavia, ja ne helpommasta päästä olevat olivat muutenkin mieluisia. Eniten mieleeni jäi sellainen, jossa isä kuolinvuoteellaan vuodatti pitkään ja hartaasti sitä, miten pettynyt hän olikaan ollut poikaansa aivan alusta alkaen, vaikka tämä olikin menestynyt elämässään varsin mainiosti. Toinen ulkoisesti varsin kiinnostava oli kahdessa osassa oleva novelli, josta alku oli kirjoitettu aivan tavalliseen tapaan, mutta jälkimmäinen puolisko olikin ikään kuin kirjoittajan suunnitelmana tai käsikirjoituksena, jonka pohjalta vasta olisi määrä kirjoittaa lopullinen teksti.

Jälkimakuni tästä kirjasta on, että se oli tarpeettoman raskasta luettavaa minulle. Jos ja kun Wallacelta vielä jotain suomennetaan ja päädyn sitä lukemaan, niin toivon muistavani tuon aiemmin mainitsemani tavan, eli lukea teksti kerrallaan, eikä kirja kerrallaan. Ennen lukemista minun on myöskin oltava valmis päästämään irti periaatteestani, että kukin kirja luetaan läpi vain kertaalleen.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Jan Guillou: Suuri paljastus

Jan Guillou: Suuri paljastus
Suomennos: Arvi Tamminen
Like 2004, alkup. 1974
Sivuja: 295

Guilloun Pahuus on parhaita lukemiani kirjoja, ja sen vuoksi tulin ottaneeksi Suuren paljastuksen kirjaston hyllystä hetken mielijohteesta.

Päähenkilö kirjoissa on sama. Suuri paljastus on kirjoitettu monta vuotta ennen Pahuutta, mikä selittää osaltaan sitä, miksi Pahuuden tapahtumiin viitataan kirjassa niinkin vähän, vaikka paljastukset ajallisesti tapahtuvatkin vasta myöhemmin. Myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa kirjailija itsekin toteaa käsitelleensä sisäoppilaitostaan kevyesti.

Erik Ponti on oikeustieteen ylioppilas ja tähtää professorin uraan. Kesällä olisi kuitenkin kiva lomailla, ja matkakassaansa lihottaakseen hän tulee tarjonneeksi erästä tarinaa lehdelle, joka julkaiseekin sen mielellään. Erik osoittautuu erinomaiseksi toimittajaksi ja jääkin lehden palvelukseen.

Kirjan nimi viittaa epämääräiseen suureen paljastukseen, josta toimittajat haaveilevat, ja tietysti myös Erik heidän joukossaan. Kirjan aikana hän ehtii sellaisia tehdäkin, mutta kaikki eivät erinäisistä syistä päädy lehteen asti. Sekä paljastukset että toimittajan työ kuulostavat uskottavilta, mikä ei ole yllättävää ottaen huomioon sen, että Guillou on itse työskennellyt toimittajana. Miten paljon kirjassa on keksittyä ja paljonko tositapahtumia, jää hämärän peittoon.

Ajallisesti kirja sijoittuu yli 40 vuoden taakse. Toimittajan työn osalta maailma näyttää muuttuneen valtavasti tiedonvälityksen mullistumisen myötä. Olisi ihan kiinnostavaa tietää, kuinka pitkälti kirjassa on vielä ajankohtaisuutta nykypäivänä. Uutistoimittajien työssä muutos on epäilemättä suurin, mutta Erik kirjoittaakin aikakauslehteen ja kuvittelen juttujen olevan sen kaltaisia, joiden eteen joutuisi nykypäivänäkin näkemään vaivaa.

Tämä oli hauskaa luettavaa, ja tarkoitettukin sellaiseksi. Huomattavasti kevyemmällä otteella tehty kuin Pahuus, eikä varmasti jääkään yhtä mieleenpainuvaksi. Arvelen palaavani Erik Pontin pariin vielä joskus, täytyyhän minun saada nähdä, mitä tämän jälkeen tapahtui.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Pekka Huotari: Pöljänpojan vakuutus

Pekka Huotari: Pöljänpojan vakuutus
Like 2014
Sivuja: 407

Tämä oli jälleen laiska kirjavalinta minulta. Päätin vain valita jotain, mitä telkkarin takana olevasta pinosta löytyisi, ja sinnehän olen pinonnut mm. niitä kirjoja, joita postiluukusta on sattunut kolahtamaan. Pöljänpojan vakuutus on kokeneen näyttelijän esikoisromaani. Tällainen lähtökohta on aina kiinnostava, sillä varmasti näyttelijöille tulee useinkin mieleen tarinoita, joita he itse haluaisivat kertoa.

Kaikkein päällimmäisimpänä kirjasta hyppää se, miten kirjoittaja on halunnut mahdollisuuksien mukaan käyttää paljon alkusointuja, tai vähintäänkin useita samalla kirjaimella alkavia sanoja. Tyylinä se on kieltämättä omaleimainen, mutta minua alkoi ärsyttää sivun 13 kohdalla. Onneksi sivuun 50 mennessä silmä alkoi jo turtua ja lukemista pystyi jatkamaan kohtalaisen sujuvasti juuttumatta tähän yksityiskohtaan. Sanoisin, että aika huonosti valittu tyylikeino tuo on, jos 7/8 kirjasta lukija on aktiivisesti pyrkinyt ohittamaan koko piirteen, ja on ehtinyt ärsyyntyä jo luettuaan tekstistä noin puoli prosenttia.

Kirja kertoo pelkästään päähenkilöstään Hantesta, vuorotellen hänen lapsuudestaan ja aikuisuudestaan. Lapsuuden kuvaus pyörii pitkälti alkoholisti-isän ympärillä, mutta myös äidin mielisairastuminen saa huomiota. Aikuisuus puolestaan on kummallista koheltamista viinan ja eriskummallisen orgasmitaudin ympärillä, enkä oikein missään vaiheessa saanut kunnolla kiinni siitä, mitä sillä taudilla oikein ollaan sanomassa. Kirjaimellisesti otettuna se oli pelkästään kummallista.

Valitettavasti minulle tuli tästä mieleen Juha Vuorisen kirjat, ja se on aika pahasti sanottu. Mielleyhtymä oli seurausta tapahtumien kummallisesta kulusta ja etenkin aikuisen Hanten asioista vetämistä ihmeellisistä johtopäätöksistä, jotka "luontevasti" johtivat uusiin kummallisuuksiin. Lukemisen jälkeen jäi sellainen tunne, että joko tämä ei nyt auennut minulle oikealla tavalla, tai sitten auettavaa ei edes ollut.

Koira helvetistä on omassa bloggauksessaan kuvannut osuvasti Huotarin tyyliä.


perjantai 6. kesäkuuta 2014

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - kuinka aids saapui Suomeen
Siltala 2014
Sivuja 226

Parhaiten mieleeni jäänyt aids-uutinen tapahtui vuonna 1991, kun iltapäivälehden lööpissä oli kuva kuihtuneesta Freddie Mercurystä. En tainnut kunnolla tietää kuka hän edes on, mutta kuvan mies ei selvästikään ollut terve. Hänen yllään ollut puku oli aivan liian suuri, mikä jotenkin kieli siitä, että mies sen sisällä oli kutistunut tuntuvasti. Eikä hän muutenkaan näyttänyt hyvinvoivalta. Tätä aiemmin minulla on kyllä mielikuvia televisiouutisista, joissa puhutaan immuunikadosta ja aidsistakin, mutten ollut ikinä kuunnellut niitä ajatuksen kanssa. Aids sanana toi mieleen etupäässä erinäiset graffititöherrykset, joista en näin jälkikäteen ymmärrä, miksi ne oli ylipäätään tehty.

Karanteeni on oivallinen tietokirja. Se kertoo aiheestaan juuri sopivan laajasti ja eri kanteilta, pysyen tuon kannessa mainitun luonnehdinnan rajoissa hienosti. Ensin kerrotaan viruksesta ja siitä, miten tauti on alun alkaen ryhtynyt leviämään. Sitten tulee tietoa ensimmäisistä Suomessa todetuista tapauksista ja siitä, miten potilaita ryhdyttiin tutkimaan ja hoitamaan. Siinä vaiheessa taudista tiedettiin vielä kovin vähän, ja tutkimus toki kävi kiivaana. Aluksi sitä pidettiin vain homojen tautina, mikä vaikutti vahvasti yleiseen suhtautumiseen ja jopa hoidon järjestämiseen. Kun Suomestakin löytyi ensimmäinen heteroseksissä tarttunut tapaus, muuttui myös päättävän tahon asenne nopeasti. Kaikkia näitä tapahtumia kuvataan sopivan kiihkottomasti.

Vähitellen lääkitystäkin alkoi löytyä, ja sittemmin se on kehittynyt huimasti. Kirjasta välittyvä kuva HIV-positiivisen elämästä on aivan toisenlainen kuin mielikuvissani, jotka mitä ilmeisimmin perustuvat johonkin vuosikausia sitten saatuun valistukseen. Hyvin hoidettuna virusta on vaikea saada tarttumaan, jos ei ihan verellä ryhdytä lotraamaan. Potilaiden tarinat sairastumisestaan ja sairastamisestaan eri aikakausilta kertovat paljon: ennen lääkitystä tautia saattoi pitää tappavana, mutta nykypäivänä sen vaikutus on kovin vähäinen. Pilleri päivässä ja vastuullista käytöstä, juuri muusta ei vaikuta olevan kysymys. Huima muutos parissa vuosikymmenessä! (Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että tämä hyvä tilanne koskee vain niitä potilaita, jotka ovat kunnollisen hoidon piirissä. Esim. Afrikassa näin ei ole, ja aids on valtava ongelma.)

Pidän kovasti tavasta, jolla Karanteeni on kirjoitettu. Käsittelytapa on monipuolinen, muttei kaivaudu liian syvälle tai toisaalta jää liian pinnalliseksikaan. Mihinkään suuntaan ei kiihkoilla tai saarnata, vaan teksti on asiallista. Potilastapauksetkin on passelisti valittu, eivätkä koostu pelkästään homoista. Kaiken kaikkiaan tämä on hyvin tasapainoinen tietokirja, ja näin hyvä toteutus tekee lopputuloksesta hyvän, melkeinpä aiheesta kuin aiheesta. Suosittelen lämpimästi!