tiistai 25. syyskuuta 2018

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa
Alkup. 1910
Lukija: Yrjö Tähtelä
Kesto: 6h 36min

Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen ovat liperiläiset kaverukset, varttuneita miehiä ja oikein talollisia molemmat. Ihalaiselta ovat päässeet tulitikut loppumaan, ja Antti lähtee niitä naapurista Hyvärilästä lainaamaan. Perille päästyään on varsinainen asia jo unohtunut, ja matkakin muuttunut Vatasen kosioretkeksi Antin toimiessa puhemiehenä. Hyväriseltä miehet jatkavat yksin tein kaupunkiin saakka, mutta koheltavat siellä itsensä putkaan saakka, ja jatkavat lopulta toilailujaan.

Kirjan tarina rakentuu pitkälti väärinymmärrysten varaan. Joku laskee leikkiä, toiset ottavat sen tosissaan ja lisäävät samalla oman osuutensa tarinaan, ja niin edelleen. Minulle jäi tästä vahvasti sellainen kesäteatterimainen tunnelma, joka mitä ilmeisimmin osuikin kohdilleen, sillä käsittääkseni tämä on nimenomaan niillä näyttämöillä varsin suosittu teos. Valitettavasti tässä kirjallisuusblogissa en pidä tuota luonnehdintaa erityisenä ansiona.

Kirja on julkaistu jo vuonna 1910, joten kyse oli kaikin puolin tyystin toisenlaisesta maailmasta kuin nyt elämme. Elämänrytmi oli hitaampaa, ja erityisesti sitä oli tiedonkulku - en tiedä olisiko tätä edes mahdollista sovittaa nykyaikaan, koska juuri tiedon kulkemattomuus on juonen keskiössä. Noista seikoista huolimatta ihmisten vaikeus esittää asiansa ymmärrettävästi toiselle osapuolelle ja keskustelun etenemisen hitaus oli paikoitellen suorastaan piinaavaa. Vaikka samaan aikaan tiedän, että tarinalta putoaisi pohja ilman noita elementtejä, niin silti pidin niitä kovin rasittavina.

Jälleen kerran huomattiin, miten vaikeaa huumori onkaan: se ei vain uppoa kaikkiin. Tämä ei oikein uponnut minuun, ei ainakaan äänikirjana. Lukijaa en voi soimata, hän vaikutti oikein sopivalta osaansa. Tiedän tämän olevan klassikko ja vielä suosittu sellainen, mutta minun kokemukseni ei oikein jaksa tukea sitä statusta. Todennäköisesti elokuva- tai mainittu teatteriversio toimisi minullekin paremmin. Ajatus elokuvasta ei oikein sytytä, mutta jos kesäteatteritilaisuus tulisi sopivasti eteen, niin sille soisin kyllä mahdollisuuden.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähde: Happotesti
Otava 2016
Sivuja: 239
Lukija: Aku Laitinen
Kesto: 6h 25min

Happotestin päähenkilö on irtisanoutunut työstään kuusi viikkoa sitten. Sen jälkeen hän on ilmeisesti keskittynyt vain juopottelemaan, ja siinäpä on kirjan teema ja pitkälti sisältökin kaikessa karuudessaan. Kirja on kirjoitettu minäkertojan ajatusten äänenä, mikä toimiikin erityisen hyvin, sillä kirjan tarkoitus on nimenomaan valaista sitä, mitä alkoholistin päässä liikkuu.

Aluksi mieleen tulee Juoppohullun päiväkirjat, sillä tässäkin toilaillaan humalassa, kustaan housuun ja paskannetaan vähän minne sattuu. Juomaan livistetään vaimolta salaa eikä rahahuoliakaan ole, jos tämä ei ole piilottanut pankkitunnuksia tarpeeksi hyvin. Hauskuus alkaa kuitenkin karista varsin nopeasti, ja käy ilmi, että tässä on nyt tosi kyseessä, eikä vain kepeä hauskanpito.

Juominen on päähenkilön elämän ainoa sisältö. Hän uskottelee itselleen tekevänsä kaikenlaista muutakin, ja ainoastaan rentoutuvansa parin oluen merkeissä. Tietenkään hän ei ikinä juo vain paria olutta, vaan joko niin paljon kuin juotavaa on, tai niin paljon kuin kykenee. Pään sisäisten selitysten ja juomisen oikeutuksen tulva on loppumaton. Itsepetoksen määrällä ei ole minkäänlaista rajaa, jos sillä vain voi antaa itselleen luvan juoda.

Vaikka päähenkilömme käyttäytyy täysin vastuuttomasti, hän ei silti ole täysin vastuuton. Hän vaikuttaa ymmärtävän, mitä on tehnyt, muttei kykene lopettamaan muuten kuin hetkellisesti. Aina on nurkan takana uusi houkutus tarjolla, ja siihenhän ei voi olla tarttumatta.

Olen kuullut sellaisia mielipiteitä, että alkoholistit (tai päihdeongelmaiset yleisemminkin) eivät ansaitse sääliä tai ole oikeutettuja hoitoon, koska ovat itse aiheuttaneet tilansa ja päättäneet juoda. Mutta tämä kirja valaisee mielestäni tilannetta hyvin: ei juominen ole kuin korkeintaan näennäinen valinta, sillä kyllä tässä viina on se joka vie, juopon osaksi jää vikistä. Minusta alkoholistin täytyy saada apua, mutta vasta silloin jos hän itse haluaa raitistua. Pakolla sitä ei voi kuitenkaan tehdä, sillä kyse olisi korkeintaan tauosta. Mutta jos hän itse haluaa lopettaa pysyvästi juomisen, niin siinä häntä täytyy auttaa. On hyvin ikävää, että ennen sitä lopettamista kärsijänä on lähinnä juopon lähipiiri, ei niinkään hän itse. Tämän lähipiirin oikeudet ovat harmillisen kapeat.

Lukemani valossa minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten voi olla mahdollista, että alkoholistille saa ihan laillisesti myydä tai luovuttaa alkoholia. Mikäli yhteiskuntamme ei uskoisi kieltolakeihin, vaan viinaa saisi myydä kaikille iästä tai kellonajasta riippumatta, niin voisin jotenkin käsittää, että sitä saa antaa myös sille, jonka elämä ei millään muotoa alkoholia kestä. Mutta koska uskomme kieltojen voimaan, niin miksi ihmeessä emme kiellä anniskelua sille, jolla ongelma on jo olemassa? Kellonaikarajoituksia on käsittääkseni perusteltu juuri ongelmaisten auttamisella, mutta eikö olisi johdonmukaisempaa kieltää viina niiltä ongelmaisilta kokonaan? Kirjan sankaria rajoitukset kylläkin haittaavat, mutteivät todellakaan pelasta häntä yhtään miltään. Tiedän hyvin, että tällaisen myyntikiellon valvominen olisi hyvin vaikeaa, mutta aivan vastaavanlaisia vaikeuksia liittyy myös alaikäisiin ja muihin päihteisiin, eikä kieltolaista niiden kohdalla tietääkseni silti olla luopumassa. Tässä on kyse selkeästä epäjohdonmukaisuudesta.

Ei ole väärin todeta, että alkoholin kohdalla yhteiskunnassamme vallitsee valuvika. Alkoholi on jotenkin saavuttanut aivan liian näkyvän ja korkean aseman, eikä sitä noin vain tulla horjuttamaan. Jos tunnustetaan tosiasiat, niin meillä on jopa kalenteriin merkitty useita juhlapäiviä, jotka ovat olemassa vain siksi, että ihmiset voisivat silloin ryypätä oikein luvan kanssa. Minulla ei ole mitään järkevää ehdotusta, mitä tuolle asialle pitäisi tehdä, sen verran realisti kuitenkin olen. Asennemuutosta kaivattaisiin. Ongelmajuominen ei saisi ensimmäisenä yhdistyä mielikuviin hassuista toilailuista. Housunlahkeesta valuva hallitsemattomasti räjähdyksellä tullut vesipaska voisi olla parempi, noin ensi alkuun.

Palatakseni kirjaan itseensä, pidin siitä todella paljon. Välillä kuuntelu oli melkeinpä ahdistavaa, kun tiesi mitä tuleman piti, mutta odotin silti innolla, että pääsisin taas jatkamaan. Enkä voi mitään sille, että myös loppuvaiheilla jotkin toilailut huvittivat minua, vaikka tarina kokonaisuudessaan onkin jotain aivan muuta.

Tälle on jatko-osakin jo julkaistu, ja malttamattomana odotan, että pääsisin siihen käsiksi. Olen jo hankkinut sen itselleni, mutta koetan malttaa mieleni ja edetä ennalta kaavailemassani järjestyksessä. Teemaankin sopii se, että houkutuksilta kyetään kieltäytymään, tai ainakin suhtautumaan niihin oikealla kohtuullisuudella.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Veikko Huovinen: Lemmikkieläin

Veikko Huovinen: Lemmikkieläin
WSOY 1966
Lukija: Esa Saario
Kesto: 2h 9min

A. Johnson on rikas tehtailija. Hänen yrityksensä työllistää yli 100000 henkeä, joten pikkurahasta ei totisesti ole puutetta. Hän haluaa palkata Fr. Jacobin vuodeksi palvelukseensa. Jacobin tehtävänä on asua Johnsonin olohuoneen nurkkaan rakennettavassa lasiseinäisessä kopissa. Tehtävänä ei ole mitään muuta kuin olla ja asua kyseisessä kopissa Johnsonin huviksi. Tähän ei edes liity mitään koetta tai tutkimusta, vaan kyseinen järjestely vain sattuu huvittamaan rikasta miestä. Tehtävästä tarjolla oleva palkkio on ylenpalttinen Jacobin tilanteeseen ja tehtävän ainakin näennäiseen vaativuuteen nähden.

Vaikka Johnson ikään kuin omistaa koko kaupungin, herättää hänen hankkeensa laajaa ja voimakasta vastustusta tavallisten ihmisten keskuudessa. He ilmeisesti vastustavat sitä, että ihmisen voisi tällä tavalla ostaa - tai pikemminkin vuokrata - ja alistaa ikään kuin lemmikkieläimekseen. Eikö rikkailla ole mitään häpyä? Miten he voivat kuvitella voivansa tehdä ihmisille mitä vain tahtovat?

Tässä kohtaa on syytä tarkentaa, että Jacobista toki pidetään kaikin puolin huolta. Yksityisyydestäänkään hän ei joudu täysin luopumaan, sillä lasikoppiin kuuluu erillinen makuusoppi, jossa häntä ei voida nähdä. Ainoastaan hän on fyysisesti eristetty kaikista muista ihmisistä, ja joutuu alistumaan siihen, että Johnson katselee häntä mielensä mukaan.

Minä yllätyin siitä, miten lyhyt tarina tämä lopulta olikaan. Aivan kuin Huovinen ei olisi käyttänyt ideansa potentiaalia kokonaan hyväkseen. Olen melko varma, että tästä voisi löytyä jos jonkinlaista tulkintaa, mutta sen puolen Huovinen jättää täysin lukijansa vastuulle. Toki tällaisen järjestelyn voi nähdä erilaisten tosi-tv:iden ja erityisesti Big Brotherin edeltäjänä, mutta se on vielä turhan suoraviivaista.

Mielenkiintoinen kontrasti syntyy siitä, miten Johnson käyttää rahaansa tällaiseen varsin eriskummalliseen kikkailuun, kun Jacob taas "vapauduttuaan" tyytyy hyvin yksinkertaiseen elämään, vaikka voisi palkkiollaan ryhtyä paljon muuhunkin.

Luku- tai siis kuuntelukokemuksena tämä ei ollut kovin kummoinen, mutta ajateltavaa se silti herättää, vaikken mihinkään tyydyttävään johtopäätökseen siinä päässytkään. Kenties Huoviselle kävi samoin: asetelma on eittämättä kiinnostava, mutta ehkei hänkään saanut vietyä sitä mihinkään innostavaan lopputulokseen ja jätti sen vuoksi sen ikään kuin kesken.