keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta 
Suomennos: Kaijamari Sivill 
WSOY 2012 (alkup. Blood meridian 1985) 
Sivuja: 396 

Viime joulukuussa luin McCarthyn kirjan Menetetty maa, ja sen kommenteissa kehuttiin kirjailijan läpimurtoteosta Blood meridian, jota ei valitettavasti löytynyt suomennettuna. Nyt tuo puute on paikattu, ja ehdin jo kovasti odotella kirjan ilmestymistä.

Villistä lännestä tulee ensiksi mieleen telkkarin westernit John Wayneineen ja Clint Eastwoodeineen. Sankarit eivät ikinä ammu ohi, ja vetävät kaikkia muita nopeammin. Osuman saanut kierähtää kannoillaan puoli kierrosta ja kaatuu kasvoilleen maahan, eikä verta näy missään. Kapakassa tapellaan paljain nyrkein, ja siitäkin on seurauksena ainoastaan leuan sivelyä, edes nenusta ei tule verta, saati sitten että jollakulla olisi silmä mustana.

Veren ääriin on jotain aivan muuta kuin telkkarin länkkärit. Eletään 1840-lukua. Päähenkilö on nimettömäksi jäävä poika, joka karkaa 14-vuotiaana kotoaan Tennesseestä ja lähtee länteen. Hän asuu missä sattuu ja tekee mitä pystyy pysyäkseen hengissä. Kirjan keskeinen osa alkaa siitä, kun hän värväytyy mukaan päänahanmetsästäjien joukkoon.

Intiaanien päänahoista oli luvattu palkkio. Ensi kuulemalta tämä ei juurikaan hetkauta, onhan termi tuttu juuri noista aiemmin mainituista länkkäreistä. Kyse on kuitenkin silkasta kansanmurhasta, mutta luultavasti "Päänahanmetsästäjät" on myyvämpi nimi kuin "Kansanmurhaajat". Jos toiminta itsessään on kylmäveristä kaikessa julmuudessaan, niin voi vain kuvitella millaista itse toiminta on ollut silloin, kun uhrit eivät olekaan näyttelijöitä ja vuotavat oikeasti verta. Jos oma mielikuvitus ei riitä, niin voi lukea McCarthyn näkemyksen asiasta.

Veren ääriin on aivan kirkkaasti raain lukemani kirja, eikä se silti sorru mässäilemään väkivallalla, vaan ainoastaan kuvailee tapahtumia tavalla, joka tuntuu oikeasti uskottavalta. Väkivalta on välttämätön sivutuote, ei itseisarvo. Sitä ei kuitenkaan jätetä väliin, ja itse toimintakohtausta vaikuttavammaksi koinkin sen tunnelman, joka välittyy teurastuksen jälkeen. Silloin on hiljaista, palkkion keräämisen aika. Joku lopettaa henkiinjääneitä, joku leikkaa päänahkoja talteen. Joku häpäisee ruumiita, toinen kerää korvia kaulakoruunsa. Tämä tilanne riistää uhreilta lopunkin ihmisarvon: he ovat olleet ainoastaan esineitä, joille on tehtävä jotain ennen kuin niistä saa hyödyn irti. Tappajat ovat kuin metsureita, jotka ovat tyynesti kaataneet joukon puita ja karsivat sitten oksia irti.

Väkivaltaiset kuvat ovat hyvin leimallisia, mutta pelkästään niiden mainitseminen ei tee kirjalle oikeutta. Tappajajoukon rellestys palkkion saatuaan herättää ajatuksia vieläkin enemmän. Hehän ovat sankareita, heitä kuuluu palvoa ja juhlia, kukaan ei saa sanoa heille, mitä saa tehdä ja mitä ei. Yhteisö on halunnut kansanmurhaa, mutta onko se lopulta ollut valmis siihen hintaan, joka toteutumisesta koituu? Entä tekijät itse, onko heidän sielustaan jäljellä yhtään mitään, kykenevätkö he nukkumaan öisin?

Tuomari Holden ei nuku lainkaan. Hän on yksi tappajista. Jättimäinen, varsin sivistynyt mies, jolla ei kasva koko kehossaan karvoja lainkaan. Hän tekee muistiinpanoja kirjaansa, jäljentää kalliomaalauksia ja taitaa eurooppalaiset kielet. Silti hän on kaikessa mukana siinä missä muutkin, ellei enemmänkin. Hänen hahmoaan on turha yrittääkään kuvailla näin lyhyesti, mutta häntä ei myöskään voi jättää mainitsematta. Hän on epäilemättä kirjan kiinnostavin hahmo, ja elokuvassa hän tarjoaisi jollekin näyttelijälle mahdollisuuden tehdä elämänsä roolisuorituksen. Hänen sivistyneisyydessään ja toimissaan on jotain ristiriitaista, tai sitten hän on nimenomaan mitä johdonmukaisin. Hänet voi myös nähdä vertauskuvallisena edustamassa jotain ylevää, mikä menettää täysin ulkoisen merkityksensä, kun se siirretään toisenlaiseen ympäristöön. Hän on Eurooppa Amerikan mantereella.

Tunnelmaltaan tämä kirja on vertaansa vailla. Minä en kykene kuvailemaan niitä loputtoman laajoja autiomaita, joilla joukko kulkee pikkukiviä imeskellen janoa helpottaakseen. McCarthy sen sijaan kykenee, erittäin hienosti vieläpä. En muista aiemmin tunteneeni tarvetta ottaa juomapulloa mukaan lukusohvalleni, ihan vain varmuuden vuoksi.

Tämän jälkeen Tie on pakko ottaa lukulistalleni!

maanantai 22. lokakuuta 2012

Slavoj Žižek: Väkivalta

Slavoj Žižek: Väkivalta 
Suomennos: Janne Porttikivi 
Nemo 2012 (alkup. 2008) 
Sivuja: 245 

Tämä kirja sai minut kiinnostumaan jo nimellään. En pidä väkivallalla mässäilystä enkä usko siihen vuorovaikutusmekanismina, ja olikin kiinnostavaa nähdä mitä sanottavaa filosofilla olisi aiheesta. Žižek oli minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta kustantajan kuvaillessa hänen kirjoituksiaan viihdyttäviksi ja verratessa häntä kulttuuriteorian Elvikseksi olin myyty.

"Vanha tarina kertoo työntekijästä jota epäillään varkaaksi: kun hän iltaisin poistuu tehtaasta, hänen työntämänsä kärryt tutkitaan huolellisesti. Kärryt ovat aina tyhjät. Viimein vartijoilla välähtää: työntekijä varastaakin kottikärryjä..."

Tämä lainaus on suoraan kirjan takakannesta, ja kuvaa hyvin kirjassa olevaa lähestymistapaa väkivaltaan: se tapahtuu tavalla, jota lukija ei osaa odottaa, mutta tavan paljastuttua se on ilmeinen. Yleensä väkivallaksi mielletään esimerkiksi sellaiset teot, joissa joku mottaa toista nyrkillä. Se on subjektiivista väkivaltaa, jossa on erotettavissa tunnistettava tekijä. Tästä ei kuitenkaan kirjassa puhuta juurikaan, muuten kuin ilmiöiden seurauksena tai viimeisenä huipentumana.

Kirjassa on kuusi osaa, joista kukin käsittelee omaa ala-aihettaan. Joudun myöntämään, että osa näistä liikkui niin abstraktilla tasolla, etten ymmärtänyt paljoakaan. Sen sijaan ne, jotka eivät menneet yli hilseen - joita onneksi oli sentään suurin osa - olivat varsin viihdyttäviä. Suosikkini oli heti ensimmäinen osio, joka käsittelee rakenteellista väkivaltaa. Se ilmenee mm. huono-osaisina ja syrjäytyneinä, joita yhteiskunnassamme on olemassa siinä missä parempiosaisiakin. Järjestelmämme on siis sellainen, että se aiheuttaa väkivaltaa pakottamalla osan ihmisistä huonompiosaisiksi. Sama toistuu myös valtioiden tasolla ym. 

Vaikeissakin osissa lopussa saatettiin selventää konkreettisella esimerkillä mistä oikein olikaan kyse, mutta en katsonut tarpeelliseksi lukea koko osiota uudestaan, vaan paikallaan olisi ollut opettaja, joka olisi osannut paremmin selvittää mistä on kyse. Tässä tuleekin esiin tärkeä piirre: minusta Väkivalta ei kunnolla sovellu luettavaksi noin vain vailla esitietoja, vaan se vaatisi pohjatietoja filosofiasta. Itselleni on tullut hyvin pintapuolisesti vastaan joitain perusteita, ja niistä oli eittämättä hyötyä. Paremmat pohjatiedot omaavalle koko kirja on varmasti huomattavasti antoisampi.

Vaikka kirja olikin vaikeanpuoleinen, niin kiinnostava se ehdottomasti oli ja herätti kiinnostuksen Žižekin muutakin tuotantoa kohtaan. Jos joku osaa neuvoa, mikä kirja olisi sieltä helpommasta päästä, niin ilmoittakoon tuossa alla! Toisaalta tämä herätti myös kiinnostusta populaaria filosofiaa kohtaan. Siis samaan tapaan kuin on kansantajuista fysiikkaa, kaipaisin vastaavaa filosofiaa.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Juha Vuorinen & Mikael Wöller: Kaksipäisen vekaran varjossa

Juha Vuorinen & Mikael Wöller: Kaksipäisen vekaran varjossa 
Diktaattori 2012 
317 sivua 

Olen lukenut Vuoriselta muutaman kirjan jokunen vuosi sitten, mm. kolme Juoppohullun päiväkirjaa. Minulla oli siis jonkinlainen käsitys siitä, mitä on lupa odottaa jos Vuorisen teksteihin tarttuu. Toinen kirjoittaja Mikael Wöller on tuttu ainoastaan yhdestä Vuorisen dekkarista, jossa oli samanniminen henkilö. Muistaakseni kyse oli miehestä, joka synnytti lapsen. Nämä lähtökohdat eivät mielestäni luvanneet mitään kirjallisen työn mestarinäytettä, mutta hyvässä lykyssä kyseessä saattaisi olla hauskaa luettavaa.

Kaksipäisen vekaran varjossa kertoo Adolf Hitleristä, joka menikin naimisiin tummaihoisen prostituoidun kanssa ja pariskunnalle syntyi siamilaiset kaksoispojat Otto ja Lothar, joista kumpikin peri toisen vanhemman ihonvärin. Siamilaiset kaksosethan voivat tunnetusti olla ainoastaan identtisiä keskenään, jolloin tällainen eroavaisuus ihonvärissä olisi mahdotonta. Kirjassa se onkin tulosta Jumalan ja Pirun vedonlyönnistä aiheesta, jota en jaksa muistaa. Eikä sillä väliä näyttänyt olevankaan.

Hitlerin vaiheita seurataan lapsuudesta aina katkeraan loppuun saakka, ja tapahtumat on väritetty arvatenkin Vuorisen toimesta "mielenkiintoisemmiksi" tai "hauskemmiksi". Taustalla ovat tietenkin kulissien takana pidetty vaimo tai kaksoispojat, tai sitten vain päätön kohellus. Jos kirjasta jotain hyvää pitää löytää, niin se olkoon Hitlerin ja Saksan vaiheista ripotellut faktatiedot, joskin kyseessä tosiaan on vain joukko yksittäisiä faktoja, ja lukija on todellisuudessa oman yleissivistyksensä varassa.

Huonoja puolia tästä kirjasta ei sitten olekaan vaikea keksiä. Lukurupeamani aikana minulle tuli mieleen lukemattomia tapoja, joilla voisin tätä mollata tai pilkata, mutta en lähde erittelemään niitä tässä lainkaan. Jos kirjasta otettaisiin pois osat, jotka liittyvät alatyylisesti ulostamiseen, virtsaamiseen, seksiin, oksentamiseen sekä ruumiinosiin joilla noita toimintoja suoritetaan, jäisi jäljelle alle 100 sivua. Jos siitä lopusta poistettaisiin mukahauska yliampuva kohellus, olisi jäljellä enää 30 sivua, joihin olisikin koottu ne mainitut irtofaktat ja epämääräistä puhetta Jumalan ja Pirun välillä, mutta siitäkään ei saisi selvää, koska joka toinen rivi olisi poistettu jo aiemmin.

Olen yrittänyt miettiä, miksi kukaan lukisi tätä kirjaa. Ainoaksi kohdeyleisöksi olen keksinyt keskenkasvuiset pojat, joita kakka- ja pieruhuumori jaksaa viehättää, mutta voin taata, että hekin saisivat siitä yliannoksen jo ensimmäisen 50 sivun aikana, joten lopuille 260 sivulle en keksi kerrassaan mitään oikeutusta.

En suosittele kenellekään.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Petri Karra: Pakenevat unet

Petri Karra: Pakenevat unet 
Kansi: Tuomo Parikka 
Kustantaja: Gummerus 2012 
Sivuja: 286 

Nasta on 14-vuotias koulupoika, joka joutuu huolehtimaan 6-vuotiaasta pikkusiskostaan Nadjasta. He molemmat asuvat äitinsä kanssa, mutta tämä on niin pahasti koukussa suonensisäisiin huumeisiin, ettei hänestä ole hoitamaan edes itseään, saati sitten lapsia.

Nasta kärsii myös unettomuudesta, ja käyttää sen tuoman vapaa ajan hyväkseen piirtämällä fantasiasarjakuvaa. Sen tarina kertoo hänestä itsestään fantasiamaailmassa, jossa vuoristokylän asukkailta on riistetty unet jollain maagisella tavalla.

Kirjan tapahtumat kattavat vain muutaman päivän mittaisen ajanjakson, mutta se riittää hyvin piirtämään kuvan teinistä, jolta on riistetty lapsuus ja pakotettu kantamaan kohtuuttoman paljon vastuuta. Maailmassa on varmasti pelottavan lukuisa joukko 14-vuotiaita lapsia/nuoria, jotka ovat olosuhteiden pakosta joutuneet aikuisiksi. Meidän hyvinvointiyhteiskuntaamme sellainen ei kuitenkaan kuulu, ainoastaan pahoinvointi-.

Pikkusisko on Nastalle tärkein asia maailmassa, ja tämä kirja ottaakin kantaa siihen, miten yhteiskunnan pyrkimys lasten parhaaseen saattaa sekin olla uhkaavan armoton vaihtoehdotomuudessaan. Jos lapselta on ehditty jo riistää lapsuus, niin sen palauttaminen pakottamalla ei välttämättä ole paras vaihtoehto, vaikka tarkoitus olisikin hyvä.

Tekstinsä puolesta Pakenevat unet toimii hyvin, ja houkuttelee lukemaan vielä ainakin sen yhden kappaleen. Moitittavaa näen ainoastaan siinä, että kirja on niin selvästi kirjoitettu elokuvaksi, joissa jostain syystä on pakko olla jonkinlainen toimintakohtaus koppukliimaksinaan. Minä saan niistä vain näppylöitä, eikä tilanne kirjoissa ole paljonkaan parempi.

Mukana on myös pienimuotoinen koulukiusaamisosuus, joka varmasti näyttää valkokankaalla kivalta ja tuo mukanaan sympatiapisteitä. Se sopii myös Nastan henkilöön hyvin, mutta ennalta-arvattavuus nakertaa pisteitä.

Näen tässä ainakin pyrkimyksen jonkinlaiseen kannanottoon, mutta epäselväksi jäi, minkä puolesta tai mitä vastaan. Ihan hyvä silti.

Vilkaise myös Sannan ja Annika K:n mietteet.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Isaac B. Singer: Lublinin taikuri

Isaac B.Singer: Lublinin taikuri
Suomennos: Jukka Kemppinen 
Kansi: Kaarina Ewart 
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1980 (alkup. 1960) 
Sivuja: 238 
ISBN: 951-643-138-0 

Tykästyin keväällä Singerin Orjaan sen verran, että halusin lukea lisääkin hänen yksilön moraaliin liittyviä pohdiskelujaan. Varoituksen sana on paikallaan: teksti sisältää juonipaljastuksia!

Yasha Mazur on kirjan nimihenkilö, eli Lublinin (pikku?)kaupungista kotoisin oleva taikuri. Hän on puoliksi kristitty ja puoliksi juutalainen, eikä sen vuoksi tunnusta kunnolla kumpaakaan uskoa. Hän uskoo kyllä jollain tavalla Jumalaan, mutta suhde on vain kahdenvälinen ilman mitään opinkappaleita.

Yashalla on Lublinissa vaimo, mutta ei lapsia. Taikurin työtään hän tekee avustajansa kanssa, joka on samalla hänen rakastajattarensa. Lisäksi hänellä on suhde kahteen muuhunkin naiseen, ja kaikille hän tietysti vannoo ikuista uskollisuuttaan, vaikkei toisaalta kielläkään muiden suhteidensa olemassaoloa.

Taikurina hän on mestari. Temppujen määrässä ja laadussa hän ei häviä kenellekään, ja hän kykenee mm. tiirikoimaan helposti auki minkä tahansa lukon. Rikollisten parissa hänen kykyään kadehditaan suuresti, ja he yrittävätkin houkutella Yashaa käyttämään kykyään hyödyllisemmin kuin vain temppuilijana; varkaiden parissa hän olisi kuningas. Tässä kohtaa alkaa taikurin moraalinen ristiriitaisuus: hän ei suo kahta ajatusta moninaisille naisseikkailuilleen ja -suhteilleen, mutta varastaminen onkin asia, jolla on merkitystä. Sitä käskyä vastaan hän ei ole valmis rikkomaan, eli taustalla on kuin onkin myös uskonnollisia sääntöjä.

Taidokkuudestaan huolimatta Yasha ei ole taloudellisesti kovin menestynyt. Toki hän tulee toimeen ja pystyy selviytymään monista suhteistaan, mutta hän kuitenkin tietää, että ulkomailla suuremmissa kaupungeissa hän voisi olla jotain todella suurta, ja saada siitä myös asianmukaisen korvauksen. Maailmalle lähtö ei vain ole niin yksinkertaista, etenkään jos samalla haluaisi pitää kiinni lupauksistaan eikä jättää mm. vaimoaan tyhjän päälle. Jos vain olisi reilu summa rahaa, niin voisi huolehtia ylläpidosta ja silti lähteä tavoittelemaan kuuluisuutta. Rahaahan on maailma pullollaan, ja välissä on vain lukko tai kaksi, jotka eivät taikuria pidättele...

Kirjan lopussa Singer ryhtyy revittelemään moraalilla. Hän tekeekin Yashasta täyden vastakohtansa: uskovaisen askeetin, joka antaa muurata itsensä pieneen koppiin vaimonsa pihamaalle ennalta määräämättömäksi ajaksi. Siellä hän viettää aikansa rukoillen ja uskonnollisia tekstejä tutkien. Ihmiset kiinnostuvat hänestä ja niinpä hänestä tuleekin kuuluisa eikä rahastakaan ole puutetta, kun hänen aletaan uskoa mm. ihmeparantamisiin. Tekemällä siis täyskäännöksen hän saavutti juuri sen, mitä aiemmassa elämässään oli havitellut, mutta enää hän ei sitä itse kaivannutkaan, vaan tyytyi siihen vähään, mitä todella tarvitsi ja vältti tekemästä mitään syntiä.

Jos määrä oli tarkastella juuri yksilön moraalia, niin Yashan uskonnollisuus vaikuttaa minusta oudolta, sillä totisesti on mahdollista olla moraalinen myös ilman uskoa. Mielenkiintoisin kysymys nousikin siitä, että ryhtyessään mahdollisimman hyväksi kanssaihmisiään kohtaan hän kielsi itseltään kaiken, hengissä pysymisen edellytyksiä lukuun ottamatta. Onko oikein toimia oikein kaikkia muita kohtaan, mutta laiminlyödä itseään ihmisenä? Minusta ei ole, sillä ihmisyyteen kuuluu myös jonkinasteinen itsekkyys. Ei elämäänsä kuulu heittää hukkaan, ja tämä ajatus pitäisi vahvistua entisestään, jos asiaa mietitään uskonnollisessa kontekstissa. Silloin elämää pitäisi ajatella Jumalalta saatuna lahjana, jonka halveksimista olisi jos kieltää itseltään kaiken. Pitäisi pyrkiä onnellisuuteen muita loukkaamatta.

Lublinin taikuri herätti siis ihan mukavasti ajatuksia, mutta muuten se oli kirjana tylsänpuoleinen. Kaikkein tärkeimmät tapahtumat putkahtavat noin vain jostain, aivan kuin taikurimme ei hallitsisi itseään lainkaan, tosin se saattoi olla tarkoituskin. Niin tai näin, jossittelulle jää sijaa. Ajatusten herättäjänä tämä siis toimii, mutta jos haussa on vain viihdyttävää luettavaa, niin kääntäisin katseeni jonnekin toisaalle.