Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi 

Kansi: Taru Staudinger 

Teos 2012 

Sivuja: 220 

Luin Uschanovin Suuren kaalihuijauksen kaksi vuotta sitten ja puuduttavasta alusta huolimatta tykästyin kirjaan niin paljon, että tämänkertaista kirjaa odottelin jo innolla. Kirjaston varausjonon pituudesta päätellen en ollut ainoa innostunut. On ilahduttavaa nähdä, että tällaisiakin kirjoja jonotetaan. Vaikka kyse ei olekaan kaikkein kevyimmästä kirjallisuudesta, niin viihdyttävää se voi silti olla.

Kirjan nimi kuvaa sisältöä hyvin, sillä Uschanovin tarkoituksena on selvittää, onko olemassa joitain kansallisia erityispiirteitä, jotka toisaalta olisivat yleisiä suomalaisille, mutta jotka toisaalta puuttuisivat muilta kansoilta, lähimmätkin naapurimme mukaanlukien. On selvää, että mitä kauempaa vertailukohde otetaan, sitä suurempi on myös joukko se joukko, johon vertailtava näyttää kuuluvan. Jos esimerkiksi verrataan suomalaisia kaikkiin nisäkkäisiin, niin yhdistävänä joukkona on (ainakin useimpien kohdalla) ihmisyys. Suomalaisten vertaaminen johonkin kaukaiseen maahan tuo todennäköisesti esiin lähinnä eurooppalaisia piirteitä, ja vasta silloin kun verrokkina on vastaavanlaiseen länsimaiseen kulttuuriin kuuluvia kansoja, nousee esiin erityisesti suomalaisia piirteitä.

Toki näitä suomalaisia erityisominaisuuksia löytyy roppakaupalla, mutta ne eivät välttämättä olekaan niitä samoja, joita äkkiseltään voitaisiin kuvitella. Tai voi olla, että ne jopa pitävät paikkansa, mutta onkin niin, että useat muutkin kansat liittävät samat ominaisuudet itseensä, vaikka suomalaisessa ajattelutavassa juuri niitä käytettäisiinkin verrokkeina. On mielenkiintoista nähdä, miten jo suomen kieli luo joitain ilmiöitä, ja on toisaalta paljon vahvempi yhdistävä tekijä kuin yhteinen kieli yleensä, sillä suomea käytetään vain yhdellä yhtenäisellä tavalla esim. yhteiskuntaluokasta riippumatta.

Kirja on jaettu kolmeen lukuun, joista ensimmäinen käsittelee Suomen erityisluonnetta, toinen taloutta sekä hyvinvointia ja kolmas suomalaisten suhdetta historiaan. Omasta mielestäni lukujen sisältö vastaa kirjan otsikkoa edetessään yhä vähemmän. Ensimmäinen luku on täyttä tavaraa, ja tuntuu hyvin perustellulta. Toinen  on myöskin epäilemättä asiaa, mutta toisaalta se on asiaa aiheesta, joka jo yksinään rajaa tarkasteltavien maiden joukon melko pieneksi. Kolmas puolestaan käsittelee hyvin mielenkiintoisia ja viihdyttäviä aiheita, mutta olen melko skeptinen sen suhteen, miten hyvin ne kuvaavat juuri suomalaisia yleensä. Esim. siitä olen varma, että muuallakin on erehdytty asioiden vuosiluvuista ja jopa -kymmenistä, eivätkä asioiden tapahtumisvauhteihin liittyvät harhatkaan liene meidän yksinoikeutemme. Tai ehkä tarkoitus olikin hieman lievittää tuskaa: koska useimmat kolmannen luvun asioista oval luonteeltaan negatiivisia, niin loppua kohti nouseekin yhä enemmän esiin se, miten samoihin "mokiin" syyllistyvät muutkin.

Kaikenkaikkiaan tämä on todella mainio kirja, eikä sen lukeminen varmasti tee pahaa kenellekään suomalaiselle. Ainakin kaikkien, jotka tekevät tai ovat aikeissa tehdä yleistyksiä suomalaisista, kannattaisi se lukaista.

Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti

Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti - Rikostarinoita 

Suomennos: Petri Stenman 

Like 2013, alkup. 2012 

Sivuja: 240 

Lapidus oli minulle entuudestaan tuttu Stockholm Noir -trilogiastaan, jonka kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut. Ainakin äiti yritti poikkeaa niistä eniten siltä osin, että se koostuu novelleista. Kirjan lopussa onkin ruotsalaisen kustantajan jälkisanat, joissa mainitaan mm. siitä, miten vähän käytetty muoto novelli on yleensäkin rikoskirjallisuudessa. Omalta osaltani se on helppo allekirjoittaa, sillä en mieleeni ei tule lajin edustajista kuin Ferdinand von Schirachin Rikoksia, joka sekin koostuu pelkästään tositarinoista.

Tarinoita on yhteensä 12, ja osan päähenkilöt ovat entuudestaan tuttuja noista Strockholm Noir -kirjoista. Radovan, Ratko, Natalie, Jorge... Ensimmäisen tarinan "Filmi" pääosassa on lakimies, joka puolustaa vastenmielisestä rikoksesta syytettyä asiakastaan ja yrittää samalla perustella itselleen, miten ihan jokainen ansaitsee tulla puolustetuksi kunnolla. Jospa hän vain voisi olla varma siitä, onko asiakas syyllinen vai ei. Tämä juttu sopii oivallisesti novellin muotoon, ja loppukin on kaikessa tiiviydessään juuri sellainen, joista pidän.

Toinen lakimiestarina, joka ansaitse tulla mainituksi on "Faksi ikuisuudesta". Lakinainen tekee älyttömän pitkiä työpäiviä vuodesta toiseen päästäkseen firmansa osakkaaksi. Lukija osaa toki aavistaa, ettei haave toteudukaan, mutta sitä taas ei, mihin hän sen jälkeen ryhtyykään, ja miten tehokkaasti. Kertomus ottaa samalla kantaa siihen työtahtiin, johon nuoria juristeja mitä ilmeisimmin piiskataan.

Vielä on mainittava "Businessluokka", jossa öykkäröivä lentomatkustaja saa perillä ansionsa mukaan, korkojen kera. Varsinkin fiktiivisenä tekstinä sellaista on oikein viihdyttävää lukea.

Kokoelmaa lukiessa hiipii mieleen ajatus, että onko kirjoittajalta jäänyt kirjoistaan yli materiaalia, joka ei olekaan päätynyt niihin syystä tai toisesta. Ehkä on ollut hyviltä tuntuneita ideoita, jotka eivät olekaan sopineet romaaniin, mutta voidaan näppärästi myydä irrallisina katkelmina. Tämä ajatus hälvenee kuitenkin kokonaan, sillä tuttuja päähenkilöitä on tosiaan vain osa, ja näiden ulkopuolella olevat tarinat eivät missään nimessä ole pelkkää täytettä, vaan melkeinpä se vahvempi osuus. Myöskään toisin päin ei asia ole, eli "kirjoista yli jääneet" pätkätkään eivät ole täytettä. Minusta on vain hauskaa, että käytetään tuttuja henkilöitä ja syvennetään heitä tällä tavalla.

Lapidus onnistuu osoittamaan, miten hyvin tällainen lyhyt rikoskirjallisuus voikaan toimia.

Sari Kaarniranta: Kadonnut vierelläni

Sari Kaarniranta: Kadonnut vierelläni 

Myllylahti 2011 

Sivuja: 256 

Miesmarras oli niin positiivinen lukukokemus, että laitoin Kaarnirannan esikoisen saman tien varaukseen. Lähtökohdaltaan se ei ollut yhtä hyvä, sillä pääosassa eivät ole miehet, vaan kolmen pienen lapsen kanssa kotona oleva Heta. Kovasti allergisten pienten kaksosten ja nelivuotiaan tytön lisäksi hänen aikansa näyttää kuluvan naapuruston ihmisiä tarkkaillen ja sen suunnittelussa, miten mieheltään saisi enemmän seksiä.

Naapurissa puolestaan asuu äidinkielenopettaja Kati, joka vaikuttaa kutakuinkin täydelliseltä ihmiseltä. Hänelle ei elämässä tule yllätyksiä, sillä kaikki on suunniteltu huolella etukäteen. Joiltakin arkiset asiat vain sujuvat kuin itsestään, ja tarmoa tuntuu riittävän aivan mihin vain. Vaikka Kati onkin eronnut miehestään vajaat kaksi vuotta sitten, niin uuden, nuoren jääkiekkoilijan muuttaminen saman katon alle vaikuttaa sekin pelkästään hyvältä kaupalta.

Toukokuisena iltapäivänä Heta saa puhelun päiväkodista, kun Kati ei olekaan hakenut poikaansa sieltä ajoissa eikä vastaa puhelimeenkaan. Hän ei myöskään ole mennyt töihinsä, palannut kotiinsa tai jättänyt edes mitään viestiä. Astianpesukone on käynnistetty, ruoka valmistuu ajastettuna uunissa, lompakko ja kännykkäkin ovat eteisen pöydällä. Niin, ja tarkemmin katsoen ulko-ovessa ja terassillakin on vielä joulukoristeet jäljellä. Kaikki ei tosiaan taida olla aivan kohdallaan.

Tapahtumia seurataan Hetan toimiessa kertojana. Hiljalleen käy ilmi, että "kaikki" muut ovat tienneet Katista paljon enemmän kuin Heta, joka on tiukasti tuijottanut vain naapuriin pystytettyjä kulisseja. Lopulta vyyhti tietysti purkautuu, mutta miten, sitä on tyystin mahdotonta ennalta arvata. Minulle lukijana tuli tunne, että olen täysin kirjoittajan riepoteltavana. Ennen kuin paljastuksia alkaa tipahdella, voisi ratkaisu olla vaikka millainen.

Pidän sellaisesta juonen rakentelusta, joka vähitellen suppene kohti lopullista ratkaisuaan, ja miten kaikki turhiltakin tuntuneet yksityiskohdat saadaan solmittua tarinaan oleellisesti kuuluviksi osiksi. Sellaisesta ei kuitenkaan ole tässä kyse, valitettavasti. Sen sijaan jonkinlaista tyydytystä lienee saatavissa siitä, ettei se täydellinen naapuri tässäkään tapauksessa todellisuudessa ole niin täydellinen kuin yritää antaa ymärtää. Mutta niinhän se aina on: toisilta kadehditaan ainoastaan sitä, missä he ovat hyviä.

Tämä on mainittu jännitysromaaniksi, mutta omalla kohdallani koin jännityksen laimeanlaiseksi. Paras anti on ilman muuta näiden naapurusten elämän kuvailu, joka on ihmeellisen kiinnostavaa siihen nähden, kuinka vähän lopulta tapahtuu ja mistä onkaan kyse. Lukijan mielikuvitus ehtii takuulla täyttää monta kohtaa toinen toistaan kiehtovammilla selityksillä. Siitähän jännityksessä lopulta onkin kyse: luoduista odotuksista sen suhteen, mitä tuleekaan tapahtumaan.

Kokonaisuutena tämä ei minusta ole yhtä hyvä kuin Miesmarras, mutta aivan varmasti siihen vaikuttaa myös kohdeyleisö. Epäilemättä parhaan samaistumiskohteenhan tästä löytävät lasten kanssa kotona olevat/olleet äidit. Miesnäkökulma jää kevyenlaiseksi, mutta seuraava kirja paikkasi sen osuuden mainiosti. Ketkäköhän Kaarnirannalla on seuraavana tähtäimessään?

Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi

Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi - Kertomuksia tasavallan armeijasta 

Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta 1928 

Sivuja: 143 

Vastikään lukemani Noitaympyrän kohdalla oli melkeinpä itse kirjan sisältöä kiinnostavampaa se, miten vaikeaa se oli saada julkaistua. Kentän ja kasarmin jälkeen kukaan ei uskaltanut julkaista Haanpäätä, ja tokihan minun piti itse saada nähdä, mitä oikein piti kirjoittaa joutuakseen sellaiseen asemaan. En ole erityinen armeijajuttujen ystävä, ja ilman tällaista kehystarinaa en varmasti olisi ikinä tätä kirjaa lukenutkaan.

Kenttä ja kasarmi perustuu Haanpään omiin armeijakokemuksiin, ja se tosiaan on mitä lupaakin: inttijuttuja. Nykypäivän mittapuulla en näe niissä mitään erityistä tai merkillepantavaa. Ainoa hauska havainto on se, miten jo Haanpää kertoo urbaania legendaa upseerista, joka on hypännyt ryömimässä olevan sotamiehen selkään kun tämä ei hänen mielestään ole tarpeeksi matalana ja samalla tullut tappaneeksi tämän kun sotamiehen alla ollut kanto on painunut koko miehen läpi. Mahtoikohan juttu olla tuore edes Haanpään aikoina?

Ainoa syy, miksi voin kuvitella kirjailijan joutuvan pannaan tällaisesta kirjasta on se, ettei sitä ole otettu vastaan pelkästään armeijajuttuina, vaan kritiikkinä koko laitosta kohtaan. Siinäkin tapauksessa on nuoren tasavallan itsetunto ollut kovin heikoissa kantimissa, jos tästä on pitänyt hermostua. Voi hyvin olla, että Haanpää on juttunsa kertonut ilman pilkettä silmäkulmassa, mutta rangaistuksensa on joka tapauksessa ollut kova. Tosikoiden mielestä opposition kuuluu näemmä olla hiljaa ja kirjailijoidenkin on opittava vaikka kantapään kautta, ettei totuudenpuhujista pidetä. En nimittäin usko, että kukaan armeijan käynyt pitäisi näitä tarinoita sen kummempina kuin minäkään.

Minusta tämä kirja oli lähinnä kuriositeetti, ja nimenomaan vaikutuksensa vuoksi. Sisällön puolesta arvelen kannattavan kääntää katseet Haanpään muun tuotannon puoleen.

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

Pentti Haanpää: Noitaympyrä 

SKS 1994, alkup. 1956 

Sivuja: 161 

Haanpää oli minulle nimenä tuttu, mutta en oikein osannut yhdistää sitä mihinkään. Noitaympyrä on tullut vastaani ainakin Hesarin klassikkoautomaatista, mutta siitä on aikaa jo vuosia. En enää muista mistä Haanpää nyt nousi mieleeni, mutta luettuani Noitaympyrän ilmestyneen vasta reilut 26 vuotta valmistumisensa jälkeen, nousi mielenkiintokin kummasti. Niin, kaikki kielletty kiehtoo, kuten sekin, miksi kirja on aikanaan kielletty. Käsittääkseni mikään virallinen taho ei tätä ole kieltänyt, vaan kustantamot eivät vain ole uskaltaneet ottaa sitä julkaistavakseen.

Noitaympyrän päähenkilö on tukkijätkä Pate Teikka, joka yrittää elättää itsensä kuten parhaiten taitaa ja pohtii siinä sivussa maailmanmenoa. Kirja on siis alun perin valmistunut aivan 1930-luvun alussa, jolloin talous on ollut heikonlaisissa kantimissa. Niinpä Patekin joutuu taivastelemaan sitä, miten työtä ei kertakaikkiaan löydy kaikille, vaikka hakija olisi aivan pätevä ja ahkerakin. Toisaalta jos työtä sattuu saamaan, niin palkka on niin kehno, että työmies saa juuri sillä itsensä pidettyä hengissä, mutta säästöön tai perheen elättämiseksi siitä ei riitä.

Kirjan arkaluonteisuus tulee nopeasti ilmi, kun Pate alkaa pohdiskella ruoan ja varallisuuden jakautumista. Miksi joillekin annetaan yli tarpeen ja toiset joutuvat näkemään nälkää? Miksi jossain päin maailmaa viljaa riittää poltettavaksi asti - kuten hän kuuli jossain tehdyn hinnan nostamiseksi - ja toisaalla sitä ei saada kasvatetuksi tarpeeksi. Miksi köyhät saavat tehdä aina vain lisää lapsia niin paljon kuin lystäävät, vaikkeivät pysty ruokkimaan entisiäkään?

Kirjan kantaaottavuus on ilmiselvää, ja kieltämättä väriltään sellaista, ettei moinen ole noihin aikoihin ollut vallanpitäjien suosiossa. Itse en pidä tippaakaan siitä ajatuksesta, että oppositio saa olla ainoastaan hiljaa tai tulla mukiloiduksi ja kyyditetyksi itärajan taakse, mutta monien suomalaisten mielestä sekin ilmeisesti oli mitä mainioin keksintö. Eikä pelkästään suomalaisten.

Noitaympyrän kirjalliset ansiot kohdistuvat lähinnä Haanpään käyttämään kieleen, joka on eittämättä taitavaa. 80 vuotta näyttää pitkältä ajalta, sillä jouduin etsiskelemään useammankin sanan merkitystä. Tarina ja juoni ei ole kummoinenkaan, lähinnä se on vain olemassa, jotta Teikan elämänvaiheet saadaan sidottua yhteen ja luotua mielikuva siitä, ettei Suomessa ole kaikille työmiehille tilaa.

Haanpää on edelleen kiinnostava kirjailija, vaikken häneen ikihyviksi ihastunutkaan. Ainakin aion vielä lukea häneltä jonkun novellikokoelman, sillä niiden kirjoittajana hänet on mainittu taitavammaksi. Kenttä ja kasarmi olisi jo lainassa, joten yksin tein sen voisi lukeakin. Se kaiketi oli juuri se kirja, jonka perusteella Haanpää joutui pannaan.

Sari Kaarniranta: Miesmarras

Sari Kaarniranta: Miesmarras 

Kansi: Satu Kontinen 

Myllylahti 2013 

Sivuja: 264 

Tämä kirja olisi luultavasti jäänyt minulta lukematta, jos se olisi tullut vastaani jotenkin muuten kuin nyt tuli. Olin juuri pohtimassa, mitä lukisinkaan seuraavaksi, kun ei pinossakaan ollut mitään selkeää valintaa odottamassa. Juuri silloin oli postilaatikossa odottamassa tilaamaton lähetys Myllylahdelta, ja ajattelin, että miksipäs ei. Kirjailijasta en ollut ikinä kuullutkaan enkä todennäköisesti olisi kuvauksen perusteella kirjaa itse valinnut, mutta nyt se vain sattui olemaan paikalla juuri oikeaan aikaan.

Vesa, Jari ja Risto ovat kolme miestä, jotka tapaavat toisensa Pohjois-Suomessa, jonkun lumettoman hiihtokeskuksen liepeillä olevissa lomamökeissä. He kaikki ovat lomailemassa siippojensa kanssa, ja tapaavat nyt ensimmäistä kertaa - senkin suunnittelematta. Miehet ovat suunnilleen samanikäisiä ja jokaisella on elämässään jokin asia pielessä, jonka he haluaisivat muuttaa mutta ovat vain totutelleet tulemaan sen kanssa toimeen.

Mökkinaapureiden tarinat punoutuvat nopeasti kiinni toisiinsa ja miehet joutuvat lopulta kohtaamaan väistelemänsä asiat. Matkan varrella ehditään viettää enemmän tai vähemmän tavallista vuokramökkeilyä, jonka kuvaus on kuitenkin hämmästyttävän mukaansatempaavaa luettavaa. Koska tapahtumat sinänsä eivät ole kovin ihmeellisiä, on kyse pakko olla siitä, että Kaarniranta onnistuu tekstissään osumaan ainakin minun kannaltani juuri oikeaan kohtaan. Kolme kovin erilaista miestä tarjoavat samaistumiskohteen monelle miehelle, vaikka heidän ongelmansa olisivatkin vieraita.

Kirjailija on lähtenyt etsimään suomalaista miestä. Mukana on suuri joukko kliseitä, mutta kuvaus ei ole lainkaan väsähtänyttä, vaan varsin viihdyttävää. Huumori pilkistää mukana läpi koko tarinan, ja minuun sekin upposi. En osaa mainita mitään yksittäistä piirrettä, mikä nostaisi tämän kirjan ylitse muiden, mutta lukukokemus oli mitä mainioin.

Mainio on myöskin se adkejtiivi, joka voisi tulla mieleen jos tästä tehtäisiin elokuva. Hyvät näyttelijät saisivat aikaan hauskan komedian, mutta taidokas elokuvantekijä saisi ympättyä siihen myös sitä vakavampaa puolta,  joka kirjassa on läsnä. Pelkkää huumoria kirja ei suinkaan ole, enkä oikeastaan lähtökohtaisesti ajattele sitä huumoriksi lainkaan, se on vain lisämauste.

Tämä on kirjoittajan toinen romaani, ja minua alkoi kovasti kiinnostaa millainen se ensimmäinen on mahtanutkaan olla.