Ferdinand von Schirach: Syyllisyys

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys 

Atena 2014

Sivuja: 161 

Ferdinand von Schirach oli minulle entuudestaan tuttu kirjastaan Rikoksia. Hän on ammatiltaan asianajaja, ja kertookin valikoituja tositarinoita uransa varrelta. Tälläkin kertaa voi aiheellisesti todeta, ettei fakta jää fiktion jalkoihin mielikuvituksellisuudessa tippaakaan. Jos joku kykenee jotain keksimään, niin joku toinen on tarpeeksi kaheli, tyhmä tai paha tehdäkseen sen saman myös oikeasti.

Jotkut tarinat saavat tuntemaan vihaa oikeuslaitoksen voimattomuutta kohtaan, toiset taas tekevät surulliseksi uhrien aseman tähden, jossain paha saa palkkansa, ja viimeinen on jopa hauska kekseliäisyydessään. Parhaimmillaan nämä tarinat ovatkin varsin novellimaisia yllättävine loppukäänteineen.

Muistikuvani mukaan aiempi kirja oli hieman parempi, mikä tietysti onkin ymmärrettävää, sillä silloin kirjoittaja on voinut kuoria kerman kaikkien kohtaamiensa tapausten päältä. Tämän kirjan parhaimmat eivät silti jää niiille jälkeen yhtään, mutta heikommat taas laskevat "keskiarvoa", jos ilmaisu sallitaan.

Suosikkejani olivat vauhdikas tarina tallelokeron avaimesta huono-onnisen bodarin hallussa, tarina perheväkivaltatapauksesta, jossa oikeudenmukaisuus toteutui ja hauska pieni kertomus kirjoittajan asiakkaaksi pyrkineestä miehestä, joka ei näyttänyt olevan aivan järjissään.

Vaikka suurelta osin nämäkin kertomukset kuulostavat mielikuvituksellisilta, niin pidän silti siitä seikasta, että kaikki perustuu tositapahtumiin. Useinhan faktat tuppaavat pilaamaan hyvän jutun, mutta tällä kertaa niin ei näytä olevan. Minulle ei ainakaan ole tullut vastaan yhtään liikaa hyviä lyhyitä rikostarinoita, joten kyllä tämä kirja on paikkansa ansainnut.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Suomennos: Raija Nylander

Atena 2011, 210 sivua.

Rikoksia kertoo 11 valikoitua tositarinaa on saksalaisista oikeusjutuista. Kirjoittaja on toiminut asianajajana vuodesta 1994, eivätkä kaikki tapaukset ole lainkaan niin yksioikoisia kuin lainsäätäjät saattavat ajatella. Juuri se onkin tapausten yhdistävä tekijä: niissä kaikissa on jotain epätavallista, ja usein lukijan symJa patiat käännetään syytetyn puolelle.

Mieleni tekisi kovasti kuvailla paria tapausta, mutta sitä olisi kovin vaikea tehdä paljastamatta samalla koko tarinan ideaa, ja minä ainakin nautin näissä juuri siitä yllätyksellisyydestä, ettei ollut etukäteen selvää, millainen tuomio tai lopputulos tulee olemaan. Epämääräisesti voin kuitenkin todeta, että mm. julma murhaahakin voi saada sympatiat puolelleen. Erityisen paljon pidin kertomuksesta, jossa kaksi äärimmäisen vastenmielistä rähinöitsijää kohtasivat kirjaimellisesti elämänsä yllätyksen. Ja kymmenlapsisen ulkomaalaistaustaisen perheen kaksoiselämää elävä kuopus näyttää, miten oikeudenkäyntiä manipuloidaan.

Kerronta on tyyliltään hyvin selkeää, jo muutaman rivin perusteella on ilmeistä, kenen puolella kulloinkin kuuluu olla. Mieleeni tulivat Jens Lapiduksen kirjat, mikä taas sai miettimään, onko tyyli jotenkin ominaista asianajajille. He arvatenkin lukevat (ja tuottavat?) juttuihin liittyviä kuvauksia, jotka varmaankin kirjoitetaan hyvin asiallisella tavalla.

Tämä oli oikein viihdyttävä kirja, olisin mielelläni lukenut enemmänkin. On hauskaa todeta jälleen kerran, miten totuus on tarua ihmeellisempää. Jos näitä yrittäisi muuttaa vielä ihmeellisemmiksi fiktion keinoin, niin uskottavuus joutuisi jo erittäin kovalle koetukselle. Asianajajilla kautta maailman riittäisi kerrottavaa, mutta yleensä siihen ei taida olla lupaa. Se on lukevan yleisön tappio.