Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood: Orjattaresi 

Suomennos: Matti Kannosto 

Kirjayhtymä 1986 (nyk. Tammi), (alkup. 1985) 

Sivuja: 396 

ISBN: 951-31-1210-1 

Tämän kirjan myötä saatan valmiiksi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen omalta osaltani. Sain Orjattaresi luettavakseni Booksyltä, enkä todennäköisesti olisi sitä muuten tullutkaan lukeneeksi.

Fundamentalistikristityt ovat tehneet Yhdysvalloissa vallankumouksen ja luoneet totalitaarisen teokratian. Naisten asema varsinkin on kovasti muuttunut, heillä ei esimerkiksi ole omaisuutta lainkaan, vaan kaikki on miesten nimissä, eivätkä he tietenkään saa esimerkiksi lukea lainkaan. Eipä sillä, että mitään luettavaa olisi jäljelläkään, ainakaan virallisesti.

Kertojapäähenkilö on orjattarena Fred-nimisen komentajan perheessä, ja sen vuoksi hänen nimensä on yksinkertaisesti "Frediläinen", isäntänsä mukaan. Hänen ainoana tehtävänään on tuottaa perheeseen lapsi, mihin komentajan vaimo ei kykene (ja vikahan on aina naisessa). Jos hän tehtävässä joskus onnistuu, hänet siirretään toisen komentajan alaisuuteen tehdäkseen saman uudelleen.

Arjen tylsyys on vertaansa vailla. Päivittäiseen ohjelmaan kuuluu ruokaostoksilla käynti, tosin kauppoja ei ole montaa, niiden valikoimat ovat varsin rajalliset ja kaikki on kortilla. Seurana ostoskäynneillä on toisen komentajan orjatar, mutta hänen kanssaan ei saa keskustella. Samalla matkalla voi käydä myös katsomassa Muuria ja siellä varoituksena roikkuvia teloitettuja. Muuten aika kuluukin ei-minkään merkeissä, omassa huoneessaan tylsyyden parissa. Kerran kuussa yritetään panna lasta alulle, mutta ajankuluksi siitäkään toimituksesta ei ole.

Noin puolet kirjasta kuluu tämän arjen kuvailussa ja vanhojen aikojen muistelussa; kertojalla oli perhe jo ennen vallankumoustakin, ja sen jälkeen taas oli vuorossa vaihe tulevien orjatarten koulutuslaitoksessa. Alkupuolisko tuntuu pitkähköltä, mutta korostaa hyvin sitä tylsyyttä, jonka välttämiseksi on jo valmis melkein mihin tahansa. Jälkimmäisessä puoliskossa tapahtuukin jo jotain, mikä lisää mielenkiintoa tuntuvasti. Ryhtymättä juonipaljastuksiin voin todeta, että joku ehtii tehdä jotain luvatonta, mikä ei kauheasti taida yllättää :)

Tämä on eittämättä dystopiakuvaus, mutta kiinnostavasti Atwood kertoo sen ainoastaan yhdestä näkökulmasta, enkä lukiessani osannut edes kaivata tietoa siitä, mitä kaikki muut tekevät. Kertoja näkee elämää erittäin menestyneen komentajan taloudessa, eikä itsekään tiedä miten muut - tavalliset - ihmiset elävät. Näppärä tapa kiertää tarve kuvailla yhteiskuntajärjestystä laajemmin. Toisaalta minua jäi hieman häiritsemään se, miten muuta maailmaa ei käsitelty lainkaan. Kanadaan kertoja yritti perheineen paeta, mutta muuta ei sitten ollutkaan.

En rakastunut kirjaan, mutta pidin siitä kyllä paljonkin. Se häiritsi, että teksti tuntui pitkään kovin tutulta, mutta olen melko varma siitä, etten ole tätä ikinä lukenut, edes osittain. Elokuva on olemassa myös, mutta sitäkään en muista nähneeni, ja deja vu tuli nimenomaan tekstistä, ja niin pitkältä pätkältä, ettei kyseessä voi myöskään olla pelkkä katkelma, joka olisi ollut jossain muualla. Joka tapauksessa kirja toi minut mukavuusalueeni ulkopuolelle ja sisälsi osuvia elementtejä. Rakastumiseen vaaditaan kuitenkin vielä enemmän, eikä feminismi taida olla aihe, joka jaksaisi kannatella minua aivan siihen asti. Yhteiskunnasta olisin halunnut kuulla lisää, samoin kuin siitä tavallisten miesten osasta. Ja olikos koko maassa köyhiä lainkaan? Jos ei, niin miksei?

Kiitoksia Booksylle!

Orjattarista ovat lukeneet myös Zephyr, Jenni, Raija, Ahmu, Raisa ja Vauhko.

Antti Tuuri: Eerikinpojat

Antti Tuuri: Eerikinpojat 

Kansi: Hannu Taina 

Otava 2001, 316 sivua 

ISBN: 951-1-17450-9 

Tämä kirja valikoitui luettavakseni puhtaasti edellisen pohjalta, sillä kyseessä on saman Äitini suku -sarjan ensimmäinen kirja. Tapahtuma-aikana on 1730-luku, ja nimestään huolimatta päähenkilönä ja kertojana on piikatyttö Ulla. Isännän epäonnistuneen raiskausyrityksen seurauksena hän joutuu lähtemään karkuun, eikä suopeaa vastaanottoa tahdo löytyä muualta kuin herätysliikkeen johtajien, Eerikinpoikien, luota. Eerikinpojat puolestaan on tuomittu vääräuskoisina maanpakoon, ja Ulla päättää seurata näitä hyviä ihmisiä minne he päättävätkään mennä.

Kirjan teemana on uskonvapaus ja suvaitsemattomuus. Eerikinpojat ja heidän seuraajansa haluavat elää alkuseurakunnan tavoin ammentaen säännöt uskolleen pelkästään raamatusta eikä mistään muualta. Luterilainen kirkko näyttää heistä samanlaiselta Baabelin portolta kuin katolinenkin, sillä kirkon edustajat eivät katso suopeasti ketään, joka yrittää luikerrella ilmaiseksi sivuuttaen sellaisia maksullisia seremonioita kuin kasteen, ripin ja hautauksen. Eerikinpojat eivät ymmärrä miten nämä maksut oleellisesti eroavat Lutherin parjaamasta anekaupasta, eikä sitä lukijallekaan paljasteta.

Tavalliset ihmiset eivät välitä kirkon kirstuun kilahtavista kolikoista, mutta heidät taas on lietsottu pelkäämään kaikkea erilaista: jos jollekin eivät Lutherin opit kelpaa, niin hänen on oltava noita. Kuolleiden sisäelimet leikellään ulos ja lapsia syödään elävältä; tietäähän sen, jos ei meidän kirkkomme kerran kelpaa. Tanskan rannikolle rakennettu sauna ei myöskään saa osakseen ymmärrystä, vaan suomalaisia jumaia siellä palvotaan salamyhkäisissä palvontamenoissa, joissa alastomana ryvetään ties missä noitahöyryissä.

Tässä on tosiaan kyseessä sarjan aloitusosa, ja kieltämättä jatkoa jääkin odottamaan. Sen vuoksi tämä ei erillisenä yksittäisenä kirjana ehkä toimi niin hyvin kuin vaikkapa Kylmien kyytimies, sillä tarina jää kesken. Jos Ullan elämäkertaa kirjoitettaisiin joskus vuosien kuluttua, niin tämän vaiheen voisi kuitata hyvinkin lyhyesti riippuen siitä, miten kiinnostavia tulevat vaiheet ovat olleet. Sarjan seuraava teos onkin nimeltään Ullan kirja, joten ilmeisesti niissäkin on ollut jotain kerrottavaa :)

Minä pidin tästäkin kirjasta, joskaan en yhtä paljon kuin kyytimiehestä. Tällainen (aiheellinen) kriittisyys kirkkoa kohtaan on minulle mieluisaa luettavaa, ja Tuurin kertojanlahjoista en viitsi enää erikseen edes mainita.

Eerikinpoikien matkassa on purjehdittu myös Valopolulla.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Kansi: Hannu Taina

Otava 2007, 278 sivua

ISBN: 978-951-1-22106-7

Olen aiemmin lukenut Tuurilta kolme osaa Pohjanmaa-sarjaa sekä yhden yksittäisen kirjan. Hänen kertojantaitonsa ovat tehneet sen verran hyvän vaikutuksen, että Amman blogatessa Kylmien kyytimiehestä lisäsin sen oitis lukulistalleni. Tämä on Äitini suku -sarjan kuudes osa, mutta näyttää toimivan oikein hyvin itsenäisenäkin kirjana.

Eletään kevättä 1918, kun Jussi Ketola pakotetaan aseella uhaten Kauhavan asemalla junaan hevosensa kanssa. Tie vie kohti Tamperetta, missä on sota on käynnissä kiivaimmillaan. Rauhan miehenä Jussi ei halua aseeseen tarttua kummankaan osapuolen puolesta, ja hevosmiehen tehtäväksi tuleekin haavoittuneiden ja kaatuneitten kuljetus.

"Pitelin kädessäni valkoista nauhaa, jonka Virkkala minulle oli antanut. Virkkala kysyi, olinko punaisten puolella tässä sodassa. Sanoin uudestaan, etten ollut kenenkään puolella, mutta ihmisten tappamista vastaan olin."

Tämä on sotatarina minun makuuni. Jussi pysyttelee puolueettomana alusta loppuun, mutta pitää sentään järjen kädessään eikö ryhdy provosoimaan ketään, vaikka aihetta kyllä olisi kosolti. Asetelma on hieno; Tuuri on onnistunut luontevalla tavalla tuomaan ulkopuolisen tarkkailijan tapahtumien sisäpuolelle. Hän ei osoittele sormellaan muuta kuin sodan tasapuolista mielettömyyttä molemmin puolin. Inhottavat tapahtumat johtuvat pikemmin yksittäisten ihmisten henkilökohtaisesta vihasta, pahuudesta ja järjettömyydestä kuin kummankaan puolen yleisestä ominaisuudesta. Propaganda luonnollisesti pyrkii tekemään vihollisesta hirviön ja riistämään häneltä ihmisyyden, ja henkensä edestä pelkäävä sotilas, joka näkee toveriensa kuolevan, ei ole kaikkein alttein kyseenalaistamaan propagandan väitteitä.

Kertojana Tuuri on vertaansa vailla. Olen aiemminkin maininnut tykkääväni hänen tyylistään, ja sama pätee edelleen. Tätä kirjaa uskallan suositella etenkin kaikille sodan vastustajille, mutta ei muidenkaan kannata väistellä.
Tykästyin kirjaan niin kovasti, että kävin saman tien hakemassa oikein kahdesta kirjastosta sarjan ensimmäisen osan, sitä voi siis hyvällä syyllä odotella saapuvaksi tänne blogiinkin aikanaan.
Kylmiä ovat kyydinneet Amman lisäksi myös Minna ja Jukka Kemppinen.

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja 

Kansi: Jussi Kaakinen 

Helsinki-kirjat 2010, 223 sivua 

ISBN: 978-952-5874-09-9 

Veljeni vartija oli niin mukava kokemus, että halusin lomani alkajaisiksi lisää Tuomaista, ja vielä parhaasta päästä. Parantaja on palkittu Vuoden johtolanka -palkinnolla 2011 ja käännösoikeuksia myyty ympäriinsä. Reilu kuukausi sitten Prahassa panin merkille miten metron liukuportaissakin mainostettiin Parantajaa, ja kirjakaupan niin ulko- kuin sisäpuolellakin oli isoja mainoksia:

Kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuden Helsinkiin. Aikaa ei ole kulunut paljonkaan, mutta mm. Länsimetro on ehtinyt valmistua ja ilmastonmuutos jyllää kovalla kädellä. Maailmalla käydään useita sotia samanaikaisesti, ja esim. Kiina ja Intia ovat sodan partaalla riidellessään vedestä. Etelä-Eurooppa autioituu ja ilmastopakolaisten virta kulkee pohjoista kohti Suomen ollessa luonteva kohdemaa. Myös Suomen sisällä muuttoliike kohdistuu pohjoiseen, eikä Helsinki ole enää entisensä. Autioituneita taloja löytyy kosolti ja metrotunnelit tulvivat ajoittain vedestä. Yhtämittaista sadetta on jatkunut kuukausitolkulla.

Runoilija Tapani Lehtisen vaimo on kadonnut. Hän on ollut kateissa vasta yhden päivän, joten poliisi ei tapahtumalle korvaasa lotkauta, mutta runoilija tietää jonkin olevan vialla. Hän ryhtyy etsimään puolisoaan kaikkialta, ja niin dekkarin ainekset onkin koossa.

Odotukseni kirjaa kohtaan olivat varsin korkealla, mutta jouduin pikkuisen pettymään. Kirjan miljöö on erinomainen kaikessa kantaaottavuudessaan, mutta kuitenkin realistinen. Tunnelma on myöskin kohdillaan, mutta juoni on se, joka tökkii. Minun makuuni se on vain liian yksioikoinen. Tapa, jolla asiat vähitellen selviävät ei ollut aivan ennalta-arvattava, mutta ikävän suoraviivainen silti. "Aha, siinä se odotettu yllätys nyt tuli." Pidän sellaisesta, että juonessa kulkee monta lankaa, jotka punotaan yhteen, mutta tässä langat olivat hennonpuoleisia. Tapahtumia tarkastellaan vain Tapanin näkökulmasta, ja välillä käydään vilkaisemassa hänen ja vaimonsa aiempia vaiheita, jotka eivät kuitenkaan lisää juoneen mitään, vaan ainoastaan rakentavat kirjan rakkauskertomuksellista puolta.

Jos kuulostan edellä negatiiviselta, niin se johtuu juuri odotusteni korkeudesta. Kirja on ihan hyvä, mutta minun makuuni ei mikään täysosuma. Ilman muuta tulen lukemaan vielä Tuomaisen esikoisenkin.

Parantajaa ovat lukeneet myös anni.M, Booksy, Kirsi, Rachelle, Mimu ja Kirjavinkkien Salla P.

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä 

Kansi: Eevaliina Rusanen & Pekka Niittyvirta 

Kirjakauppaliitto 2012, 122 sivua 

ISBN: 978-952-67705-0-5 

Tämä kirja ei totisesti enää esittelyjä kaipaa, ja oikeastaan koko arvostelun voisi kuitata kaikessa lyhykäisyydessään "minäkin luin tämän." Yritetään nyt kuitenkin.

Tällä kertaa mielensäpahoittajaa tarkastellaan siltä kantilta, millaista on yrittää tulla toimeen hänen kanssaan tyystin erilaisista lähtökohdista edes parin päivän ajan. Mielensäpahoittajan miniä Liisa on nykyaikainen uranainen, joka on perheessä se joka tienaa rahaa ja hankkii autot. Kohtalo heittää mielensäpahoittajan Liisan luoksi pariksi päiväksi. Hauskuus syntyy siitä, että nyt mielensäpahoittaja on vieraana toisen ihmisen katon alla ja istuu hänen pöydässään, mutta ei silti ole valmis antamaan periksi luutuneista asenteistaan ja käsityksistään.

Kirja on pituudeltaan samaa luokkaa muiden mielensäpahoittajien kanssa, mikä on jälleen kohdallaan, sillä pieninä annoksina nämä toimivat hyvin. Kirjan juoni on kovin yksinkertainen eikä pääse yllättämään omaperäisyydellään, mutta eipä tässä sen varassa liikutakaan.

Minulle tuli tunne, että mielensäpahoittamiset on nyt nähty. Kaikki kolme kirjaa ovat olleet hauskoja ja erinomaisen viihdyttäviä, mutta missään nimessä en haluaisi lukea niitä yhteen putkeen, vaan nimenomaan sopivan väliajan kera. Kokisin kuitenkin jo yllättäväksi sen, jos tästä aiheesta vielä saisi puristettua jotain irti siten, että sitäkin voisi pitää onnistuneena eikä vain lypsylehmänä. Aikansa kutakin.

Muita näkemyksiä Miniästä voi etsiä vaikkapa täältä.

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen 

Suomennos: Jaana Nikula 

Kansi: Jens Magnusson & Malou Bergman 

Gummerus 2008 (alkup. 2004), 607 sivua 

ISBN: 978-951-20-7607-9 

Luin Linqvistin Kuinka kuolleita käsitellään aloittelevana bloggarina vajaat kaksi vuotta sitten. Tuolloin lupasin palata kirjailijan tuotantoon juuri tämän kirjan osalta, jonka olin melkein katsonut elokuvana, mutta malttanut mieleni ja säästänyt sen luettavaksi.

Tukholman lähiöstä Blackebergistä löytyy oudosti surmattu ruumis. Koulupoika on sidottu roikkumaan jaloistaan ja hänen verensä on valutettu tyhjiin. Ihmiset alkavat puhua rituaalimurhaajasta, ja tapaus kiinnostaa kovasti koulukiusattua, 12-vuotiasta Oskaria. Kuten varmaankin kaikki kiusaamisen uhrit, Oskarkin haaveilee kostosta. Haaveet unohtuvat hänen tavatessaan naapurissa asuvan tytön Elin, joka vaikuttaa erikoiselta. He tapaavat ainoastaan pimeän aikaan, eikä Eli näytä käyvän edes koulua. Hän ei suostu syömään mitään, maistamaan karkkiakaan. Onko Eli ihminen lainkaan?

Ystävät hämärän jälkeen on silkkaa kauhukirjallisuutta. Asetelma kuulostaa vampyyritarinalta ja onkin sitä. Lindqvist on kuitenkin välttänyt monia vampyyrikliseitä: valkosipulia tai peilikuvia ei muistaakseni mainita koko kirjan kuluessa lainkaan, mikä on hyvä asia. Oskarin ja Elin ystävyys nostetaan tärkeäksi teemaksi, mutta sen ohessa saadaan oikein mukavasti toimiva kauhutarina hirviöineen kaikkineen. Siitäkin pidin, että tästä ei löydy myöskään nokkelaa poliisia, joka rientää pelastamaan maailman tai takaa-ajokohtausta.

En ole nähnyt tämän pohjalta tehtyä elokuvaa, vaikka se on ilmeisesti hyvä. Nyt kun kirja on luettu, voin viimein sen katsoa. En kadu odottelua lainkaan, sillä kirja on todella mainio. Sivuja on melko paljon, mutta missään vaiheessa ei alkanut puuduttaa tai tullut mieleen, että voisiko jotain jättää pois. Joidenkin hahmojen irrallisuutta joku voisi pitää heikkoutena, mutta minulle koko seikka tuli mieleen vasta jälkeenpäin, enkä kokenut sitä häiritsevänä. Lähiöstä tässä kerrotan, ja onhan siellä oltava ihmisiä, sekä ennen että jälkeen tämän tarinan ajankohdan.

Pidin tästä selvästi enemmän kuin kuolleiden käsittelystä. Vaikuttava kirja kaiken kaikkiaan. Kauhun ystäville suosittelen lämpimästi!

Ystävyyttä ovat kauhistelleet myös Booksy, Tessa, Satu, Tiina ja Anki.