keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 top 10

Vuodenvaihde. On siis aika muistella kulunutta vuotta ja kirjata muistiin kärkikymmenikkö. Valittuja kirjoja yhdistää siis vain se, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2014 aikana. Kirjojen julkaisuajankohdalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Kyse ei myöskään ole objektiivisesta hyvyydestä, vaan mielikuvastani lukukokemuksen hyvyydestä. Mieleenpainuvuus lasketaan tässä yhteydessä myös eduksi, sillä se on väistämättä vaikuttanut siihen, miten hyvin lukukokemus on jäänyt muistiin ja on edes arvioitavissa.

Näköjään vuosi oli hyvä, sillä luin vähemmän kuin muutamana aiempana vuotena, mutta silti mieleen jäi monta kirjaa, jotka olisin halunnut mainita top-listalla, mutta kymmenen joukossa ei vain ollut tilaa. Voisihan se määrä toki olla muutakin kuin kymmenen, kenties harkitsen sitä sitten seuraavalla kerralla. 

Varsinaista paremmuusjärjestystä en ole laatinut, mutta kolme ensimmäistä ovat yli muiden.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti. Enqvist on ollut mukana jokaisella top-listallani, mutta ensimmäistä kertaa aivan kärkipaikalla. Kirja onnistui lunastamaan kaikki siihen lataamani odotukset, joita oli kertynyt varsin paljon. Katsaus tuoreeseen tietoon kosmologian saralta. Hurjan vaikeita asioita ymmärrettävästi selitettynä.
Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Vahva kirja siitä, miten ruokamme on elänyt elämänsä. Itseoikeutetusti listan kärkipäässä. Tämä pitäisi lukea joka vuosi uudestaan, ihan muistutuksen vuoksi.
Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Pidän näitä kolmea kirjaa yhteensä yhtenä teoksena. Koukuttavuudessaan vertaansa vailla. Jos kaikki kirjat tempaisisivat mukaansa yhtä tiukasti, olisivat muut harrastukset tarpeettomia.
Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Toinen vahva kirja, joka kertoo muutaman asian, jotka maailmassa ovat menneet pieleen. Muistuttaa hyvin ns. ensimmäisen maailman ongelmista.

Tommi Liimatta: Rautanaula. Liimattaa parhaimmillaan! Tommi hoi, tässä lukijan toive: jätä Jeppis yksittäiseksi kokeiluksi ja jatka Rautanaulan osoittamalla tiellä. 
Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kertoo AIDSin saapumisesta suomeen. Jäi mieleeni erityisen hyvin onnistuneena tietokirjana.
Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Nylén on niitä kirjoittajia, jotka osaavat kirjoittaa kiinnostavasti sellaisistakin aiheista, joita lukija ei tunne eikä ole edes kiinnostunut. 
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein. Tarina siitä, miten kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja.
Rosa Liksom: Väliaikainen. Aivan loistavaa lyhytproosaa elämän rosoiselta puolelta.
Turo Kuningas: Työkalupakki. Esseitä, tai mieluummin lyhytproosaa tämäkin. Hetken mielijohdelöytö kirjastosta. Kuningas on nimensä veroinen luonnehtiessaan asioita.

Erik Axl Sund: Varjojen huone

Erik Axl Sund: Varjojen huone
Suomennos: Kari Koski
Otava 2014
Sivuja: 364

Tämä kirja on Varistyttö-trilogian viimeinen osa. Aiemmat osat olivat Varistyttö ja Unissakulkija. Tämä trilogia on niin tiivis kokonaisuus, että kehotan ensin lukemaan aiemmat arvioni. Itse asiassa kokonaisuus on niin tiivis, että Unissakulkijan kohdalla minusta alkoi jo tuntua, ettei kyse ole lainkaan kolmesta erillisestä teoksesta, vaan yhdestä, joka vain myydään kolmeen osaan levitettynä. Viimeinen osa vain vahvistaa tuota tunnetta, sillä minun mielestäni kumpaakaan jälkimmäisistä osista ei ole mielekästä lukea ilman edeltävää tai edeltäviä. Liian paljon ihmisistä ja tapahtumista jäisi hämärän peittoon.

Itse luin ensimmäisen osan helmikuussa, toisen heinäkuussa ja viimeisen nyt joulukuussa. Hieman tiiviimpi tahti olisi ollut paikallaan, sillä nyt olin jo ehtinyt pikkuisen unohtaa joitain ihmisiä ja seikkoja, jotka kylläkin palautuivat osittain mieleen, mutta parempi lopputulos olisi tullut, jos ei olisi tarvinnut muistella lainkaan. Aivan kuin olisi avannut kesken jääneen kirjan ja jatkanut sitä muutaman kuukauden tauon jälkeen...

Jo Varistytön kohdalla mainitsin, että näissä kirjoissa juoni on kaikki kaikessa, ja sen vuoksi en ryhdy sitä pilaamaan. Teksti on rankkaa, sillä lasten hyväksikäyttö pysyy mukana alusta loppuun. Eihän se tietenkään yksinään tarpeeksi raflaavaa ole, vaan keitosta on höystetty myös muulla väkivallalla. Nähdäkseni taso säilyy kaikissa osissa samankaltaisena, joten ensimmäisen osan luettuaan ei enää tarvi kauhistella, mitä kaikkea onkaan vielä luvassa.

Minun mieleeni nämä jäävät pitkälti koukuttavuutensa ansiosta. "Vielä yksi luku" on itsestäänselvyys, mutta sen lisäksi nämä vetivät lukemaan muutenkin: harvoin on tullut muutettua arkisia suunnitelmiaan, jotta pääsisi lukemaan tavanomaista aiemmin tai pidempään, mutta näiden kohdalla se tapahtui useamminkin kuin kerran. Siinähän sitä onkin suositusta kerrakseen!

Sen enempää asiasta tietämättä oletan, että jonkinlaista jatkoa on vielä luvassa. Poliisien osalta tarina ei minusta saapunut juuri minkäänlaiseen päätepisteeseen, mikä voisi luontevasti tarkoittaa sitä, että he ovat jo seuraavaa rykäisyä varten valmiina. En voi kieltää, ettenkö olisi kovin kiinnostunut lukemaan tältä kirjailijakaksikolta lisääkin.

maanantai 29. joulukuuta 2014

Antti Holma: Järjestäjä

Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014
Sivuja: 380

Tässä on jälleen kirja, joka löytyi postin tuomana pinostani. Ennalta kiinnostavin osuus tässä esikoisromaanissa oli epäilemättä kirjailija, joka kuuluu Putouksen uuteen näyttelijäkaartiin: Kissi Vähä-Hiilari lieneekin tunnetumpi nimi kuin Antti Holma.

Kirjan päähenkilö Tarmo on noin kolmekymppinen kirjastonhoitaja. Hän kypsyy työkavereihinsa ja etenkin esimieheensä ja irtisanoutuu näyttävästi. Suomalainen teatteri hakee välittömästä alkavaan työsuhteeseen järjestäjää, eikä kirjan nimen tietäen ole vaikeaa arvata, että siitähän Tarmon uusi ura urkeneekin. Uran vaihtoon vaikuttaa merkittävästi Tarmon palava ihastus näyttelijä-Danieliin, jonka lähelle uudessa työssä luontevasti pääsee. Ohessa Tarmo yrittää myös kasvaa miehenä - tai mieheksi - miten vain, ja salilla miehistä tehdään ainakin isompia, jos ei muuten.

Tarmon toiminnan kautta lukijalle valaistaan jonkin verran teatterin arkea, joskaan ei ole lainkaan selvää, miten edustava kuvaus on kyseessä. Sen sijaan se on selvää, ettei tätä kirjaa ole kirjoitettu teatterimaailman esittelyä silmällä pitäen. Myös se on selvää, ettei tätä kirjaa pysty yhdellä lauseella luonnehtimaan, jos haluaa pysytellä totuudessa. Elementtejä löytyy useita, eikä olisi oikein mainita niistä vain yhtä tai kahta, sillä mitään ei käsitellä erityisen perinpohjaisesti, eikä toisaalta mikään aihe myöskään sivumäärältään muserra muita alleen.

En osaa verrata tätä mihinkään, verrokkeja ei nouse mieleen. Joko Holma on siis saanut vaikutteensa jostain minun lukemistooni kuulumattomasta tai on luonut jotain aivan omaa. Haluaisin veikata, että ainakin tavoitteena on ollut jälkimmäinen.

Siinä Holma on ainakin onnistunut, että minua kiinnosti loppuun asti nähdä, mitä Tarmolle tuleekaan tapahtumaan, tai millä tavalla kirja ylipäätään saapuu luontevaan päätökseen. Samoin se on kiinnostavaa, mitä kirjailija mahtaa tehdä tällaisen esikoisen jälkeen. Veikkaan Putouksen tuoneen riittävästi nostetta, että toiselle kirjalle riittää hyvinkin tilausta, jos kirjoittaminen vain Holmaa kiinnostaa.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Jens Lapidus: VIP-huone

Jens Lapidus: VIP-huone
Suomennos: Jaana Nikula
Like 2014
Sivuja: 407

VIP-huone aloitti Jens Lapiduksen uuden sarjan. Aiemmasta Stockholm Noir -trilogiasta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa, joista jälkimmäisestä en kauheasti syttynyt. Ainakin äiti yritti -novellikokoelma sen sijaan oli pirteä tuttavuus, ja sen muiston pohjalta oli hyvä tarttua tähän.

Rikkaan perheen aikuinen, finanssialalla työskentelevä poika Philip Schale on kidnapattu. Poliisin toiminta ei ole vastaavissa sieppaustapauksissa ollut riittävän vakuuttavaa, ja siksi tapausta ryhdytään selvittämään yksityisin keinoin. Philipin isä tuntee huippujuristi Magnus Hasselin, joka ottaa asian hoitaakseen. Hän patistaa alaisensa Emelie Janssonin - kirjan päähenkilön - toimeen. Avuksi Emelie saa toisen päähenkilön, juuri vankilasta vapautuneen, kahdeksan vuoden tuomion tuomion istuneen Najdan "Teddy" Maksumicin. Mikäs siinä, mutta Hasselin toimisto on kylläkin erikoistunut liikejuridiikkaan ja se on Emelienkin laji, joten pikkuisen oudolta tuo valinta tuntuu, etenkin kun muistetaan, että Schalen perheellä ei ole pikkurahasta puutetta.

Niin tai näin, ainakin Teddy on päähenkilönä varsin kiinnostava. Hänellä on synkkä menneisyytensä, josta yrittää visusti pysytellä erossa. Emelie ei ole yhtä kiehtova, mutta arvatenkin hänestä tulee löytymään jatkossa uusia puolia.

Kirjan nimi viittaa niihin ihmisiin, jotka eivät kaupungin kuumimmassa yökerhossakaan voi alentua bailaamaan muiden joukossa, vaan joita varten täytyy olla erillinen VIP-huone. Tämä erityisyys ei millään muotoa rajoitu vain yöelämään, vaan kaikkeen muuhunkin. He ovat niitä ihmisiä, jotka kokevat olevansa liian tärkeitä ja arvokkaita, jotta heidän tarvitsisi myöskään alistua muiden sääntöihin. Sen myötä kirjan teemanakin on moraali, millaisia asioita nämä vip-henkilöt voivat pitää itselleen oikeutettuina ja millaisiin keinoihin voi turvautua sieppausta selvittäessään.

Kerronta etenee noiden kolmen - Philipin, Emelien ja Teddyn - vaiheita kuvaten, ja mukana on myös aivan erillinen takaumalanka, joka tietysti liittyy läheisesti kokonaiskuvaan. On mainittava, että Lapidus ei enää ole käyttänyt Stockholm Noir -sarjassa ollutta kaksoispistetyyliään, mikä olisikin ollut jo ärsyttävää. Kaksoispisteet: niitä ei enää ole luvassa.

Tämä on sikäli selkeä aloitus sarjalle, että päähenkilöt on vasta johdatettu kuvaan ja lukijan mielenkiinto herätetty. Tarina toimii hyvin itsessäänkin, ja juoni on sopivan yllätyksellinen. Odotan jatkoa mielenkiinnolla!

tiistai 2. joulukuuta 2014

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma
Myllylahti 2014
Sivuja: 187

17-vuotiaalla Saaraliisalla on kaksi äitiä. On uskovainen adoptioäiti Vappu, ja sitten on se oikea äiti, josta Saaraliisa ei kuitenkaan tiedä mitään. Kuinka ollakaan, oikea äiti Susanna ilmoittaa yllättäen itsestään, ja Saaraliisa alkaa tavata tätä niin usein kuin suinkin kykenee, mutta Vapulta salaa. Tapahtuu yhtä ja toista, ja ennen pitkää nainen lojuu lattialla kuolleena. Sen tosin saamme tietää jo avauskohtauksessa - emme vain sitä, kuka hän on.

Takakannessa mainitaan, että "Kuoleman kudelma on psykologinen jännitysromaani, joka keskittyy rikoksen syihin ja seurauksiin, syyllisyyteen ja armoon." Itse en olisi luonnehtinut aivan noin, mutten kyllä pysty äkkiseltään sanomaan, miten sitten. Omalta osaltani ongelmana oli pitkälti tapahtumien irrallisuus. Asioita tapahtuu ja kohtaukset seuraavat toisiaan, mutta ne eivät tunnu liittyvän sujuvasti toisiinsa. Tämä seikka vaikuttaa vahvasti tunnelmaan, jota ei pääse syntymään kunnolla lainkaan. Jopa draaman huippukohdassakin huomion varastaa pohdinta siitä, onko yksityiskohta uhrin asennosta ja luodin lentoradasta uskottava vai ei.

Minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että tämä kirja olisi hyötynyt yhteistyöstä kustannustoimittajan kanssa. Esim. Saaraliisan nimen osalta sinkoillaan edestakaisiin virallisen Saaraliisan ja Susanna-äidin käyttämän Janisin välillä. Jää vaikutelma, ettei tyttö itsekään tiedä, miksi itseään kutsuisi, mutta nimen vaihtelu on kuitenkin ainoa seikka, joka viittaa identiteetin häilyvyyteen. Toisessa kohdassa puolestaan Susannen mies Janne kaivelee raitiovaunussa viimeisiä kolikoita taskuistaan ajatellen, ettei hän enää uskalla matkustaa pummilla. Hetikohta tämän jälkeen hän kuitenkin kävelee autotalliin ja ajaa ulos omalla autollaan. Autossa näyttää riittävän polttoainetta, eikä ruokaostoksiakaan varten tarvitse pyytää muilta rahaa. Häh? Nämä ovat yksityiskohtia, mutta sellaisia yksityiskohtia, jotka pitäisi kustannustoimittaa pois.

Koska kerronta ei onnistu luomaan tunnelmaa tai jännitystä, on kirja juonensa varassa. Juoni on kyllä kerrontaa vahvempi, muttei jaksa kannatella koko tarinaa, ehkä osin juuri sen jännityksen puutteen vuoksi. Kirjan varsinainen teemakin, eli yllä mainittu rikoksen syyt ja seuraukset, jää melko epämääräiseksi, vaikka lopussa sille uhrataankin monta sivua. Tältäkin osin olisi ollut hiomisen varaa. Tällaisenaan kirja jää minusta pikkuisen torsoksi.

Rikoskirjallisuutta julkaistaan niin paljon, että kilpailussa pärjätäkseen täytyy lopputuloksen olla hiottu. Piirikunnallista sarjaa ei ole, vaan kaikki ovat samalla viivalla. Tässä kisassa ei oikopolkuja pitkin ole asiaa palkintosijoille.



maanantai 24. marraskuuta 2014

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset
Suomennos: Kaijamari Sivill
WSOY 2014, alkup. 1992
Sivuja: 342

Olen tykännyt aiemmin lukemistani kolmesta McCarthyn kirjasta, joten oli selvää, että lukisin myös tämän - kirjailijan läpimurtoteoksen.

Eletään 1940-luvun loppua. John Grady Cole on 16-vuotias, kun äiti kieltäytyy vuokraamasta hänelle kotitilaansa Teksasissa, vaan myy sen mieluummin pois. Poika ei jää asiaa surkuttelemaan, vaan ottaa hevosensa ja lähtee vuotta vanhemman kaverinsa kanssa Rawlinsin kanssa kohti Meksikoa. Matkalla mukaan liittyy vielä kolmas, vieläkin nuorempi poika, jolla on kuitenkin kaikkein komein hevonen. Sen kummempaa suunnitelmaa kolmikolla ei tunnu olevan. Hevosista he tykkäävät, ja cowboyn ura ilmeisesti kiinnostaa, ja Meksikosta saattaisi jotain työtäkin löytyä. Miksi sieltä eikä lähempää kotoa, jää epäselväksi.

Kolmikko hajoaa melko pian, mutta John ja Rawlins päätyvät kouluttamaan hevosia meksikolaiselle tilalle, ja eritoten John osoittautuu työssä hyvin taitavaksi. Tilan omistajalla on myös kaunis tytär Alejandra, ja tokihan heistä tulee Johnin kanssa pari. Tai tulisi, jos se suinkin olisi mahdollista, mutta isäpappa ei ole asiasta samaa mieltä.

Tarina jatkuu ja John pääsee Rawlinsin kanssa tutustumaan myös meksikolaiseen vankilaan, joka ei ole miellyttävä paikka.

On selvää, ettei tämä kirja lepää juonensa varassa. 16 vuotta kuulostaa kovin nuorelta siihen nähden, miten paljon John tuntuu tietävän hevosista, mutta enpä pysty sitä mitenkään mahdottomaksikaan sanomaan. Hänen hevoskouluttajan historiaansa ei kauheasti sivuta.

McCarthyn kirjoissa ihmiset eivät yleisesti ottaen ole hyviä. Kyllä heitäkin on, mutta pikemminkin kaikki pyrkivät vain selviämään omasta elämästään. Jos selviäminen edellyttää pahuutta tai silmien ummistamista pahuudelta, niin sitten niin tehdään. Tätä piirrettä pidän hyvinkin uskottavana. Meidät on vain opetettu kaikenlaisissa elokuvissa ym. uskomaan, että ihmiset pyrkivät pohjimmiltaan hyvään ja että se "hyvä" puoli lopussa voittaa ja sankari saa armaansa. Mutta ei se niin mene, vaikka John tietysti onkin se "hyvä", onhan hän amerikkalainen.

Lukemistani McCarthyistä innostuin tästä kaikkein vähiten. Realismista huolimatta tässä on tietty epäuskottavuus läsnä: jos John oli niin erinomainen hevosmies kuin näytti, ei hänellä ollut mitään tarvetta lähteä haahuilemaan erämaahan. Taidot olisi varmasti voinut näyttää kotimaassakin. Jos tämän seikan sivuuttaa, on tarina sinänsä ihan kiinnostavaa, ja karun rajaseudun kuvaus ansiokasta.

Odotukseni olivat näköjään nostaneet riman melkoisen korkealle. Koska tämä on vasta trilogian ensimmäinen osa, ei ole oikein sanoa viimeistä sanaa vielä tämän perusteella. Jään odottamaan jatkoa.

Jos joku innostuu tämän lukemaan, niin vinkkinä haluan mainita, että lopusta löytyy suomennokset kirjassa käytetyille espanjankielisille sanoille ja lauseille. Olen itse opiskellut espanjan alkeita vuoden verran ja sain pikkuisen selvää siltäkin pohjalta ja sen johdosta huomasin sanaston olemassaolon vasta noin 100 sivun kohdalla. Olisihan se paremmin mennyt valmiin käännöksen kera :)

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Tommi Liimatta: Jeppis

Tommi Liimatta: Jeppis
Like 2014
Sivuja: 496

Olen lukenut aiemmin neljä Liimatan romaania, joista varsinkin viimeisin Rautanaula oli erinomainen. Sen vuoksi odotin tätäkin kirjaa innokkaana, tietämättä mitä olisi luvassa, mutta tietysti toivoen jotain samansuuntaista kuin viimeksikin. Odotuksiini ei vastattu, vaan Jeppis on jotain aivan toisenlaista, eli omaelämäkerta ala-asteen ajalta.

Kirja alkaa elokuussa 1983, Tommin koulun alkua edeltävänä päivänä ja päättyy toukokuuhun 1987, viidennen luokan viimeiseen päivään. Kerronta etenee kuukausi kerrallaan, asioita Tommin näkökulmasta tarkastellen. Tärkeimpinä ovat luonnollisesti koulu ja kaverit - ne kaksi juttua, jotka poikien elämän tuppaavat täyttämään.

Itse olen pari vuotta Tommia vanhempi, joten odotin melko tukevaa nostalgiapläjäystä, ja kieltämättä sellaisen sainkin. Takakannessa kirjaa tituleerataan mm. hevinkuunteluromaaniksi, mikä tarkoittaa lähinnä Kiss-yhtyettä. Se oli minunkin suosikkini vähän aikaa, eli biisit, bändin jäsenet ja lehdistä irrotetut ja sinitarralla seinään kiinnitetyt julisteetkin muistuvat hyvin mieleen. Liimatta on kuitenkin jaksanut luetella yksityiskohtia juuri sillä samalla innolla, joka pikku-Tommillakin oli, mikä puolestaan on melko paljon enemmän kuin lukijan mielenkiinto vaatisi. Toki tämä täytyy laskea autenttisuuden piiriin, mutta minulle olisi kyllä vähempikin riittänyt. Voin vain kuvitella, miltä ne kaikki Kiss-detaljit kuulostavatkaan sellaisen korvaan, joka ei ole bändistä koskaan innostunut.

Tämänkaltaisesta kertomuksesta odottaisi aluksi jotain dramaattista tapahtumaa, mutta melko pian osaa jo arvata, ettei sellaista ole luvassa. Näitä odotuksia on kyllä takakannessa tehokkaasti suitsittu, mikä onkin paikallaan, sillä odotusten osoittautuminen tyhjiksi vasta 400 sivua luettuaan olisi melkoinen pettymys.

Henkilöhahmot jäävät kovin ohuiksi. Niinkin tärkeät ihmiset kuin Tommin vanhemmat sivuutetaan hyvin kevyellä käsittelyllä. Suurimman osan ajasta en esim. ollut selvillä edes siitä, käykö Tommin äiti töissä.

En oikein syttynyt tästä kirjasta missään vaiheessa. Siitä kielii sekin seikka, että kyseessä on kirja, jota olen blogiaikanani lukenut kaikkein pisimpään. Lukeminen ei ollut millään muotoa epämieluisaa, mutta myöskään vetoa ei löytynyt. Sen vuoksi tulin lukeneeksi vain lyhyitä pätkiä kerrallaan, ja kirjanmerkki eteni kovin hitaasti.

Loppukin koitti aikanaan, mutta voisi sanoa, että juuri siinä vaiheessa kun tapahtumat alkoivat muuttua kiinnostavammiksi, tyttöjen astuessa kuvaan mukaan. Tai no, eihän siinäkään välttämättä mitään mullistavaa olisi ollut, mutta erilaista sentään lumilinnoihin, Kissiin ja polkupyöräkrossailuun verrattuna.

Jälkimakuna sanoisin, että kyllä tälle paikkansa on, mutta vähempikin olisi riittänyt.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - silminnäkijän kertomus
WSOY 2014
Sivuja: 209

Tämän blogin lukijoille ei pitäisi olla tarvetta esitellä Kari Enqvistiä, siksi monta kertaa miehen nimi on tullut täällä mainituksi. Hänet tunnetaan mm. kosmologian ja teoreettisen fysiikan professuureista, mutta lukevan yleisön kannalta tärkeimmät ansiot liittyvät tieteen popularisointiin. Hän ei ole aiemminkaan kaihtanut haastetta tarttua vaikeasti ymmärrettäviin ja vielä vaikeammin selitettäviin aiheisiin, mutta Ensimmäinen sekunti nostaa riman vieläkin korkeammalle.

Kirjan nimi viittaa tietysti maailmankaikkeuden ensimmäiseen sekuntiin. Aivan puhtaasti siihen ei keskitytä, sillä esimerkiksi kosminen mikroaaltotausta syntyi vasta noin 380000 vuotta vanhassa universumissa, mutta siihen liittyvät pikkuruiset vaihtelut ovat peräisin ensimmäisen sekunnin ajalta. (Tässä yhteydessä täytyy sivuhuomautuksena sanoa, että ne vaihtelut eivät ole aivan merkityksettömiä, sillä ilman niitä niin tätä blogia kuin sen lukijoitakaan ei olisi olemassa.)

Ennen kuumaa alkuräjähdysvaihetta maailmankaikkeus laajeni eksponentiaalisesti, nopeudella joka ylittää valonnopeuden dramaattisesti. (Tässäkään kohdassa ei ole tarvetta älähtää, sillä Enqvist on myös kuullut siitä, ettei minkään pitänyt voida liikkua valoa nopeammin, ja käsittelee kyllä senkin seikan.) Tätä vaihetta kutsutaan inflaatioksi, ja se on hyvin keskeinen käsite tässä kirjassa. Se on toki tullut vastaan useassa kirjassa aiemminkin, mutta ennen Enqvistiä selitykset ja kuvailut ovat jääneet ohuenpuoleiseksi. Pelkkä maininta valoa nopeammasta laajenemisesta ei lopulta kerro vielä paljoakaan, ja minusta pelkkä inflaation selittäminen arkijärkeenkäyvin vertauskuvin olisi jo riittävä syy kirjan lukemiselle.

Kosmologia on varsin nuori tieteenala, ja viimeisen 20 vuoden aikanakin on tapahtunut varsin paljon edistystä. Esim. Stephen Hawkingin Ajan lyhyt historia on kirjoitettu jo vuonna 1988, minkä jälkeen on paljon ehtinyt muuttua. Vaikkapa Higgsin hiukkanen on ehtinyt löytyä, ja inflaation tapahtuminen varmistua, molemmat asioita, jotka Hawkingin kirjassa ovat olleet vasta mahdollisuuksia. Kosmologian nopea edistyminen vaatii tällaisen kirjan kirjoittamista kohtalaisen usein, muuten turhan paljon tuoretta tietoa jää hyödyntämättä.

Ensimmäinen sekunti ei ole pelkkä tapahtumien ja fysiikan kuvaus. Sellaisellakin kirjalla voisi olla ansioita, mutta se olisi väistämättä kovin raskasta luettavaa jatkuvan keskittymistarpeen vuoksi. Silminnäkijän kertomus on tarinan toinen puoli, missä Enqvist kertoo siitä, miten tutkimus on nykyiseen käsitykseen päätynyt. Sen lisäksi, että tämä rytmittää kertomista hyvin, on se varsin kiinnostavaa muutenkin.

Minä odotin kovasti tätä kirjaa heti ensimmäisestä hetkestä alkaen, kun kuulin sen olevan tulossa. Odotuksiini vastattiin täysin, ja erityismaininnan ansaitsee se, että Enqvist on jättänyt suosiolla väliin monet sellaiset asiat, joita voisi pitää esitietovaatimuksina, mutta jotka ovat erinomaisesti käsitelty mm. hänen omissa aiemmissa kirjoissaan. Takakannessa onkin kärjistetty heitto "Ensimmäisen sekunnin jäkeen ei ole tapahtunut mitän mielenkiintoista." Ehkei se aivan täysin pidä paikkaansa, mutta niitä myöhempiä tapahtumia on tosiaan käsitelty lukemattomia kertoja ennenkin. Niiden osalta ei ole mitään uutta kerrottavaa, eikä pelkkään kertaukseen ole tarvetta.

Helsingin kirjamessuilla oli tämän kirjan tiimoilta järjestetty lukupiiri. Kirjailijan lisäksi lavalla oli neljä humanistia ja yksi luonnontieteilijä, jotka olivat "esikeskustelijoina". Ilmeisesti kukaan heistä ei ollut lukenut Enqvistin aiempia kirjoja, mitä pidin pikkuisen pettymyksenä. Heidän kokemuksensa painottui pitkälti juuri esitietojen puuttumiseen, mikä vahvisti omaakin käsitystäni siitä, ettei tätä ole syytä rynnätä lukemaan aivan kylmiltään. Jos vaikkapa edellä mainittu kosminen mikroaaltotausta on tyystin tuntematon ja inflaation käsitekin tullut vastaan vain taloustieteessä, niin suosittelen aloittamaan Enqvistin aiemmista kirjoista. Uuta tietoa voi olla kiva lukea, mutta takuulla tästä saa paljon enemmän irti, jos voi edes kuvitella ymmärtävänsä suurimman osan. Tehdään pieni testi. Sivulla 192 lukee seuraavasti: "[Vapaa] Neutroni on nimittäin epästabiili: se hajoaa keskimäärin 890 sekunnissa protoniksi, positroniksi ja neutriinoksi." Onko tuossa väitteessä jotain vikaa?

En voi olla ihailematta sitä, miten hyvin Enqvist onnistuu hyvin vaikeiden asioiden kuvaamisessa pelkkien analogioiden kautta, ilman ainuttakaan kaavaa. Tai no, taitaa sieltä yhden kerran löytyä E=mc^2, mutta sekin vain mainintana siitä, että kyse on fysiikan tunnetuimmasta kaavasta. Voisin kuvitella, että kiusaus käyttää kaavoja on paikoitellen ollut suuri, mutta niitä ilman selviäminen on hyvä asia, sillä kaavoihin liittyvä matematiikka olisi joka tapauksessa luotaantyöntävän vaikeaa.

Lopuksi vielä tässä blogissa harvoin nähty tapaus, eli kuva jostain muustakin kuin vain kirjan kannesta. Ilmeeni kuvastakoon sitä, miten paljon tästä kirjasta pidin.

Jori ja Kari

maanantai 20. lokakuuta 2014

Turo Kuningas: Työkalupakki

Turo Kuningas: Työkalupakki
WSOY 2008
Sivuja: 212

Olen toisinaan lainannut kirjoja niistä etukäteen juuri mitään tietämättä, vain siksi, että ne sattuivat osumaan käteen. Työkalupakki on yksi niistä kirjoista. En enää muista, mitä olin essee-hyllystä varsinaisesti etsimässä, mutta kun sitä ei ollut, niin vilkaisin nopeasti olisiko jotain muuta - mielellään ei liian paksua - tarjolla. Tämän kirjan sisäkannessa oli pätkä tekstiä, jossa puhuttiin urheilusta sopivan hauskaan sävyyn, että se riitti lainaussyyksi.

Minun mielestäni tämä on ennemmin lyhytproosaa kuin esseitä, mutta totta puhuakseni en tunne kummankaan määritelmää niin hyvin, että olisin viime kädessä pätevä suorittamaan tuollaisia luokitteluita, joten ei sen niin väliä. Tekstejä on yhteensä 28, enkä osaa sanoa, onko niillä kaikilla yhdistävää tekijää. Ainakin Kuningas käsittelee kieliä, luonnehtien hauskasti sitä, millaisia asioita niillä "kuuluu" puhua tai kertoa. Jääkiekosta hän tykkää myös, siksi monessa tekstissä ko. lajiin viitataan sävyyn, joka on olevinaan epävakava, mutta takana kuultaa kuitenkin asenne, joka kielii puheena olevan jotain tärkeää - tärkeämpää kuin potkupallo.

Pukeutuminen on myöskin käsitelty aihe. Lippalakin käytön etiketti käydään läpi kaikkine lipan suuntineen, samoin kuin erinäisiä muitakin nuorten miesten suosiossa olevia vaatetusseikkoja. En ole varma sopiiko "ilmiö" yhdistäväksi tekijäksi aivan jokaiselle tekstille, mutta valtaosaan se taitaa osua.

Pikainen googlaus tiesi kertoa, että kirjailija on kirjoittanut toisenkin kokoelman, joka keskittyy 80-luvun ilmiöihin. Tämän kirjan pohjalta veikkaan kirjoittajan liikkuvan siinä mukavuusalueellaan, eli tekevän juuri sitä minkä hyvin taitaa. Työkalupakki on nimittäin hyvin kirjoitettu, osuvaa tekstiä jota on hauska lukea. Käsittelytapa ei ole aina kovin lempeä, mutta tokkopa tästä kukaan suuttuu, vaikka sattuisi omaan nilkkaankin osumaan.

Tämä oli mieluisa tuttavuus. Kävisipä aina kirjoja poimiessa yhtä hyvä tuuri!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Timo Hännikäinen: Taantumuksellisen uskontunnustus

Timo Hännikäinen: Taantumuksellisen uskontunnustus
Savukeidas 2007
Sivuja: 164

Taantumuksellisen uskontunnustus on esseekokoelma. Tällaisessa tekstissä haluaisi kernaasti lisätä tarkempia määreitä, mutta se ei tässä tapauksessa oikein onnistu. Kirja on lyhyt ja esseitä on yhteensä kymmenen, enkä osannut löytää niistä minkäänlaista yhdistävää tekijää. Luonnon ja ihmisen välinen suhde sentään tulee vastaan useammassakin kuin yhdessä esseessä, mutta sitä ei silti voi pitää kokoelman teemana, vaan kyse on ainoastaan kirjoittajan näkemyksestä, tosin oikeutetusta sellaisesta.

Hännikäisen mielestä ihmiskunta on ekologisessa umpikujassa. Meitä on yksinkertaisesti aivan liian paljon, ja me kulutamme tolkuttoman paljon luonnonvaroja. Mitään hyvää tai kivaa ratkaisua ei ole olemassa, vaan ainoastaan linkolamaisia radikaaleja toimenpiteitä, joista tykkää ainoastaan luonto. Siitä samasta syystä kukaan ei ole valmis tekemään päätöksiäkään. Asia on hieman samanlainen kuin rokotustenkin kohdalla: riittää, kunhan kaikki muut ottavat sen, niin minun ei tarvitse. Haluan tässä yhteydessä huomauttaa, että mainitussa valossa teknologiauskovaisuus saattaakin olla varteenotettava vaihtoehto: viime kädessä teknologian edelleen kehittyminen on ainoa mahdollisuus, joka voi edes teoriassa välttää katastrofaalisen romahduksen.

Puolet esseistä käsittelee taidetta ja erilaisia taideteoksia: elokuvia, runoutta, kirjailijoita. Tällaisten esseiden kohdalla pidän ansiokkaana sitä, jos pysyn tekstissä kiinnostuneena mukana silloinkin, kun en käsiteltävään teokseen tai taidemuotoon ole tutustunut. Jokainen Hännikäisen esseistä ei tässä onnistu, mutta esim. kolmea Michael Haneken elokuvaa käsittelevä Lääkäri ilman reseptiä sen tekee.

Esseiden kuuluu patistaa ajattelemaan, ja kernaasti myös innostaa lukemaan aiheistaan lisää. Siinä tämä kokoelma kyllä onnistuu. Siinä missä jätän Eurooppa vastaan maapallo -esseen käsittelemän EU:n perustuslakiehdotuksen suosiolla väliin, voisin hyvinkin ottaa luettavakseni Theodore Kaczynskin eli Unabomberin manifestin, jonka Hännikäinen on suomentanut. Tavallaan kirja siis mainostaa toista kirjaa, mutta kiinnostavalla tavalla, ja ottaahan Hännikäinen siinä kantaa itse asiaankin.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus

Sinikka Nopola: Eila, Rampe ja elämän tarkoitus
WSOY 2009
Sivuja: 224

Elämän tarkoitus on neljäs Eila ja Rampe -kirja. Tässä Rampen polvi alka niksua, ja Eila haluaa miehensä ihmeparantajan hoidettavaksi, joka samalla voisi parantaa Likallekin sopivan puolison. Tuosta juonesta irrallisena käänteenä saamme myös kuulla Eilan ja Rampen ensitapaamisesta molempien omana versiona. Kuten arvata saatta, ne eroavat toisistaan melkoisesti.

Nähdäkseni tämä osa ei tuo mitään uutta Eilan ja Rampen tarinaan, vaan tarjoaa parisataa sivua lisää sitä tuttua ja turvallista, mihin ainakaan minä en ole vielä ehtinyt kyllästyä. Tämäkin kirja on hyvin nopealukuinen, joten 800 sivuun mahtuu paljon vähemmän kuin voisi äkkiseltään olettaa.

Kyllä tämä jaksaa vielä naurattaa, mutta jossain tulee vielä tulemaan rajakin vastaan. Sitä odotellessa haen kirjastosta vielä yhden osan.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like 2014
Sivuja: 175

Väliaikainen on kokoelma lyhytproosaa. Sivun-parin mittaisia tekstejä on kymmenittäin, ja kaikki on kirjoitettu minä-muodossa. Aluksi kertojat puhuvat ihan tavallisen kuuloista puhekieltä, mutta jälkipuolella praataan meänkieltä, joten murrevaroitus on voimassa.

Yhtä tarinaparia lukuun ottamatta kertojat vaihtuvat koko ajan. Kirjassa ehtii siis marssia lukijan eteen varsin mittava ihmislauma. Kaikissa teksteissä on jotain vinksallaan, ainakin jonkun näkökulmasta katsottuna. Joistain tulee mieleen, että yhteiskunnassamme täytyy olla vikaa, kun puhujat kuulostavat niin uskottavilta. Kavalkadin jatkuessa alkaa näkökulmakin vähitellen muuttua: tällaisiahan me juuri olemme, kaikki samanlaisia siinä, että olemme keskenämme niin erilaisia.

Ei tämä mitään hyvänmielen lukemista ole, sillä kyllähän kuvauksen kohteena on pääasiassa se elämän kääntöpuoli. Minunkaltaiselleni pätkälukijalle tämä soveltui erityisen hyvin, sillä luettavaa oli kerrallaan juuri sen verran kuin halusin, enkä oikein osaa nähdäkään tätä kerralla hotkaistavaksi. Monet takuulla kykenevät lukemaan yhdeltä istumaltakin, mutta siinä tapauksessa ei kullekin tarinalle montaa ajatusta ehdi jäämään, siksi monta niitä on.

Minä pidin tästä todella paljon. Tekstit eivät tarvinneet tulkintaa auetakseen ja olivat verrattoman sujuvia, mutta pistivät silti ajattelemaan. Mestarillinen teos suorastaan. Oikeastaan voisin laittaa tähän top10-tunnisteen jo valmiiksi, sillä tulen taatusti mainitsemaan tämän listatessani vuoden parhaimmistoa.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Jussi Siirilä: Kaikkien aikojen tarina

Jussi Siirilä: Kaikkien aikojen tarina
Gummerus 2014
Sivuja: 402

Kirjailija Hannu Mäkäräinen on päättänyt luopua kirjoittamisesta ja tehdä jotain aivan muuta. Dokumenttielokuva thaimaalaisista marjanpoimijoista ei meinaa saavuttaa toivottuja piirteitä, kun poimijat eivät koekaan olevansa uhreja eikä muutakaan draamaa tahdo löytyä. Sattumalta hän törmää kapakassa Fors-nimiseen mieheen, jonka tarinaa ei malta olla kirjoittamatta kirjaksi.

Forsin ulkomainen työnantaja on perustamassa Lappiin valtaisaa elämyspuistoa, moninkertaisesti Linnanmäkeä ja muita vastaavia suurempaa. Luonnollisesti koko komeus sijoitetaan luolaan, joka varta vasten louhitaan vain tätä varten. Siinä sivussa taitaa syntyä mittava kaivoskin, mutta sehän on silkkaa plussaa.

Tässä vaiheessa lukija jo huomaakin toden ja Mäkäräisen kirjoittaman kirjan kulkevan vähintäänkin lomittain. Fors on henkilönä liian tylsä, ja kirjailija haluaa lisätä mielenkiintoa mm. kirjoittamalla tälle suhteen esimiehensä kanssa. Forsin lapsi sairastuu vakavasti, mikä miellyttää kirjailijaa, mutta päähenkilö haluaisi pitää perheensä erossa tarinasta.

Uudelle aikatasolle Mäkäräisen kirja pääsee hänen tavatessaan eksentrisen kylähullun Rutun, joka kertoo esi-isistään 1930-luvulla. Siinä tarinassa joukko saamelaisia viedään Berliiniin eläintarhaan näytille, ja sivussa saadaan tutustua mm. dekadenssiin ja ruskeapaitojen edesottamuksiin.

Aluksi tuntui, ettei näillä tarinalinjoilla ole mitään tekemistä keskenään, mutta pikkuhiljaa niissä alkoikin näkyä yhtäläisyyksiä. Siinä missä 30-luvun Saksan tapahtumista tiedetään mihin ne johtivatkaan, niin nykypäivän osuutta pitää vain typerän suhteellisuudentajuttomana ja härskinä yrityksenä repiä rahaa välittämättä seurauksista paikalliselle ympäristölle ja ihmisille. Ehkä globaalin kapitalismin ja natsismin välille ei saa suoraan vedettyä yhtäläisyysmerkkejä, mutta ajatuksia tämä rinnakkainasettelu kyllä herättää. Ahneus, turhamaisuus ja epäinhimillinen hyväksikäyttö mainitaan kirjan kansiliepeessä, ja ne kieltämättä esiintyvät molemmissa kertomuksissa.

Kirjan nimeä pidän kummallisena. Se on kylläkin samalla Mäkäräisen kirjoittaman kirjan saama nimi, eikä hänkään sitä ymmärtänyt. Itse en kauheasti innostunut kummastakaan tarinasta, kenties sen vuoksi, että molemmissa esitettiin vastenmielisiä ilmiöitä. Tapa, jolla kerrotut tarinat, Mäkäräisen kirjoittama kirja ja hänen kertomansa sekoittuvat, on hauska. Lukijallekaan ei tule vaikeuksia pysyä kärryillä siitä mistä on kulloinkin kyse, mutta se ei ole varsinainen ansio, vaan perusvaatimus.

En pidä tätä Siirilän parhaimpana kirjana, vaikka siinä kieltämättä sanomaa onkin.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Like 2014
Sivuja: 273

Mahtaakohan mihinkään muuhun ihmisryhmään liittyä yhtä kovia ennakkoluuloja kuin romaneihin? Yksi jos toinenkin tietää heihin liittyvän viimeisen totuuden, joka tietenkin perustuu joko yksittäiseen kokemukseen tai kuulopuheisiin. Useinkaan ei kuitenkaan tule ajatelleeksi sitä, miltä tuntuu olla niiden ennakkoluulojen kohteena. On yhdentekevää, vaikka saisi yhdellä lauseella kumottua kaikkien tapaamiensa ihmisten ennakkoluulot, kun uusia tulisi silti aina vain lisää.

Mustalaisäidin kehtolaulu ylettyy vähän reilun kahden sukupolven mittaiselle ajalle. Alussa on iso asia, kun Maritan perhe saa oman mökin, ja voi asua samassa paikassa kiertelyn sijaan. Kouluun Marita ei aivan ajallaan pääse, koska tiuhaan tahtiin putkahtelevia nuorempia sisaruksiakin täytyy hoitaa, eikä äiti heistä ilman apua selviä.

Ympäröivä yhteiskunta kehittyy kovaa vauhtia, ja myöhemmin kenenkään ei tarvitse enää elää kiertolaisina tai antaa lapsiaan lastensuojelulle vain sitä varten, etteivät he joutuisi olemaan taivasalla talvisin. Romanien kulttuuri pitää pintojaan muuttuvassakin tilanteessa. Osa haluaisi sopeutua valtaväestön tapoihin, mutta toiset pitävät sitäkin tiukemmasti kiinni omastaan. Ja vaikka sopeutumishalua olisikin, niin ennakkoluulot eivät muutu yhtä nopeasti kuin yhteiskunta muilta osin. Niinpä vaikkapa työllistyminen osoittautuu varsin haasteelliseksi.

Björk onnistuu hienosti kuvaamaan niitä ongelmia, joihin epäilemättä jokaikainen romani joutuu tutustumaan. Samoin tapakulttuurin kuvaus onnistuu luontevasti, eikä oppikirjamaiselle selostukselle ole tarvetta. Kirjan kattama ajanjakso on niin pitkä, että tapahtumat etenevät nopeaan tahtiin. Minun mielenkiintoni olisi riittänyt tarkempaankin kuvaukseen, mutta en oikein voi lopputulosta moittiakaan. Kirjan loputtua tuli sellainen tunne, että "Tässä oli nyt pätkä yhden perheen tarinaa. Entäs muut?" En tarkoita sitä, että tähän kirjaan olisi pitänyt ympätä enemmän, vaan että voisin hyvin lukea aiheesta lisääkin.

Olen pitänyt kaikista Björkin kirjoista, eikä Mustalaisäiti tee poikkeusta. Yllättävää oli se, ettei kirjan nimi tällä kertaa alakaan p-kirjaimella :) 

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Sinikka Nopola: Kyä tässä jotain häikkää o

Sinikka Nopola: Kyä tässä jotain häikkää o
WSOY 2006
Sivuja: 218

Tämä on Nopolan kolmas Eilasta, Rampesta ja Likasta kertova kirja. Olen joskus ammoisina aikoina lukenut sarjan ensimmäisen osan Ei tehrä tästä ny numeroo, mutta en suoraan sanottuna muista siitä muuta kuin tampereen murteen. Yleensä en juuri perusta murteella kirjoitetuista kirjoista, mutta tampere on ollut poikkeus. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että olen kuullut sitä lapsena sukulaisteni suusta. Jollain toisella murteella en luultavasti tykkäisi Eilasta ja Rampestakaan yhtä paljon.

Kirjassa on yhteensä neljä henkilöä: eläkeläiset Eila ja Rampe, heidän tyttärensä Likka ja hänen poikaystävänsä Pirkka. Likan ajatukset tulevat esiin päiväkirjamerkinnöistä, Eilan ja Rampen taas dialogeista. Pirkka ei saa paljonkaan suunvuoroa, mutta tärkeintä onkin se, että hän on kuvioissa mukana.

Eila, Rampe ja Likka ovat perihämäläisiä. Heidän pidättyväisyytensä ja huomionhaluttomuutensa tarjoaa monia toinen toistaankin hauskempia tilanteita, jotka Nopola osaa luoda hyvin vähäeleisesti. "Ei tehrä tästä ny numeroo" kuvaa näitä ihmisiä paremmin kuin hyvin.

Ihastuin Eilaan ja Rampeen kertaheitolla. Miten olenkaan voinut heitä ikinä unohtaa? Nauroin ääneen useaan kertaan tätä lukiessani, ja vieläpä niin, ettei naurua edes meinaa saada loppumaan ajatellessaan tilannetta yhä uudestaan.

Näistähän on tehty äänikirjojakin, ja voin hyvin kuvitella, että sopivien näyttelijöiden käsissä lopputulos on vieläkin parempi. Painettunakin tämä oli hyvin nopealukuinen, joten en voi kuin suositella!

tiistai 2. syyskuuta 2014

Marko Leino: Syytön

Marko Leino: Syytön
Tammi 2001
Sivuja: 324

Syytön on rikosromaani, joka on kirjoitettu rikollisen näkökulmasta. Mitään kissa ja hiiri -leikkiä tässä ei ole, vaan tarina tarkastelee muutaman vuoden mittaista ajanjaksoa psykopaatin silmin.

Henrik Häkkinen on luuseri, jonka avovaimo heittää ulos heti kirjan alkajaisiksi. Sankarimme maallinen omaisuus mahtuu helposti käsivarsilla kannettavaksi, joten sen puolesta muutto on melkoisen vaivaton. Erokaan ei sinänsä häntä haittaa, ainoastaan se meni pieleen, että hänen piti olla jättäjä, ei naisen. Tästä käynnistyy sarja tapahtumia, jonka varrella saadaan tutustua Häkkisen sielunelämään, ja saahan siinä ohessa muutama ihminen surmansakin.

Tärkeä piirre kirjassa on se, että Häkkinen on epäluotettava kertoja. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun moiseen törmään, tai sitten en ole sitä aiemmin edes tajunnut. Näin jälkikäteen tuntuu siltä, että tajusin asian pikkuisen myöhässä, ja vähän kiinnostaisi nähdä, miltä kirja vaikuttaisi jos sen tietäisi alusta alkaen. Kyllähän tämä poikkeaa tavanomaisesta, mutten ole lainkaan varma, pidänkö siitä vai en. Ainakin Häkkinen on sopiva henkilö olemaan epäluotettava.

Mielenkiintoisista piirteistään huolimatta en innostunut tästä kauheasti, vaikka mielelläni loppuun asti luinkin. Häkkinen on vastenmielinen tyyppi, johon ei halua samaistua, mutta silti hän on se tarinan kertoja, jota kohtaan tavallaan pitäisi tuntea sympatiaa. Tilanne on sen verran ristiriitainen, että lukija jättää häneen vaistomaisesti etäisyyttä.

Erilaisuus oli ihan pirteää, tämä oli omiaan nostamaan kiinnostustani Ansaa kohtaan, joka ilmeisesti on Leinon rikosromaaneista ansiokkain.

torstai 28. elokuuta 2014

Jari Tervo: Revontultentie

Jari Tervo: Revontultentie
WSOY 2014
Sivuja: 312

Esikoinen aloitti Tervon omaelämäkerrallisen sarjan, jonka toinen osa tämä kirja on. Esitysmuoto on edelleen päiväkirjamainen, joskin kirjoittaja vaikuttaa huomattavasti kokeneemmalta kuin se 14-vuotias, jonka kynästä teksti on olevinaan peräisin.

Edelliseen osaan mainitsin kuuluneen ajankuvan kuvauksen, mutta tässä se elementti ei enää ole juurikaan läsnä. Se on luonteva ratkaisu, sillä aikaahan näiden päiväkirjojen välillä on kulunut kovin vähän, eikä sikäli mitään uutta olisikaan. Aikatasoja on käytössä vain kaksi - tällä kertaa nykyhetken lisäksi Erkki-setä muistelee aikaansa rintamalla jatkosodassa. Siitä aiheesta on ehditty kirjoittaa muutamia kertoja aiemminkin, mutta silti Tervo onnistuu keksimään jotain omaperäistä - tai ainakin oletan kyse olevan fiktiosta.

Jari itse on ehtinyt varttua sen verran, että pari vuotta vanhempi Irene on tärkeä haaveiden kohde. Jopa niin tärkeä, että kun Jari saa tältä Tiedonantajan, on poika saman tien valmis kulkemaan uuden opettajansa mukana alan tilaisuuksissa kertomassa mm. siitä, miten isänsä riistää palkollisiaan. Minkä riistämiseltään ehtii, isä suunnittelee ja myös toteuttaa perheen uutta rivitaloasuntoa.

Tärkeän episodin muodostaa perheen junamatka Moskovaan. Siellä melkein ihan kaikki on paremmin kuin Suomessa. Sukkahousuja on ehkä vähemmän, mutta minihameita näyttää olevan paljon enemmän, mikä teinipoikaa suuresti ilahduttaa. Lukijaa ilahduttavat monet muutkin matkan käänteet.

Moskovan lisäksi Jari pääsee opettajansa mukana festivaaleille Berliiniin. "Ich heisse Jari. Können wir, gnädige Fräulein, Liebe machen, bitte." Siinähän se tärkein fraasi, joka matkalaisella mielessään on. Minulta festivaalin varsinainen tarkoitus jäi hämärän peittoon, eikä se kyllä joka hetki matkalaisillakaan tuntunut kristallin kirkkaana loistavan. Tällä tavalla pääsee luontevasti kuvailemaan silminnäkijänä muutakin kuin Rovaniemeä.

Tämä on oivallinen jatko-osa Esikoiselle, mutta arvioni mukaan toimii myös itsenäisenä. En kylläkään näe mitään syytä, miksi joku lukisi vain tämän ilman edellistä, kuten en sitäkään, miksi aloittaa tästä eikä ensimmäisestä osasta. Oikea tapa on edetä järjestyksessä, ja Tervo osaa kirjoittaa riittävän mielenkiintoisesti pitääkseen lukijat koukuttuneena kiinni tarinassaan. Oma jälkimakuni tästä jäi hieman edellistä laimeammaksi, mutta toisaalta odotan innolla seuraavaa osaa, josta en yhtään epäile etteikö sekin olisi tulossa. Hyvää kannattaa odottaakin.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Otava 2014
Sivuja: 317

Kukapa ei olisi joskus haaveillut lottovoitosta. Oikein isosta sellaisesta. Niin tekee myös Kaikki oikein -kirjan päähenkilö Eevi. Hän on ollut 15 vuotta naimisissa Karin kanssa. Heillä ei ole lapsia, eikä näytä olevan tulossakaan. Kosmetologin työ tuntuu kovin tylsältä, ja iänikuinen penninvenyttäminen saa arjen tuntumaan kovin tylsältä: ei ole mitään odotettavaa. Ilmeisesti päähenkilöllämme ei ole myöskään harrastuksia. Shoppaaminen olisi kivaa, mutta sehän vaatisi rahaa.

Kari puolestaan vaikuttaa kohtuullisen tyytyväiseltä elämäänsä. Hän ei lasiin sylje, kavereiden kanssa on kiva puuhastella musiikin parissa ja kotonakin on vaimo odottamassa, asiat ovat siis oikeastaan ihan hyvin mallillaan. Jos Eevillä ei ole mitään odotettavaa, niin Karille riittää se, kun seuraava ryyppykerta on nopeanpuoleisesti edessäpäin.

Hetken mielijohteesta Eevi tulee jättäneeksi lottokupongin, ja tietysti voittaa yksin seitsemän miljoonan päävoiton. Pariskunnan elämä kokee mullistuksen, tai ainakin sille on taloudelliset edellytykset olemassa. Mutta mitä sellaiset ihmiset rahalla tekevät, jotka eivät haaveile oikein mistään? Pelkästä rahapulasta vapautumiseen ei vielä tarvita paljonkaan. Myöskään alkoholistin elämä ei valtavasti muutu, jos hän vaihtaa halvan viinan vähän kalliimpaan.

Jos muuttuu kertaheitolla rikkaaksi, ja myös läheiset saavat siitä tietää, niin on turha kuvitellakaan kaiken pysyvän ennallaan. Äkillinen rikastuminen muuttaa väistämättä muiden suhtautumista, ja sen saa myös Eevi kokea. Veikkauksen johtajan suuhun on pantu viisaat sanat: "kaikki haluavat lottovoiton, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja." Useimmat haluaisivat pitää aiemman elämänsä sellaisenaan ja muuttaa ainoastaan sen, että rahaa on paljon enemmän, ja sitä pitäisi myös voida käyttää kaiken muuttumatta. Kokolailla mahdoton yhtälö, sanoisin.

On hauskaa lukea, mitä pariskunta lottovoittajana päätyykään tekemään ja miten heidän elämänsä muuttuu. Härkönen ei tarjoa mitään suoraa reseptiä, miten voittajan tulisi menetellä, muttei onneksi myöskään kuvaa voittoa viime kädessä onnettomuutenakaan. Voittajankaan rahahuolet eivät ole suinkaan ohi, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli oikein viihdyttävä kirja. Olen joskus ammoisina aikoina lukenut Häräntappoaseen, mutta näyttää vahvasti siltä, että joudun lukemaan Härköseltä vielä jotain muutakin.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Mitä Matti tarkoittaa?

Mitä Matti tarkoittaa? - Esseitä Matti Nykäsestä
Toimittanut Benita Heiskanen
Savukeidas 2013
Sivuja: 147

Kaikki tuntevat Matti Nykäsen. Urheilusankari ja erityisesti lööppijulkkis. Matti on saanut niin valtavan määrän palstatilaa, nimitys "koko kansan Matti" pitää paikkansa useammallakin kuin yhdellä tavalla ymmärrettynä. Hänen repliikeistään on koottu kokonainen kirja, joskaan se ei ole juuri tämä.

Olisi kuitenkin parempi sanoa, että kaikki kuvittelevat tuntevansa Matti Nykäsen. Se Matti, joka lehdissä näkyy, on niiden omaa tuotosta, jolla ei välttämättä ole paljonkaan yhteistä oikean ihmisen kanssa. Niinpä parhaiten olisikin sanottu, että kaikki tuntevat ilmiön nimeltä Matti Nykänen. Tässä kirjassa on seitsemän esseetä, jotka käsittelevät nimenomaan tuota ilmiötä eri kanteilta.

Urheilija, alkoholi, musiikki, ilmiön koomisuus, parisuhteet, suomalainen suurmies ja Matti yleisön kannalta - siinä ne näkökulmat, joihin esseet tarttuvat. Itse olisin kaivannut lyhyen katsauksen myös synkempään puoleen, eli Mattiin moninkertaisena väkivaltarikollisena, mutta on toisaalta ymmärrettävää, että tällainen kirja pyrkii pysyttelemään jokseenkin positiivisena. Vastapainona olisi myös hauskaa kuulla, millainen Matti on ihmisenä, mutta sehän ei oikeastaan tähän kuulukaan, kun aiheena on nimenomaan ilmiö, ei ihminen.

Tämä on aika hauska idea kirjalle, ja Savukeidas on näemmä julkaissut muitakin vastaavia. Täytynee tutustua.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri
Atena 2012
Sivuja 231

Rajanaapurin tulin valinneeksi sen vuoksi, että nimi oli blogeista tuttu ja se sattui olemaan kirjastossa vapaana e-kirjana. Olen jonkun yksittäisen Lipastin blogitekstinkin lukenut, mutten silti osannut odottaa kirjalta oikein mitään.

Kertoja on arviolta viisikymppinen lapseton leskimies, joka on ammatiltaan historianopettaja. Kotona on kaikki ollut valmista jo vuosikausia, ja suoraan sanottuna hänen elämänsä vaikuttaa kovin tylsältä. Työn ja pakollisten kotiaskareiden lisäksi taidetaan mainita vain lehdenluku. Selvästikin jollekin harrastukselle olisi tilausta. Tai olisi siinä tapauksessa, että hän sattuisi asumaan jossain muualla.

Naapurina hänellä on kuusilapsinen perhe, jonka isää voi kutsua toimeliaaksi. Työ ei häntä juurikaan tunnu rasittavan, vaan aika kuluu siinä, mitä hän suinkin sattuu laajalta tontiltaan tehtäväksi keksimään. Ruohonleikkuu tai muu järjestyksenpito ei tosin niihin kuulu, mutta esimerkiksi jykevän hirsisen saunamökin rakentaminen sen sijaan kuuluu. Kustannuksetkaan eivät pääse kiusaamaan, jos hirret tulevat omasta metsästä ja kaiken mahdollisen yrittää tehdä itse. Ja jos jotain valintoja on tehtävänä, niin valinta osuu siihen, mitä suinkin nurkista sattuu valmiina löytymään.

Kertojaamme kiinnostaa suuresti naapurin edesottamukset, ja hän seuraakin niitä innokkaasti lähietäisyydeltä, mutta jättää tarkoituksella tekemisen sikseen. Koska kyse on hauskasta kirjasta, niin naapurusten näkemykset soveltuvista toimintatavoista eroavat toisistaan useinkin melkoisesti, kertojan panostaessa huomattavasti enemmän mm. sellaisiin seikkoihin kuin työturvallisuus. Naapuri näyttää tekevän asioita hölmösti, vaarallisesti ja suunnattoman raskaasti, mutta myös sinnikkäästi ja sen vuoksi ajoittain myös valmiiksi saaden.

Rajanaapuri on ilman muuta miesten kirja. Tärkeä osa sisällöstä on naapurusten ajatustenvaihdossa, missä he ehtivät käsitellä paljon muutakin kuin juuri käsillä olevaa askaretta. Naapurin työmaa ja perhe-elämäkin näyttää välillä silkalta kaaokselta, mutta silti kertoja ilmiselvästi häntä kadehtii. Tässä taidetaankin tarjota kirjailijan näkemys siitä, mikä miehelle on tärkeää: iso perhe ja itse rakennettu sauna. Niiden eteen voikin riskeerata kaiken muun.

Kirja yllätti minut varsin positiivisesti. En yleensä lue montaa kirjaa samaan aikaan, mutta tämän tulin sattuman johdosta aloittaneeksi. Yritin jatkaa toisella, mutta tämä houkutti enemmän.

Suosittelen lämpimästi kaikille miehille, enkä kiellä naisiakaan lukemasta.

maanantai 11. elokuuta 2014

Piper Kerman: Orange is the New Black

Piper Kerman: Orange is the New Black - Vuosi vankilassa
Suomennos: Oona Timonen
Otava 2014, alkup. 2010
Sivuja: 458

Tässä on jälleen kirja, joka oli postista ilmestynyt pöydälleni. Kansi ei ole kovinkaan lupaava, sillä se näyttää mainostavan yksinomaan tv-sarjaa, joka mitä ilmeisimmin on nähtävissä nettipalvelun kautta täälläkin. Koen kuitenkin vankilatarinat jostain syystä niin kiinnostaviksi, että otin tämänkin rohkein mielin luettavaksi.

Piper Kermanin elämä oli mallillaan siihen saakka, kunnes hän saikin yllättäen syytteen kymmenen vuoden takaisista huumausainerikoksista. Tunnustettuaan syyllisyytensä hänet tuomittiin 15 kuukaudeksi vankeuteen, ja Yhdysvalloissa tuomiot näyttävät olevan ehdottomia. Vankilaan meneminen on tietysti valtava muutos, ja se saakin ansaitsemansa huomion.

Mielenkiintoisinta vankilaan menossa on se uusi, tuntematon tilanne, joka edessä vaanii. Vanki itsessään on kuitenkin lähestulkoon täysin järjestelmän armoilla, joten hänen näkökulmastaan on tuurista kiinni, millaisissa oloissa rangaistuksensa joutuu kärsimään. Päähenkilön kaltaiset vangit pääsevät yleensä matalan turvallisuustason yksikköön, mutta entä jos niin ei satukaan käymään? Varmaankin asiaan voisi yrittää anoa muutosta, mutta siinäkin tapauksessa olisi ihan samalla tavalla muiden ihmisten armoilla kuin alun alkaenkin. Samaten ne ihmiset, jotka valikoituvat esimiehiksi, työtovereiksi ja kämppiksiksi, samaa suurta tuntematonta.

Suurin osa kirjasta kuluu "olemiseen", eli siihen kun arki on alkanut ja sen tapahtumiin. Siinäkin on oma mielenkiintonsa, mutta kovin rauhalliselta meno tuntuu sellaisen mielestä, joka on katsellut telkusta vaikkapa Kylmää rinkiä. Vangit eivät tapakaan toisiaan joka kappaleessa, eikä myöskään eristyssellien ovet käy tiuhaan tahtiin.

Kirjan luettuani huomasin, että sen pohjalta tehty tv-sarja onkin komedia. Mitään siihen viittaavaa en lukemastani löytänyt, joten kirja on selvästikin kirjoitettu sarjaa realistisemmalla otteella. Totta puhuakseni minua ehtikin ihmetyttää, miten tekstin pohjalta saisi tehtyä tuntitolkulla ohjelmaa.

Vankilateemasta huolimatta en jaksanut tästä erityisemmin syttyä. Arvelisin kohderyhmän löytyvän enemmänkin naisista. Mitään vaikeuksia loppuun lukemisen suhteen ei sentään ollut, sijoitan ryhmään "ihan kiva".


keskiviikko 6. elokuuta 2014

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet
Savukeidas 2007
Sivuja: 265

Halun ja epäluulon esseet oli mieluisimpia lukukokemuksiani viime vuonna. Sen vuoksi odotinkin kovasti pääseväni lukemaan Vihan ja katkeruuden esseitä, joka on tavallaan se ykkösosa. Odotin niin kovasti, että säästelin tarkoituksella sitä loma-ajalle, jotta olisi mahdollisuus lukea niin pitkissä pätkissä kuin tahtoisin.

Ennalta tiesin kokoelmasta oikeastaan vain sen, että se käsittelisi ainakin lihansyöntiä, ja lihansyöjät saisivat kuulla kunniansa. Siltä osin ei totisesti tarvinnutkaan pettyä, joskaan kirjoittaja ei tuominnut lihansyöntiä niin monipuolisesti kuin olin kuvitellut, mutta tämä johtui pelkästään siitä, että lihansyöntiä ei tarvitse tuomita monipuolisesti, koska sitä on niin yksiselitteisen mahdotonta puolustaa. Kun tämä essee aloittaa kokoelman, niin lihasyöppönä olinkin siitä eteenpäin lukiessani jo henkisesti alistettu: en kyennyt puolustelemaan ihan normaalina pitämääni tekemistä enkä silti näytä myöskään olevan valmis muuttamaan käytöstäni. Kirjoittaja oli siis jo saanut viimeisen sanan, eikä minun tarvinnut enää edes haaveilla samanlaisesta lukuasenteesta kuin Halun ja epäluulon kohdalla, jolloin kuvittelin etsiväni jotain, missä Nylén olisi väärässä. Ei sillä että minulla sellaista tarvetta nyt olisi ollutkaan, ja aavistin häviäväni joka tapauksessa tämän lihansyönnin takia.

Kaikkiaan kirjassa on 15 esseetä. Aiheeltaan lihansyönti on ilman muuta kiinnostavin, mutta kirjoittajan taitonsa Nylén osoittaakin parhaiten siinä, että hän kykenee luomaan mielenkiintoa niihinkin aiheisiin, joita lukija ei vielä tunne. Hauskinta luettavaa hänen esseensä ovat ilman muuta silloin, kun hän lyttää jotakuta, jota kohtaan en tunne sympatiaa. Tällaisissa tapauksissa lähes poikkeuksetta lyttäys kuulostaa perustellulta, joten ansionsa mukaanhan sai. Jos taas sympatiaa sattuu jo olemaan, niin sitten ei enää tunnukaan kivalta.
Aivan yhtä paljon en tästä kokoelmasta innostunut kuin edellisestä. Syynä saattoi olla se, etten ryhtynyt lukemaan yhtä suuren kiihkon vallassa, vaan enemmänkin innostuneena ja hyvin korkein odotuksin. Kyllähän kirja niihin odotuksiin vastaa, mutta edellisen kohdalla kävi toisin: silloin ne ylitettiin ja korkealta. Saatoin siis sortua pienimuotoiseen kohtuuttomuuteen.

Yksityiskohtana jäi mieleen se, että Nylén näyttää viittaavan huomattavan usein taiteilija Teemu Mäkeen ja hänen kissantappovideoonsa. Ei siis pelkästään tässä kokoelmassa, vaan myös siinä toisessa.

En voi kuin harmitella, että nyt nämä on luettu. Olen ehtinyt monta kertaa mainita siitä, miten luen kirjoja vain yhden kerran. Jos joskus ryhdyn jotain lukemaan uudelleen, niin nämä kaksi tulevat epäilemättä olemaan siellä listan kärkipäässä. Samalla suosittelen näitä muillekin, sillä kuten ylempänä sanoin, nämä eivät edes ole riippuvaisia mielenkiinnosta aihetta kohtaan.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Erik Axl Sund: Unissakulkija
Suomennos: Kari Koski
Otava 2014, alkup. 2011
Sivuja: 395

Unissakulkija on Varistyttö-trilogian toinen osa. Ensimmäisen osan luettuani huomasin odottavani tarinan jatkoa innolla, jopa niin hartaasti, että minun piti tarkistaa milloin sen olikaan määrä ilmestyä.

Tarina on hyvin kiinteästi jatkoa ensimmäiselle osalle, ja oikeastaan kaikki, mitä tulin siitä sanoneeksi, pätee tämänkin kohdalla. Monien kirjailijoiden dekkarit ovat osa jonkinlaista jatkumoa, mutta tässä tapauksessa tuntuu olevan kyse jostain muusta, sillä mielestäni Unissakulkija ei toimi itsenäisenä teoksena lainkaan. Ei siis ole mielekästä lukea näitä kahta kirjaa käänteisessä järjestyksessä, mikä nostaakin luontevasti esiin kysymyksen siitä, onko kyseessä lainkaan kaksi eri teosta, vaiko vain yksi moniosainen? Olen taipuvainen kääntymään jälkimmäiselle kannalle. Se puolestaan kuulostaa bisnesmielessä fiksulta, sillä tämän sarjan ensimmäisen osan luettuaan ostaja valitsee toisenkin osan paljon todennäköisemmin kuin silloin, jos kyse olisi todella itsenäisistä teoksista. Yritäpä saada 60 euroa yhdestä kirjasta, vaikka se olisikin paksunpuoleinen, mutta kolmesta niteestä se ei ole lainkaan yhtä vaikeaa.

Tuo edellä kuvattu bisnesidea toimii vain, jos lukijan saa riittävän hyvin koukkuun, ja se puoli tässä on kyllä osattu hoitaa kunnolla. Jos odotin innolla tätä osaa, niin viimeisen kohdalla olen vieläkin malttamattomampi. Oikeastaan kadehdin hieman niitä, jotka aloittavat vasta sitten kun kaikki osat ovat jo saatavilla. Tässä olisikin oivallinen latinki kesäluettavaa.

En pidä mielekkäänä kuvailla tätä keskimmäistä osaa yhtään pidempään, sillä juoni jää vieläkin pahemmin kesken kuin ensimmäisessä osassa. Palataan siis asiaan kolmannen osan jälkeen. Otava, pitäkää minut edelleen listoilla :)

maanantai 30. kesäkuuta 2014

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Suomennos: Juhani Lindholm
Siltala 2014, alkup. 1999
Sivuja: 314 

Hauskaa, muttei koskaan enää oli positiivinen kokemus. Nimensä puolesta Vastenmieliset tyypit kuulostaa kiinnostavammalta, ja odotinkin sen lukemista innolla.

Kirjan nimi viittaa kuvitteellisiin haastatteluihin, joissa vain "haastateltava" on äänessä. Lainausmerkit siksi, että jokainen heistä tuntuu puhuvan niin auliisti, ettei haastattelijaa tarvita lainkaan, eikä hän toisaalta myöskään ohjaa puheen etenemistä kysymyksillään. Kaikki kirjan tekstit eivät suinkaan ole näitä haastatteluja, vaan joukossa on myös muita puheenvuoroja. Haastatteluille on yhteistä se, että niissä miehet puhuvat suhteistaan naisiin, ja muut voivat sitten poiketa tästä rajauksesta, mutteivät kovin kauas.

Osassa tekstejä virkkeet tahtovat venyä todella hillittömän pitkiksi. Parhaimmillaan sivulle ei taida mahtua kahtakaan kokonaista virkettä, mikä tekee lukemisesta kovin raskasta. Kuka jaksaa kertalukaisulla pitää mielessään, millä lauseella tuollainen monoliitti oikein alkoi ja mitä siinä lopulta sanottiinkaan? Sitten kun niitä vielä tulee useita peräjälkeen, niin lukijaa ei totisesti päästetä helpolla. Mikäli lukijalta vaaditaan paljon, niin vastapainoksi pitäisi myös tarjota paljon, mutta minun mielenkiintoani nämä kummallisuudet eivät jaksaneet juurikaan pitää yllä riittävästi, ettei keskittymiseni olisi päässyt herpaantumaan. Tämän johdosta jäikin paikoitellen sellainen tunne, ettei tätä kirjaa pitäisi lukea lainkaan noin vain alusta loppuun, vaan syventyä jokaiseen tekstiin kerrallaan juuri niin paljon kuin se sattuu vaatimaan, ja vasta sitten siirtyä seuraavaan. Jää kuitenkin jonkun muun kerrottavaksi, saako tällaisesta tavasta asiaankuuluvaa palkintoa vai ei.

Novellien aiheet ovat poikkeuksetta kiinnostavia, ja ne helpommasta päästä olevat olivat muutenkin mieluisia. Eniten mieleeni jäi sellainen, jossa isä kuolinvuoteellaan vuodatti pitkään ja hartaasti sitä, miten pettynyt hän olikaan ollut poikaansa aivan alusta alkaen, vaikka tämä olikin menestynyt elämässään varsin mainiosti. Toinen ulkoisesti varsin kiinnostava oli kahdessa osassa oleva novelli, josta alku oli kirjoitettu aivan tavalliseen tapaan, mutta jälkimmäinen puolisko olikin ikään kuin kirjoittajan suunnitelmana tai käsikirjoituksena, jonka pohjalta vasta olisi määrä kirjoittaa lopullinen teksti.

Jälkimakuni tästä kirjasta on, että se oli tarpeettoman raskasta luettavaa minulle. Jos ja kun Wallacelta vielä jotain suomennetaan ja päädyn sitä lukemaan, niin toivon muistavani tuon aiemmin mainitsemani tavan, eli lukea teksti kerrallaan, eikä kirja kerrallaan. Ennen lukemista minun on myöskin oltava valmis päästämään irti periaatteestani, että kukin kirja luetaan läpi vain kertaalleen.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Jan Guillou: Suuri paljastus

Jan Guillou: Suuri paljastus
Suomennos: Arvi Tamminen
Like 2004, alkup. 1974
Sivuja: 295

Guilloun Pahuus on parhaita lukemiani kirjoja, ja sen vuoksi tulin ottaneeksi Suuren paljastuksen kirjaston hyllystä hetken mielijohteesta.

Päähenkilö kirjoissa on sama. Suuri paljastus on kirjoitettu monta vuotta ennen Pahuutta, mikä selittää osaltaan sitä, miksi Pahuuden tapahtumiin viitataan kirjassa niinkin vähän, vaikka paljastukset ajallisesti tapahtuvatkin vasta myöhemmin. Myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa kirjailija itsekin toteaa käsitelleensä sisäoppilaitostaan kevyesti.

Erik Ponti on oikeustieteen ylioppilas ja tähtää professorin uraan. Kesällä olisi kuitenkin kiva lomailla, ja matkakassaansa lihottaakseen hän tulee tarjonneeksi erästä tarinaa lehdelle, joka julkaiseekin sen mielellään. Erik osoittautuu erinomaiseksi toimittajaksi ja jääkin lehden palvelukseen.

Kirjan nimi viittaa epämääräiseen suureen paljastukseen, josta toimittajat haaveilevat, ja tietysti myös Erik heidän joukossaan. Kirjan aikana hän ehtii sellaisia tehdäkin, mutta kaikki eivät erinäisistä syistä päädy lehteen asti. Sekä paljastukset että toimittajan työ kuulostavat uskottavilta, mikä ei ole yllättävää ottaen huomioon sen, että Guillou on itse työskennellyt toimittajana. Miten paljon kirjassa on keksittyä ja paljonko tositapahtumia, jää hämärän peittoon.

Ajallisesti kirja sijoittuu yli 40 vuoden taakse. Toimittajan työn osalta maailma näyttää muuttuneen valtavasti tiedonvälityksen mullistumisen myötä. Olisi ihan kiinnostavaa tietää, kuinka pitkälti kirjassa on vielä ajankohtaisuutta nykypäivänä. Uutistoimittajien työssä muutos on epäilemättä suurin, mutta Erik kirjoittaakin aikakauslehteen ja kuvittelen juttujen olevan sen kaltaisia, joiden eteen joutuisi nykypäivänäkin näkemään vaivaa.

Tämä oli hauskaa luettavaa, ja tarkoitettukin sellaiseksi. Huomattavasti kevyemmällä otteella tehty kuin Pahuus, eikä varmasti jääkään yhtä mieleenpainuvaksi. Arvelen palaavani Erik Pontin pariin vielä joskus, täytyyhän minun saada nähdä, mitä tämän jälkeen tapahtui.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Pekka Huotari: Pöljänpojan vakuutus

Pekka Huotari: Pöljänpojan vakuutus
Like 2014
Sivuja: 407

Tämä oli jälleen laiska kirjavalinta minulta. Päätin vain valita jotain, mitä telkkarin takana olevasta pinosta löytyisi, ja sinnehän olen pinonnut mm. niitä kirjoja, joita postiluukusta on sattunut kolahtamaan. Pöljänpojan vakuutus on kokeneen näyttelijän esikoisromaani. Tällainen lähtökohta on aina kiinnostava, sillä varmasti näyttelijöille tulee useinkin mieleen tarinoita, joita he itse haluaisivat kertoa.

Kaikkein päällimmäisimpänä kirjasta hyppää se, miten kirjoittaja on halunnut mahdollisuuksien mukaan käyttää paljon alkusointuja, tai vähintäänkin useita samalla kirjaimella alkavia sanoja. Tyylinä se on kieltämättä omaleimainen, mutta minua alkoi ärsyttää sivun 13 kohdalla. Onneksi sivuun 50 mennessä silmä alkoi jo turtua ja lukemista pystyi jatkamaan kohtalaisen sujuvasti juuttumatta tähän yksityiskohtaan. Sanoisin, että aika huonosti valittu tyylikeino tuo on, jos 7/8 kirjasta lukija on aktiivisesti pyrkinyt ohittamaan koko piirteen, ja on ehtinyt ärsyyntyä jo luettuaan tekstistä noin puoli prosenttia.

Kirja kertoo pelkästään päähenkilöstään Hantesta, vuorotellen hänen lapsuudestaan ja aikuisuudestaan. Lapsuuden kuvaus pyörii pitkälti alkoholisti-isän ympärillä, mutta myös äidin mielisairastuminen saa huomiota. Aikuisuus puolestaan on kummallista koheltamista viinan ja eriskummallisen orgasmitaudin ympärillä, enkä oikein missään vaiheessa saanut kunnolla kiinni siitä, mitä sillä taudilla oikein ollaan sanomassa. Kirjaimellisesti otettuna se oli pelkästään kummallista.

Valitettavasti minulle tuli tästä mieleen Juha Vuorisen kirjat, ja se on aika pahasti sanottu. Mielleyhtymä oli seurausta tapahtumien kummallisesta kulusta ja etenkin aikuisen Hanten asioista vetämistä ihmeellisistä johtopäätöksistä, jotka "luontevasti" johtivat uusiin kummallisuuksiin. Lukemisen jälkeen jäi sellainen tunne, että joko tämä ei nyt auennut minulle oikealla tavalla, tai sitten auettavaa ei edes ollut.

Koira helvetistä on omassa bloggauksessaan kuvannut osuvasti Huotarin tyyliä.


perjantai 6. kesäkuuta 2014

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - kuinka aids saapui Suomeen
Siltala 2014
Sivuja 226

Parhaiten mieleeni jäänyt aids-uutinen tapahtui vuonna 1991, kun iltapäivälehden lööpissä oli kuva kuihtuneesta Freddie Mercurystä. En tainnut kunnolla tietää kuka hän edes on, mutta kuvan mies ei selvästikään ollut terve. Hänen yllään ollut puku oli aivan liian suuri, mikä jotenkin kieli siitä, että mies sen sisällä oli kutistunut tuntuvasti. Eikä hän muutenkaan näyttänyt hyvinvoivalta. Tätä aiemmin minulla on kyllä mielikuvia televisiouutisista, joissa puhutaan immuunikadosta ja aidsistakin, mutten ollut ikinä kuunnellut niitä ajatuksen kanssa. Aids sanana toi mieleen etupäässä erinäiset graffititöherrykset, joista en näin jälkikäteen ymmärrä, miksi ne oli ylipäätään tehty.

Karanteeni on oivallinen tietokirja. Se kertoo aiheestaan juuri sopivan laajasti ja eri kanteilta, pysyen tuon kannessa mainitun luonnehdinnan rajoissa hienosti. Ensin kerrotaan viruksesta ja siitä, miten tauti on alun alkaen ryhtynyt leviämään. Sitten tulee tietoa ensimmäisistä Suomessa todetuista tapauksista ja siitä, miten potilaita ryhdyttiin tutkimaan ja hoitamaan. Siinä vaiheessa taudista tiedettiin vielä kovin vähän, ja tutkimus toki kävi kiivaana. Aluksi sitä pidettiin vain homojen tautina, mikä vaikutti vahvasti yleiseen suhtautumiseen ja jopa hoidon järjestämiseen. Kun Suomestakin löytyi ensimmäinen heteroseksissä tarttunut tapaus, muuttui myös päättävän tahon asenne nopeasti. Kaikkia näitä tapahtumia kuvataan sopivan kiihkottomasti.

Vähitellen lääkitystäkin alkoi löytyä, ja sittemmin se on kehittynyt huimasti. Kirjasta välittyvä kuva HIV-positiivisen elämästä on aivan toisenlainen kuin mielikuvissani, jotka mitä ilmeisimmin perustuvat johonkin vuosikausia sitten saatuun valistukseen. Hyvin hoidettuna virusta on vaikea saada tarttumaan, jos ei ihan verellä ryhdytä lotraamaan. Potilaiden tarinat sairastumisestaan ja sairastamisestaan eri aikakausilta kertovat paljon: ennen lääkitystä tautia saattoi pitää tappavana, mutta nykypäivänä sen vaikutus on kovin vähäinen. Pilleri päivässä ja vastuullista käytöstä, juuri muusta ei vaikuta olevan kysymys. Huima muutos parissa vuosikymmenessä! (Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että tämä hyvä tilanne koskee vain niitä potilaita, jotka ovat kunnollisen hoidon piirissä. Esim. Afrikassa näin ei ole, ja aids on valtava ongelma.)

Pidän kovasti tavasta, jolla Karanteeni on kirjoitettu. Käsittelytapa on monipuolinen, muttei kaivaudu liian syvälle tai toisaalta jää liian pinnalliseksikaan. Mihinkään suuntaan ei kiihkoilla tai saarnata, vaan teksti on asiallista. Potilastapauksetkin on passelisti valittu, eivätkä koostu pelkästään homoista. Kaiken kaikkiaan tämä on hyvin tasapainoinen tietokirja, ja näin hyvä toteutus tekee lopputuloksesta hyvän, melkeinpä aiheesta kuin aiheesta. Suosittelen lämpimästi!

perjantai 30. toukokuuta 2014

James Surowiecki: Joukkojen viisaus

James Surowiecki: Joukkojen viisaus
Suomennos: Arto Häilä
Terra Cognita 2007, alkup. 2004
Sivuja: 260 

Sanonta sanoo, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Niinhän se tekee, mutta toisaalta päätöksenteossa ja ongelmanratkaisussa suuret ihmisryhmät ovat älykkäämpiä kuin yksittäiset tai muutamat asiantuntijat. Heti kirjan alussa kerrotaan tapauksessa, jossa liha- ja siipikarjanäyttelyn yleisöä pyydettiin arvioimaan erään uljaan naudan painoa. Arvausten keskiarvo osui vain puolen kilon päähän todellisesta. Mikäli kyse ei ollut vain sattumasta, niin miksi tämä ilmiö toimii, ja voiko sitä soveltaa muuhunkin? Siinäpä kaksi hyvää kysymystä, joita tämä kirja käsittelee.

Minusta on hyvin kiinnostavaa, että ryhmä ihmisiä, joista jokaisella on huomattavasti puutteellisemmat tiedot ja kokemus käsiteltävän ongelman alalta, voi kuitenkin päihittää joukon asiantuntijoita. Tietenkään se ei pidä paikkaansa lähdekään aina ja kaikissa tapauksissa, mutta sopivilla ehdoilla kylläkin.

Kirjassa on käsitelty erilaisia joukkoälyyn perustuvia ilmiöitä ja tarkasteltu sitä, miksi ne soveltuvat ratkaistavaksi juuri sillä tavalla samoin kuin sitä, millaisin ehdoin ratkaistavuus huononisi ja miten se voisi parantua entisestäänkin. Mehiläiset ovat luonnollinen esimerkki yhteisön toimivuudesta, ja toisaalta liikenneruuhkat päinvastainen esimerkki ilmiöstä, jossa pienikin poikkeama kollektiivisesti optimaalisesta toiminnasta voi liipaista koko yhteisön toimintakyvyn romahduksen.

Pienryhmien joukkoälyn paraatiesimerkkinä esitetään uponneen sukellusveneen tapaus, jossa hylky löytyi meren syvyyksistä hämmästyttävän tarkasti siitä paikasta, johon joukkoarvion perusteella päädyttiin. Vastaavasti käydään läpi esimerkkiä päinvastaisesta, jossa ryhmä päätyi huonoon lopputulokseen johtuen siitä, että sen joukkoälyn toiminnalta vietiin edellytykset.

Minua itseäni olisi kiinnostanut enemmänkin tämä ilmiö teoreettiselta ja psykologiselta kannalta. Kirjassa on sen sijaan keskitytty enemmän tarkastelemaan ilmiötä päätöksenteon apuna ja ehkäpä rohkaisemaan sen soveltamista käytännössä mm. johtamistyössä. Oikeastaan tuon alussa mainitsemani ensimmäisen kysymyksen osalta sisältö jää melko heppoiseksi, sillä varsinaista vastausta ei edes esitetä; pikemminkin tapaukset puhuvat puolestaan.

Tämä ei siis aivan kyennyt tyydyttämään mielenkiintoani käsiteltävästä aiheesta, vaikka olikin johdonmukaisesti käsitelty siltä kantilta, jolta kirjoittaja oli lähtenyt liikkeelle. Jos joku osaa vinkata jostain muusta suomenkielisestä kirjasta tästä aiheesta, niin kuulisin mielelläni.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Pentti Sainio: Kummolan kääntöpiiri

Pentti Sainio: Kummolan kääntöpiiri - urheiluviihteen kulissien takaista peliä
Into 2014
Sivuja: 319 

Tämä on minulle hyvin poikkeuksellinen blogipostaus kahdestakin toisiinsa liittyvistä syystä: en ole aiemmin blogannut kirjasta, jota en ole lukenut loppuun asti ja toisaalta en ole aiemmin blogannut kirjasta ennen kuin olen lukenut sen loppuun asti. Juuri tässä tapauksessa olen kuitenkin valmis tekemään poikkeuksen normaaliin menettelytapaani, sillä tämän kirjan kohdalla ajankohtaisuus näyttää olevan erityisen suuressa roolissa.

Myönnän jo etukäteen, että Kummolasta saamani mielikuva ei ole miellyttävä. Mielikuvaan liittyy kaikenlaista epämääräistä toimintaa, kaksinaismoralismia, kabinettisopimuksia ja ties millaisia sääntöjen venyttämisiä, kiertämisiä ja rikkomisia, vaikken suoranaisesti kykene nimeämään ainuttakaan tosiseikaksi tietämääni asiaa. Mielikuvani osalta Kummola on juuri sellainen ihminen, joiden vuoksi Heikki Aittokosken kirjassaan kuvaama maailma on mennyt pieleen.

On kuitenkin tärkeää pitää mielikuvat mielikuvina ja faktat faktoina. Vaikka en mielikuvani mukaisesti pidäkään Kummolan kaltaisesta ihmisestä, niin se ei silti anna perusteita tuomita häntä. Mielikuvani perustuu ainoastaan iltapäivälehdistä lukemiini otsikoihin ja artikkeleihin, joissa yleensä "Kummola jyrähtää" milloin mitäkin, ja on ilmiselvää, että häneen istutetaan väkisin sitä imagoa, joka on juuri niistä samaisista lehdistä peräisin. Hän on helppo kohde kaikelle mahdolliselle, mitä jääkiekkoa kohtaan Suomessa keksitäänkään kritisoida. Kaiken voi aina viime kädessä vierittää Kummolan syyksi, hänhän se Jääkiekkoliittoa vetää ja "kaikki tietävät", että itsevaltiaan elkein, vedellen naruista joka puolella.

Entä jos mielikuvani onkin väärä? Millä tavalla Kummola yksityishenkilönä voisi sitä kuvaa oikaista? Iltapäivälehdistö selvästikin haluaa pitää siitä kuvasta kiinni kynsin hampain, sillä jyrähdykset myyvät paremmin kuin maltilliset kannanotot.

Kaikesta huolimatta on oleellinen ero siinä, annetaanko ihmisestä kuva tiukkatahtoisena ja aikaansaavana - joskin diktaattorimaisena - johtajana vai yritetäänkö häntä mustamaalata ampumalla täyslaidallisia kokonaisen kirjan voimalla. Tämä kirja tekee jälkimmäisen. Sen vuoksi noin sivun 50 kohdalla aloinkin jo sääliä ryöpytyksen kohteena olevaa ihmistä, jolla ei tosiasiassa ole mitään mahdollisuuksia puolustautua sitä julkisuutta kohtaan, joka häntä väistämättä kirjan julkaisuaamuna odottaa. Tämän kirjan julkaiseminen on vähän sama, kuin kertoisi sokealle miehelle, että aikoo teljetä tämän aitaukseen ja sitten hakata häntä siellä jääkiekkomailalla. Mies yrittäisi vedota viranomaisiin tästä aikomuksesta, mutta nämä toteaisivat, etteivät voi tehdä mitään ennen kuin maila on ensimmäisen kerran osunut. Ja kaikesta huolimatta mies teljettäisiin aitaukseen ja häntä hakattaisiin oikein porukalla. Raukkamainen teko siis.

Tämä on kaikin puolin vastenmielinen kirja. Aiemmin olen ajatellut, että huonoin blogiaikana lukemani kirja oli  silkkaa luonnonvarojen tuhlausta, sillä sen painamiseksi käytetty paperi ynnä muut varat menivät yksinkertaisesti hukkaan. Tämän kohdalla on toisin: tämä on vieläkin huonompi, sillä tarkoituksena on ainoastaan saada aikaan pahaa, ja siinä sivussa ansaita rahaa toimimalla väärin. Julkaisemalla tällaisia kirjoja maailmasta tulee vain ja ainoastaan huonompi paikka - ei tippaakaan parempi. Mätäpaiseita kuuluu puhkoa, mutta ei luomalla niitä ensin itse ja tökkimällä sitten vielä uudella, entistäkin rumemmalla paiseella.

Sainion kirjoitustyyli on niin kärkevä, haastava ja syyllistävä, että jos hän kuvaisi samalla tavalla lähipäiväkodin kevätjuhlaa, niin sekin näyttäisi kunnallismafian korruptoituneelta salahankkeelta. Sivu toisensa perään loputtomia syytöksiä ja vihjailuja, mutta lähdemainintojen puolella on kovin hiljaista. Voihan kaikki toki pitää paikkansakin, mutta siinä tapauksessa koko kirjan olisi voinut toteuttaa aivan toisenlaisella otteella, eikä toisaalta sensuuristakaan olisi ollut pelkoa, kun kaikki kerran olisi näytettävissä toteen.

En pidä myöskään kirjan julkaisutavasta, josta siitäkin yritetään tehdä skandaalia. Yleisesti ottaen suhtaudun sensuuriin varsin kielteisesti, mutta totuuden nimissä on todettava, että sananvapaudesta puhuttaessa ei kukaan ole tarkoittanut tällaisia loanheittokirjoja. Pentti Sainio ei siis ole Suomen Edward Snowden, vaan jotain aivan päinvastaista. Juuri tässä tapauksessa se ennakkosensurointi olisi paikallaan, maailmasta saattaisi jopa tulla pikkuisen parempi paikka.

En siis suosittele tätä kirjaa kenellekään, vaan nimenomaan kannustan kaikkia jättämään tämän lukematta. Selvästikin kirjoittajalla on kohteestaan paljon tietoa. Kieltäytymällä ostamasta ja lukemasta tätä kirjaa lukijakunnalla olisi mahdollisuus kannustaa niin kirjoittajaa itseään kuin kustantamoakin hylkäämään tällaisen inhottavan törkylinjan ja sen sijaan tekemään samasta aiheesta asiallisemmalla otteella toteutetun ja hyvän kirjan. Aineisto on jo valmiina, kyse on ainoastaan siitä, millä tavalla sitä käytetään. Samanlainen skandaali se ei ehkä olisi ja kirjoitustyökin vaatisi enemmän taitoa, mutta lopputulos olisi parempi, ihan millä tahansa mittapuulla mitattuna.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kari Enqvist: Vien rucolan takaisin

Kari Enqvist: Vien rucolan takaisin
WSOY 2004
Sivuja: 153 

Kari Enqvistin kirjat ovat olleet minulle mieluisaa luettavaa, ja nyt ne alkavat olla hiljalleen olla lopussa. Tämänkertainen kirja on kokoelma esseitä vailla sen kummempaa yhdistävää teemaa, eli tässä ei pysyttäydytä edes pelkästään luonnontieteissä.

Mukana on mm. Epäintellektuaalisen elämäkerran sirpaleita, joka nimensä mukaisesti on jonkinlainen elämäkerta; Pariisilaismietteitä, jota myöskin nimi kuvaa hyvin sekä nimiessee Vien rucolan takaisin, jossa Enqvist kulkee mielikuvissaan Suomesta aina Välimeren rannalle saakka. Nämä kaikki ovat omiaan kertomaan jotain kirjoittajastaan, mutta muutoin en niistä kauheasti innostunut. Tämänkin
kokoelman kohdalla vahvinta antia ovat jälleen kerran ne esseet, joissa kirjoittaja on omimmalla alueellaan, eli fysiikan parissa. Kun Einstein ei keksinyt suhteellisuusteoriaa on hauska skenaario siitä, miten historia olisi saattanut muuttua, jos suhteellisuusteoria olisikin jäänyt aikanaan keksimättä.

Selittelen jälkeenpäin näyttää niin ikään pakolliselta esseeltä Enqvistin kirjoissa, eli tässä hän jälleen yhden kerran kertoo näkemyksestään siitä, miten jumalalle ei luonnontieteessä ole sijaa. Omalta osaltani jätän kommentoinnin väliin, olen ehtinyt tehdä sen jo riittävän monta kertaa.

Kirjan voisi summata sanoen, että tämä on tuttua Enqvistiä. En suosittele ensikosketukseksi kirjailijaan, mutta niille, jotka hänen tekstejään jo ovat lukeneet, tietävät mitä saavat. Jos ei ole ehtinyt kyllästyä, niin tykkää tästäkin. Minä pidin.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Heikki Aittokoski: Narrien laiva - Matka pieleen menneessä maailmassa
HS 2013
Sivuja: 291 

Narrien laiva on kiinnostavaa, mutta samalla kovin karua luettavaa. Aittokoski on ollut pitkään ulkomaantoimittajana ja kertoo kirjassa seitsemästä tapauksesta, joissa voi hyvällä syyllä katsoa maailman menneen pieleen - tavalla tai toisella.

Hän käy sodan runtelemassa Somaliassa, Lontoossa ihmettelemässä ökyrikkaitten taidehuutokauppoja, Ukrainassa yrittämässä päästä samaisen huutokaupan asiakkaan puheille, Nicaraguassa katsomassa pitkäaikaisen kehitysavun tuloksia, Bangladeshissa selvittämässä mistä t-paidat tulevat ja Afganistanissa etsimässä aiemmin haastattelemaansa skeittarityttöä. Hän yrittää sinnikkäästi päästä käymään myös Päiväntasaajan Guineassa, mutta se osoittautuu liian vaikeaksi tehtäväksi.

Jokaisessa luvussa on selkeä pointti, osoittaen maailman olevan siltä osin pielessä. On melkoisen ikävää todeta niin suuren osan maailman väestöstä elävän oloissa, joihin olisi helposti mahdollista kohentaa tuntuvasti, jos vain avainhenkilöillä olisi siihen tahtoa JA samaan aikaan ei tilalle olisi jo kovaa vauhtia pyrkimässä seuraava väärinkäyttäjä. Esimerkiksi sotiminen olisi itsestään selvästi mahdollista lopettaa, samoin kuin naisten aseman törkeä polkeminen. Mutta molemmat niistä olisivat poissa jonkun tahon lyhyen tähtäimen eduista, eikä ratkaisu olekaan niin helppo.

Päiväntasaajan Guinean tapaus on suorastaan surullinen. Maan päämies saa rellestää kirjaimellisesti aivan miten lystää - hänellä on jopa oikeus tappaa kansalaisiaan niin halutessaan vailla pelkoa mistään rangaistuksista - ja se näyttää muille maille sopivan, kunhan maan öljyvarojen kanssa tehdään kauppaa oikeaan suuntaan.

Kaiken kaikkiaan kirja jättää melko lannistuneen olon. Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat kovin olemattomia, ja yleensäkin ne tahtovat olla epäsuoria: aina pitäisi yrittää vaikuttaa johonkuhun toiseen ja toivoa, että tämä yrittäisi vaikuttaa edelleen seuraavaan jne. Ja kuitenkin viimeisenä ja sikäli tärkeimpänä lenkkinä on joku, jonka mielestä hänen oma napansa on kaikkein lähimpänä, viis muista.

Toisaalta Aittokoski muistaa myös muistuttaa, miten onnistuneessa yhteiskunnassa me lopulta elämmekään. Hän ilahtuu aina kuullessaan uutisen, jossa yritetään nostaa skandaaliksi jokin First World problem, koska se palauttaa heti mieleen niitä ongelmia, joiden kanssa ihmiset toisaalla joutuvat kamppailemaan. Tällaista kirjaa lukiessa tunteeseen voi yrittää samaistua, mutta paikan päällä käyneelle se epäilemättä tuntuu aivan toisenlaiselta.

Ilman muuta tämä on suotavaa luettavaa ihan kaikille, jotka siihen suinkin kykenevät. Suomen kieli yksinään riittää määrittämään lukijan kohdeyleisöön kuuluvaksi.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta
Gummerus 2014
Sivuja: 388

Tämän kirjan valitsin luettavaksi puhtaasti kustantajan mainoksen ja kirjan nimen perusteella. Oletin aiheena olevan valtioiden välisen valtapelin, jossa ahnehditaan pohjoisia merialueita keinoja kaihtamatta ja ympäristöarvoista piittaamatta. Oletukseni ei aivan täysin osunut kohdilleen. Jos aiheen osalta oletus menikin pikkuisen pieleen, niin muilta osin sisältö osoittautuikin oivalliseksi.

Kyseessä on siis jännäri tai dekkari - miten vain. Bergeniläinen naispoliisi tutkii ensin asuntomurtoa ja myöhemmin samaisen asunnon omistajan mökillä sattunutta kuolemantapausta, omistajan reissatessa mm. pohjoisnavalla venäläisretkikunnan mukana, eikä siltäkään matkalta dramatiikkaa puutu. Koska poliisi on eniten pääosassa, niin tietysti myös hänen tutkimansa tapaukset ovat siinä sivussa. Bergenissä henkirikokset tarkoittavat yleensä pikaistuksissa tehtyjä tappoja, joten kun kerrankin saadaan murha tutkittavaksi, niin siitä pidetään myös kiinni.

Ukkosen teksti toimii, ja näkökulmia vaihdellaan välillä, mutta ei niin orjallisen tasaiseen tahtiin kuin monissa muissa dekkareissa. Välillä tulikin mieleeni jo, että mahtoiko se vaihtelu loppua kokonaan. Ilahduin kovasti siitä, miten langat lopussa punottiin yhteen, se kohotti kummasti kirjan arvoa silmissäni. Yllättävän vähän sitä ilmiötä onkin vastaan tullut, tai ainakaan siinä ei ole onnistuttu yhtä hyvin kuin tässä.

Hauskana yksityiskohtana tekee mieli mainita se, miten Gummeruksen sivuilla olevassa esittelyssä henkilöiden nimet eivät ole osuneet aivan kohdilleen. Jonathan Beck on kirjassa kyllä, mutta hän on sen jäätikkötutkijan - Jacob Beckin veli. Rikoskomisario, joka siis on se mainitsemani naispoliisi, puolestaan on vaihtanut nimeään Mette Blomista Varja Fossiksi. Mette olisi minun mielestäni parempi nimi, sillä kirjaa lukiessani varmistuin Varjan sukupuolesta vasta sivun 100 jäätyä jo taakse.