Roope Lipasti: Viimeiset polttarit

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit
Atena 2016
Sivuja: 236

Miesporukka kokoontuu viettämään yhden jäsenensä polttareita kymmenettä kertaa. Täh? Tuo sama ihmettelevä huudahdus tulee mieleen useammankin kerran tätä kirjaa lukiessa, joten se ei voi olla sattumaa. Mukana on siis muitakin yksityiskohtia, jotka jättävät aluksi lukijan ymmälleen, mutta selitys tarjotaan ennen pitkää.

Miehet ovat tuttuja keskenään ties kuinka monen vuoden ajalta, mutta elämäntilanteet ovat kovin erilaisia. Ammatilliset ja koulutukselliset erot ovat itsestään selviä, mutta yhtä lailla eroa on luonteissa, varakkuuksissa ja perhe-elämän tilanteissakin. Vuosien aikana on ehtinyt tapahtua paljon, ja se kaikki on jättänyt jälkensä miesten väleihin, joten kaikenlaisia jännitteitä kulkee ristiin rastiin.

Näyttämön ollessa tällainen on huumoria luvassa, hieman samaan tapaan kuin Rajanaapurissa, mutta tässä kirjassa se on kuitenkin pienemmässä roolissa, selkeästi sivuosassa. Tärkein rooli on ilman muuta miesten keskinäisellä suhteella ja tapahtuman kuvauksella. Yksi polttarien osallistuja onkin kirjailija, joka aikoo käyttää tilaisuutta materiaalina tulevalle kirjalleen. Tämä yksityiskohta tuo väistämättä mieleen sen, onko Lipasti itsekin kenties toiminut samansuuntaisesti, eli onko kirjalla jopa jonkinlaista todellisuuspohjaa? Valtavan kiinnostava tuo kysymys ei silti ole, eikä mielestäni lisää tai vähennä kirjan arvoa miksikään, oli vastaus mikä hyvänsä.

Vaikka nimenä onkin viimeiset polttarit, on kyse enemmän ihan tavallisesta - joskin vuosittaisesta - mökkiviikonlopusta, johon ei edes ole yhdistetty talkootyötä. Lukija voi hyvin kuvitella, miten ryhmän dynamiikka on ehtinyt muuttua vuosien varrella: alkuaikoina ollaan oltu kuolemattomia ja hölmöilty keskenään kuka mitäkin, mutta elämäntilanteiden muututtua ja iän kartuttua ei enää uskalletakaan ryhtyä mihin tahansa, ja yhdessä pitävänä voimanakin on enemmän tottumus kuin se, että kaikki todella viihtyisivät juuri toistensa kanssa. Ennen kaverit ja hauskanpito oli kaikki kaikessa, nyt siitä on kadonnut terä, joka muutenkin kerkesi ruostumaan jo toissasuvena.

Henkilögalleria on fiksusti laadittu sopivan monipuoliseksi, jotta suunnilleen kuka tahansa oikean ikäinen mieshenkilö voi löytää siitä samaistumiskohteen. Sen kautta jokainen voi ajatella, että "minähän voisin olla tuolla myös", sillä kukapa nyt ei haluaisi olla remuamassa kaveriporukalla. Ja samaan syssyyn tarjotaan lohduketta, että ei se nyt niin hauskaa enää ollutkaan, kuin aluksi kuviteltiin. Minun korvaani Lipastin kuvaus kuulostaa uskottavalta, ja se on tärkeä seikka.

Tämä on hyvä kirja, hyvinkin Rajanaapurin veroinen. Kumpi sitten lopulta on parempi, se riippuu henkilökohtaisista mieltymyksistä. Kukin lukekoon ja tarkistakoon itse!