perjantai 27. joulukuuta 2013

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio - Kertomuksia seksistä ja väkivallasta 
Siltala 2011 
Sivuja: 379 

Seksiä ja väkivaltaa - mikäpä sen mielenkiintoisempaa olisikaan! Pelkän otsikon perusteella voisi kuvitella kyseessä olevan novellikokoelma, mutta Kyynelten kalio on silkkaa asiatekstiä. Tapahtuma-aika on 1600- ja 1700-luvuilla, ja tarkoituksena on yrittää kurkistaa sen ajan ihmisten sukupuolisuuteen, mutta perustuen muistiin kirjattuihin tositapahtumiin, eikä vain arvailuihin. Koulun historiantunneista mieleen nousee vain hämäriä muistikuvia sodista ja valloituksista ja tietysti ulkomaisista tapahtumista. Eri paikannimisiä rauhoja on solmittu vuonna sejase, mutta kiinnostavampaa olisi saada jonkinlainen käsitys ihan tavallisten ihmisten arkisesta elämästä, ja se puoli on syystä tai toisesta jäänyt minun kohdallani kovin köykäiseksi. Noitanaisen älä anna elää oli omasta aiheestaan kelpo katsaus, mutta herätti toisaalta lisää tiedonjanoa.

Kertomuksia on kirjassa yhteensä seitsemän, ja aiheina ovat mm. avioliiton ulkopuoliset suhteet, eläimiinsekaantuminen, masturbointi ja homous. Jokaisesta tapauksesta kerrotaan melko laveasti, viitaten myös mahdollisiin muihin vastaaviin tapauksiin. Tämä on pelkästään hyvä asia, sillä asiayhteydestä irrotettuna monetkin asiat kuulostavat nykyihmisen korvaan aivan kummallisilta, ja asiallinen käsittely onnistuukin ainoastaan aikakauden kontekstin huomioiden. Iltapäivälehtityyliin olisi helppo kirjoittaa skandaalinkäryisiä otsikoita, mutta jos kyse on ollut täysin tavanomaisista tapahtumista, niin ei ole oikein kauhistella aikojen takapajuisuutta tai sivistymättömyyttä tms.

Oikeuslaitoksen toiminta korostuu kaikissa kertomuksissa, mutta se on toki ymmärrettävää, koska se on ollut yksi niistä harvoista lähteistä, joilta on säilynyt luotettavaa tietoa ihan tavallistenkin ihmisten edesottamuksista. Kuninkaat, keisarit ynnä muu ylimystö ja aatelisto on aivan oma lukunsa, josta on kirjoitettu vaikka mitä, mutta sillä lienee vain vähän - jos sitäkään - tekemistä tavallisten ihmisten olojen kanssa. Toisaalta oikeuslaitos heijastaa myös sitä, millaisiin asioihin yhteiskunta on katsonut asiakseen puuttua ja miten ankarasti. Se on pakko todeta, että nykyajan löyhään moraaliin tottuneille ihmisille ei hyvä heiluisi!

Vaikka kyse on Suomen historiaan liittyvästä asiatekstistä, niin lähestymistapa on huomattavan rento ja käytännöllinen. Täsmälleen saman kirjan olisi voinut kirjoittaa myös tieteelliseen jargoniin verhoten ja samalla kätkien sen tavallisten ihmisten tavoittamattomiin. Keskisarjan kirjoitustyyli pitää kiinnostusta yllä, mutta hän perustaa näkemyksensä faktojen varaan. Olisi houkuttelevaa ryhtyä arvailemaan, mutta siitä hän on malttanut pidättäytyä. Esimerkiksi homouden lähestulkoon täysi näkymättömyys ennen 1800-luvun loppupuolta kuulostaa kummalliselta ja arvauksia voisi esittää suuntaan jos toiseenkin, mutta niitä ei kirjassa esitetä, vaan tuodaan esiin juuri tuon näkymättömyyden kiinnostavuus.

Olen lukenut useita populaarin fysiikan kirjoja, ja tätä pitäisin historian popularisointina. Jos ei-populaarit fysiikan kirjat olisivat pullollaan kaavoja ja yhtälöitä, ja niitä olisi vaikea ymmärtää ilman matematiikan tuntemusta, niin en tiedä millaisia vastaavat historiankirjat olisivat. Ehkä niissä ei selitettäisi asioita eikä asetettaisi niitä kontekstiinsa, ja lukijalta edellytettäisiin yksiä jos toisiakin pohjatietoja. Minä pidän tällaisesta helposti lähestyttävästä tietokirjallisuudesta, joka kuitenkin luo ainakin illuusion siitä, että asian on ymmärtänytkin.

Siispä peukku Kyynelten kalliolle, joka sai herätettyä mielenkiinnon Keskisarjan muitakin kirjoja kohtaan!

maanantai 23. joulukuuta 2013

Charles Bukowski: Postitoimisto

Charles Bukowski: Postitoimisto 
Suomennos: Kristina Rikman 
Kansi: Ilkka Kärkkäinen 
WSOY 1986, alkup. 1971 
Sivuja: 219 

Sain tämän kirjan aikoinaan palkinnoksi shakkiturnauksesta. "Aikoinaan" on tässä yhteydessä pätevä ilmaus, sillä en rynnännyt lukemaan sitä suin päin, vaan melkein vuosi sitten luin Bukowskin toisen kirjan, ja senkin yhteydessä jo muistelin tätä palkintokirjaa. Silloin en jaksanut innostua valtavasti ja tuntuikin siltä, että sekalaisten tarinanpätkien sijaan pitkäjänteisempi kertomus voisi olla onnistuneempi.

Kirjan päähenkilö on kirjailijan alter ego Henry Chinaski. Nykypäivän ihmiselle viitteeksi sopii Californication-sarjan päähenkilö Hank Moody, joka perustuu Bukowskiin itseensä. Rinnastus Chinaskin ja Moodyn välillä ei toimi aivan suoraan, sillä Chinaski on se, josta Bukowski on kirjoittanut, mutta samankaltaisuutta hahmoissa eittämättä on. Chinaski ei tunne huolta huomisesta, vaan elämä eletään päivästä toiseen. Autuaimmillaan se on silloin, jos saa käydä joskus kilparadalla, syödä - ja erityisesti juoda - hyvin, ja paneskella naisia silloin kun huvittaa. Muuta sisältöä elämällä ei oikeastaan sitten olekaan, mikä kuulostaa hieman surulliseltakin siinä valossa, että kaiken muun ohessa Chinaskista tulee isä kirjan kuluessa.

Edellä kuvatun valossa voi kuulostaa yllättävältä, että Chinaski käy myös töissä. Hän on kokeillut kymmeniä eri töitä, mutta jostain syystä päätynyt silti postitoimistoon. Vähän kerrassaan hän kuvailee postissa vastaan tulevia sadistisia esimiehiä, typeriä kollegoita ja idioottimaisia sääntöjä. Tietysti työ on myös kovin raskasta ja työpäivät pitkiä. Olenko minä ainoa, jonka mielestä tuon kaltaisen työn ja Chinaskin persoonan välillä tuntuisi ammottavan pohjattoman syvä ja toivottoman leveä kuilu? Toki hän välillä elättääkin itsensä pelkällä vedonlyönnillä, mutta siitä huolimatta päätyy postiin yhä uudestaan, eikä syynä edes ole se, etteikö vedonlyönti löisi leiville. Tai sitten hän ei ole rehellinen edes itselleen, vaan ainoastaan kuvittelee voittavansa.

Chinaski vaikuttaa ajelehtijalta, joka elää pelkästään seuraava känni näköpiirissään. Kunhan viinaa on päässä, voi tehdä jotain muutakin. Lähtökohtaisesti kankea postilaitos on tietysti hänelle mitä epäsopivin työpaikka, ja sen myötä tuleekin vastaan jokunen ihan hauska tilanne, mutta aika laimeaksi kokonaisuus silti jää. Aivan kuin Chinaski olisi niin saamaton, että epäonnistuu jopa hyödyntämään tarinassaan ilmeisen osuvaa ympäristöä. "Ihan kiva" ei riitä silloin, jos lottokuponkiin on jo pohjalle merkattu kuusi oikeaa numeroa: vain täysosuma lasketaan.

Kaikessa välinpitämättömyydessään Chinaski on ärsyttävä hahmo. Hän ei yritä mitään, mutta onnistuu koko ajan tuurilla. Eihän hänelle toki taskun pohjalle mitään jää, mutta eipä hän siihen tähtääkään. Ihmissuhteetkin ovat kulutustavaraa: jos yksi jättää, niin illalla kainalosta löytyy jo toinen samalla kun katse on kohdistettu kolmanteen.

En oikein osaa sanoa mikä on syynä, etten tälle liiemmin syttynyt. Ehkä siksi, että noista aineksista pitäisi saada aikaan enemmän, tai sitten en vain välitä pelkästään tuurin varassa seilaamisesta. Valkokankaalla tai telkkarin ruudussa tämä varmaankin toimii paremmin. Tällä haavaa en tunne tarvetta lukea Bukowskia enempää, mutta ei saa sanoa ei koskaan.

torstai 19. joulukuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää 
Suomennos: Leena Vallisaari 
Kansi: Helena Kajander 
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
Sivuja: 366 

Sain Jään joululahjaksi viime vuonna, mutta välin tahallani lukemasta sitä heti, koska halusin säästää osotettavissa olevan hyvän lukukokemuksen sopivaan hetkeen. Sitten kului aikaa, ja edelleen välttelin kirjaa samasta syystä, kunnes huomasin, että seuraava joulu on jo kolkuttelemassa ovelle, ja olisi vähän noloa lykätä lukemista edelleen. Tyytyväisyydekseni sain havaita lykkäilyn olleen ainakin perusteiltaan kunnossa.

Kirja alkaa pari vuotta viime sodan päättymisen jälkeen, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa ulkosaariston seurakuntaan. Paikka ei ole varsinainen palkinto, sillä juuri kukaan ei sieltä virkaa haluaisi, mutta Petter tuntee saapuneensa perille juuri sinne, missä hän haluaa elämänsä viettää. Vastaanottokin on innostunut, sillä luotolaiset tuntevat kyllä tilanteensa, ja haluaisivat pappinsa viipyvän paikallaan pidempään kuin vain siihen asti, että ehtii saada mukavamman viran jostain toisaalta.

Papin ja hänen perheensä elämää seurataan reilun kolmen vuoden ajan, ja ohessa tutustutaan muihinkin paikkakunnan asukkaisiin ja seutuun yleensä. Keskiössä pysyy kuitenkin papin perhe varsin arkiselta ja jokapäiväiseltäkin kantilta, minkä myötä saadaankin luettavaksi oivallinen kuvaus miljööstä. Sekä ajan että paikan kuvauksella on tärkeä osa, ja kuten kirjan saamasta palkinnosta voi ounastellakin, on kirjailija onnistunut siinä todella hienosti.

Juonensa puolesta Jää olisi tyhjentävästi kuvailtu muutamalla lauseella, eli se on kokolailla sivuseikka. Tärkeintä on tunnelman, paikan, ajan ja ihmisten kuvaus, ja kaikki niistä toimivat upeasti heti alkumetreiltä alkaen.

Takakannessa on painostettu merkillisen paljon ympäristössä vallitsevia "ikiaikaisia salaisuuksia ja voimia", jotka postinkantaja tuntee ja näkee. Minä pidin niitä sivuseikkana, joka kylläkin sopi kokonaisuuteen ihan hyvin, mutta olisin pärjännyt ilmankin.

Jos olisin jostain ihmeellisest syystä saanut valita viime vuoden voittajakirjan, niin en luultavasti olisi päätynyt Jäähän, mutta ymmärrän nyt oikein hyvin, että se tuli valituksi. Tämä ei ole minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuuden lajia, mutta on silti silkka nautinto lukea tällaista välillä, eriroten näin hyvin toteutettuna.

torstai 12. joulukuuta 2013

Kaitaro & Roinila (toim.): Filosofin kuolema

Timo Kaitaro & Markku Roinila (toim.): Filosofin kuolema 
Kansi: Annaleena Hakatie 
Summa 2004 
Sivuja: 342 

Filosofeilla on usein moninaisia ja monisyisiä näkemyksiä kuolemasta. Mutta miten he suhtautuvat siihen silloin, kun kyse onkin ihka omasta kuolemasta, ja vieläpä hyvin pian tapahtuvasta? Tässä kirjassa kerrotaan yhteensä 40 tarinaa filosofin ja kuoleman kohtaamisesta, aina antiikin ajoilta nykypäivään saakka.

Ymmärrettävästi kertomukset kunkin filosofin henkilökohtaisista kokemuksista tarkentuvat huomattavasti sitä mukaa, mitä tuoreemmasta tapauksesta on kyse, ja sen myötä usein nousee myös kertomuksen kiinnostavuus. Vanhimpien filosofien kohdalla on pitkälti kerrottu vain ko. herran oman filosofian suhteesta kuolemaan. Onneksi poikkeuksiakin on, ja esim. Sokrateen kuolema on varsin tarkasti tiedossa. Kiinnostavimmat tapaukset olivat sellaisia, joissa on yleensäkin tapahtunut jotain kertomisen arvoista. Eihän siitä voikaan kovin kummoista tarinaa saada aikaiseksi, jos vanhus kuolee rauhallisesti ja luonnollisesti kotonaan.

Eipä tämä kirja juurikaan ajatuksia herättänyt, lähinnä heräsi kiinnostus tutustua joidenkin filosofien ajatuksiin paremminkin, mutta heti samalla seurasi lannistuminen, kun kyse olisi niin toivottoman laajasta ja työläästä urakasta.

Ilmeisesti tällä kirjalla olisi jonkinlainen sisarteoskin, nimeltä Kuoleman filosofia. Se kuulostaakin kiinnostavammalta.

perjantai 6. joulukuuta 2013

George Gamow: Herra Tompkins fysiikan ihmemaassa

George Gamow: Herra Tompkins fysiikan ihmemaassa
Art House 1999, alkup. 1965 
Sivuja: 192 

Taas on luvassa populaaria fysiikkaa, tällä kertaa ulkomaisen kirjoittajan kynästä. Herra Tompkins on varsin perinteikäs hahmo, joka on seikkaillut Gamowin teoksissa jo 1940-luvulta saakka. Tämä kirja on suomennos alkuteoksesta Mr Tompkins in Paperback vuodelta 1965, joka puolestaan on täydennetty versio kirjoista Mr Tompkins in wonderland (1940) ja Mr Tompkins explores the atom (1945). Kirjoittajalla on fysiikan saralla muitakin ansioita kuin pelkkä tieteen popularisointi; hän mm. ennusti kosmisen taustasäteilyn olemassaolon, joka on vahva todiste alkuräjähdysteorian puolesta.

Moderniin fysiikkaan kuuluu arkipäiväisen elämän kannalta täysin vieraita osa-alueita kuten suhteellisuusteoria ja kvantti-ilmiöt. Gamowin lähtökohtana on ollut viedä päähenkilö herra Tompkins unissaan maailmaan, jossa joillekin fysiikan perusvakioille kuten valon nopeudelle tai Planckin vakiolle on annettu niin paljon poikkeava arvo, että ilmiöt kuuluvatkin arkipäivään.

Vierailukohteina on esim. kaupunki, jossa valon nopeus on vain 15 km/h, ja vaikkapa pyöräilijät näyttävät kummallisen lyhyiltä. Hauska on myös maailmankaikkeus, joka on läpimitaltaan vain muutama kilometri. Biljardinpeluu näyttää kovin erilaiselta, kun pelivälineet onkin tehty aineesta, jolle Planckin vakio on niin suuri, että liikkuvat pallot eivät enää näy tarkasti.

Lähestymistapa on mitä mainioin, ja samalla eittämättä selkein ja helpoimmin käsitettävä, joka minulle on vastaan tullut. Ensimmäiseksi kosketukseksi näihin ilmiöihin tämä sopii hienosti. Minä olen ehtinyt lukea samoista aiheista jo kirjan jos toisenkin, mutta Gamowin esitystapa kykeni edelleen valaisemaan asioita lisää, vaikka ainuttakaan uutta asiaa ei vastaan tullutkaan.

Suosittelisin mieluusti tätä kirjaa ensikosketukseksi populaariin moderniin fysiikkaan lukijale, jolla ei ole välttämättä taustatietoja lainkaan, ellei kirja olisi niin vanha. Esim. suhteellisuusteorian osalta artikkelit olivat käsittääkseni aivan kurantteja edelleen, mutta erityisesti hiukkasfysikan osalta pahan kerran vanhentuneita. Esim. protoni ja neutroni esitellään alkeishiukkasina ja Gamow jopa pitää erittäin todennäköisenä sitä, että ne sitä myös ovat, mutta nykylukija tietää asian olevan toisin. Tietääkseni ainakin jostain Gamowin kirjasta on tehty ajantasaistettu versio, ja mahdollisuuksien mukaan se lieneekin parempi valinta.

Hauskojen ja valaisevien tarinoiden lisäksi oli kiinnostavaa nähdä, miten oman aikansa huippufyysikko onkaan asioita kuvaillut sen ajan parhaan tietämyksen valossa. Voisi lyödä vaikka vetoa, että Gamow itse olisi antanut merkittävän osan parillisista elimistään, jos olisi saanut nähdä ja tietää sen, mitä fysiikasta nykyään tiedetään. Siinä valossa lukijakin tuntee itsensä onnekkaaksi, kun tietää niiden olevan ulottuvillaan.

Kernaasti näkisin herra Tompkinsin jatkavan seikkailujaan tuoreimpien saavutustenkin osalta. Suomennettu on ainakin vuonna 2001 kirjoitettu Herra Tompkinsin uusi maailma. Sekin täytynee laittaa lukulistalle.



keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Marko Leino: Saasta

Marko Leino: Saasta 
Kansi: Markko Taina 
Teos 2013 
Sivuja: 513 

Saasta on inhottava kirja. Takakannessa mainitaan pääosassa olevan aviopari Mikko ja Tiina, jotka ovat menettäneet tyttärensä Saanan pari vuotta sitten. Tosiasiassa pääosassa on 14-vuotias valkovenäläinen teinityttö Anzelika, joka joutuu sattumalta ihmiskaupan uhriksi ja päätyy prostituoiduksi Viroon ja lopulta Helsinkiin. Kirjan inhottavuus johtuu siitä, että Anzelikan tarina kerrotaan varsin tarkasti - yksityiskohtiakaan sensuroimatta - ja toisaalta siitä, että valitettavasti kuvaus on todenmukainen.

"Pääosapariskunnasta" Mikko on isä, joka ei pääse tyttärensä menetyksestä yli, vaan perehtyy parhaansa mukaan muiden kadonneiden koulutyttöjen tapauksiin. Taksikuskin työn kautta hän myös törmää Anzelikan asiakkaaksi halajavaan mieheen, jota ei voi sietää ja päätyykin ottamaan oikeuden omiin käsiinsä. Teksti on kirjoitettu tyyliin, joka pitää Mikon toimintaa ymmärrettävänä ja tuntuu antavan sille jopa oikeutuksen, vaikka tosiasia on, ettei hän maailmaa paremmaksi saa.

Sivuosissa ovat varhaisnuorten seksuaalivalistaja Kristian, jonka kautta päästään kurkistamaan pedofiilin edesottamuksiin sekä itseään Kuninkaaksi kutsuva Janne, joka puolestaan on useiden katoamistapausten takana, mutta on ihan silkka sadistinen sarjamurhaaja. Etenkin jälkimmäisen osuus tuntuu kovin irralliselta, vaikka tietysti onkin väkisin liitetty muihin, ja on sinällään ihan kiinnostavaa luettavaa.

Hesarin arvostelussa ihmeteltiin sitä, miksi Leino on päätynyt mässäilemään inhottavuuksien yksityiskohtaisilla kuvauksilla. Minusta se on paikallaan, sillä juuri todenmukaisuus tuo tälle arvoa, ja katseen kääntäminen toisaalle tai asioiden kaunistelu ainoastaan vähättelisi itse ilmiöitä. On helppo kauhistella asiaa yksittäisten pahojen ihmisten kantilta, mutta tosiasiahan on se, että ihmiskauppa saa alkunsa valtavien varallisuuserojen luomasta rakenteellisesta väkivallasta, ja välillisesti siihen syyllistyvät kaikki rikkaiden maiden asukkaat. Kieltämällä tällaisten aiheiden käsittelyn ja kieltäytymällä lukemasta todenmukaista tekstiä saadaan ainoastaan syvennettyä sitä eriarvoisuuden kuilua entisestään. Tässä nimenomaisessa tapauksessa kylläkin kyse on viihdekirjallisuudesta, ja voikin uhrata ajatuksen sille, millaisten aiheiden parissa oikein viihdymmekään.

Minun kohdallani tämä täytti tehtävänsä: kirja piti otteessaan, ja vaikka välillä tulikin surullinen olo esitettyjen ihmiskohtaloiden puolesta, niin silti teki mieli lukea lisää. En osaa kuvitella, että pystyisin lukemaan yksinomaan tällaisia kirjoja, mutta välillä tuntuu uppoavan varsin mainiosti.

Kuka tätä kaavaileekaan luettavaksi, niin painotan nyt vielä, että kyse ei tosiaankaan ole mistään hyvän mielen kirjasta, vaan tasan päinvastoin. Kannattaa valmistautua rankkaan lukukokemukseen.