Arto Salminen: Turvapaikka

Arto Salminen: Turvapaikka

WSOY 1995, 131 sivua.

Arto Salminen oli minulle tuntematon suuruus, mutta Booksyn Ei-kuoren arvostelu sai innostumaan. Kirjastoretkelläni olisin halunnut lainata tuon samaisen kirjan, mutta kun juuri sitä ei hyllyssä ollut, niin aloitin sitten kirjailijan esikoisromaanista Turvapaikka. Salla on arvostellut useita Salmisen kirjoja, mutta Turvapaikka näyttää häneltäkin vielä puuttuvan.

Turvapaikka kertoo pienellä paikkakunnalla olevasta SPR:n vastaanottokeskuksesta sen työntekijöiden näkökulmasta. Juonta kirjassa ei sanottavammin ole, vaan kerronta keskittyy kovin arkisiin asioihin. Pääasiassa asioita tarkastellaan yhden työntekijän silmin, ja hänen yksityiselämänsä muodostaa edes jonkinlaisen kaaren tarinaan. Kirjan vahvuus onkin siinä koruttomassa arjen kuvassa, jonka kirjailija piirtää. Keskuksen työntekijät ovat keskenään avoimen rasistisia, mutta suojelevat niin keskusta kuin sen asukkaitakin ulospäin. He tietävät totuuden, mutta näkevät samalla myös syyn sen takana.

Lukija puolestaan tulee yllätetyksi omasta rasistisuudestaan moneen otteeseen, mutta häntä ei siitä syyllistetä. Salla mainitsi Salmisen kirjojen vahvistavan perussuomalaisten kannatusta, ja siihen näkemykseen on helppo yhtyä. Kirjailija antaa kuitenkin heti samaan hengenvetoon avaimet niille, joilla on halua ymmärtää asiaa pakolaisten kannalta. Pakolaiset on tapana mainita kaikki yhtenä yksittäisenä ryhmänä, vaikka pelkästään yhdeltä mantereelta peräisin olevien ryhmien erot voivat olla päätähuimaavan suuria, saati sitten eri mantereiden. Käsi ylös, kuka ei lähtökohtaisesti ajattele Afrikasta tulevia pakolaisia pelkästään tummaihoisina tahi somaleina? Jo tässä kirjassa somaleiden lisäksi on lueteltu ghanalaisia, liberialaisia, zairelaisia ja nigerialaisia, ja kaikki nämäkin kansallisuudet poikkeavat toisistaan huomattavasti.

Turvapaikan ilmiselvä heikkous on lyhyys. 131 sivullaan se on pienoisromaani, mikä jää harmittamaan kovasti, sillä Salmisen tekstiä haluaa heti lisää. Olen varma, että tästä aiheesta olisi ollut helppo kirjoittaa pidempään vailla mitään vaaraa lukijan kyllästymisestä. Henkilöhahmojenkin käsittely jäi vielä sen verran suppeaksi, että mielenkiinto ehti kunnolla vasta herätä. On kovin harmillista tietää, ettei kirjailija ole enää keskuudessamme, sillä minulle jäi kova tarve lukea lisää hänen tuotantoaan. Kirjaston hyllyn edessä vaikutti siltä, etteivät muutkaan hänen kirjansa ole merkittävästi tätä esikoista pidempiä, joten viihdettä on kylläkin tiedossa, mutta ei kovin pitkäksi aikaa. Kirjailijan poismeno on lukijoille suuri menetys.

Albert Camus: Sivullinen

Albert Camus: Sivullinen

Suomennos: Kalle Salo

Otava 2010, 160 sivua.

Lukion äidinkielenopettajani antoi meille abeille listan 28 kirjasta, jotka kannattaisi lukea jossain vaiheessa, ja Sivullinen on yksi niistä. Olen joskus kauan, kauan sitten lukenut Ruton, pääasiassa siksi, että se oli vanhempieni kirjahyllyssä ja nimi kiehtoi minua vuosien ajan ennen kuin vihdoin luin sen. Silloinkin luin sen sellaisenaan jääden tyystin paitsi kaikesta vertauskuvallisuudesta, mikä olisi varmasti parantanut lukukokemusta.

Sivullisen takakannessakin mainitaan romaani monitulkintaiseksi, mikä tuntuu hieman lannistavalta, sillä en ole kokenut olevani kovin hyvä oivaltamaan vertauskuvallisuuksia oikein. Senpä vuoksi lähdin lukemaan tätäkin ihan sellaisenaan liikoja pohtimatta. Jos jotain hoksaan, niin se olisi vain plussaa.

Kirjan juoni on yksinkertainen (ja kerrottu jopa takakannessakin): päähenkilö, Mersault, on noin 29-vuotias algerianranskalainen mies, joka tulee tappaneeksi miehen ja tuomitaan kuolemaan. Tapauksen tutkinnan ja oikeudenkäynnin aikana hän ei näytä puolustautuvan lainkaan, vaan toteaa tyynesti kaikkien todistajien lausuntojen pitävän paikkansa. Suuri osa kirjasta kuluu edeltävien tapahtumien kuvaukseen, jotta lukija voisi muodostaa oman käsityksensä oikeuden toteutumisesta.
Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi
Mitään mainittavampaa monitulkintaisuutta en itse hoksannut, mutta sen sijaan oikeudenkäynnistä nousi esiin hyvällä ja pahalla filosofointi. Syyttäjä maalaili Mersaultista kuvaa pahan ruumiillistumana, koska tämä oli suhtautunut niin välinpitämättömästi äitinsä kuolemaan, eikä toisaalta ollut osoittanut katumusta tekemästään tapostakaan. Voitiinko Mersaultin pahuus päätellä näiden yksittäisten seikkojen perusteella? Ja edelleen: voivatko hyvät ihmiset tehdä pahoja tekoja? Entä tekevätkö pahat ihmiset pelkästään pahaa? Jos tuomio yhdestä teosta langetetaan pääasiassa sen perusteella miten henkilö on toiminut toisessa yhteydessä, on tuomioistuimen mielestäni kyettävä vastaamaan noihin hyvää ja pahaa koskeviin kysymyksiin.

En pahemmin syttynyt tästä kirjasta, mutta uskon silti helposti, että joku toinen voi nimenomaan haltioitua siitä mainitusta monitulkintaisuudesta. Ylipäätään tällaiset teokset vaatisivat useamman lukukerran, eikä se taas ole minua varten. Minulle olisi selvästi mieluisampaa, jos samojen kansien välissä tarjottaisiin niitä tulkintavaihtoehtoja ja pohdintaakin. Sillä tavalla kirjan voisi jälleen lukea kerran alusta loppuun, pohtia pohdinnat ja siirtyä eteenpäin. Nyt siirryn kyllä eteenpäin, mutta vain vaillinainen kokemus mukanani.

Lähiseutukirjastomatkailua: Kontula

Tunnustin joskus kuukausia sitten keräileväni kirjastokortteja. Tänä kesänä kokoelma onkin karttunut Pukkilan ja Jalasjärven korteilla, mutta noista hankinnoista en ole tullut täällä maininneeksi mitään, vaikka etenkin Jalasjärvi oli tulosta mummolasta käsin varta vasten tehdystä retkestä.

Viimeisen kesälomapäivänäni päätin käydä hieman toisenlaisella kirjastoretkellä. Vaikkei uusia kortteja olekaan luvassa, niin olen viehättynyt ajatukseen vierailla kaikissa lähikirjastoissani, eli Helmet-kirjastoissa. Alun perin kaavailin käyväni Espoossa, sillä siellä on edelleen kaupunginosia, joita en edes osaa sijoittaa kartalle ilman apua, saati sitten että olisin tutustunut niiden kirjastoihin. Valitettavasti Espoo näyttää säästävän kirjastotoimestaan ja yllättävän suuri osa niistä oli tai on suljettuna heinäkuussa. Olisin halunnut lainata tyttärelleni Don Rosan mainioita Aku Ankka -sarjiksia, mutta niitä ei ollut yksittäiskappaleita enempää saatavilla hyllystä mistään muualta kuin juuri niistä Espoon kiinni olevista kirjastoista, joten saatoin valita kohdekirjastonkin välittämättä siitä mitä hyllystä löytyy.

Ensin ravitaan ruumis

Lopullinen kohdekirjasto tuli valituksi ruokahaluni perusteella. Kun mieleeni oli palautunut kuva Itäkeskuksen ravintolamaailmassa olevasta Masabi sushista liukuhihnoineen, en kyennyt enää päästämään irti siitä ilmansuunnasta ja oli luontevaa valita kirjastokin samoilta kulmilta.

Usein sushia syödessäni on käynyt niin, että mieli tekisi vielä lisää. Siksi tällainen syö niin paljon kuin haluat -lounas onkin harvakseltaan nautittuna omaa luokkaansa, vaikkei määrä ikinä korvaakaan laatua. Masabin laatu on kuitenkin riittävä, ja sen vuoksi en haluakaan mainita hihnalta poimimieni lautasten lukumäärää :) Liukuhihna on erityisen mukava tarjoilutapa, kun lisäannoksia saadakseen voi vain istua paikallaan ja katsoa mikä näyttää hyvältä.

Ja sitten sielu

Kontula ei tunnetusti ole hyvämaineisimmasta päästä kaupunginosia. Olen kuullut mainittavan mm. sanan 'slummi' sen yhteydessä, mutta ilman noita kuulopuheita ei keskellä arkipäivää vierailtuna vastaavaa äkkiseltään voi havaita. Kyse on siis vahvasti ennakkoluuloista, ja silloin katse yrittää löytää kaikkea mahdollista, mikä vain käsitystä voisi tukea. Jos vierailun toistaisi illalla tai yöllä uudestaan, voisi kokemuskin olla toisenlainen. Oman näkemäni perusteella tuli kuitenkin mieleen, että jos tämä on suomalainen slummi, niin asiamme ovat varsin hyvällä tolalla.

Itse kirjasto oli suunnilleen sitä mitä odotinkin. Sijainti oli hyvä; aivan ostoskeskuksen vieressä ja samalla mm. metroaseman läheisyydessä. Kooltaan se oli tavallista keskikokoa, selvästi suurkirjastoja pienempi, muttei kuitenkaan vallan pienikään, sillä mm. lukusali löytyi erikseen. Hiirenhiljaisista maalaiskirjastoista Kontula erottui minun mielestäni edukseen, sillä se rikkumaton hiljaisuus tuntuu suorastaan painostavalta. Jos kirjastossa on muusta tilasta eristetty lukusali, niin en tiedä miksi hyllyjen välissä pitäisi olla niin hiljaa. Tietenkään ei kuulu remuta tai meluta, mutta miksei voisi puhua ihan normaaliin ääneen, jos ei kukaan ole lukemassa? Usein näkee vanhempien hyssyttelevän lapsilleen heti kirjastoon astuttua, mikä on nyrkkisääntönä ihan hyvä, mutta ihan turhaa jos ei ole ketään jonka keskittymistä voisi häiritä. Tällä tavalla kirjasto tulisi jälleen yhden askeleen ihmistä lähemmäksi. Mutta muistakaa, että jos yksikin lukija on samassa tilassa, niin silloin suut suppuun!

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Atena 1997, 309 sivua.

Luettuani Yö yllä viljan tiesin heti lukevani kaikki muutkin Ravilon kirjat. Tämä reilun kolmen kuukauden odottelu ei ole johtunut siitä, että olisin halunnut lukea välissä jotain muuta, vaan siitä, etten halunnut ahmia kaikkea herkkua kerralla. Kirjastossa lomalukemista haaliessani ajattelin, että ehkä nyt voisi suoda itselleen seuraavan kappaleen. Lukurupeama kesti huomattavan pitkään ottaen huomioon kuinka hyvästä kirjasta oli kyse; en lukenut tapani mukaan vähän missä sattuu ja kuinka lyhyitä pätkiä hyvänsä, vaan ainoastaan silloin kun lukurauha oli kunnollinen ja aikaakin riittävästi.

Seppo ja Soilikki ovat tunteneet toisensa seitsenvuotiaasta saakka, jolloin Soilikin pappisperhe muutti pappilaan, jonka piikana Sepon äiti puolestaan toimi. Lapsuudentoveruuden jälkeen Seppo ja Soilikki perustavat perheenkin yhdessä, mutta suhdetta suorastaan kuristavat pappilan vuosien takaiset tapahtumat, jotka voisi tiivistää yhteen sanaan: insesti. Kirjan pääosassa on keski-ikäinen Seppo, joka on autuaan tietämätön vaimonsa lapsuudenkohtalosta, vaikka saman katon alla varttuikin. Kuten arvata saattaa, tilanne tulee muuttumaan ennen kuin viimeinen sivu on käännetty.

Pappilan synkkien tapahtumien lisäksi teemana ovat  ihmissuhteet ja etenkin riippuvuussuhteet sekä se tapa, millä uskonto voi toimia täysin järjenvastaisesti. Uskontovastaisuus onkin suorastaan käsin kosketeltavissa, mikä minun silmissäni lasketaan silkaksi plussaksi. Ohessa kuvataan myös suomalaisen yhteiskunnan muutosta 50-luvulta 90-luvulle, joskin kontrastia kasvattaa entisestäänkin siirtyminen pienestä körttiläispitäjästä Helsinkiin.

Jos insesti onkin mainittu jo kirjan takakannessa, niin muilta osin tarina ei ole ennalta arvattava. Päinvastoin, kirjailija onnistui yllättämään pariin kertaan ja tarjoamaan upean ahaa-elämyksen, kun vihdoin hoksasin kuinka hienosti uusi tilanne sointuukaan yhteen aiempien kanssa. Juuri tuollaiset hetket tekevät lukemisesta niin palkitsevaa, ja aiempi suosikkini Jari Tervo on niissä hienosti kunnostautunut.

Lasten (eikä muidenkaan) seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole mieliaiheitani, mutta tämä kirja oli juuri niin hyvä kuin alussa mainitsemani toimet edellyttivätkin. Sen puolesta en ihmettele kirjan Finlandia-palkintoehdokkuuttakaan yhtään. Jos minulla ensimmäisen kirjan kohdalla oli vielä pieniä epäilyksiä siitä, oliko kyse vain yhdestä yksittäisestä hyvästä kirjasta, niin tämän jälkeen olen täysin myyty. Jos jossain on Hilkka Ravilo fanikerho, niin en epäröi siihen liittymistä hetkeäkään. Nyt täytyy vain yrittää malttaa mielensä ja säästellä Ravilon muitakin kirjoja hieman pidemmälle, muuten ne tulisi ahmittua kertaheitolla.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi 2000, 268 sivua.

Finlandia-haasteen etenemistä ei voi pysäyttää! Luin kirjan vuonna 2004 julkaistun pokkaripainoksen, ja ensiksi huomio kiinnittyi takakansitekstin ihka ensimmäiseen lauseeseen: "FINLANDIA-PALKINTO 2001!" Luulen, että tekstin kirjoittajan korvat ovat punoittaneet tämän jälkeen muutamaan otteeseen, eikä syyttä. Vuoden 2001 Finlandia-palkinto meni nimittäin Hannu Raittilan Canal Grandelle, ja Sinisalon vuoro oli jo vuotta aiemmin.

Ennen päivänlaskua ei voi on fantasiakirja ja esittää vaihtoehtoishistorian. Fantasiaosuus ei perinteisesti ole ollut minua varten, mutta tässä ei ole fantasiaa sen enempää kuin että peikot eivät olekaan satuolentoja vaan ihan virallisesti tunnustettu eläinlaji, joka on löydetty vuonna 1907. Tästä statuksesta huolimatta peikot ovat aivan yhtä harvinainen näky kuin oikeassa historiassakin, sillä ihmisten on äärimmäisen vaikea nähdä niitä luonnossa.

Kirjan kantava juoniosuus koostuu siitä, kun Enkeliksi kutsuttu päähenkilö Mikael, kolmekymppinen menestyvä valokuvaaja ja Homo, löytää kotinsa pihalta peikonpoikasen eikä voi vastustaa houkutusta ottaa sitä kotiinsa asukiksi. Villipetojen pitäminen kerrostaloasunnoissa on lainsäädännön mukaan kiellettyä, ja siksi hän joutuukin suorittamaan kaikenlaiset hoitotoimenpiteet ym. salassa. Mikael on homopiireissä varsin suosittu, ja hän käyttääkin sitä hyväkseen saadakseen peikonhoidossa tarvitsemiaan palveluksia.

Rakenteeltaan kirja on jaettu lyhyisiin pätkiin, joissa kussakin on eri kertoja. Näiden osien seassa on peikkoihin viittaavia katkelmia runoista, kauno- ja tietokirjoista sekä nettisivuistakin. Katkelmat eivät ilmeisesti ole vaihtoehtoishistoriallisia, vaikkakin olisi hyvin kiehtova ajatus, että nekin olisivat Sinisalon omaa käsialaa kirjoitettuna kuhunkin lähteeseen sopivalla tyylillä. Vaikka kertojat vaihtuvatkin nopeasti lyhyimpien pätkien ollessa vain parin rivin mittaisia, ei se haittaa lukijaa lainkaan, vaan kärryillä on helppo pysyä.

Mainittujen seikkojen lisäksi kirjan teemana ovat ihmisten (sekä ihmisten ja peikkojen) väliset valtasuhteet. Mikaelilla on suosionsa mukanaan tuomaa valtaa muita homoja kohtaan, mutta toisaalta hän himoitsee mainostoimiston AD-Marttia, joka on sen myötä yliasemassa. Pessi-peikko on Mikaelin elättinä ja vallassa ja lisäjuonteena on mukana vielä Mikaelin naapuri Palomita, filippiiniläinen postimyyntivaimo, joka on kaupparatsumiehensä täydellisesti alistama.

Ennen päivänlaskua ei voi on virkistävän erilainen romaani. Se pakottaa ajattelemaan noita valtasuhteita samoin kuin ihmisen ja luonnon välistä suhdettakin, joskaan en ainakaan lukurupeamani aikana saanut mitään suurta ahaa-elämystä. Tarina etenee mukavan jouhevasti kohti vihonviimeistä loppunäkymäänsä, josta pidin kovasti. Tämä oli juuri sopivan kokoinen kirja. Ei aivan lyhyt, mutta ei liian pitkäkään menettääkseen mielenkiintoaan. Ei myöskään jäänyt sellaista tunnetta, että olisi halunnut tarinan vielä jatkuvan tai tietää jostain hahmosta lisää. Ollakseen kirjoittajansa esikoisteos on tämä ollut varsinainen nappiosuma! Minusta ei edelleenkään tullut fantasian ystävää, vaan tälläkin kerralla oli enemmän kyse siitä, että sen voi sietää. Arvelen, että Finlandia-palkinnon saamiseen on vaikuttanut juuri tämä virkistävä erilaisuus. Ihan hyvä peruste.

Pekka Railo: Valkoisten vankina

Pekka Railo: Valkoisten vankina

Toimittanut Pekka Tuomikoski

Minerva 2011, 474 sivua.

Minä kiinnostun aina kuullessani, että jotain kirjaa ei ole uskallettu julkaista. Valkoisten vankina kirjoitettiin jo 50-luvun lopulla, mutta silloin Tammi kieltäytyi julkaisemasta sitä vedoten taloudelliseen riskiin. Raha ei selvästikään ollut todellinen syy, vaan sitä lukija joutuu itse etsimään kirjan sivuilta, eikä se kyllä vaikeaa olekaan. Tavallaan on mielenkiintoista ajatella, että oliko todella tarpeellista odotella vielä 50 vuotta, ennen kuin aiheen saattoi kaivaa esiin? Ainakin kaikki asianomaiset ovat jo manan mailla.

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisenä on toimittajan laatima johdanto, jossa hän valottaa niin kirjoittajan kuin tapahtumienkin taustaa. Se on kieltämättä tarpeen, jolleivät vuosien 1917-18 tapahtumat ole kirkkaina mielessä. Toisen osan muodostavat Railon muistelmat ja viimeisenä tulee joukko liitteitä, joissa on mm. alkuperäiseen käsikirjoitukseen kuuluneita osia, jotka toimittaja on katsonut parhaaksi sijoittaa muistelmaosuudesta erilleen. Vankileirien tapahtumia ja oloja käsitellään monessa kohtaa, mutta itse muistelmissa ne kattavat vain hieman reilun sadan sivun mittaisen osan.

Tammisaaren vankileiristä kerrottu osuus on todella karua luettavaa. Holokaustista ja keskitysleireistä on kirjoitettu kuvauksia hyllymetreittäin, mutta suomalaisten ei tarvitsisi mennä niin kauas etsiessään lähes samantasoista tarinaa. Merkillepantavaa on se, että tässä oli kyseessä vankileiri, jolta lähtökohtaisesti tulisi kaikkien päästä pois hengissä. Silti pelkästään heinäkuun 1918 aikana yli 10% kaikkien vankileirien vangeista kuoli. Niin, nytkin on heinäkuu. Katsopa tuossa oikealla olevaa kävijälaskuria. Jos sen viimeinen numero on 0, kuulut niiden epäonnisten joukkoon jotka kuolivat tässä kuussa, todennäköisesti nälkään. Ykkösellä ja kakkosellakaan et ole turvassa, sillä jos Tammisaareen jouduit, kuolit kesällä 1918 niilläkin ja vieläpä suuri osa kolmosistakin!

Kiinnostavaa luettavaa oli katsaus, jonka Railo loi sanomalehtien kirjoituksiin orjakapinan päättymisen jälkeen. Riippuen lehden tunnustamasta väristä ovat kirjoitukset olleet täysin todellisuuspakoisia, ja kiihkomielisimmät valkoiset mielipidekirjoitukset ovat suorastaan pöyristyttävää luettavaa. Niiden laatijoille olisi varmasti löytynyt asianmukaista työtä saksanmaalta parikymmentä vuotta myöhemmin. Vankileirien tilanteeseen puututtiin kunnolla vasta sen jälkeen, kun ulkomainen lehdistö siihen oli pakottanut. Siihen saakka hallituskin senaattori Thesleffin johdolla antoi vain törkeästi vääristeltyjä tietoja.

Minuun tämä kirja osui ja upposi. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki olisi vuonna 1959 olleet tyytyväisiä nähdessään tällaisen kirjan julkaistun. 40 vuotta on vielä melko lyhyt aika, ja silloin suuri joukko asianosaisia on vielä ollut hengissä ja hyvissä voimissa. Minusta historiankirjoituksella on arvoa ainoastaan silloin, kun se tapahtuu todenmukaisesti. Vankileirit ovat osa Suomen historiaa, vaikka ovatkin sen synkimmästä päästä. Mikäli haluat joulukuun alkupuolella tapittaa telkkarista juhlahumua ja keskittyä ihastelemaan iltapukuja sekä kuulemaan, mitä itsenäisyys julkkiksille merkitsee, niin jätä tämä kirja väliin. Minulle niistä juhlista tulee tällä haavaa mieleen etupäässä itsenäisyyden ensimmäinen vuosi, eikä siitä ihmisenä voi oikein ylpeyttä tuntea.

Suomenlinnan piknik

Olen päässyt tapaamaan muita kirjabloggareita aiemmin vain kustantamojen järjestämissä tilaisuuksissa, mutta nyt kokoonnuimme Suomenlinnaan pelkästään kesäisen eväsretken merkeissä. Onneksi sääkin oli suosiollinen, sillä paikalla oli enemmän bloggareita (ja yksi lukijakin) kuin muistaakseni missään aiemmin.

Kirjallisuusteema oli esillä muutenkin kuin vain keskustelussa, sillä ihan ensiksi meille esiteltiin Suomenlinnan kirjastoa, joka onkin ehdottomasti sympaattisimmasta päästä kaikista kirjastoista joissa olen käynyt, ja niitähän on jonkin verran päässyt jo kertymään. Vaikka kirjasto onkin pieni, niin luettavaa olisi helppo löytää. Pienen sisäisen kamppailun jälkeen sain kuin sainkin maltettua mieleni ja poistuttua ovesta tyhjin käsin. Mainittakoon vielä, että kirjastossa on myös kirjojenvaihtopiste, eli omia vanhoja kirjojaan saa tuoda ja yhtä monta vaihtokirjaa saa kantaa ulos. Tavallisia poistokirjojahan on joka kirjastossa, mutta tämä on ihan kiva tapa kierrättää toiseenkin suuntaan.

En ole kokenut eväsretkeilijä, mutta käsittääkseni retkemme ruokapuoli oli ylitsepursuavan runsas. Tarjoilun puolesta olisi helposti voinut vetää toisenkin piknikin heti perään, ja olisipa siitä riittänyt sulattelutauonkin jälkeen :)

Kiitoksia kaikille osallistujille mukavasta seurasta!

Susanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski: Sikalat

Suomentanut Katriina Savolainen

Schildts 2007, 282 sivua.

Olin odottanut tämän kirjan lukemista siitä saakka, kun viime syksynä luin Hyvää vangkilaa toivoo Jennan. Nyt tiedän, etten odottanut turhaan. Sikalat on hyvä kirja, sen haluaisi lukea loppuun saman tien, mutta minulle ainakaan sellainen ei käytännössä ole mahdollista.

Kirjan aihepiiri on synkkä: ruotsiin muuttaneen suomalaisperheen vanhemmat ryhtyvät alkoholisteiksi ja perheen pää samalla myös vaimonhakkaajaksi, ja kertojana toimii perheen kolmesta lapsesta keskimmäinen, Leena, jonka varttumista samalla seurataan kuusivuotiaasta 14-vuotiaaksi. Leena toimii alusta loppuun kirjan kertojana, ja kaikki havainnot tehdään hänen kauttaan. Lähinnä tästä näkökulmasta johtuen mieleen tulivat Poikakirja, Tumman veden päällä  ja Populäärimusiikkia vittulajänkältäkin, mutta Sikalat on kuitenkin kirjoitettu ennen kahta ensiksi mainittua.

Tarina on karua luettavaa, sillä perheen vanhemmat vajoavat ryyppyputkillaan niin alas kuin mahdollista on ilman, että perhettä viranomaisten toimesta (pysyvästi) hajotetaan. Lukijasta tuntuu pahalta lasten vuoksi. He eivät ole syypäitä tilanteeseensa, mutta ovat kuitenkin täysin voimattomia muuttamaan sitä mihinkään. Mitä alaikäinen pystyy tekemään, jos isä ja äiti ottavat vain lasillisen, mutta sen ottaminen kestää viikkoja kerrallaan?

Minä näen tässä samalla kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan: alkoholi on laillistettu tapa tehdä hidas itsemurha vahingoittaen samalla kanssaihmisiään. Jos kieltolaki koetaan hyväksi tavaksi suhtautua miedompiinkin huumeisiin, niin miksi ihmeessä viinaa saa silti luvallisesti myydä ihmisille, joille se ilmiselvästi on haitallista? Alkoholi on turvassa jalustalla, joka on korkea ja uskomattoman tukeva. Miksi?

Jos Sikaloita jostain täytyy moittia, niin etenkin loppupuolella tarina pyörii yksinomaan ryyppäämisen ympärillä. Ymmärrettävästi se rohmuaa päähenkilönkin huomion, mutta ehkä hänen elämässään sentään tapahtui jotain muutakin? Lisäksi perheen kahden muun lapsen vaiheet ja kohtalot ovat kauttaaltaan liialti pimennossa, oletan sisarten kiinnostavan enemmän kuin perheen koiran. Näiden puutteidenkin kera Sikalat on oivallinen kirja. Olisi puhdistavaa voida todeta sen sisältävän jonkinlaisen opetuksen, mutta sellaista ei vain ole. Kirja on mainio kuvaus yhdestä esimerkkiperheestä omassa yhteiskuntaluokassaan, ja viihdyttävää luettavaa. Suosittelen.

Mika Waltari: Lukittu laatikko

Mika Waltari: Lukittu laatikko ja muita kertomuksia

WSOY 1973, 395 sivua.

Verenhimossa oli yksi Mika Waltarin salanimellä Kristian Korppi kirjoittama kauhunovelli. Novelli oli osa kokoelmaa, jonka Waltari julkaisi ollessaan vain 18-vuotias. Tuo novelli, Muumio nimeltään, teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että halusin lukea muutakin Kristian Korpin nimellä julkaistua. Valitettavasti vain tuosta kauhunovellikokoelmasta Kuolleen silmät ei jostain syystä ole otettu uusintapainosta vuoden 1926 jälkeen ja niinpä ainoa tapa päästä lukemaan sitä ilmaiseksi olisi hipsiä paikan päälle Pasilan kirjaston varastoon, mikä ei sattumalta houkutellut. Kyseisestä kokoelmasta on kaksi muuta novellia julkaistu Lukitussa laatikossa, ja sen kautta päädyin lukemaan Waltarin kertomuksia pikkuisen laajemminkin.

Siinä missä Kuolleen silmät olisi keskittynyt vain kauhutarinoihin, on Lukittu laatikko jonkinlainen läpileikkaus kaikista Waltarin novelleista. Se kuulosti kiinnostavalta, mutta totuus oli harmikseni jotain muuta. Kauhunovellit olivat suunnilleen sitä mitä odotinkin. Niiden jälkeen tuli heti viisi satua, jotka olivat sitten kuin märällä rätillä olisi huitaistu naamaan. Minulle niillä ei ollut juuri muuta arvoa kuin kuriositeetti, onpa Waltari sitten kirjoittanut sellaisiakin.

Satujen jälkeen tulee seitsemän kertomusta, jotka mitä ilmeisimmin liittyvät Waltarin omaan elämään. Niissä kerrotaan niin tyttärestä vauvana kuin avioliiton alkuajoista ja kirjailijan työstäkin, myöskään perheen koiraa unohtamatta. Seuraavaksi tulee vielä viisi kertomusta nimekkeen Pitkät portaat alla, neljä Ihmisen vapauteen liittyen ja yksittäinen kirjoitus nimeltä Uuden aikakauden kynnyksellä.

Kunkin alaotsikon alla olevilla teksteillä on jotain yhteistä, mutta muutoin tämä tosiaan on läpileikkaus tuotteliaan kirjailijan tuotannosta, ja kertomusten välillä on melkoisesti vaihtelua. Joistain pidin kovasti, toiset jättivät kovin kylmäksi, ja mm. ne sadut olivat melkoista pakkopullaa. 50-sivuinen Pariisilaissolmio on selvästi suosikkini, ja Pitkät portaat -osio miellytti muutenkin eniten. Kakkosena tulee Onnelliset vuodet, joka keskittyi kirjailijaan itseensä. Sen vahvuutena on konkreettisuus; kuhunkin kertomukseen on helppo tarttua.

Pariisilaissolmio oli vasta toiseksi pisin kirjan tarinoista, ja näiden innoittamana tekisikin mieli tutustua seuraavaksi Waltarin pienoisromaaneihin, jotka wikipedian artikkelissa mainitaan hänen tuotannossaan kirjallisesti merkittävimmiksi. Toki historialliset romaanitkin kiehtovat, mutta tiiliskivikauhu on osoittautunut aika hyväksi hidasteeksi.