Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20
Suomennos: Ulrika Enckell
Kansi: Emma Strömberg
Schildts & Söderströms 2013
Sivuja: 159

Mathias Rosenlundin vanhemmat olivat ja ovat köyhiä. Mathias Rosenlund perheineen on köyhä. Hänen vaimonsa kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Heillä on kaksi lasta, joille materialistinen Mathias ei voi ostaa kaikkea mitä itse haluaisi. Kirjoittaminen on Mathiakselle tärkeää.

Minun ruudullani tuo ylläoleva kappale vie pikkuisen reilut kolme riviä tilaa. Mathias Rosenlundin kirjassa se sama teksti vie 159 sivua. Mathias tykkää toistaa itseään useaan kertaan.

Kirjan tarkoituksena on kuvata sitä, millaista on olla köyhä hyvinvointi-Suomessa. Köyhyydelle on olemassa erilaisia määritelmiä, ja kirjailija päätyy muodostamaan yhden sellaisen itsekin. Se ei tosin ollut niin oivaltava, että olisi jäänyt minun mieleeni tai olisin edes merkinnyt sitä muistiin. Tärkeämpää näiden erilaisten määritysten kohdalla onkin se, että niitä ylipäätään joudutaan käyttämään. Kirjailijalla on selvästikin kova tarve todistella lukijoilleen, että hän todellakin on köyhä, jotta oikeuttaisi heti perään tulevat jatkuvat valittelut siitä, miten köyhä hän onkaan.

Päällimmäinen ajatukseni tästä kirjasta on, että tällaista on ylipäätään mahdollista kirjoittaa vain hyvin harvassa maassa koko maailmassa. Sosiaaliturva takaa nelihenkiselle perheelle elintason, johon suurin osa maailman ihmisistä ei yllä. Yhteiskunta tarjoaa myös ilmaisen koulutuksen, jota perheen pää onkin käyttänyt hyväkseen jo toistakymmentä vuotta. Hän sanoo tykkäävänsä kirjoittamisesta, joten on yhteiskunnan tehtävä elättää hänet ja hänen perheensä ja antaa hänen tehdä sitä, mistä tykkää. Ei kuulkaa hyvät ihmiset, ei tuollainen ole mahdollista monessa maassa, enkä ole yhtään vakuuttunut, että pitäisi olla niissäkään joissa nyt on.

Kirjan päähenkilö - eli kirjailija itse - vaikuttaa sisäisesti ristiriitaiselta henkilöltä. Esimerkiksi hän toitottaa useaan otteeseen, että ainoat hänelle tärkeät asiat maailmassa ovat hänen lapsensa ja kirjoittaminen, mutta jo seuraavassa virkkeessä hän valittelee, miten ei pysty tyydyttämään materialistisia himojaan. Toinen minua häiritsevä seikka olivat lukuisat pienet yksityiskohdat, jotka kielivät siitä, ettei perhe edes materialistiseltakaan osalta ole jäänyt aivan osattomaksi. Mieleeni tulee epämiellyttävän rasistiselta tuntuva ajatus siitä, että mahtaako kirjailijan mitä ilmeisimmin suomenruotsalainen tuttavapiiri olla taloudellisesti niin hyvinvoivaa väkeä, että se saa hänet tuntemaan itsensä köyhemmäksi kuin onkaan? Kaikkihan meistä tietysti olisivat rikkaita verrattuna sopivan köyhään ulkomaiseen yhteisöön, mutta pointti onkin siinä, että onko Mathias köyhä ainoastaan suomenruotsalaisten joukossa, eikä edes koko kansan?

Tartuin tähän kirjaan etupäässä siksi, että olen elänyt neljä ensimmäistä vuottani aivan Vaskivuorentie 20 naapurissa, tuon samaisen tien toisella puolella. Sen vuoksi en malta olla mainitsematta siitä, että Vaskivuorentie 20 ei ole rakennettu 70-luvun alkupuolella, kuten kirjassa väitetään. Sen sijaan minun syntymäkotini on, mutta siinä vaiheessa tien vastakkaisella puolella oli vain metsää.

Kirja ei siis vastannut odotuksiani, enkä muutenkaan siihen ihastunut. Jatkuvan, loputtomalta tuntuvan valituksen kannalta on hyvä, ettei kirja ollut tämän pidempi, mutta silti sitä oli liikaa. Yhteiskunta otettiin puheeksi pariin otteeseen, mutta asia jätettiin sikseen. Kyllä, ongelmia on aivan varmasti olemassa, mutta pelkkä valitus ei niitä miksikään muuta. Aina kun joku pyytää lisää julkista rahaa, hänen pitäisi kertoa, mistä se hänen mielestään tulee. Otetaanko joltakin toiselta pois vai saadaanko vain lisää toisaalta.

Jos tämä arvostelu kuulostaa valitukselta, niin sittenhän siitä tuli osuva.

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys 

Atena 2014

Sivuja: 161 

Ferdinand von Schirach oli minulle entuudestaan tuttu kirjastaan Rikoksia. Hän on ammatiltaan asianajaja, ja kertookin valikoituja tositarinoita uransa varrelta. Tälläkin kertaa voi aiheellisesti todeta, ettei fakta jää fiktion jalkoihin mielikuvituksellisuudessa tippaakaan. Jos joku kykenee jotain keksimään, niin joku toinen on tarpeeksi kaheli, tyhmä tai paha tehdäkseen sen saman myös oikeasti.

Jotkut tarinat saavat tuntemaan vihaa oikeuslaitoksen voimattomuutta kohtaan, toiset taas tekevät surulliseksi uhrien aseman tähden, jossain paha saa palkkansa, ja viimeinen on jopa hauska kekseliäisyydessään. Parhaimmillaan nämä tarinat ovatkin varsin novellimaisia yllättävine loppukäänteineen.

Muistikuvani mukaan aiempi kirja oli hieman parempi, mikä tietysti onkin ymmärrettävää, sillä silloin kirjoittaja on voinut kuoria kerman kaikkien kohtaamiensa tapausten päältä. Tämän kirjan parhaimmat eivät silti jää niiille jälkeen yhtään, mutta heikommat taas laskevat "keskiarvoa", jos ilmaisu sallitaan.

Suosikkejani olivat vauhdikas tarina tallelokeron avaimesta huono-onnisen bodarin hallussa, tarina perheväkivaltatapauksesta, jossa oikeudenmukaisuus toteutui ja hauska pieni kertomus kirjoittajan asiakkaaksi pyrkineestä miehestä, joka ei näyttänyt olevan aivan järjissään.

Vaikka suurelta osin nämäkin kertomukset kuulostavat mielikuvituksellisilta, niin pidän silti siitä seikasta, että kaikki perustuu tositapahtumiin. Useinhan faktat tuppaavat pilaamaan hyvän jutun, mutta tällä kertaa niin ei näytä olevan. Minulle ei ainakaan ole tullut vastaan yhtään liikaa hyviä lyhyitä rikostarinoita, joten kyllä tämä kirja on paikkansa ansainnut.

Tiina Raevaara: Laukaisu

Tiina Raevaara: Laukaisu 

Paasilinna 2014

Sivuja: 120 

Laukaisu kuvaa tapahtumia yhtenä päivänä ennen erästä perhesurmaa. Kertojana on asianosaisen vanha tuttu, ja hän kertoo asiasta jälkeenpäin. Jotta jonkinlainen jännitys voisi pysyä yllä, tiedetään ainoastaan se, että perhesurma kyllä tapahtuu, mutta kumpi perheen aikuisista sen tulee tekemään, selviää vasta lopussa.

Jollain tapaa tarinan edetessä rakennetaan ymmärrystä surmia kohtaan. Julkisuudessa olleisiin todellisiin aiempiin tapauksiin viitataan tämän tästäkin, ja lukijalle on koko ajan selvää, että tästä ei enää tappamatta selvitä, vaikkei kirjan nimeä ja takakantta edes ottaisi huomioon.

Pauliinalla ja Kerkolla - tarinan avioparilla - on todella paha olla keskenään. Rahapula on ilmeinen, ja talouden- ynnä kodinhoito rempallaan. Kerkko ilmeisesti kärsii masennuksesta, mutta muutoin heidän elämässään ei vaikuttaisi olevan mitään sellaista, mistä ei voisi selvitä silkalla ryhdistäytymisellä, tosin lopullista totuutta tästä asiasta ei saada. Minun huomioni kiinnittyi sellaiseen yksityiskohtaan, että rahapulasta huolimatta perheellä on kaksi autoa, mutta ei selvästikään todellista tarvetta molemmille. Äkkinäinen taloudenpitäjä luopuisi toisesta säästäen jo pelkissä vakuutusmaksuissa.

Ulkoisesti tämänkin perheen asiat ovat kutakuinkin kunnossa, ei ole mitään niin hälyttävää, että ulkopuolinen ottaisi asiakseen siihen puuttua. Kuten takakannessakin mainitaan, että kyse on pienistä asioista, joiden alle ihminen lopulta hautautuu niin, ettei löydä omin neuvoin ulos kuin yhdellä tavalla. Ehkä tällaisen tarinan tapahtumat voi ymmärtää, muttei niitä silti voi hyväksyä. Kyse on myös tilanteesta, josta ovat vastuussa vain ja ainoastaan asianomaiset, kukaan tai mikään ulkopuolinen taho ei siihen voi puuttua aloitteen tekijänä. Sen sijaan avunpyynnön jälkeen pitäisi keinoja kyllä löytyä.

Tämä oli ihan kiinnostava pikku kirja. Useimmille lukijoille kyse on pelkästä suupalasta. Melkoisen karvaasta, mutta kuitenkin mieleenpainuvasta suupalasta. Makea sen ei ole tarkoituskaan olla, joten kirjoittaja on eittämättä onnistunut siinä, mitä on yrittänytkin.

Esko Valtaoja: Avoin tie

Esko Valtaoja: Avoin tie - kurkistuksia tulevaisuuteen

Ursa 2004 

Sivuja: 275

Olen tullut lukeneeksi e-kirjoja kovin vähän. Suosin edelleen perinteistä kirjaa, mutta sähköisellä versiolla on eittämättä omat hyvät puolensa, jotka tulevat kouriintuntuvasti esiin mm. matkustaessa, jos kannettavaa on muutenkin mukana enemmän kuin olisi väliksikään. Olin vastikään laskettelureissulla, ja luettavana oli yksi pokkari sekä Avoin tie e-kirjana. Aloitin molemmat poikkeuksellisesti samaan aikaan, ja tämä valtasi lukuajan melkeinpä kokonaan, juuri käytännöllisyytensä ansiosta.

Avoin tie on jatkoa Valtaojan kirjalle Kotona maailmankaikkeudessa, ja yrittää vastata kysymykseen siitä, mihin ihmiskunta on menossa. Tai ehkä "vastata" on turhan voimakkaasti sanottu, pikemminkin asiaa pohditaan eri kanteilta ja mietitään, millaiset tapahtumat tuntuvat todennäköisiltä. Koska Valtaoja on tähtitieteilijä, niin avaruus on kirjassa vahvasti korostuneena. Jos toisaalta ajatellaan, että ihmiskunta ennen pitkää levittäytyy maan ja kenties koko aurinkokunnan ulkopuolelle, niin onhan kyseessä elämänmuotojen suurin harppaus sen jälkeen, kun monisoluiset lajit kehittyivät, minun mielestäni suurempi kuin siirtyminen merestä kuivalle maalle. Siinä mielessä näkökulman painotus on perusteltua.

Kaksi ensimmäistä lukua tarkastelevat tulevaisuuden ennustamista yleensäkin. Yrittäjiä on ollut kautta aikojen, ja sopivassa tilanteessa esim. auringonpimennyksen "ennustaminen" on voinut riittää tekemään ihmisestä suuren näkijän ja jumalten kumppanin. Kaksi seuraavaa puolestaan keskittyvät maailmanloppuun, miten sitäkin on aina povattu tulevaksi melko pian - tyypillisesti saman vai viimeistään seuraavan sukupolven aikana. Tältä osin tähtitieteilijän pohdinnat avaruudesta koituvan maailmanlopun muodoista ja todennäköisyyksistä on kirjan kovaa ydintä. Se ei perustu arvauksille, vaan on tiukkaa faktaa.

Seuraavaksi siirrytään ihmisen ja ihmiskunnan pariin. Voisiko yksittäisen ihmisen kykyjä jotenkin kasvattaa selviämään alati paisuvista vaatimuksista? Entä miten selvitään väestönkasvusta, käykö maapallo liian ahtaaksi? Hyvinvointi on nykyäänkin jakautunut kovin epätasaisesti, voisiko sen jakaa paremmin? Näiden kysymysten jälkeen haaveillaan vielä aiemmin mainitsemastani avaruuden "valloituksesta".

Pääosin Valtaojan tarkastelema tulevaisuus ei ulotu kovinkaan pitkälle, vain suunnilleen sadan vuoden päähän. Tämä on sikäli järkevää, että mikäli tieteen ja teknologian kehitys jatkuu samaan tapaan kuin viimeiset sata vuotta on tapahtunut, ovat kaikki pidemmälle menevät veikkailut aivan turhia. Mihin tahansa ei noin lyhyessä ajassa suinkaan ehdi, mutta tekniikan suhteen rajat ovat mielikuvituksellisia. Itseäni viehättää kovasti ajatus tietokoneiden älyn ja luovuuden singulariteetista, eli siitä kohdasta, jossa ne saavuttavat ihmisten kyvyt. Kukin voi itse ajatella, millaista voisikaan olla, jos tietokone pystyisi suoriutumaan älyllisesti ihmistä paremmin vapaasti valitulla sovellusalalla. Työtä se jaksaisi tehdä yötä päivää, ilman lomia, viikonloppuja ja helatorstaita.

Valtaojan kirjojen yhteydessä kuuluu mainita hänen mainiosta kirjoitustyylistään. Tuntuu pikkuisen siltä, että on ihan sama, mitä aihetta hän käsittelee, sillä lopputulosta on aina mukavaa ja mielenkiintoista lukea. Sama pätee tässäkin tapauksessa.

Tämän kirjan jälkeen trilogiassa on vielä jäljellä Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen. Aion ilman muuta lukea senkin ajallaan. Helmetin käyttäjille on pieni mainos paikallaan: molemmat kirjat ovat lainattavissa e-kirjoina, joita voi nykyään myös varata.

20 kysymystä

Minut haastettiin peräkanaa kahteen kymmenen kysymyksen haasteeseen. Kiitokset haastajille, on aina mukavaa tulla huomioiduksi tällä tavalla. Samaan syssyyn pyydän anteeksi sitä, että tapani mukaan en lähetä haasteita eteenpäin. Pienoisen viiveen jälkeen tulevat vastaukseni tässä.

Ensin kysymykset kirsimaaritin blogista:

1. Minkä ikäisenä kävit ensimmäisen kerran kirjakaupassa?
En yhtään muista. Arvatenkin joskus lapsena, mutten edes muista millaista kirjallisuutta olen ollut ostamassa. Itse luin etupäässä sarjakuvia ja ne vähät kirjat sain joko lahjaksi tai hain kirjastosta. Luultavasti olen kirjakaupassakin käynyt joululahjojen tähden.

2. Mieleenpainuvin kirjan kansi?
Tämä on siitä kiitollinen kysymys, että muistikuva ratkaisee. Jos joku ei tule mieleen, niin selvästikään se ei voi olla mieleenpainuvin. Valintani tähän ei ole hieno tai kaunis, vaan täsmälleen päinvastoin: Tommi Liimatan kirjan Aksel Sunnarborgin hymy kansi oli niin tylsä, että se voittaa mennen tullen monta taidokkaasti suunniteltua.

3. Käytätkö  "oikeita" kirjanmerkkejä? Jos et, niin minkälaisia "korvikkeita" käytät?
Ajattelen käyttäväni ihan oikeita merkkejä. Olen yllyttänyt tyttäreni tekemään niitä minulle ihan paperille, ja ne on sitten laminoitu. Jostain syystä kuitenkin minulle on vakiintunut pysyvästi käyttöön Gummeruksen Kukan päivän kutsujen kutsusta hätäpäissäni leikkaamani suikale, jossa alun perin oli allekkain Juhani Tammisen, Mike Pohjolan ja Jake Nymanin kuvat. Minua huvitti ajatus siitä, että Tammisen kaljuuntuva päälaki vahtisi lukemistani. Sittemmin merkki on rispaantunut ja Tamminen vähitellen kulunut pois kokonaan, mutta samaa hätämerkkiä mieluiten käytän edelleen. Niin, ja se valvominen on sittemmin jäänyt, sillä jossain vaiheessa se alkoi häiritä ja käänsin merkin nimenomaan kasvot poispäin.

4. Paras lukupaikka eri vuodenaikoina - talvella, keväällä, kesällä, syksyllä?
Päivänvalo on paras valaistus, mutta ei suora auringonvalo. Kirkkaalla säällä varjossa on parasta lukea, ja taustallakaan ei saisi olla liian kirkasta valoa tai mitään liikkuvaa. Myöskään suomenkielistä puhetta ei saisi kuulua, mutta muuten en ole äänten suhteen herkkä. Jos täytyy lukea keinovalossa, niin täysspektri- eli päivänvalolamppu on yliveto. Luen mieluiten selälläni pötköttäen, mistä on hyvä siirtyä sulavasti päikkäreille.

5. Löytyykö kodistasi kirjoihin liittyviä tavaroita (oheistuotteita)?
Kirjahyllyähän minulla ei edelleenkään ole, mutta Umodel kirjapidike kylläkin, joka on mainio eritoten sellaisten kirjojen kohdalla, joita on raskasta pidellä muuten tai eivät edes aukea kunnolla.

6. Onko sinulla kirjastokassi? Jos on, minkälainen?
Kirjastokassia ei ole, enkä ole ikinä ajatellut sellaista tarvittavankaan. Joku laukku tai reppu on useimmiten joka tapauksessa mukana, enkä ruukaa lainata kirjastosta kovin montaa teosta kerralla, vaan mieluummin käyn usein.

7. Oletko käynyt kirjastoautossa?
Tottahan nyt kirjastoautossa. Sellainen pysähtyy noin 50 metrin päässä kotioveltani, mutta koska töistä pääsee ruokatunnilla näppärästi oikeaankin kirjastoon, on auton käyttö jäänyt tosi vähälle.

8. Matkustat johonkin kaupunkiin, kummassa ensin käyt, kirjastossa vai kirjakaupassa?
Keräilen kirjastokortteja, joten kirjasto on itsestäänselvä vastaus. Muutenkin olen aika huono kirjakauppojen asiakas, mutta kirjaston ovi sen sijaan kuluu ahkerasti.

9. Oletko lukenut kirjaa ääneen (romaani, tietokirja, runokirja. lastenkirja...) jossakin tilaisuudessa?
En. Häissäni oli morsiamen ryöstö, ja sain tehtäväkseni lukea runoja vastikään lahjaksi saamastamme kirjasta. Mutta tuskin tuota lasketaan.

10.  Löytyykö kirjahyllystäsi keittokirja?  Jos löytyy, niin millainen?
Kuten viitoskohdassa sanoinkin, ei minulla ole kirjahyllyä, mutta keittokirjoja löytyy silti. Eniten olen käyttänyt perinteistä Kotiruoka-kirjaa, mutta oppikirjaksi tehty Kokin käsikirja on ollut yllättävän antoisa. Kuvitukseltaan se on ankean tarkoituksenmukainen, ja sama pätee tekstiinkin. Mutta hyvin käytännöllistä tietoa siinä on paljon.


Sitten Tuulevin blogin kysymykset:

1. Minkäikäisenä opit lukemaan?
Opin lukemaan vasta koulussa. Olisi sen varmaan aiemminkin voinut oppia, mutta opetusta siihen olisi tarvittu. Lapsena luin etupäässä sarjakuvia, joten en koe menettäneeni mitään.

2. Luettiinko sinulle lapsena iltasatu?
Ei luettu. Tai jos luettiin, niin olen unohtanut sen autuaasti (anteeksi vain lukijalle).

3. Saitko lukea lapsena mitä kirjoja vain ja niin paljon kuin halusit vai rajoitettiinko lukemistasi?
Sain lukea, mutta vain Aku Ankkoja luin melko paljon. Nyttemmin nekin ovat saaneet osakseen enemmän sitä arvostusta, joka niille kuuluukin.

4. Minkäikäisenä aloit lukea aikuisten kirjoja?
Romaaneja joskus teininä, mutta kovin vähän silloinkin. Tietokirjoja vähän aiemmin, mutta en niitäkään merkittävästi. Hyllyssämme ollutta tietosanakirjasarjaa eivät muut juuri käyttäneetkään, mutta minä kyllä käytin sitä tyydyttämään tiedonjanoani.

5. Kuinka usein käyt kirjakaupassa? Myös käynnit verkkokirjakaupoissa saa laskea mukaan.
Muutaman kerran vuodessa. Korkeintaan kymmenen.

6. Kuinka usein käyt kirjastossa?
Noin kerran viikossa. Joskus harvemmin, joskus useammin. Pääsen töistä ruokatunnilla kirjastoon oikein näppärästi, joten siitä ei tule ylimääräistä vaivaa oikeastaan yhtään. Sen vuoksi en myöskään lainaa isoa pinoa kerralla.

7. Kun matkustat, käytkö paikallisessa kirjastossa?
Keräilen kirjastokortteja, joten jos minulla ei ole jo valmiiksi lainausoikeutta paikalliseen kirjastoon jonkun kirjastoyhteistyön tai aiemmin hankitun kortin kautta, niin ilman muuta yritän käydä. Olen myös joitain kertoja käynyt vieraalla paikkakunnalla pelkästään saadakseni kirjastokortin.

8. Kun matkustat, käytkö kirjakaupoissa?
En juurikaan. Luen vain suomenkielistä kirjallisuutta, ja sitä saa hyvin kirjastosta. Ulkomailla voin nopeasti piipahtaa, mutten edes kuvittele ostavani mitään.

9. Minkä kirjan sovitus elokuvaksi tai televisiosarjaksi on mielestäsi onnistunut parhaiten?
Jos olen lukenut kirjan ensin, en useinkaan edes halua nähdä koko elokuvaa, ellei sitä nimenomaan ole kehuttu. Ensimmäisinä tulevat mieleen Cormac McCarthyn kirjoihin perustuvat Menetty maa ja Tie. Toisaalta Harry Potter oli myöskin hyvä elokuvana, se eka siis, muita kun en ole lukenut.

10. Minkä kirjan sovitus elokuvaksi tai televisiosarjaksi on mielestäsi epäonnistunut eniten?
Tähän en äkkiseltään osaa keksiä mitään, pitkälti edellisessä kohdassa mainitsemastani syystä. Minusta elokuva ei ole katsomisen arvoinen pelkästään siksi, että olen lukenut samaisen kirjan, vaan leffan pitäisi pystyä pärjäämään myös omillaan.