Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen 

Kansi: Jenni Noponen 

Gummerus 2006, 196 sivua 

ISBN: 951-20-7243-2 

Edellinen Alasalmilukukokemukseni oli niin hyvä, että halusin sille pikapuolin jatkoa. Tuo tumma nainen valikoitui etupäässä siksi, että takakansitekstin perusteella siinäkin kerrottaisiin päällisin puolin onnellisista ihmisistä, eli jonkinlaista samankaltaisuutta saattaisi olla luvassa edelliseen nähden. Teksti kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään näin: "Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe..."

Eihän kukaan voi olla täydellisen onnellinen. Ilman muuta siltä voi näyttää, mutta todellisuudessa jotain on aina pinnan alla. Jos aiheesta kirjoitetaan oikein kirja, niin voi arvata alla olevan enemmänkin kuin vain vähän.

Helena on verovirkailija, joka asuu täydellisen kauniissa talossa. Talo puutarhoineen on hänelle enemmän kuin harrastus, se on elämäntapa. Hänellä on myös mies ja kaksi lasta, ja ylipäätään elämä mallillaan. Mutta tilanne ei tietenkään voi kestää loputtomiin, vaan jotain sille tapahtuu. En halua paljastaa mitä, sillä talo ja perhe ovat niin vahvasti kirjan keskiössä, että liian helposti tulisi paljastaneeksi liikaa.

Alasalmen teksti vetää voimakkaasti puoleensa. Tämän kirjan piti kestää pari-kolme päivää, mutta niin vain menin hotkaisemaan sen päivässä, kun en malttanut lopettaakaan. Aiva yhtä nopealukuinen kuin edellinen tämä ei ole, mutta monien kohdalla puhutaan varmasti edelleen suupalasta tai välipalasta.

Minulle tuli tästä vahvasti Hilkka Ravilo mieleen, ja pelkästään hyvässä mielessä. En osaa sanoa onko tyylissä yhtäläisyyksiä, mutta juonessa ja tarinan etenemisessä on. En usko kummankaan saaneen toiselta vaikutteita, vaan kyse on pelkästä sattumasta. Joka tapauksessa tämä otettakoon vinkkinä molempiin suuntiin, sekä Alasalmen että Ravilon faneille.

Huomaan tykkääväni Alasalmesta aina vain enemmän, tämä on kerrassaan mainiota!

Booksy ja Salla ovat lukeneet tämän myös.

Lubna Ahmad al-Hussein: Olenko kirottu?

Lubna Ahmad al-Hussein: Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani 

Suomennos: Tommy Granholm 

Kansi: Leena Kilpi 

Minerva 2011, 214 sivua 

ISBN: 978-952-492-535-8 

Minun oli tarkoitus pysytellä erossa tällaisista kirjoista, koska niistä tahtoo vain tulla joko vihaiseksi tai pahalle mielelle. Silti en malttanut mieltäni vaan ryntäsin suin päin varaamaan kirjan heti luettuani Booksyn arvostelun. Jo aiemmin olen lukenut saman kirjoittajan kirjan 40 raipaniskua, joten saatoin aika hyvin arvata, mistä olisi kysymys.

Lyhyesti sanottuna kyse on naisen asemasta islamilaisissa maissa. Kirjailija käy aluksi läpi sitä, mitä Allah on sanonut miehen ja naisen välisistä suhteista, naisen asemasta, avioliitosta jne. Sitten hän esittelee hieman islamiin kuuluvaa hadith-järjestelmää, joka on hyvin mittava joukko perimätietoa ja kuulopuheita uskontoon liittyvistä asioista. "Mittava" on aliarviointia, sillä kyse on jopa sadoistatuhansista(!) tekstinpätkistä, joista osaa pidetään muita luotettavampina.

Seuraavaksi kerrotaankin sitten, mitä kaikkea haditheista löytyykään aiheeseen liittyen. Kirjailija tuo ansiokkaasti esiin sen, miten hadithit ovat keskenään ristiriitaisia ja toisaalta ristiriitaisia Koraanin kanssa, ja miten sharia-lait perustuvat haditheihin ja kuinka lainsäädännössä niitäkin luetaan tarkasti valikoiden. Valikoinnin kohteena voi olla käytetty kokoelma, sieltä valitut hadithit tai jopa yksittäisestä hadithista osa, jota sovelletaan ja loput jätetään vaille huomiota. Huomattavaa on, että kyseessä voi olla vain pari riviä tekstiä, mistä jälkimmäinen rivi hypätään yli, koska se ei satu sopimaan yhteen tarkoitusperien kanssa.

Kirjailijan sanoma on se, että islamin nimissä tehdään asioita, jotka eivät siihen kuulu. Naisen asema saadaan näppärästi alistettua koko yhteiskunnan laajuisesti, ja syy voidaan vierittää sellaisten ihmisten niskoille, jotka ovat eläneet useita vuosisatoja sitten. Jotenkin en jaksa tästä kauhistua enkä edes hämmästyä. Jonathan Gloverin Ihmisyys-kirja sai minut kyyniseksi koko ihmiskuntaa kohtaan. Uskonnot yksinkertaisesti ovat asioita, joita on niin helppo käyttää politiikan välineenä, että olisi suorastaan ihme, jos niin ei tehtäisi. Samoin on vain inhimillistä, että kokonaisia väestöryhmiä sorretaan oman edun ajamisen nimissä. Valtiovallan ja uskonnon yhdistelmä on niin voimakas, että se turmelee. Ehdottomasti. Haluan huomauttaa, että asenteeni ei tässä kohdistu millään tapaa yksinomaa islamilaiseen maailmaan, vaan mihin tahansa, missä valtiovalta ja uskonto on yhdistetty. Ja vaikkei olisikaan, uskontoihin tahtoo liittyä ikäviä lieveilmiöitä harmillisen usein. Tai ei välttämättä uskontoihin itseensä, mutta niiden nimissä nyt kuitenkin, kun joku on saanut päähänsä soveltaa sääntöjä äärimmäisesti tai kirjaimellisesti.

Tämä oli ihan hyvä kirja, ja voin suositella sitä kaikille jotka osaavat ajatella kiihkottomasti. Höyrypäät sen sijaan jättäköön väliin, samoin kuin toivon heidän tekevän myös kommentoinnin suhteen.

Myös Booksy ja Mari A. ovat tästä kirjoittaneet.

---

Huomautus kommentoijille: Kehotan käyttämään harkintaa, sillä juuri tämän kirjan kohdalla aion käyttää mielivaltaani ja poistaa jokaisen kommentin, joka ei minua miellytä. En anna mitään kriteereitä täytettäviksi, koska silloinhan se ei olisi mielivaltaa :)

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike 

Kansi: Laura Arvela & Mika Tuominen 

WSOY 2012, 130 sivua 

ISBN: 978-951-0-39079-5 

Kas tässäpä kirja, joka ei enää esittelyjä kaipaa, siksi monessa blogissa se on jo ollut.

Sama kärttyinen mielensäpahoittaja jatkaa valitustaan, mutta tällä kertaa huomion kohteena on ruoka. Vaimo on edelleen sairaalassa, eikä ruokapalvelun eväät maistu. Niinpä kirvesmies joutuu ottamaan lusikaan känsäiseen kouraansa ja opettelemaan itse, miten perunat keitetään.

Ruoka on erinomainen aihe, jos valitukselle täytyy keksiä yksittäinen teema, sillä siitähän riittää puhetta. Maailmasta löytyy lukemattomia ruokia joita voi paheksua ja toisaalta vähälukuinen joukko niitä, jotka voidaan laskea kelvolliseksi ravinnoksi Suomenmaalla. Yllättävää avarakatseisuutta mielensäpahoittaja esittää siinä, miten hän hyväksyy ulkomaanelävien ruoat täysin silloin, kun niitä syödään ja tarjotaan kunkin ruoan kotipaikassa.

Tämä oli oikein hauskaa luettavaa ja sopivan lyhyt, ettei alkanut tuntua siltä että jutut toistaisivat itseään. Muistaakseni ensimmäisen mielensäpahoittajan kohdalla se ajatus alkoi jo hiipiä mieleen, mutta tässä ei. Sen sijaan siitä on huomautettava, että varsinaisesti tässä ei pahoiteta mieltä monestikaan, vaikka jokainen kappale sillä huomautuksella alkaakin.

Kyllähän tämä kuuluu kunkin lukea!

Päivi Alasalmi: Onnellisia ihmisiä

Päivi Alasalmi: Onnellisia ihmisiä 

Kansi: Leena Kilpi 

Gummerus 1992, 168 sivua 

ISBN: 951-20-4154-5 

Melkein puolitoista vuotta sitten bloggasin Alasalmen novellikokoelmasta Koirapäinen pyöveli ja lupasin palata hänen tuotantoonsa jossain vaiheessa. Kirja valikoitui luettavaksi jälleen sattuman avustamana, sillä se sattui olemaan kirjaston hyllyssä ja osumaan silmiini etsiskellessäni jotain muuta. Välillä on mukavaa mennä lainaamaan ihan vain jotain, ilman että olisi edes tarkistamassa onko tbr-listalta jotain sattumalta hyllyssä. Katsella ja hypistellä, lainata hetken mielijohteesta.

Onnellisia ihmisiä kertoo ekonomipariskunnasta, Jalista ja Mariannesta, ja toisaalta taidemuseon työntekijä Ritvasta. Pariskunnalla on kaksi pientä lasta, omakotitalo ja hyvä toimeentulo, elämä kaikin puolin mallillaan. Päällisin puolin Ritvallakin menee hyvin. Kuinka ollakaan, näiden kolmen ihmisen kohtalot liittyvät jotenkin toisiinsa. Valitettavasti juuri tämän enempää en juonesta voi kertoa, sillä kirja on vahvasti sen varassa.

Olen lukenut Alasalmelta aiemmin vain novelleja, ja tämä kirja oli hieman novellimainen. Pituus on yksi tekijä, mutta sisältö on toinen. Sattuman merkitys tapahtumien johdattajana ja toisaalta jotkin juonenkäänteet tuovat novellin mieleen, eikä se ole mitenkään huono asia, vaan päinvastoin. Tämä on niin nopealukuinen, että monet varmasti hotkaisevat sen kertaistumalta, ja niin kannattaakin tehdä. Itse jouduin pätkälukemiseni vuoksi selaamaan melkein koko kirjan läpi etsiessäni yhtä yksityiskohtaa, jonka unohtuminen häiritsi. Tämä menee kuitenkin puhtaasti lukijan piikkiin.

Minuun tällainen juonen varassa lepäävä kertomus, jossa on selvä idea, uppoaa hyvin. Oli myös hauska huomata, miten kirjassa elettiin viimeisiä kännykättömiä aikoja. Jalilla on jonkinlainen NMT-puhelin, mutta sellaisen omistajat olivat vielä poikkeuksia.

Annan tälle lämpimän suosituksen välipalakirjaksi, ja lukumaratoneihin sopisi myöskin hyvin. On mukava tietää, että kirjailijalla on vielä 13 kirjaa odottelemassa. Luulen, että seuraava ei joudu odottamaan vuoroaan yhtä kauaa kuin tämä.

Ihmisten onnellisuudesta on lukenut myös Arja.

Urpo Ihalainen: Pystylasti

Urpo Ihalainen: Pystylasti 

Kansi: Markku Metso 

Ivan Rotta & Co. 2012, 242 sivua 

ISBN: 978-952-5974-06-5 

Pystylasti on kokoelma lyhytproosaa. Yhteistä kaikille tarinoille on se, että niissä naidaan. Ei kun piti sanoa, että kaikkien päähenkilöt ovat autonkuljettajia, mutta eipä tuo edellinenkään luonnehdinta pahasti pieleen mennyt. Bussikuskeja, rekkakuskeja, taksikuskeja ja joku meijeriauton kuljettajakin. Kaikki tarinat liittyvät jotenkin heidän elämäänsä, ja painopiste tosiaan näyttää olevan navan ja polvien välillä, mitä nyt välillä otetaan viinaa.

Rakenteeltaan kokoelma on kaksijakoinen: ensin tulee parikymmentä korkeintaan muutaman sivun mittaista lyhytjuttua, jotka on sijoitettu Bussikuskit-otsikon alle. Loput 150 sivua koostuukin  hieman pidemmistä tarinoista, jotka ovat mielestäni selvästi parempia.

Kokoelma on kovin hajanaisen tuntuinen. Alun lyhyet jutut tuntuvat irrallisilta, ja niistä tulee mieleen että nyt on koottu kansien väliin kuskien taukotiloissa kiertäneitä sattumuksia. Pidemmät kertomukset taas kertovat pidemmältä ajanjaksolta muutamasta ihmisestä, yksi taitaa kattaa koko päähenkilönsä elämänkaaren.

Tarinat ovat ihan viihdyttäviä ja kirja on melko nopealukuinen, mutta eipä näitä määräänsä enempää olisi jaksanutkaan. Päällimmäisenä jää mieleen aihepiirin suppeus: vaikka henkilöitä yhdistää ainoastaan se auton kuljettaminen, niin mainitsemisen arvoisia seikkoja on tuntunut mieleen jääneen kovin vähän. Arvelen, että tämän kokoelman arvo on suurempi asianosaisille kuin muille, eritoten kuljetusalalla jo menneinä vuosikymmeninä olleet saanevat tästä irti muita enemmän.

Kannen kuvitus jäi hieman ihmetyttämään: hautausmaa sekä takakannessa poseeraava luurankokuljettaja antavat odottaa sisällöltä jotain onnettomuuksiin ja kuolemantapauksiinkin liittyvää, mutta sellaista ei tekstistä löydy.

John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa

Suomennos: Seppo Loponen

WSOY 1997 (alkup. 1994), 431 sivua

ISBN: 951-0-22042-6

Tämä kirja tuli luettavakseni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen myötä, missä Amma osoitti sen luettavakseni. Koska en ollut kirjasta ennen kuullutkaan eikä se ole mikään uutuus, en todennäköisesti olisi siihen ikinä edes törmännyt, saati sitten lukenut.

Haasteessa on tarkoitus siirtyä pois omalta mukavuusalueeltaan. Tämä on dokumenttiromaani. Olen lukenut joitain sellaisia aiemminkin, mutta en muista juuri ihastuneeni yhteenkään. Haasteen vaatimukset siis täyttyvät tuolta osin.

Kirjoittaja on newyorkilainen lehtimies, joka matkusti Georgian Savannahiin ja alkoi ajan myötä kirjoittaa siitä kirjaa. Hän väittää kaupungin olevan erilainen kuin kaikki muut. Osaltaan tämä johtuu siitä, että savannahilaiset eivät piittaa muiden mielipiteistä, vaan haluavat pysyä erossa kaikista ulkopuolisista vaikutteista. Myös kaupunkilaisten luonnetta kuvataan errilaiseksi. Kaikki tuntevat toisensa ja juoruilevat ahkerasti, vieläpä niin, että on kunnia saada olla juorujen kohteena.

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäinen keskittyy kuvailemaan muutamia kaupungin asukkaita omistaen luvun kullekin. Se on pituudeltaan melkein 200 sivua, eikä siinä voi sanoa olevan minkäänlaista juonta; ihmisiä tosiaan esitellään ja kerrotaan heille sattuneita juttuja. Henkilöt ovat ihan mielenkiintoisia, mutta samaistumiskohdetta en heistä löytänyt enkä kokenut ketään erityisen sympaattiseksi. Joko Savannahissa vallitsee myös omanlaisensa moraali, tai sitten he eivät tosiaan pidä moraalisia seikkoja kovin kummoisessa huudossa. En oikein pidä sellaisesta, että ihan selkeästi moraalittomista ja laittomista päästetään täysin rangaistuksetta. Esimerkiksi aviopari riitelee keskenään ja tappelun tuoksinassa kaatavat marmorisen pöydän, jonka tappaa heidän pienen lapsensa. Hys hys, ja elämä jatkuu.

Toisessa osassa on jonkinlainen juoni. Mitenkään ihmeellinen se ei ole, ja mielestäni olennaisen olisi saanut hyvin mahtumaan ale 200 sivuunkin. Mukana on edelleen kertomuksia ihmisistä ja tapahtumista, jotka eivät suoraan liity juoneen, vaan jatkavat Savannahin kuvailua. Mielenkiintoisinta toisessa osassa on se, miten lukijan sympatia jostain syystä kääntyy siinä syytetyn henkilön puoleen, vaikka hän ei henkilönä sitä niin ansaitsisikaan.

Joudun valitettavasti toteamaan, etten rakastunut tähän kirjaan enkä edes tykästynyt. Minulle ei myöskään tullut halua nähdä Savannahia oikeasti, vaan jäi sellainen tunne, etten edes kuulunut kirjan kohdeyleisöön. Kirja oli hieman kuin ylipaisunut matkakertomus. Jos siis nauttii paikkojen ja ihmisten kuvauksista, niin tämä varmasti kolahtaa. Minä sen sijaan kaipaisin muutakin: paremman juonen, ajateltavaa, opittavaa, pohdintoja.

Puutarhassa ovat keskiyöllä olleet myös Zephyr, Ilse ja Kirjakko.

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma

Suomennos: Jyrki Iivonen

Avain 2010 (alkup. 1966), 180 sivua.

ISBN: 978-951-692-804-6

Tässä tulee ensimmäinen suoritukseni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen. Marjis suositteli Harhakaupunkia, mutta sen varalta, että tosiaan rakastuisin kirjaan valitsin sarjan ensimmäisen osan Rocannonin maailman, joka oli myös hyväksyttyjen joukossa.

Rocannonin maailma on tukevasti scifiä. Siinä ollaan oletettavasti jossain tulevaisuudessa Maankaltaisella Fomalhaut II -planeetalla. Rocannon on etnologi, joka kartoittaa planeetan kulttuureja tähtiliiton lukuun. Työ ei suinkaan tapahdu pelkästään akateemisesta mielenkiinnosta, vaan Liitto värvää sopivat kulttuurit liittolaisikseen ja antaa niille sopivaksi katsomansa määrän tiedettä ja tekniikkaa ohjatakseen kehitystä haluamaansa suuntaan.

Planeetalla elellään pronssikautta, eli miekan kilkuttelu edustaa sodankäynnin huippua. Onnettomien tapahtumien seurauksena Rocannon joutuu matkalle kohti planeetan kartoittamattomia osia seuranaan uljaan hallitsijalajin miekkamies ja ja pari suorittajaluokan edustajaa. Näin kirjasta muodostuu seikkailu, jonka aikana tulee vastaan erilaisia lajeja ja kulttuureja sekä vähemmän mielenkiintoista maantiedettä.

Minua tällaiset seikkailutarinat eivät kauheasti sytytä, vaan olisin kiinnostunut enemmän pelkästään matkan varrella tehdyistä havainnoista tieteelliseltä näkökulmalta. Toki seikkailu tarjoaa hyvän keinon esitellä vastaan tulevia asioita, mutta seikkailulle itselleen en juurikaan anna arvoa. Seikkailujen ystävät varmaankin tykkäävät, mutta minä en kuulu heihin.

Kiinnostavan lisän tuo se, että Rocannon tulee teknologialtaan ja tieteeltään ylivertaisen kehittyneestä maailmasta. Hänellä on siis varusteita, jotka saavat hänet näyttämään pronssikautisella planeetalla lähes jumalan kaltaisena. Miten hän suhtautuu planeetan asukkaisiin, jotka voisi yksinkin alistaa valtaansa? Käykö hänelle samoin kuin Kurtzille Pimeyden sydämessä? Rocannon on saapunut planeetalle hyvin aikein, mutta niin oli Kurtzkin aluksi.

Tässä oli elementtejä, joista pidin, ja toisaalta toisia, joista en pitänyt. Osa molemmista liittyy arvatenkin scifiin yleisesti, eikä pelkästään tähän kirjaan. Fiilis on siis melko ristiriitainen. Viisainta olisi lukea tästä sarjasta toinenkin kirja ja tehdä päätös vasta sen perusteella, kumpaanko puoleen se kääntyy. Tuntuu siltä, että vasta se lopulta määrää, mitä ajattelen tästä kirjasta.

Kiitoksia Marjikselle joka tapauksessa haasteesta, olen kokolailla varma, etten olisi itsekseni tätä tullut lukeneeksi. Vaikka en varauksettoman innostunut olekaan (vielä), niin luulen antavani kirjailijalle vielä toisenkin mahdollisuuden.

Maarit Verronen: Karsintavaihe

Maarit Verronen: Karsintavaihe
Kansi: Markko Taina

Tammi 2008, 325 sivua.

ISBN: 978-951-31-4296-4

Olen aiemmin lukenut Verroselta kaksi novellikokoelmaa ja tykännyt niistä. Karsintavaihe löytyi kirjakaupan alehyllystä jokin aika sitten, ja nyt vain sattui tulemaan lukuvuoroon kuudes oikealta :)

Karsintavaihe kertoo dystopiasta, joka ei sijoitu kovinkaan kauas tulevaisuuteen. Teknisistä edistysaskeleista mainitaan mm. kuljettajattomat autot, mihin tarvittava teknologia käsittääkseni olisi jo nyt olemassa. Kaikki autot eivät suinkaan ole kuljettajattomia, mikä kuulostaakin varsin realistiselta. Ihmisiin on istutettu tunnistesiruja, mutta niitäkään ei ole kaikilla. Kolmas asia on automaattinen siivous niin kotona kuin pihamaallakin sekä automaattinen puutarhanhoito. Ei siis mitään teknisesti todella mullistavaa, mikä ilahdutti minua suuresti.

Yhteiskunta onkin sitten muuttunut enemmän. Työt on jaettu palkkauksen ja jonkinlaisen vaativuuden mukaan neljään kategoriaan, A-D. Ihmiset puolestaan on luokiteltu väristatuksin sen mukaan, miten luotettavia ja lainkuuliaisia he ovat. Oli mielenkiintoista huomata, miten skaala sininen-vihreä-valkoinen-keltainen-oranssi-punainen on intuitiivisestikin selvä: punainen ei kuulosta hyvältä, valkoinen on neutraali ja vihreä taas kuulostaa hyvältä.

Dystopia on syntynyt sitä kautta, että valta ja vastuu yhteiskuntajärjestyksestä on ulkoistettu kokonaan valtaville yksityisille turvafirmoille. Ei ole poliisia tai puolustusvoimia, vain turvafirmoja, eikä kukaan todella valvo niiden toimintaa. Tämä taas on johtanut ihmisten eriarvoistumiseen: keltaisen statuksen omaava D-työntekijä ei ole millään mittapuulla tasa-arvoinen vihreän statuksen A-työntekijän kanssa, ei edes lain edessä. Lisää eriarvoisuutta tulee siitä, että palkkaerot eri kategorioiden töillä ovat hyvin suuria. D-työläisillä ei ole mitään asiaa A-työläisten alueelle, jos A:lle mitättömät pääsymaksutkin ovat D:n palkalla saavuttamattomissa. Asuminen on erittäin kallista, ja kukin luokka ohjautuukin omiensa pariin.

Kirjan päähenkilö Lumi on luullut kuolevansa nelikymppisenä perinnölliseen sairauteen, mutta saakin tietää sen olevan parannettavissa. Hänelle koittaa siis tavallaan uusi elämä, ja lukijat pääsevät seuraamaan hänen taivaltaan C- ja D-luokan keikkatyöläisenä. Samaan aikaan yhteiskunnassakin näyttää tapahtuvan isoja asioita, liittyen niin alempien statuksien ihmisiin kuin lääkkeisiin, joiden voimalla kaikki tekevät järjettömän pitkiä työpäiviä ja -viikkoja.

Karsintavaihe ei rakennu niinkään juonensa kuin esittämänsä dystopian varaan. Paikoitellen se oli jopa pelottavaa luettavaa, sillä pidän tuollaista tulevaisuutta varsin mahdollisena, ikävä kyllä. Avainasemassa ovat monikansallisten yritysten paisuminen liian suuriksi, jotta pienellä ihmisellä olisi mahdollisuuksia räpistellä niitä vastaan, kansalaisten automaattinen valvonta ja yhteiskunnallinen eriarvoistuminen. Verrosen maalaama kuva on todella lohduton, ja sitä lukiessa tulee mieleen erilaisia kaltevan pinnan argumentteja, miten sitä kohti voitaisiin hyvinkin päästä pienin askelin.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti. Jos yksittäinen kirja oli näin hyvä, niin on kiinnostavaa nähdä, millaisia sitten ovatkaan vaikkapa ne, jotka ovat olleet Finlandia-palkintoehdokkaina tai saaneet muita palkintoja.

Karsintavaiheeseen ovat osallistuneet myös Kirjavinkkien Mikko, Maria M. LukeVille-blogista ja Koira helvetistä.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

Sain kunnian olla tämän haasteen kahden ensimmäisen haastetun joukossa, joten eihän siitä voi millään kieltäytyä. Enkä haluaisikaan, sillä ideahan on mitä hauskin! Haaste on siis peräisin marjikselta, ja säännöt ovat seuraavanlaiset:

Säännöt:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.
Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Minut haastettiin lukemaan Ursula K. Le Guinia. Sangen kiero veto sanoisin, sillä en tiedä edes täytyykö minun mennä kirjastossa G:n vai L:n kohdalle, mutta haasteen tuosta osuudesta sentään selvitä :) Marjis puolestaan saa etsiytyä T:n kohdalle, missä Jari Tervon kirjat sijaitsevat. Koljatti tai Kallellaan eivät kelpaa, ja suosittelen jotain romaania näiden joukosta: Pohjan hovi, Poliisin poika, Pyhiesi yhteyteen, Minun sukuni tarina, Myyrä, Ohrana, Troikka, Layla.

Haasteen edelleen lähettämisessä oli suuria valinnan vaikeuksia, etenkin kun jo marjiksen haasteen kommentteihinkin ilmoittautui niin monta halukasta. Haluan yrittää haastavaa haastamista haastamalla Booksyn. Ahkerista ahkerimman lukijan haastaminen on vaikeaa siksi, että minun pitäisi osata löytää kirja, jota voin suositella ja hän ei ole lukenut. Olisiko Erlend Loen Supernaiivi sellainen? Jos sen kohdalla on saatavuusongelmia, niin vaikkapa Doppler kelpaa myös, mutta jos Supernaiivi on jo luettu, haluaisin ehdottaa jotain muuta kirjailijaa.

Koska haastettuja on tässä vaiheessa vielä niin vähän ja innokkaita paljon, annan haasteen myös Ammalle. Viime talvena muistelen panneeni merkille, että luimme samoja kirjoja lähes samaan aikaan, joten omalla suosikillani haastaminen ei välttämättä vie mukavuusalueen ulkopuolelle. Sen sijaan hyvässä lykyssä Ammasta tulee seuraava Arto Salmisen fani. Suosittelen aloittamaan vaikkapa Varastosta, mutta mikä tahansa kyllä kelpaa.