torstai 29. maaliskuuta 2012

Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä

Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä
Otava 2012, 512 sivua.

Eletään 90-lukua. Jyrki Nyrki on toimittaja, jonka elämä ei ole aivan mallillaan. Firma piti lopettaa laman kuristuksessa ja vaimokin on jättämässä. Kohtalonsa surkuttelun sijaan Nyrkin on pakko tarttua vanhan kaverinsa Mikon tarjoukseen tehdä dokumentti kohupankkiiri Toivo T. Ryynäsestä, joka on parhaillaan joutunut oikeuden eteen vastaamaan tekosistaan.

Dokumentin teko on tapahtumien keskiössä ja punaisena lankana kirjan alussa, mutta hiljalleen se hiipuukin pelkäksi sivujuonteeksi. Samoin käy minäkertoja Nyrkille: alussa hän on päähenkilö, mutta merkitys hiipuu loppua kohti. Siinä välissä seurataan pankkiiri Ryynäsen ja kumppaninsa Paul Vihannin vaiheita siten, että fokus siirtyy Ryynäsen kautta juuri Vihantiin. Tämän parivaljakon rinnalla tarkastellaan myös Nyrkin ja Mikon sekä satunnaisesti joidenkin muidenkin sivuhenkilöiden vaiheita.

70-luvulla Ryynänen oli taistolaisopiskelija, joka käänsikin kelkkaansa 180 astetta kohti Harvardia ja Wall Streetiä, mistä palasi Suomeen kansantaloustieteen professoriksi ja ryhtyi sittemmin tekemään rahaa. Hahmolla lienee esikuvansa todellisuudessakin, mutta itse en kykene ottamaan kantaa siihen, kuinka mittavia yhtäläisyydet ovat. Oletettavasti muillakin hahmoilla on esikuvia, mutta niistä en kykene sanomaan senkään vertaa.

Merkittävä osa kirjasta kuluu muistelujen parissa, ja suuri osa muistelusta kohdistuu Helsingin yliopistoon. Ryynänen antaa puitteet muistella aikoja 70-luvulla ja Nyrki kaverinsa Mikon kanssa taas huolehtii 80-luvusta. Tärkeässä osassa on myös pankkiliiketoiminnan muutos 80-luvun lopulla.

Tavallisesti en kuvaile kirjojen tapahtumia näin pitkästi, mutta tällä kertaa se oli paikallaan. Jos arvostelun lukijasta nyt tuntuu, etten silti ole sanonut juuri mitään, niin sekin on paikallaan, sillä silloin olen saanut tarjottua pikkuruisen näytteen siitä tunteesta joka minulle kirjasta välittyi. Se on joukko tapahtumia, jotka enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvät toisiinsa ja välissä pitkiä pätkiä ihmisten taustoja.

Valitettavasti minulle tuli moneen otteeseen mieleeni tätä lukiessani, että saman asian olisi voinut kirjoittaa tiiviimminkin. Nyt tekstiä on yli 500 sivua, mutta kokolailla varmasti 300 olisi ollut tarpeeksi. Aivan kuin kustannustoimittaja ei olisi patistanut kirjailijaa kirjoittamaan tekstiään vielä kerran uudestaan ylimääräisiä karsien.

Koska kyseessä on kuvaus kahdesta sukupolvesta yliopistolla ja pankkimaailmassa, niin arvelen kirjan uppoavan paremmin niihin, jotka ovat olleet osallisena jommassakummassa tapahtuma-aikoina. Ulkopuolisen lukijan kohtalo tahtoo jäädä juuri ulkopuoliseksi. Juonikaan ei jaksa näyttää kovin kiintoisalta, eikä tarjoa sellaista huimaa loppuhuipennusta, joka punoisi kaikki langat yhteen ja siten tarjoaisi oikeutuksen kaikille niille ylimääräisille sivuille.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Simon Lelic: Laitos

Simon Lelic: Laitos
Suomennos: Terhi Kuusisto
Like 2012 (alkup. 2011), 355 sivua.

Hammaslääkäri Atrhur Priestley pidätetään yllättäen keskellä päivää. Pidätyksen syytä ei kerrota, eikä se selviä silloinkaan, kun häntä jo kuljetetaan muiden kohtalotoverien kanssa kohti vankilankaltaista laitosta, jota ei oikeastaan edes ole olemassa. Arthurin vaimo joutuu turvautumaan liberaalin nettilehden toimittajaan saadakseen edes jotain apua miehensä kohtalon selvittämisessä, sillä viranomaiset eivät edes tunnusta hänen olevan pidätettynä, vaikka tapahtumasta sattuukin olemaan videotodiste. Henry Graves johtaa laitosta, jonne vangit viedään. Hän tietää, että laitos on perustettu terrorismilainsäädännön nojalla, joka antaa mahdollisuuden vangita ihmisiä määräämättömän pitkäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntejä tai ylipäätään mitään oikeuksia.

Tällainen on Laitoksen lähtökohta. Kirjaa kuvattaessa käytetään termiä "dystopia", mutta minusta se on tarpeettoman voimakas sana, sillä tämänkaltainen tilanne on mahdollista syntyä paljon helpomminkin eikä sen  ole tarpeen koskea koko yhteiskuntaa, ja nimenomaan siitä kirjailija mielestäni meitä varoittaakin. Lainsäädäntö on tehty terrorismia ajatellen, mutta kun mahdollisuudet ovat olemassa, tulee houkutus käyttää niitä vain poliittisten päämäärien palvelemiseen. Kirjan idea on hyvä ja pidän tällaisesta yhteiskuntakriittisyydestä, joskaan en tiedä kritisoiko tämä mitään todellista tilannetta. Guantanamo Baytä kai lähinnä.

Valitettavasti idea jää kirjan parhaaksi osuudeksi, sillä toteutus jää melkoisen laimeaksi. Tarina ei missään vaiheessa pääse kunnolla vauhtiin, eikä hahmoilla ole sellaista intohimoa tekemiseensä, mitä tilanne edellyttäisi. Tapahtumien tunnelma pysyy kautta linjan samanlaisena kuin oltaisiin tekemässä ruokaostoksia keskiviikkoiltana, vaikka kyse on jostain aivan muusta. Kirjailijalla on hyvä teema, mutta hän käsittelee sitä aivan yhdentekevästi.

Lelicin edellinen kirja Katkeamispiste oli toista maata. Sillä oli myös tunteita herättävä aihe, ja tunteet välittyivät myös lukijalle. Laitoksessa linkki lukijan ja kirjailijan välille jää syntymättä.

Laitos pistää ajattelemaan. Spoilaamatta mitään mainitsen vain, että se ei tarjoa ratkaisuja tai vastauksia alkutilanteeseen, mikä voi olla hyväkin asia, koska silloin se ei myöskään tarjoa passiivisuutta ulospääsytienä. Aiheesta pisteet, mutta on hieman sääli, ettei kokonaisuus yllä samalle tasolle.

Norkku on myös tutustunut laitokseen.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Marja Björk: Prole

Marja Björk: Prole
Like 2012, 212 sivua.

Björkin kolmas romaani Prole sijoittuu Lieksaan 60- ja 70-lukujen vaihteeseen, Pankakosken kartonkitehtaan varjoon. Päähenkilö on noin 10-vuotias tyttö, jolla on kolme pikkuveljeä. Isä pitää kauppaa ja äiti puuhastelee kotona jotain. Äidin kaikki huomio ei kohdistu kodin ja lasten ylläpitoon, ja niinpä hän eräänä päivänä pakkaakin tavaransa ja lähtee nuoremman miehen matkaan. Tyttären hän ottaa mukaan, mutta pojat jäävät isälleen.

Tytön uusi isäpuoli on kartonkitehtaalla töissä ja on varttunut työväenaatetta tunnustavassa perhessä. Tehtaan varjossa väestön kahtiajako käykin varsin selväksi: moitteita tulee jo siitä, jos on käynyt juoksemassa väärän värisellä urheilukentällä. Siirtyminen kauppiasperheestä työläisperheeseen ei tapahdu ongelmitta, kun uudessa koulussa kukaan ei huoli kaverikseen: joko tyttö on liian porvari tai liian prole, vaikka itse ei haluaisi olla kumpaakaan.

Prole on kertomus ajankuvasta pienellä tehdaspaikkakunnalla. Avioerolla pääsi silmätikuksi, ja siitä saivat osansa myös lapset. Isän mutto Ruotsiin poikien kanssa kuuluu niinikään ajan ilmiöihin. Työläisperheen kuvaus tuo mieleen Susanna Alakosken Sikalat, vaikka tässä ryyppääminen ja humalapäissään riehuminen ei olekaan keskiössä. Perheväkivallalta ei silti - valitettavasti - vältytä.

Kirjan loppuosa käsittelee aivan uutta vaihetta, kun tyttö on viimein päässyt muuttamaan pois kotoaan. Vuosien kuluessa hän on ehtinyt tehdä selviä suunnitelmia siitä, mitä ei ainakaan elämältään halua. Äitiinsä nähden hän onkin täydellinen vastakohta. Kieltämättä lukijalle tulee mieleen, että äidin kaltaisilla ihmisillä ei pitäisi olla lapsia lainkaan. Mutta koska vanhemmuuspääsykokeita ei ole olemassa, niin ihmisten, joilla on lapsia, pitäisi vain purra hammasta ja elää sen mukaisesti, huolehtien jälkikasvustaan kunnolla. Vastuunkanto onkin yksi teema, joka tulee vastaan useaan otteeseen niin suuremmissa kuin pienemmissäkin yhteyksissä.

Prole oli mukavaa luettava, vaikka tapahtumat eivät aina miellyttäviä olleetkaan. Ajankuvana tämä tarjoaa oletettavasti muisteltavaa niille lukijoille, jotka sen ovat myös kokeneet; minulle ilmiöt olivat vieraita. Ihan kelpo lukukokemus tämä oli, vaikkei maailmoja mullistanutkaan.

Yksi lisäplussa vielä kirjan ulkomuodosta: kovakantinen kirja ilman kansipapereita, mutta silti kuvitetulla kannella. Paperit ovat kyllä hienoja kaikessa kiiltävyydessään, mutta kovin epäkäytännöllisiä. Tämä sen sijaan pysyy hyvän minullakin, joka tuppaan hukkaamaan paperit koska otan aina ne pois lukiessani.


Edit: Arvostelun jälkeen kirjailija itse kertoi, että kirja on omaelämäkerrallinen, mikä ajatus kyllä lukiessa tuli muutenkin mieleen.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Juri Nummelin (toim.): Tuhansien zombien maa

Juri Nummelin (toim): Tuhansien zombien maa - Tarinoita elävistä kuolleista ja Suomesta
Turbator 2009, 153 sivua.

Yksi viime vuoden parhaista lukukokemuksistani oli vampyyritarinoita yhteen koonnut Verenhimo.  Vasta aivan äskettäin sain tietää, että vampyyrit eivät suinkaan ollut saman toimittajan ainoa kokoelma, vaan hän on tehnyt niitä melko paljon. Kauhunkaan saralla vampyyrit eivät ole ainoa eikä ensimmäinen, vaan mm. zombit ehtivät ennen. Pidin vampyyrikokoelmasta niin paljon, etten tuhlannut aikaa epäröintiin vaan riensin suin päin kirjastoon ja noukin tämän zombikokoelman mukaani.

Kyseessä on paljon vaatimattomampi teos; tarinoita on vain 11 ja sivumääräkin huomattavasti vaatimattomampi. Kylmä totuus näyttää siis olevan, ettei zombeista ole vampyyreille vastusta ainakaan Suomessa. Kuten aina kokoelmissa, vaihtelee tarinoiden taso ja valitettavasti tämän kohdalla on rima joidenkin kertomusten kohdalla ollut kovin alhaalla. Onneksi vastaavasti sitten hyviäkin on mukana.

Vampyyrien yhteydessä pidin kovasti siitä, miten erilaisia näkökulmia aiheeseen oli löytynyt. Zombien kohdalla ei mielikuvitusta ole päästetty laukkaamaan lainkaan yhtä kovaa. Parin tarinan kohdalla kirjoittaja on minusta keskittynyt aivan epäoleelliseen: annetussa lähtötilanteessa itse novellin aihe ei ole se, mistä kiinnostavimman jutun saisi aikaiseksi, mikä väistämättä harhauttaa myös lukijan pohtimaan tavallaan vääriä asioita.

Hyvät tarinat tässä tosiaan olivat hyviä. Jos ne kokoaisi yhteen, niin mukavaa luettavaa olisi luvassa, mutta valitettavasti hyvin vähän. Sitä ei voisi enää hyvällä tahdollakaan nimittää kirjaksi.

Zombitarinoita ovat lukeneet myös Hreathemus ja Kirjavinkkien Irja.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
Johnny Kniga 2008, 425 sivua.

Ruma sota on osa luontevaa jatkumoa viime marraskuussa lukemani Ihmisyyden jälkeen. Olen kaivannut sellaista luettavaa, joka riistäisi sodilta kaiken, mitä joku suinkin voi niissä ihailla. Ennen kuin kukaan ehtii älähtää muistutan, että niissä ihmisissä, jotka sodissa olivat mukana pitkälti vastoin tahtoaan, on kosolti ihailemista, mutta sodassa itsessään ei. Jenni Kirves kiteyttää ajatuksen hienosti:

"Enemmän kuin juhlapuheita veteraanit tarvitsisivat taloudellista tunnustusta tehdystä työstä. Heidän panoksensa pitäisi tunnustaa sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Suurikaan osa heistä ei päässyt tekemään sodassa erityisiä sankaritekoja. Sen sijaan heidän sankaruutensa tiivistyy siinä, että he ylipäänsä kestivät sodan raadolliset vuodet ja palasivat sotaretkiltään inhimillisyytensä säilyttäneinä miehinä, jotka perustivat perheitä ja uskoivat tulevaisuuteen yhä vieläkin, kaiken koetun jälkeen. Todellisena torjuntavoittona voidaan pitää sitä, etteivät kaikki suomalaiset menettäneet sodassa mielenterveyttään, vaan he kykenivät suuntaamaan katseensa eteenpäin ja rakentamaan jälkipolvilleen parempaa maailmaa. Se on todellista sankaruutta, eikä sillä ole mitään tekemistä ryssien tappamisen kanssa."


Ruma sota käsittelee sodan kääntöpuolia. Tässä ei rakenneta Suur-Suomea eikä lasketa, montaako vastapuolen sotilasta kukin omalla puolella vastaa, eikä liioin maalailla jännittäviä sankaritarinoita. Sen sijaan tässä käsitellään sotapropagandaa, sodan jalkoihin lapsuutensa ja nuoruutensa uhrannutta sukupolvea ja kaatuneita, jotka sankarivainajuudellaan asettivat kansakunnalle vaatimuksen, jonka täyttämiseen oli mahdotonta yltää. Käsitellään tapaa, jolla rintamalla olleet väistämättä tulivat tutuiksi kuoleman kanssa. Kerrotaan, miten niin rivimiehille kuin päällystöllekin syötettiin vahvoja huumeita järjestelmällisesti.

Omasta mielestäni kaikkein rankin osuus koskee poliittisten vankien kohtelua, eli sanalla sanoen keskitysleirejä. Poliittiseksi vangiksi saattoi joutua jo siitä syystä, että oli pari vuotta liian aikaisin esittänyt samanlaisia näkemyksiä kuin mitä myöhemmin kutsuttiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi. Näitä vankeja pyrittiin näännyttämään nälkään, ja useiden kohdalla siinä myös onnistuttiin. Voisi sanoa, että melkoisen ankara rangaistus "rikokseen" verrattuna.

Oman osuutensa kirjasta saavat myös metsäkaarilaiset. Arkisempaan suuntaan mennään kappaleessa, joka kertoo nälkämuistoista ja pula-ajasta erityisesti elintarvikkeiden osalta. Niinikään kiinnostava on kappale sota-ajan sukupuolikulttuurista ja seksuaalisesta väkivallasta. Viimeisenä on vielä katsaus kirjailijoihin ja sodan traumaattisuuteen.

Kullakin kappaleella on oma kirjoittajansa, joskin toimittajat Jenni Kirves ja Sari Näre ovat kumpikin kirjoittanut toisenkin kappaleen, Näre vieläpä kolmannenkin. Muita kirjoittajia ovat Tuomas Tepora, Ville Kivimäki, Atte Oksanen, Ilkka Levä ja Jussi Turtiainen. Eri kirjoittajilla on erilainen tyyli ja lähestymistapa aiheeseensa, eikä kaikkien teksti ole yhtä jouhevaa luettavaa kuin muiden.

Kaikenkaikkiaan tämä oli hyvin kiinnostava kirja, ja sopi erityisen hyvin luettavaksi osissa, eikä pelkästään sen vuoksi, että kerralla ahmaistuna kyseessä on kovin rankka paketti. Omalta osaltani oivalsin tämän ansiosta muutamia asioita, kuten esimerkiksi sen, että jos joistain asioista vaietaan, niin sille on olemassa ihan hyvä syy. Sodassa kaikki osapuolet syyllistyvät tekoihin, joista ei voi olla ylpeä ja niistä vaietaan jälkipolville tarkoituksella, sillä vain mukana olleilla on mahdollisuus ymmärtää tilanteet ja tapahtumat oikein. Myös se on syytä muistaa, että monikaan ei ollut sodassa omasta tahdostaan, vaan osallistuminen oli käytännön pakko, ja kun mukana oltiin, niin sitten homma piti hoitaa asianmukaisesti.

Voin suositella tämän lukemista kaikille historiasta kiinnostuneille ja vähän itse kullekin, sillä tarjolla on tosiaan näkökulmia jotka tahtovat jäädä pimentoon etenkin juhlapuheiden jälkimainingeissa, mutta jotka silti ansaitsevat oman huomionsa. Sodista on kulunut jo seitsemisenkymmentä vuotta, nykyään jo pitäisi voida tarkastella näitäkin puolia kiihkottomasti ja asiallisesti, kuten Ruman sodan tutkijat.

Sodan rumuuteen ovat tutustuneet myös Susa P.Réa ja Kirjavinkkien Kini.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Tommi Liimatta: Muovikorvo

Tommi Liimatta: Muovikorvo
WSOY 2007, 158 sivua.

Muovikorvo kuuluu samaan sarjaan Aksel Sunnarborgin hymyn ja Nilikin kanssa, sijoittuen niiden väliin. Kaikille kolmelle on yhteistä se, että ne liittyvät jollain tapaa Aksel Sunnarborgiin. Muovikorvossa ja Nilikissä häntä ei esitellä, mutta vaikka onkin vain sivuosassa, niin jos hänet aiemmasta kirjasta tuntee, niin ei joudu ihmettelemään hahmon irrallisuutta muusta sisällöstä.

Muovikorvossa on jälleen eri päähenkilöt, vaikka Aksel ja enonsa Gunnar ovatkin kuvassa mukana. Nyt tarkastellaan Gunnarin kotiseudulla asuvia naapuruksia; erikoista taiteilijaa Huuskos-Ekiä ja hänen naapuriaan Eetviä aikuisine poikineen. Naapuruksilla on jotain epämääräistä kränää keskenään. Kirjan edetessä välien historiaa valotetaan pikkuhiljaa, ja lopussa kaikki langat solmitaan yhteen tavalla, josta pidin kovasti.

Tavalliseen tapaani luin lyhyydestään huolimatta tämänkin kirjan lyhyissä pätkissä, mikä ei ollut hyvä asia. Tätä lukiessa saisi nimittäin olla kaikki kerralla tuoreessa muistissa, muuten kappaleista jää kovin irrallinen jälkimaku. Joukossa onkin pätkiä, jotka eivät juoneen liity kuin etäisesti, pysyen sentään jollain tapaa aihepiirissä.

Liimatan kieli on miellyttävää luettavaa, ilmaisussa on viehätystä. Sen sijaan sisältönsä puolesta tämä ei sijoitu elämän sileälle puolelle, vaan mukana on melkoisen epämiellyttäviä tapahtumia. Nilikin mainitsin tuovan mieleeni Jari Tervon ja Arto Salmisen, ja tämän yhteydessä kävi samoin, tosin Tervosta muistuttaa vain se tapa, jolla juoni suppenee lopussa yhteistä nimittäjäänsä kohti.

Etenkin tämä pokkariversio on pieni kirja mitoiltaan, mutta kansien välissä oleva osuus ylittää ulkomuodon reilusti.

Kansista puheenollen, kaikissa kolmessa on täysin eri tyyliset kannet, eikä yksikään ole kovin häävi. On tietysti hyvä yrittää jotain muuta edellisen epäonnistuttua, mutta se ei automaattisesti tarkoita parannusta :)

Muovikorvon päällä ovat seisoskelleet myös Kirjavinkkien Hannu, koira helvetistä ja Ibdrahim.