lauantai 30. huhtikuuta 2011

Novellit 2011

Novellit 2011
Gummerus 2011, 176 sivua.

Novellit 2011-kirjaan on koottu 12 parasta novellia Martti Joenpellon kilpailusta. Muistelen aiemmin lukeneeni ainoastaan kokoelmia, joiden kaikki tarinat ovat saman kirjoittajan käsialaa. Tällaisessa antologiassa on luonteenomaista juuri se, ettei kertomuksilla ole mitään yhteistä keskenään. Ne voisivat sijoittua nykypäivään ja käsitellä ajankohtaisia aiheita, mutta edes se ei päde tässä.

Joissain tarinoissa on synkkä aihe, toisissa taas yllätys onkin positiivinen. Tusinan novellin joukossa oli ainoastaan yksi, joka ei minua erityisemmin sytyttänyt, ja sekin johtui pitkälti fantasiamaisuudesta. Novelleihin kuuluu usein vertauskuvallisuus, ja tästä kokoelmasta nostaisin ylimmäksi kertomuksen Kondenssivettä. Siinä miehen toimistohuoneen katosta alkaa tippua vettä, jonka huoltomies sanoo johtuvan kosteuden tiivistymisestä ja olevan siksi harmitonta. Vedentulo kuitenkin kasvaa kasvamistaan saavuttaen melko järjettömät mittasuhteet. Kirjaimellisesti lukien en tarinasta tykkäisi, mutta jopa tällainen yksioikoinen insinöörikin ymmärtää veden kuvaavan jotain aivan muuta ongelmaa, ja se tekee koko novellista riemukkaan.

Jälleen kerran peräänkuulutan kokoelmille suurempaa pituutta. Koska tässäkin kilpailussa on ollut melkein 800 osallistujaa ja kaikki julkaistut ovat näin hyviä, niin todennäköisesti hyviä kertomuksia olisi ollut enemmänkin. Samalla vaivalla olisi voinut kasvattaa lukumäärän vaikkapa 20:een, eikä kirja olisi venynyt paljonkaan. Innostunut lukija vain olisi saanut nautiskella hieman pidempään.

Koska näitä kilpailuja on järjestetty ties kuinka pitkään, lienee minun syytä tutustua aiempiinkin antologioihin. Mukavan monipuolista ja korkeatasoista luettavaa näyttäisi olevan tarjolla!

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Antti Tuuri: Suuri asejuna Pietarista

Antti Tuuri: Suuri asejuna Pietarista
Kustannus HD 2006, 205 sivua.

Siinä missä edellinen Sopivasti lihava oli otettu varmuuden vuoksi matkalukemiseksi, niin Suuri asejuna Pietarista tuli mukaan vielä senkin varalle. Olen lukenut Tuurilta ennen tätä tasan yhden kirjan, Pohjanmaan, josta tykkäsin. Hieman tuossa otsikon yläpuolella lukee "Finlandia-haaste", johon palaamista olen odotellut jo jonkun aikaa. Eniten tekisi mieli lukea juuri Tuurin Lakeuden kutsu, mutta sitä ennen aion vielä lukaista noiden kahden väliin sijoittuvan Ameriikan raitin. Tätä junakirjaa en todennäköisesti olisi itse tullut ostaneeksi tai lainanneeksi, vaan se päätyi minulle Amman lukuhetken keskustelupalkintona.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo tarinan punaisten asejunan tiestä Pietarista Suomeen tammikuussa 1918. Vallankumousta oli aika turha ryhtyä toteuttamaan talikoin tai puntarein, ja jostainhan tuliaseidenkin piti tulla. Se jostain oli Pietarista, mistä Leninin luottomies Eino Rahja sai lastata junan pullolleen kivääreitä, patruunoita ja muutaman konekiväärinkin. Koska valkoiset olivat aivan yhtä selvillä talikoiden ja puntareiden käyttökelpoisuudesta, oli heidän intressiensä mukaista estää junan pääsy perille ja näin ollen matkalla oli odotettavissa muutakin dramatiikkaa kuin teeveden jäähtyminen tai eväsleipien kuivahtaminen.

Oli hauska sattuma, että juuri tämä kirja päätyi minulle. Pohjanmaassa on katkelma sotajutusta, joka myös liittyy läheisesti junamatkaan, ja pidin jo siitä aikanaan. Sen vuoksi saatoin odottaa tämän kertomuksen olevan ehyempi, kokonaisempi ja vieläkin parempi, enkä suinkaan joutunut odotuksineni pettymään. Tuurilla on kertojan lahja hallussaan, se on aika ilmeistä. Tekstistä ja dialogistakin tulee Jari Tervo mieleen (mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että Tervo muistuttaa Tuuria eikä toisin päin), mikä minun lausumanani on kehu puhtaimmillaan. Tässä kohtaa tuli pienoinen déjà vu, ja pikainen tarkistus kertoikin minun kirjoittaneen tuon saman luonnehdinnan jo Pohjanmaan yhteydessä. Ainakin olen johdonmukainen :)

Uskallan suositella tätä kirjaa välipalaksi kenelle tahansa, jota Tuuri tai sisällissotamme kiinnostavat. Vaikka sivuja onkin yli 200, sijoittaisin silti tämän melkeinpä pienoisromaaniksi, sillä sanamäärä ei ole kovin suuri. Välipalana toimii oivallisesti, ja sopii katkonaiseenkin lukemiseen, sillä lukuja on peräti 37, eli luontevia katkopaikkoja on tarjolla yhtenään. Hauska nähdä sekin, että vaikka Tuurin kaltainen kirjailija takuulla saisi kirjoitettua "kokonaisenkin" kirjan, ei hän ole lähtenyt tätä ehdoin tahdoin venyttämään.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Jenny Dahlberg: Sopivasti lihava

Jenny Dahlberg: Sopivasti lihava
Otava 2003, 157 sivua.

Voitin Sopivasti lihavan Susan kirjaston arvonnasta. Pääsiäislomalle lähtiessäni halusin mukaani luettavaa, joka ennen kaikkea kulkisi mahdollisimman helposti mukana, ja mikäpä siihen tarkoitukseen paremmin sopisi kuin pienikokoinen pokkari.

Jenny on vähän alle kolmekymppinen, kouluikäisen tytön yksinhuoltaja ja lihava. Kirjan sanoman voisi voimakkaasti tiivistää siten, että noiden kolmen asian keskinäinen suhde vaihtelee tapauksen mukaan. Lähtökohtaisesti painon pitäisi olla tukevasti viimeisenä, mutta jos se poikkeaa riittävästi normaalipainon normista, nostaa se myös sijoitustaan listalla päätyen usein aina ensimmäiseksi saakka.

Jennyn kaveri Linda asuu hänen kanssaan joko samassa asunnossa tai ainakin aivan naapurissa. He eivät siis syö yksinäisyyttään vaan siksi, että ruoka maistuu niin hyvältä. Kieltämättä siihen on itse kukin joskus päässyt sortumaan... Yksityisesti Jenny on sinut ulkomuotonsa kanssa, mutta muulle maailmallepa se ei tunnu sopivan. Kenellä tahansa on oikeus kehoittaa lihavaa laihtumaan. Kioskin myyjällä, vaatekauppialla, kaikilla. Mutta miksi oikeus kommentoida painoa kohdistuu ainoastaan lihaviin?

Parasta Sopivasti lihavassa on se, että se on kirjoitettu ja julkaistu. Ylipainoa käsitellään monelta kantilta, ja mukana on ihan hauskojakin juttuja. Silti kirjaa ei ole kirjoitettu ensisijaisesti hauskaksi tai huumoriksi, vaan taustalla on myös vakavampi äänensävy. Tietysti ylipaino on epäterveellistä, mutta niin on se alipainokin, jota nykyään tunnutaan tuputettavan eri puolilta ihanteeksi, etenkin muotimaailmassa. Sille ilmiölle tämä kirja tarjoaa tervetulleen vastapainon.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Satu Lidman: Häpeä!

Satu Lidman: Häpeä!
Atena 2011, 279 sivua.

Häpeä on kiinnostava asia. Näin äkkiseltään kuvittelisin sen olevan ominainen tunne ainoastaan ihmisille, ja siten sitä voisi jopa käyttää kriteerinä jolla eläimet ja ihmiset erotetaan toisistaan. Toki on häpeästä vapaita ihmisyksilöitä, ja sikäli häpeän voisikin tarkentaa olevan ihmisyyden lisäksi ominainen sivistyneelle ihmiselle, joskaan sitä ei voi käyttää sivistyksen mittarina.

Satu Lidman ei kirjassaan Häpeä! lähde liikkeelle aivan yhtä kaukaa kuin minä tuossa edellisessä kappaleessa, vaan toteaa lähtökohdaksi häpeän olevan tuttu ilmiö kaikille ihmisille. Siitä eteenpäin hän käsitteleekin ilmiötä varsin monipuolisesti. Häpeää tarkastellaan mm. kunnian vastakohtana, kasvatuksellisesti, häpeän lähteitä, häpeällisiä rikoksia ja häpäiseviä rangaistuksia. Monin paikoin viitataan historiaan. Viitteiden valinta on onnistunut hyvin, sillä ne ovat kiinnostavaa luettavaa.

Itse koin kiinnostavimmiksi häpeän lähteistä kertovan osuuden ja toisaalta häpeärangaistukset. Häpeän lähteet koskettavat kaikkia, jotka kyseiseen tunteeseen ovat kykeneviä, joten sen lukija peilaa väistämättä omakohtaisiin kokemuksiinsa. Häpeärangaistukset puolestaan on kiinnostava yleensäkin. Ammoisina aikoina niitä on käytetty enemmän tai vähemmän tehokkaasti, ja silloin tällöin nykyäänkin tulee ehdotuksia, että esim. pedofiilien nimet ja kuvat haluttaisiin julkaista. Häpeä! kertoo meille, miksi ehdotus on huono ja mitä siihen suuntaan eteneminen tarkoittaisi.

Mikäli kiinnostus kirjaa kohtaan ei tähän mennessä jo herännyt, niin sitten se kannattaa ehkä jättää väliin. Häpeä! on selvästi tietokirja, ja se on tehty pikemmin asiasisällöltään kattavaksi kuin satunnaista lukijaa viihdyttäväksi. Mutta jos häpeä suinkin kiinnostaa, niin tässä on oiva katsaus aiheeseen.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Antti Leikas: Melominen

Antti Leikas: Melominen
Siltala 2011, 190 sivua.

Melominen oli kuulemma Pienen Esikoiskirjakerhon ensimmäinen kirja. Minä en siihen kuulu, koska en katso esikoiskirjoja sen tarpeellisemmiksi omistaa kuin muitakaan. Blogistanissa tämä on ehtinyt jo tulla esiin pariin otteeseen, ja sieltä minäkin innostukseni sain.

Melominen on yhden päivän romaani, eli tapahtumat ylettyvät juuri yhden vuorokauden ajalle. Esitystapa on päiväkirjamainen (vai olisiko minuuttikirja parempi ilmaus). Lähestulkoon koko kirja on jaettu kymmenen minuutin mittaisiin pätkiin, joissa kerrotaan tapahtumista yhden henkilön näkökulmasta. Kirjan ensimmäisessä osassa, pituudeltaan 130 sivua, merkintöjen välillä on päähenkilön ajatuksenjuoksua. Se liittyy enemmän tai vähemmän etäisesti senhetkisiin tapahtumiin, ja tarkoituksena on ilmeisesti tuoda esiin sitä, miten löyhästi ihmisten ajatukset saattavatkaan liittyä todellisuuteen ja siihen hetkeen, jossa kulloinkin ollaan. Jälkimmäisessä osassa minuuttikirjamerkinnätkin muuttuvat hieman ja niiden joukossa on sellaisia, joihin ei liity ihmisiä lainkaan vaan ne tarjoavat tirkistelymahdollisuuden Jaakkoloiden kotiin. Henkilöt ovat siis molemmissa osissa samoja samoin kuin vuorokausikin, mutta tarkastelutapa on hieman erilainen, eikä nyt ole mukana enää ajatuksenjuoksua.

Tapahtumapaikkana on Jaakkolan kodin lisäksi perheen pään työpaikka. Toimisto, jossa työskentelee ainakin firman myyntiorganisaation johto sekä tuotekehityspäällikkö. Suuri osa päivästä kuluu palaverissa, ja se tarjoaa oletettavasti hauskan samaistumiskohdan suurelle osalle lukijoista. Jos toimistotyö ja palaverit eivät kuulu kokemuspiiriin, niin koko kirja saattaa jäädä hieman etäisemmäksi. Jälkimmäinen osa puolestaan keskittyy viisilapsisen perheen arkeen, joten siinä on toinen tarttumapinta.

Melominen on selvästi tehty viihteeksi. Sen voi sanoa onnistuvan tarkoituksessaan ihan kohtalaisesti, mutta mitenkään riemukkaaksi en sitä kokenut. Jaakkolan ajatusjuoksu keskeyttää turhan usein tapahtumien kulun, joka sen johdosta tahtoo jäädä liian katkonaiseksi. Vastoin ennakko-odotuksiani lopulta kaikkein kiinnostavinta oli juuri se perhe-elämän tirkistely. Vaikka kyseessä lieneekin fiktion tuote, on tuollaisessa kaikista arkisimman arjen peittelemättömässä kuvauksessa jotain kiinnostavaa. Se on jotain, mitä on mahdotonta päästä ulkopuolisena ikinä näkemään, sillä tieto tarkkailijasta pilaa aitouden poikkeuksetta. Luultavasti Big Brotherissakin on alun perin ajettu takaa juuri tällaista kiinnostusta, mutta kameroiden läsnäolo estää sen toteutumisen.

Jälkimaku kirjasta on melko ristiriitainen. Toisaalta siinä oli monta hyvää ja kiinnostavaa kohtaa, mutta toisaalta sitten myös tyystin turhan tuntuisia osuuksia. Ne eivät luultavasti ole täysin turhia, mikäli tarkoitus oli päästä tirkistämään Jaakkoloiden perhe-elämän lisäksi päähenkilön päänkin sisään, mutta silloin puolestaan herää kysymys siitä, onko tavallisen ihmisen elämä niin kiinnostava että sitä jaksaa seurata edes yhden päivän ajan. Lisäksi kirja tuntui loppuvan hieman kesken. Yksi vuorokausi on kyllä sopivan pyöreä ajanjakso, mutta sellainen tunne jäi leijumaan, että siitä olisi voinut saada enemmänkin irti.

Hauskana sattumuksena kerrottakoon, että lukiessani päähenkilön valvomisesta ja pahasta univajeesta pienen lapsen valvottaessa tuli itselleni kova tarve ottaa nokoset heti paikalla, aivan kuin olisin voinut huilata kirjan henkilön puolesta :)

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Petteri Paksuniemi: Jouten

Petteri Paksuniemi: Jouten
Avain 2011, 164 sivua.

Tällä kertaa on vuorossa pieni novellikokoelma, jonka julkistamistilaisuudesta kerroin aiemmin. Tämä on juuri sellainen kokoelma, jollaisten johdosta tulin taannoin etsintäkuuluttaneeksi yli 300-sivuisia novellikokoelmia. Sivuja on vähän, vai pitäisikö sanoa että niitä on novellikokoelmaksi normaali määrä, ja niilläkin on tekstiä aika vähän. Kyseessä on siis kirja, jonka hidaskin lukija ahmaisee kerralla. Oma mielipiteeni on, että sisältöä pitäisi olla enemmän. Mikään kokoelman tarinoista ei ollut niin sidottu juuri tähän hetkeen, että kirjan olisi pitänyt tulla ulos juuri nyt. Aivan hyvin olisi voinut naputella vielä pari novellia lisää ja saada muutettua kirjasen kirjaksi. Tiedän, että tällaisia nämä ruukaavat olla, mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa että sanoja on yksinkertaisesti turhan vähän. Jos ostaisin kirjoja, niin yli 20 euroa tästä tuntuisi melkoisen tyyriiltä, ja se lukema vilahti silmissäni googlatessani kirjan kuvaa.

Tarinoista minulla ei ole pahaa sanottavaa. Jonkinlainen joutilaisuus on kaikkia kertomuksia yhdistävä tekijä, ja niinpä kirjasta välittyy leppoisa tunnelma. Yksikään novelleista ei saanut minua juuri ajattelemaan, vaan suosittelisin tämän kirjan poimittavaksi käteen silloin kun halutaan rentoutua kevyen välipalaluettavan parissa. Seuratakseni kirjan teemaa jätän liiat pyristelyt arvostelunkin kanssa ja päätän sen tällä kertaa lyhyeen. Kaikki olennainen tuli jo sanottua. Ehkä se lyhyyskin on osa kirjan sanomaa: aina ei ole pakko rypistää hampaat irvessä.



sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan

Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Atena 2001, 301 sivua.

Aivan ensimmäiseksi esitän hämmästykseni siitä, ettei tästä kirjasta löytynyt googlen kuvahaulla kuvaa. Hakutuloksissa on toki heti ensimmäisenä pari itse otettua kuvaa, mutta eihän sellaisia voi käyttää. Kirja on kylläkin julkaistu jo kymmenen vuotta sitten, mutta kaiken järjen mukaan tästä pitäisi olla jo uusintapainos menossa.

Koska kuvaa ei löytynyt, otin sitten sellaisen itse. En panostanut pahemmin kuvausjärjestelyihin, sillä liikkumiseni on viimeiset pari päivää ollut melkoisen takkuista ja tapahtunut kyynärsauvojen tukevalla avustuksella. Aiemmin päivällä kamera taltioi pari kuvaa oikean koipeni nilkasta eri puolilta, eivätkä ne ole järin kaunista katsottavaa. Onneksi vamma näyttää paljon pahemmalta kuin tuntuu, enkä katso syyllistyväni edes perusteettomaan optimismiin arvellessani ettei tuttavuus keppien kanssa tule kestämään enää pitkään. Vammautumiseen johtaneesta tapahtumasta ei lentopalloa harrastaneille tarvitse sanoa muuta kuin "torjunta", "nilkka" ja "meni"; kaikki tietävät mistä on kyse, joskin minä ehdin välttyä siltä melkein  25 vuotta.

Nilkkaa on syyttäminen myös siitä, että kirjan lukemiseen meni näinkin monta päivää. Periaatteessa lukuaikaa olisi kyllä ollut, mutta ajatukset tahtoivat olla muualla ja toisaalta kaikki toiminta mihin suinkin liittyy liikkumista on monin verroin tavallista hitaampaa. Yö yllä viljan on hyvä kirja. Se on juuri sellainen, johon toivoo tärmäävänsä aina avatessaan uuden kannen. Se on niitä, jotka vetävät puoleensa ja houkuttelevat lukemaan vielä yhden luvun. Tässä yhteydessä onkin paikallaan esittää kiitokset Booksylle siitä, että toi tämän kirjan ja Ravilon tietoisuuteeni. Seuraava kirja on jo valmiina puhelimessa odottamassa sitä, että raaskisin sen aloittaa. Minusta tuntuu suorastaan siltä, kuin edessä olisi toinen Tervo. Sanankäyttäjänä Ravilo ei toki sille tasolle yllä, mutta samanlaista vetovoimaa kirjassa oli aistittavissa.

Päähenkilö Vappu on kuusikymppinen työläisnainen, seikka jonka mainitaan erikseen kirjan takakannessa olevan harvinainen aihe kirjallisuudessamme. Alusta saakka tiedämme sen verran, että Vapun poika on kuollut parikymmentä vuotta sitten, ja että he ovat asuneet silloin Verivirralla sijaitsevassa maatalossa. Kirjan nykyhetki alkaa siitä, kun Vappu saa kutsun Heikin - kyseisen maatalon isännän - hautajaisiin. Juonesta on vaikeaa kertoa juurikaan siten, että siitä olisi arvostelun lukijalle jotain hyötyä siten, ettei samalla tulisi paljastamatta liikaa. Vuosien takaiset tapahtumat paljastetaan kyllä aikanaan, mutta juuri sopivan hitaasti. Kirjan loppupuolella vasta käy ilmi se, että tämähän lähentelee jännityskirjallisuutta. En ehkä sijoittaisi tätä kirjakaupassa "jännitys"-osaston alle, mutta se on selvästi oma osansa tarinaa ja tuo oman hienon lisämakunsa keitokseen.

Jos tuolla ylimmässä kappaleessa ihmettelin sitä, etten löytänyt kirjasta kuvaa googlesta, niin tässä alimmassa kappaleessa ihmettelen sitä, miksen ole kuullut tästä kirjasta ja kirjailijasta sen enempää. Mikäli hänen muu tuotantonsa on yhtään samaa maata kuin Yö yllä viljan, niin Hilkka Ravilon nimi tulee löytymään tästä blogista vielä monta kertaa. Booksyn lisäksi kirjasta ovat tykänneet minua ennen Salla ja Magica de Spell. Kipin kapin kirjastoon siitä, tässä on herkkupala jota ei tarvitse jonottaa!

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Simon Lelic: Katkeamispiste

Simon Lelic: Katkeamispiste
Like 2011, 296 sivua.

Katkeamispiste kertoo koulu- ja sivujuonteena työpaikkakiusaamisesta. Kirja alkaa siitä, että on tapahtunut kouluammuskelutapaus. Ampujalla on ollut yhteensä kuusi luotia, joista viimeisen hän on varannut itselleen. Kotimaisista kouluammuskeluista poiketen on ampuja ollut nuori historian opettaja, Samuel Szajkowski. Tapausta alkaa tutkia komisario Lucia May, joka haastattelee opettajia, oppilaita ja vanhempia. Vähän kerrassaan käy yhä ilmeisemmäksi se, ettei ampuja ollutkaan silkka psykopaatti, vaan hänen ajautumisensa tilanteeseen olikin pelottavan ymmärrettävää.

Kirjailija onnistuu kuvaillessaan olosuhteita, joita kiusattu opettaja joutui kestämään. Hänen tilanteensa ei totisesti käynyt kateeksi, ja lukiessa tulee jälleen sama raivostuttava voimattomuuden tunne, johon olen aiemminkin törmännyt räikeää epäoikeudenmukaisuutta kuvaavien kirjojen kohdalla. Katkeamispiste esittää kysymyksen siitä, kenen vastuulla on koulukiusaamiseen puuttuminen. Samalla se antaa vastauksen sille, mitä voi olla tuloksena jos siihen ei puututa riittävän vakavasti. Siihen nähden on mukava kuulla sellaisista kotimaisista asioista kuin KiVa Koulu, jonka materiaalina Katkeamispistettä voisi jopa käyttää, ainakin yläkoululaisten kohdalla.

Lukukokemus oli voimakas, mutta siitä kiitos kuuluu aiheelle. Uskoakseni ei vaadi kovin ihmeellistä mielikuvitusta laatia tunteisiin vetoavaa kiusaamiskertomusta, ja niinpä siinä on tämäkin kirjailija onnistunut. Tuskin tämä teos jää historiaan kirjallisuuden suurena klassikkona, mutta ajattelemisen aihetta se omalta osaltaan antaa. Suosittelen sen lukemista ainakin kaikille koululaisten nykyisille tai tuleville vanhemmille, sillä on helppo nähdä, että ainoa oikea aika puuttua kiusaamiseen on heti, eikä hetkeäkään myöhemmin.

Aiemmin Katkeamispistettä ovat arvostelleet Karoliina ja Kirjasieppo.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Ian McEwan: Polte

Ian McEvan: Polte
Otava 2010, 377 sivua.

Polte ei liiemmin kaipaa esittelyjä kirjablogimaailmassa, ja samasta syystä on turha kuvailla sitäkään, mistä kirja löysi tiensä lukemistooni. Minulle McEvan oli uusi kirjailijatuttavuus, mutta odotellessani tämä kirjan lukemista olin ehtinyt jo kiinnostua kovasti. Aihepiiriltään Polte on kiinnostava, sillä en muista fyysikoiden pahemmin päässeen kaunokirjallisuudessa näin suureen rooliin, jos scifi jätetään pois laskuista. Ilmastonmuutos on mainittu myöskin keskeiseksi teemaksi, mutta esiintyy eri tavalla kuin ennalta odotin. Sen sijaan että ilmastonmuutosta tutkittaisiin tai kauhisteltaisiin, sitä pidetään selvänä faktana ja siirrytään seuraavaan vaiheeseen, eli yrittämään ratkaista sen mukana tuomia ongelmia, toisin sanoen löytämään ratkaisua energiantuotannolle.

Päähenkilö Michael Beard on fysiikan Nobel-voittaja, joka on tehnyt merkittävimmät tieteelliset saavutuksensa jo vuosikymmeniä sitten, ja sen jälkeen tyytynyt lähinnä ratsastamaan maineensa mainingeilla. Nobel-voittajan nimi on kysyttyä tavaraa eri puolilla, ja siten ilmaisen lounaan tarjoajista ei olekaan pulaa. Henkilökohtaisessa elämässään ei menestys ole ollut aivan samalla tasolla fysiikan kanssa, sillä hänen viides avioliittonsa on henkitoreissaan, lapsia ei ole, eikä terveyskään ole aivan kunnossa. Selvästikään hänen nerokkuutensa ei ylety kaikille elämän osa-alueille.

On kiinnostavaa tehdä vertaus Beardin ja koko maailman välillä. Maailma on pullollaan edistynyttä tieteellistä tietoa, eli mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Siinä missä Beard laiminlyö omaa terveyttään, käy vieraissa, jatkaa viinanjuontia ja ylensyöntiä tehden seuraavana päivänä vakaita päätöksiä paremmista elintavoista, toimii ihmiskunta aivan samoin. Laaditaan ilmastosopimuksia ja säädetään ympäristölakeja, mutta samaan aikaan mässäillään fossiilisilla polttoaineilla saasteista säästämättä, ja vältetään ryhtymästä dieetille ja raahautumasta kuntosalille. Energiansäästöstä puhutaan kauniisti, mutta toimet jäävät sille tasolle, että vessasta sammutetaan valot ja työpaikan tietokone suljetaan yöksi. Ollaan valmiita ihan mihin tahansa, kunhan se ei maksa mitään eikä laske MINUN elintasoani.

Tykästyin McEwaniin kirjoittajana. Tekstiä oli mukava lukea, vaikka asian puolesta sitä pystyisikin vaivatta lyhentämään. Selvästi huonoin piirre lukijan kannalta oli se, että koko kirja on jaettu ainoastaan kolmeen osaan. Siinä ei ole mitään kummallista, mutta kun näitä osia ei ole jaettu minkäänlaisiin lukuihin lainkaan. Perinteisessä mielessä kirjassa olisi siis vain kolme lukua. Tällaiselle lukijalle, jonka kaikki lukeminen tapahtuu melko lyhyissä pätkissä, ei tämä rakenne ole hyvä. Jouduin monta kertaa lopettamaan lukemisen noin vain, kesken ei mitään. Varmaankin kirjailija on kirjansa kirjoittanut sellaiseksi kuin hyväksi kokee, mutta koska kohteena yleensä ovat lukijat, niin heidät voisi ottaa paremmin huomioon. Muuta pahaa sanottavaa minulla ei sitten Poltteesta olekaan, joten voin suositella, jos tämä vielä joltain bloggaajalta on lukematta :)