Mika Waltari: Lukittu laatikko ja muita kertomuksia
WSOY 1973, 395 sivua.
Verenhimossa oli yksi Mika Waltarin salanimellä Kristian Korppi kirjoittama kauhunovelli. Novelli oli osa kokoelmaa, jonka Waltari julkaisi ollessaan vain 18-vuotias. Tuo novelli, Muumio nimeltään, teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että halusin lukea muutakin Kristian Korpin nimellä julkaistua. Valitettavasti vain tuosta kauhunovellikokoelmasta Kuolleen silmät ei jostain syystä ole otettu uusintapainosta vuoden 1926 jälkeen ja niinpä ainoa tapa päästä lukemaan sitä ilmaiseksi olisi hipsiä paikan päälle Pasilan kirjaston varastoon, mikä ei sattumalta houkutellut. Kyseisestä kokoelmasta on kaksi muuta novellia julkaistu Lukitussa laatikossa, ja sen kautta päädyin lukemaan Waltarin kertomuksia pikkuisen laajemminkin.
Siinä missä Kuolleen silmät olisi keskittynyt vain kauhutarinoihin, on Lukittu laatikko jonkinlainen läpileikkaus kaikista Waltarin novelleista. Se kuulosti kiinnostavalta, mutta totuus oli harmikseni jotain muuta. Kauhunovellit olivat suunnilleen sitä mitä odotinkin. Niiden jälkeen tuli heti viisi satua, jotka olivat sitten kuin märällä rätillä olisi huitaistu naamaan. Minulle niillä ei ollut juuri muuta arvoa kuin kuriositeetti, onpa Waltari sitten kirjoittanut sellaisiakin.
Satujen jälkeen tulee seitsemän kertomusta, jotka mitä ilmeisimmin liittyvät Waltarin omaan elämään. Niissä kerrotaan niin tyttärestä vauvana kuin avioliiton alkuajoista ja kirjailijan työstäkin, myöskään perheen koiraa unohtamatta. Seuraavaksi tulee vielä viisi kertomusta nimekkeen Pitkät portaat alla, neljä Ihmisen vapauteen liittyen ja yksittäinen kirjoitus nimeltä Uuden aikakauden kynnyksellä.
Kunkin alaotsikon alla olevilla teksteillä on jotain yhteistä, mutta muutoin tämä tosiaan on läpileikkaus tuotteliaan kirjailijan tuotannosta, ja kertomusten välillä on melkoisesti vaihtelua. Joistain pidin kovasti, toiset jättivät kovin kylmäksi, ja mm. ne sadut olivat melkoista pakkopullaa. 50-sivuinen Pariisilaissolmio on selvästi suosikkini, ja Pitkät portaat -osio miellytti muutenkin eniten. Kakkosena tulee Onnelliset vuodet, joka keskittyi kirjailijaan itseensä. Sen vahvuutena on konkreettisuus; kuhunkin kertomukseen on helppo tarttua.
Pariisilaissolmio oli vasta toiseksi pisin kirjan tarinoista, ja näiden innoittamana tekisikin mieli tutustua seuraavaksi Waltarin pienoisromaaneihin, jotka wikipedian artikkelissa mainitaan hänen tuotannossaan kirjallisesti merkittävimmiksi. Toki historialliset romaanitkin kiehtovat, mutta tiiliskivikauhu on osoittautunut aika hyväksi hidasteeksi.
