torstai 22. marraskuuta 2018

Mari Manninen: Kiinalainen juttu

Mari Manninen: Kiinalainen juttu - 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista
Atena 2018
Sivuja: 235

Muistelen, että kun olin lapsi, käytettiin Kiinaa ainakin lasten puhekielessä merkitsemään jotain hyvin kaukaista ja erilaista, mutta ei välttämättä juuri kiinalaista. Siitä on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja Kiina on kasvanut talousmahdiksi ja väkimäärältäänkin suorastaan käsittämättömän suureksi. Ylipäätään maailma on kutistunut, tiedonkulku mullistunut, eikä samanlainen lapsellinenkaan "kiinalainen"-sanan käyttö toimisi enää samalla tavalla. Nämä seikat eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että yleinen tietämyksemme Kiinasta olisi parantunut niin paljon, etteikö harhaluuloja kumoavalle kirjalle olisi edelleen paikkansa.

  • Kiinalla on 5000-vuotinen historia
  • Kiinan muuri näkyy kuuhun
  • Kiinalaisilla ei ole käytöstapoja
  • Kiinalaiset syövät aina riisiä
  • Kiinalaiset syövät koiria
  • Pekingin ilmansaasteet ovat maailman pahimmat
  • Kun osaa kiinaa, pystyy juttelemaan 1,4 miljardin ihmisen kanssa
  • Kiinalainen tuote on huonolaatuinen
Tuossa on poimittuna kahdeksan Kiinaa koskevaa myyttiä, jotka ovat samalla kirjan lukuja, joten niitä ei pelkästään kumota, vaan aihetta käsitellään hieman laajemminkin. 

Ruoka on lähellä sydäntäni. Voin hyvin uskoa, että sillä, mitä meille tarjotaan "kiinalaisen" ravintolan lounasbuffetissa, on vain vähän tekemistä sen kanssa, mitä kiinalaiseen keittiöön todellisuudessa kuuluu. Sivuhuomautuksena on mainittava, että kiinalaisesta keittiötä puhuminen on jo itsessään väärin, sillä kyse on niin valtavasta alueesta, että olisi oikeampaa puhua esim. kantonilaisesta, sichuanilaisesta, hunanilaisesta, shaanxilaisesta ja yunnanilaisesta ruoasta, jotka kaikki eroavat toisistaan niin paljon, etteivät ne millään sovi yhden ainoan "keittiön" alle.

Kielen kanssa on hieman samoin kuin ruoankin: ei ole olemassa yhtä ainoaa kiinan kieltä, jota kaikki kiinalaiset osaisivat tai edes ymmärtäisivät. Meidän mielestämme ruotsi ja norja ovat eri kieliä, mutta kiinalaisen näkökulmasta kyse olisi vain saman kielen eri murteista. Kiinan eri murteiden erot vain ovat ilmeisesti paljonkin suurempia kuin erot ruotsin ja norjan kielten välillä.

Tämä oli varsin kiinnostavaa luettavaa, mutta minä kyllä pidän yleensäkin harhakuvitelmieni oikaisemisesta. Aiheena Kiina on totta kai aivan liian laaja, jotta sitä voisi kuvitella oikaisevansa yhden ainoan kirjan avulla, varsinkin kun sivumääräkin on hyvin maltillinen. Sen vuoksi onkin kerrassaan mainiota, että kirjoittaja on liittänyt kuhunkin lukuun oman lukusuosituksensa niille, jotka haluavat tutustua juuri siihen aiheeseen syvällisemmin. Näkisin vastaavan tavan kernaasti muissakin tietokirjoissa, jos se suinkin on mahdollista - väkisin ei kannata.

Tämä on sellainen Kiinaa koskevan yleissivistyksen päivityspaketti, joka kuuluu kaikkien luettavaksi, jos nuo edellä listatut esimerkkiväittämät suinkin kuulostavat todenmukaisilta. 

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää


Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga 2014
Lukija: Kari Ketonen
Kesto: 8h 50min
Sivuja: 301

Helsinkiläisjuristi Katja Karhuvuoma on mennyt muoniolaisen miehensä kanssa naimisiin lyhyehkön seurustelun jälkeen. Pariskunta asuu yhdessä miehen kotiseudulla, missä Katja on saanut kunnanjohtajan pestin. Tehtävä ei ole lainkaan leppoisa, sillä hänen on määrä ajaa läpi kuntaliitos Enontekiön kanssa. Muoniolaisille liitos sopisi kyllä, mutta enontekiöläisiä edustavat itsenäiset saamelaiset, joiden itsepäisin edustaja on Katjan appiukko Piera. Katjan anoppi Liisa puolestaan on seudun ainoa poliisi. Ja "seutu" tarkoittaa sitä, että jos Liisa ei ole töissä, niin seuraavaksi lähin poliisi on usean tunnin matkan päässä.

Jos ei tässä asetelmassa ja erikoisissa persoonissa ole vielä tarpeeksi, niin tärkeä osa kirjasta liittyy salaperäiseen Wifebeater Revenge Clubiin, josta en halua kertoa spoilerivaaran vuoksi enempää.

Heikkinen on poiminut mukaan monta yksittäistä aihetta, joista jokainen olisi yksinäänkin pystynyt kannattelemaan kokonaisen kirjan. Nyt niiden käsittely on jäänyt lyhyenlaiseksi, mikä kylläkin sopii siihen, että kyseessä on tragikomedia. Juonen kannalta lähestulkoon umpikujalta tuntuneet tilanteet on ratkaistu vähän liiankin nopeasti ja helposti. Minulle jäi hieman epäuskottava jälkimaku, sillä jos ongelma on ratkaistavissa yhdellä yksittäisellä toimenpiteellä, niin onko se todella ollut ongelma alun alkaenkaan? Tai miksi se on saanut olla ongelma niin pitkään?

Oma luku- (tai kuuntelu-) kokemukseni jäi hajanaiseksi. Yksittäiset osat toimivat hyvin, ja varsinkin Piera on hahmona onnistunut suunnattomassa ärsyttävyydessään. Palaset eivät minun mielestäni vain loksahtele aivan saumattomasti paikoilleen, eli kokonaisuus ei pääse kasvamaan osiensa summaa suuremmaksi, mitä tietysti aina toivoisi ja odottaisi.


torstai 1. marraskuuta 2018

Juhani Aho: Omatunto

Juhani Aho: Omatunto
WSOY 1914
Lukija: Yrjö Tähtelä
Kesto: 5h 17min

Suomenlahden ulkosaarella asuu kaksi perhettä: Söderlingit ja Korsut. Kirja kerrotaan Söderlingien näkökulmasta. Alussa heidän luokseen tulee myrskyltä suojaan rikas herra, joka kysyy, mitä kukin elämältä toivoisi. Kukaan ei tavoittele mahdottomia, oikeastaan kaikkien toiveet olisi täytettävissä rahamäärällä, joka aikanaan (viime vuosisadan alussa) on kylläkin ollut merkittävä, muttei mitenkään ylitsepursuava.

Myrskyn jälkeen saaren rantaan ajautuu ilmeisesti haaksirikkoutuneen laivan lastia. Saarella on ollut ikiaikainen sääntö: minkä meri antaa, se kuuluu löytäjälle, ja tuon lastinhan on meri heille suonut. Löydöstä innostutaan tietysti kovin, mutta sitten alkaakin ensin lasten omatunto kolkutella: onko moraalisesti oikein, että he pitävät löytämänsä itsellään? Vaikkei kukaan vaatisikaan heitä ikinä edesvastuuseen tai mitään muutakaan, niin vähitellen epäilys laajenee: pystyvätkö he nauttimaan meren antimista, jos ne onkin saatu vääryydellä?

Aho pakottaa lukijan mittaamaan omaa moraaliaan tässä samalla ja vastaamaan esiin tulleisiin kysymyksiin omasta puolestaan. Oleellista tässä on se, että yhteiskunnan asettamat säännöt ovat toissijaisia, ja viime kädessä merkitystä on vain sillä, mikä on toisaalta oikein, ja minkä kanssa toisaalta kukin pystyy elämään.

Tämänkaltaiset pohdinnat ovat sellainen seikka, joka erottaa eläimet ihmisistä, ja siksi ne kuuluvat meille kaikille. Oli varsin ilahduttavaa nähdä, että kirjallisuudestamme löytyy tällainen pohdinto jo yli sadan vuoden takaa. Siitä olen hieman pettynyt, ettei tämä ole tullut vastaani jo paljon aiemmin.

Etenkin kirjan lopussa olevan yllättävän käänteen johdosta Aho on ottanut mukaan elementiksi suomalaisille kovin tutuksi käyneen kateuden. Se on väistämättä sivuosassa, mutta ansaitsee silti tulla mainituksi. "Ei sen väliä, jos ei pärjättykään. Pääasia että ruotsalaisetkaan eivät voittaneet." Ei sitä nyt kirjassa noin esitetä, mutta samasta ajatuksesta on silti kyse. On kiinnostavaa, miten syvään tuo ajatustapa onkaan mahtanut juurtua.

Mielestäni tämä olisi erinomaista luettavaa koululaisille. Vaikka kieli onkin kovin vanhanaikaista ja maailmakin muuttunut, niin sisältönsä osalta tämä on edelleen täsmälleen yhtä ajankohtainen kuin kirjoitushetkellänkin. Ja uskallan väittää, ettei ole syytä olettaa ajankohtaisuuden jatkossakaan yhtään karisevan.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Robert Galbraith: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Lukija: Eero Saarinen
Otava 2015 (alkup. 2015)
Sivuja: 429
Kesto: 18h 7min

Cormoran Striken tarina jatkuu. Tällä kertaa hänen toimistoonsa on lähetetty irti sahattu jalka. Vastaanottajaksi on aluksi merkitty Strike, mutta myöhemmin se onkin korjattu Robinin nimelle. Kirjan edistyessä käy ilmi, että liikkeellä on sarjamurhaaja, joka tykkää tappaa nuoria naisia ja leikata heidän ruumiinosiaan muistoksi.

Koska jalan lähettäjällä näyttää olevan jotain henkilökohtaista Strikeä kohtaan, alkaa hän miettiä voisiko kyseessä olla joku, jonka hän tuntee. Hyviä ehdokkaita löytyy peräti kolme, ja heitä aletaan tietysti jäljittää ja käydä läpi, mitä kukin on tehnyt ja miten he liittyvät Strikeen. Kirjan nimeen sopien he kaikki ovat varvin vastenmielisiä miehiä, ja lukijalle sopisi oikein mainiosti, että he kaikki jäisivät kiinni.

En varmaankaan spoilaa liikaa, jos kerron, että yksi näistä kolmesta todella on haettu tekijä. On mielenkiintoista nähdä, nousevatko he esiin vielä sarjan myöhemmissä osissa. Oma arvaukseni on, että nousevat, sillä he ovat liian kiinnostavia ja Strikeen liittyviä joutuakseen noin vain unholaan.

En osaa arvioida, millainen tämä kirja on puhtaasti dekkarina, mutta Rowling on onnistunut koukuttamaan minut seuraamaan Striken ja Robinin tarinaa. Se onkin eittämättä ainakin yhtä tärkeä osa sarjan juonta kuin kunkin kirjan dekkaritapahtumat; samaan tyyliin kuin Harry Pottereissakin osaltaan oli.

Vaikka tässä olikin vastenmielisiä henkilöitä ja tapahtumia, niin pidin silti kovasti. Odotan innolla sarjan seuraavaa osaa, joka näköjään on alkuperäiskielellä ilmestynyt viime kuussa. Mielessäni Eero Saarisen ääni liittyy niin vahvasti Strikeen, että toivon hänen jatkavan lukijana sarjan loppuun asti. Pidän itsestään selvänä, että kaikki osat päätyvät äänikirjoiksi.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Riku Salmivuori: Miljoonaperintö tarjolla - kuinka verkkopetos toimii

Riku Salmivuori: Miljoonaperintö tarjolla - kuinka verkkopetos toimii
Myllylahti 2016
Sivuja: 244

Kaikki ovat varmaankin kuulleet nigerialaiskirjeistä. Jos joku ei ole, niin varmaankaan tämä kirja ei sitten ole häntä varten. Tai toisaalta, juuri hänellehän tämä onkin, sillä jos jotain, niin ainakin tämän lukemisen pitäisi suojella uusien ihmisten joutumista verkkohuijareiden uhreiksi

Minulle tuli verkkohuijareista mieleen juuri tuollainen kirjan nimeen viittaava yritys, jossa joku on saanut miljoonaperinnön, ja saadakseen rahat haltuunsa hän tarvitsee juuri minun apuani. Ehkei aivan heti, mutta jossain kohtaa ainakin tulisi vastaan tilanne, jossa minun pitäisi antaa rahaa, jotta tuo valtaisa omaisuus saataisiin viimein haltuun ja minäkin voisin saada siitä oman mehevän siivuni. Tällaisten yritysten kohdalla pätee tietenkin se, että jos joku asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, niin se ei ole totta. Koska näitä huijauksia edelleen jaksetaan tehdä, niin mielestäni se todistaa, että huijausten täytyy myös tuottaa tulosta, sillä tokkopa niitä pelkästään huvin vuoksi jaksettaisiin vuodesta toiseen yritellä.

Juuri tämänkaltaiseen huijaukseen on helppo suhtautua ylimielisesti. "Minä kyllä tunnistan tuollaiset huijaukset, ei minua noin helpolla jymäytetä." Kovin vaarallinen asenne, ja luulen, että moni uhriksi joutunut on ajatellut juuri samoin. Saman luulon vahvistaa kirjakin: parasta, mitä huijarille voi tehdä, on aliarvioida hänet. Ei siellä takana oikeasti ole ketään yksittäistä onnenonkijaa, vaan luultavammin joukko ihan järjestäytynyt joukko, joka tietää mitä on tekemässä. Jos vastaan viestiin, niin todennäköisesti seuraavan lähettää jo eri ihminen kuin ensimmäisen, sillä roolitkin on jaettu tietoisesti: yksi yrittää saada sen ensimmäisen vastauksen, ja toinen hoitaa hommia siitä eteenpäin. Toki mukaan tulee tarpeen mukaan muitakin.

Tunnustan, etten ole ikinä tuntenut edes kiusausta vastata mihinkään tällaiseen, vaikka tietenkin niitä on tullut minunkin postilaatikkooni. Samalla tunnustan senkin, että olen itse sortunut tuohon ylimielisyyteen. Mutta en tee sitä enää, sillä on oikeastaan vain ajan ja tuurin kysymys, milloin joku huijari onnistuu osumaan minun heikkoon kohtaani. En itsekään tiedä mikä se on, mutta se ei tarkoita, etteikö sellaista voisi olla olemassa. Ja jos joku sen löytää, niin olen auttamatta altavastaajana, jos sorrun vielä aliarvioimaan vastapuolta.

Kirjan aihe on varsin kiinnostava, ja kirjoittaja tuntee sen hyvin. Kaikkein mukaansatempaavinta tekstiä tämä ei ole, mutta toisaalta myöskään aihetta ei voi pitää sellaisena, että siitä pitäisi kirjoittaa pelkästään viihdyttävästä, vaikka sekin lienisi mahdollista. Salmivuorella on tavoitteena lisätä tietoisuutta tästä aiheesta, ja samalla vaikeuttaa huijareiden toimintaa. Sitä tavoitetta ei saavuteta pelkällä hauskuuttamisella.

Kirjalle on myös jatko-osa Tarinoita toiselta puolelta, missä ilmiötä käsitellään hieman toisesta näkökulmasta. Sekin kirja päätyy tänne aikanaan.

tiistai 25. syyskuuta 2018

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa
Alkup. 1910
Lukija: Yrjö Tähtelä
Kesto: 6h 36min

Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen ovat liperiläiset kaverukset, varttuneita miehiä ja oikein talollisia molemmat. Ihalaiselta ovat päässeet tulitikut loppumaan, ja Antti lähtee niitä naapurista Hyvärilästä lainaamaan. Perille päästyään on varsinainen asia jo unohtunut, ja matkakin muuttunut Vatasen kosioretkeksi Antin toimiessa puhemiehenä. Hyväriseltä miehet jatkavat yksin tein kaupunkiin saakka, mutta koheltavat siellä itsensä putkaan saakka, ja jatkavat lopulta toilailujaan.

Kirjan tarina rakentuu pitkälti väärinymmärrysten varaan. Joku laskee leikkiä, toiset ottavat sen tosissaan ja lisäävät samalla oman osuutensa tarinaan, ja niin edelleen. Minulle jäi tästä vahvasti sellainen kesäteatterimainen tunnelma, joka mitä ilmeisimmin osuikin kohdilleen, sillä käsittääkseni tämä on nimenomaan niillä näyttämöillä varsin suosittu teos. Valitettavasti tässä kirjallisuusblogissa en pidä tuota luonnehdintaa erityisenä ansiona.

Kirja on julkaistu jo vuonna 1910, joten kyse oli kaikin puolin tyystin toisenlaisesta maailmasta kuin nyt elämme. Elämänrytmi oli hitaampaa, ja erityisesti sitä oli tiedonkulku - en tiedä olisiko tätä edes mahdollista sovittaa nykyaikaan, koska juuri tiedon kulkemattomuus on juonen keskiössä. Noista seikoista huolimatta ihmisten vaikeus esittää asiansa ymmärrettävästi toiselle osapuolelle ja keskustelun etenemisen hitaus oli paikoitellen suorastaan piinaavaa. Vaikka samaan aikaan tiedän, että tarinalta putoaisi pohja ilman noita elementtejä, niin silti pidin niitä kovin rasittavina.

Jälleen kerran huomattiin, miten vaikeaa huumori onkaan: se ei vain uppoa kaikkiin. Tämä ei oikein uponnut minuun, ei ainakaan äänikirjana. Lukijaa en voi soimata, hän vaikutti oikein sopivalta osaansa. Tiedän tämän olevan klassikko ja vielä suosittu sellainen, mutta minun kokemukseni ei oikein jaksa tukea sitä statusta. Todennäköisesti elokuva- tai mainittu teatteriversio toimisi minullekin paremmin. Ajatus elokuvasta ei oikein sytytä, mutta jos kesäteatteritilaisuus tulisi sopivasti eteen, niin sille soisin kyllä mahdollisuuden.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähde: Happotesti
Otava 2016
Sivuja: 239
Lukija: Aku Laitinen
Kesto: 6h 25min

Happotestin päähenkilö on irtisanoutunut työstään kuusi viikkoa sitten. Sen jälkeen hän on ilmeisesti keskittynyt vain juopottelemaan, ja siinäpä on kirjan teema ja pitkälti sisältökin kaikessa karuudessaan. Kirja on kirjoitettu minäkertojan ajatusten äänenä, mikä toimiikin erityisen hyvin, sillä kirjan tarkoitus on nimenomaan valaista sitä, mitä alkoholistin päässä liikkuu.

Aluksi mieleen tulee Juoppohullun päiväkirjat, sillä tässäkin toilaillaan humalassa, kustaan housuun ja paskannetaan vähän minne sattuu. Juomaan livistetään vaimolta salaa eikä rahahuoliakaan ole, jos tämä ei ole piilottanut pankkitunnuksia tarpeeksi hyvin. Hauskuus alkaa kuitenkin karista varsin nopeasti, ja käy ilmi, että tässä on nyt tosi kyseessä, eikä vain kepeä hauskanpito.

Juominen on päähenkilön elämän ainoa sisältö. Hän uskottelee itselleen tekevänsä kaikenlaista muutakin, ja ainoastaan rentoutuvansa parin oluen merkeissä. Tietenkään hän ei ikinä juo vain paria olutta, vaan joko niin paljon kuin juotavaa on, tai niin paljon kuin kykenee. Pään sisäisten selitysten ja juomisen oikeutuksen tulva on loppumaton. Itsepetoksen määrällä ei ole minkäänlaista rajaa, jos sillä vain voi antaa itselleen luvan juoda.

Vaikka päähenkilömme käyttäytyy täysin vastuuttomasti, hän ei silti ole täysin vastuuton. Hän vaikuttaa ymmärtävän, mitä on tehnyt, muttei kykene lopettamaan muuten kuin hetkellisesti. Aina on nurkan takana uusi houkutus tarjolla, ja siihenhän ei voi olla tarttumatta.

Olen kuullut sellaisia mielipiteitä, että alkoholistit (tai päihdeongelmaiset yleisemminkin) eivät ansaitse sääliä tai ole oikeutettuja hoitoon, koska ovat itse aiheuttaneet tilansa ja päättäneet juoda. Mutta tämä kirja valaisee mielestäni tilannetta hyvin: ei juominen ole kuin korkeintaan näennäinen valinta, sillä kyllä tässä viina on se joka vie, juopon osaksi jää vikistä. Minusta alkoholistin täytyy saada apua, mutta vasta silloin jos hän itse haluaa raitistua. Pakolla sitä ei voi kuitenkaan tehdä, sillä kyse olisi korkeintaan tauosta. Mutta jos hän itse haluaa lopettaa pysyvästi juomisen, niin siinä häntä täytyy auttaa. On hyvin ikävää, että ennen sitä lopettamista kärsijänä on lähinnä juopon lähipiiri, ei niinkään hän itse. Tämän lähipiirin oikeudet ovat harmillisen kapeat.

Lukemani valossa minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten voi olla mahdollista, että alkoholistille saa ihan laillisesti myydä tai luovuttaa alkoholia. Mikäli yhteiskuntamme ei uskoisi kieltolakeihin, vaan viinaa saisi myydä kaikille iästä tai kellonajasta riippumatta, niin voisin jotenkin käsittää, että sitä saa antaa myös sille, jonka elämä ei millään muotoa alkoholia kestä. Mutta koska uskomme kieltojen voimaan, niin miksi ihmeessä emme kiellä anniskelua sille, jolla ongelma on jo olemassa? Kellonaikarajoituksia on käsittääkseni perusteltu juuri ongelmaisten auttamisella, mutta eikö olisi johdonmukaisempaa kieltää viina niiltä ongelmaisilta kokonaan? Kirjan sankaria rajoitukset kylläkin haittaavat, mutteivät todellakaan pelasta häntä yhtään miltään. Tiedän hyvin, että tällaisen myyntikiellon valvominen olisi hyvin vaikeaa, mutta aivan vastaavanlaisia vaikeuksia liittyy myös alaikäisiin ja muihin päihteisiin, eikä kieltolaista niiden kohdalla tietääkseni silti olla luopumassa. Tässä on kyse selkeästä epäjohdonmukaisuudesta.

Ei ole väärin todeta, että alkoholin kohdalla yhteiskunnassamme vallitsee valuvika. Alkoholi on jotenkin saavuttanut aivan liian näkyvän ja korkean aseman, eikä sitä noin vain tulla horjuttamaan. Jos tunnustetaan tosiasiat, niin meillä on jopa kalenteriin merkitty useita juhlapäiviä, jotka ovat olemassa vain siksi, että ihmiset voisivat silloin ryypätä oikein luvan kanssa. Minulla ei ole mitään järkevää ehdotusta, mitä tuolle asialle pitäisi tehdä, sen verran realisti kuitenkin olen. Asennemuutosta kaivattaisiin. Ongelmajuominen ei saisi ensimmäisenä yhdistyä mielikuviin hassuista toilailuista. Housunlahkeesta valuva hallitsemattomasti räjähdyksellä tullut vesipaska voisi olla parempi, noin ensi alkuun.

Palatakseni kirjaan itseensä, pidin siitä todella paljon. Välillä kuuntelu oli melkeinpä ahdistavaa, kun tiesi mitä tuleman piti, mutta odotin silti innolla, että pääsisin taas jatkamaan. Enkä voi mitään sille, että myös loppuvaiheilla jotkin toilailut huvittivat minua, vaikka tarina kokonaisuudessaan onkin jotain aivan muuta.

Tälle on jatko-osakin jo julkaistu, ja malttamattomana odotan, että pääsisin siihen käsiksi. Olen jo hankkinut sen itselleni, mutta koetan malttaa mieleni ja edetä ennalta kaavailemassani järjestyksessä. Teemaankin sopii se, että houkutuksilta kyetään kieltäytymään, tai ainakin suhtautumaan niihin oikealla kohtuullisuudella.

maanantai 3. syyskuuta 2018

Veikko Huovinen: Lemmikkieläin

Veikko Huovinen: Lemmikkieläin
WSOY 1966
Lukija: Esa Saario
Kesto: 2h 9min

A. Johnson on rikas tehtailija. Hänen yrityksensä työllistää yli 100000 henkeä, joten pikkurahasta ei totisesti ole puutetta. Hän haluaa palkata Fr. Jacobin vuodeksi palvelukseensa. Jacobin tehtävänä on asua Johnsonin olohuoneen nurkkaan rakennettavassa lasiseinäisessä kopissa. Tehtävänä ei ole mitään muuta kuin olla ja asua kyseisessä kopissa Johnsonin huviksi. Tähän ei edes liity mitään koetta tai tutkimusta, vaan kyseinen järjestely vain sattuu huvittamaan rikasta miestä. Tehtävästä tarjolla oleva palkkio on ylenpalttinen Jacobin tilanteeseen ja tehtävän ainakin näennäiseen vaativuuteen nähden.

Vaikka Johnson ikään kuin omistaa koko kaupungin, herättää hänen hankkeensa laajaa ja voimakasta vastustusta tavallisten ihmisten keskuudessa. He ilmeisesti vastustavat sitä, että ihmisen voisi tällä tavalla ostaa - tai pikemminkin vuokrata - ja alistaa ikään kuin lemmikkieläimekseen. Eikö rikkailla ole mitään häpyä? Miten he voivat kuvitella voivansa tehdä ihmisille mitä vain tahtovat?

Tässä kohtaa on syytä tarkentaa, että Jacobista toki pidetään kaikin puolin huolta. Yksityisyydestäänkään hän ei joudu täysin luopumaan, sillä lasikoppiin kuuluu erillinen makuusoppi, jossa häntä ei voida nähdä. Ainoastaan hän on fyysisesti eristetty kaikista muista ihmisistä, ja joutuu alistumaan siihen, että Johnson katselee häntä mielensä mukaan.

Minä yllätyin siitä, miten lyhyt tarina tämä lopulta olikaan. Aivan kuin Huovinen ei olisi käyttänyt ideansa potentiaalia kokonaan hyväkseen. Olen melko varma, että tästä voisi löytyä jos jonkinlaista tulkintaa, mutta sen puolen Huovinen jättää täysin lukijansa vastuulle. Toki tällaisen järjestelyn voi nähdä erilaisten tosi-tv:iden ja erityisesti Big Brotherin edeltäjänä, mutta se on vielä turhan suoraviivaista.

Mielenkiintoinen kontrasti syntyy siitä, miten Johnson käyttää rahaansa tällaiseen varsin eriskummalliseen kikkailuun, kun Jacob taas "vapauduttuaan" tyytyy hyvin yksinkertaiseen elämään, vaikka voisi palkkiollaan ryhtyä paljon muuhunkin.

Luku- tai siis kuuntelukokemuksena tämä ei ollut kovin kummoinen, mutta ajateltavaa se silti herättää, vaikken mihinkään tyydyttävään johtopäätökseen siinä päässytkään. Kenties Huoviselle kävi samoin: asetelma on eittämättä kiinnostava, mutta ehkei hänkään saanut vietyä sitä mihinkään innostavaan lopputulokseen ja jätti sen vuoksi sen ikään kuin kesken.

torstai 23. elokuuta 2018

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Otava 2014
Sivuja: 459
Äänikirjan lukija: Eero Saarinen
Kesto: 17h 24min

Tässä tulee J.K.Rowlingin Cormoran Strike -dekkarisarjan toinen osa. Melkein kaikki, mitä sanoin Käen kutsun yhteydessä, pätee tässäkin.

Juoni tietysti on erilainen. Tällä kertaa heti alussa ei tapahdu murhaa, vaan Striken toimistoon tulee kirjailija Owen Quinen vaimo pyytämään, että Strike voisi käydä noutamassa hänen miehensä. Mies ei löydy aivan niin helposti, vaan häntä joudutaan jäljittämään pitkän aikaa. Kun mies lopulta löytyy, ei jää epäselvyyttä siitä, etteikö hän olisi joutunut murhan uhriksi.

Kirjailijan jäljiltä jää uuden kirjan käsikirjoitus, missä viitataan useisiin hänen lähipiirinsä ihmisiin, mutta ei kovinkaan positiivisessa sävyssä. Sen perusteella voisi arvella, että hänellä on saattanut hyvinkin olla vihamiehiä, mutta tapa, jolla hänet on surmattu, on silti vertaansa vailla.

Mielestäni tämä rikostapaus oli mielenkiintoisempi kuin Käen kutsussa, mutta silti päähenkilöt Cormoran Strike ja hänen apulaisensa Robin tahtovat varastaa show'n. Tietysti heidän tarinansa täytyykin olla kiinnostava, jotta lukijalla olisi tarve lukea seuraavatkin osat. Dekkareita julkaistaan niin tolkuttoman paljon, että kirjailijan on käytännössä pakko keskittyä erityisesti siihen, että lukija koukutetaan lukemaan juuri hänen sarjaansa. Ei Rowling siinä mitenkään ylittämättömän hyvin onnistu, mutta niin hyvin kuitenkin, että odotan innolla sarjan kolmannenkin osan kuuntelemista - se on jo valmiina jonossa odottamassa vuoroaan.

perjantai 10. elokuuta 2018

Sami Kolamo: Urheilun mammuttitauti

Sami Kolamo: Urheilun mammuttitauti
Aviador 2018
Sivuja: 237

Minulla on usein näitä blogitekstejä kirjoittaessani se ongelma, että on vaikeaa keksiä, mitä kirjasta oikein voisi sanoa. Kaikki kirjat eivät herätä oikein mitään ajatuksia, eikä sitä haluaisi ryhtyä juonta tai sisältöäkään pelkästään kuvailemaan. Tämän kirjan kohdalla on aivan toisin. Jos kirjoittaisin kaikki ajatukset, mitä tämä on herättänyt, niin tästä tulisi taatusti pisin blogitekstini. Yritän välttää sitä.

Liikunnan ilo, rehti kilpailu, terveet elämäntavat ja esikuvallisuus. Siinä on muutama seikka, joilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä huippu-urheilun kanssa. Sen sijaan erityisesti olympiakisoihin liittyy sellaisia piirteitä kuin korruptio, orjatyö, laittomuudet, ihmisten pakkosiirrot, puhumattakaan varsinaiseen urheilukisaan liittyvistä vilpistä, tulosmanipulaatioista, dopingista ja ties mistä. Valkoiset elefantit - eli suorituspaikat, joilla ei ole minkäänlaista käyttöä kisojen jälkeen - ovat aivan oma lukunsa.

Tämän kirjan käsittelyssä ovat erityisesti KOK olympiakisoineen, FIFA jalkapallon MM-kisoineen ja IAAF suurine yleisurheilukisoineen. Olympialaiset ovat jo hyvän aikaa olleet järjettömän suuri tapahtuma. Missään ei ole sellaista paikkaa, missä olisi jo valmiina suorituspaikat eri lajeille, paitsi ehkä aiemmilla kisapaikoilla, mutta niille jääneet valkoiset elefantit eivät tietenkään ole sellaisessa kunnossa, että ne kelpaisivat enää toisiin kisoihin, sillä kaiken kuuluu olla uutuuttaan kiiltävää. Kisoihin halutaan glamouria, eikä stadion, joka on jo nähty aiemmin, tarjoa sellaista.

Silloin kun kisat ovat liian suuret, tulevat korruptio ja väärinkäytökset ikään kuin sisään rakennettuina. Jos olet kisapaikan rakentamisesta vastaava viskaali, ja tiedät, että paikan on kerta kaikkiaan pakko olla valmis tiettyyn päivämäärään mennessä, maksoi mitä maksoi, niin sinulle tarjoutuu erinomainen tilaisuus kiristää järjestävää kisakaupunkia tai organisaatiota sillä, että jos he eivät maksa sinulle sopivaa, mukavan paksua siivua, niin kisapaikka ei kenties valmistukaan aivan ajoissa. Sama kiristystilaisuus koskee tietysti kaikkia rakentamiseen liittyviä urakoitsijoitakin. Tämä seikka on omiaan nostamaan näiden mammuttikisojen hintaa huimiin sfääreihin. Vastikään päättyneissä jalkapallon MM-kisoissa Pietariin rakennettu jalkapalloareena oli juuri tämän kaltaisen toiminnan mestarinäyte.

Mikäpä siinä korruptiossakaan vielä olisi, mutta kun kisapaikkoja rakennetaan orjatyöllä. Tulevien Qatarin MM-kisojen kisapaikkoja ovat olleet rakentamassa mm. pohjoiskorealaiset orjat, joiden kuukausipalkka on viitisen euroa. Vastineeksi tästä rahallisesta korvauksesta saa menettää ihmisoikeutensa ja olla ihan oikeassa kuolemanvaarassa surkeiden työolojen vuoksi. Kun kisapäivä lähenee, eivätkä kisapaikat ole kunnossa, tarvitaan lisää voitelurahaa. Se raha tulee tyypillisesti julkisista varoista, mutta valuu yksityisiin taskuihin, jotka todennäköisesti ovat jo valmiiksi pullollaan.

Useat huippu-urheilijat eivät voisi vähempää välittää rehdistä kilpailusta, vaan ainoa asia, jolla on merkitystä, on voitto. Joku pikajuoksija, jonka nimeä en enää muista, on sanonut, että hän ei piittaa siitä, vaikka kaatuisi maaliviivan jälkeen kuolleena maahan, kunhan hän vain on ylittänyt sen ensimmäisenä. Rehdin pelin lisäksi siis myöskin terveys on joillekin osallistujille sivuseikka. Toisaalta, vaikka itse kilpailuun tai siihen valmistautumiseen ei liittyisikään vilppiä, niin tarkastellaanpa vaikkapa keihäänheittäjiä. Moniko huippuheittäjä selviää urastaan ilman olkapääleikkausta? Tietyllä tavalla sitäkin voi ajatella dopingina: urheilija ei selviä omillaan, vaan tarvitse lääkärin apua. Lääkäri ei vain aina auta kemiallisin keinoin, vaan myös kirurgisin.

Kaikki edellä mainittu huomioiden onkin kiinnostavaa, miten urheilun yleinen imago voi olla niin puhtoinen ja ylevä. Ilmeisesti kyse onkin siitä, että ainoastaan se julkisuus- ja erityisesti mielikuva on positiivinen. Kulissit ovat kunnossa, mutta niiden takana piilee jotain sellaista, jota yleisö ei halua nähdä. Jos kulissiin välillä ilmestyy halkeama jai muu tirkistysreikä joka paljastaa takana rehottavan karmeuden, niin yleisö rauhoittelee itseään tuudittautumalla siihen itsepetokseen, että "se nyt oli vain poikkeus, mutta kyllä meidän urheilijamme sentään ovat puhtoisia ja kaikin puolin kunnollisia." Käsi sydämelle: miten uskottavaa se on?

Varoituksen sana on paikallaan: minun kohdallani tämä kirja vei maun kaikenlaisista (liian)isoista urheilutapahtumista. Toki niistä olisi mahdollista edelleen nauttia, mutta se vaatisi silmien ummistamista niiltä kulissien takaisilta näkymiltä. Minun kohdallani se ei ainakaan vielä onnistu, mutta kaikkien kohdalla ei liene samoin.

Yritän jatkaa ilon saamista liikunnasta ja oikeasti rehdistä kilpailusta, vaikka se olisikin harrastelua eikä tasoltaan kovin korkeaa. En myöskään halua olla ilonpilaaja ja estää muita ihmisiä nauttimasta myös huippu-urheilusta, mutta siihen liittyvää innostusta minun on vaikea jakaa.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlberg: Pilatus
Like 2016
Sivuja: 420
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 14h 29min

Pontius Pilatus oli Raamatun mukaan mies, joka tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ristillä. Paljonkaan muuta en hänestä tiennytkään. Jos ajatellaan, että Raamatun teksti pitää paikkansa, niin millainen oikein on mies, jolla on munaa tuomita jumala kuolemaan? Miten hän sen itse koki? Miten hän päätyi sellaiseen ratkaisuun? Aivan juuri nuo kysymykset eivät ole tämän kirjan keskiössä, vaan pikemminkin kyse on Pilatuksen elämäkerrasta, tai ainakin siitä, millainen se olisi voinut olla.

Sahlberg on jo aiemmin kirjoittanut ilmeisesti vastaavanlaisen kirjan Herodeksesta, joten siinä mielessä hän liikkuu tutulla maaperällä.

Pilatus tunnetaan siis siitä, että hän oli Rooman käskynhaltijana Palestiinassa, eli hän oli Rooman vallan ylin edustaja siellä, mutta kuitenkin vastuussa ylemmilleen, eli ei voinut tehdä aivan mitä lystäsi. Ennen päätymistään Palestiinaan hänelle ehti tapahtua paljon muutakin.

Pilatus syntyy Hispaniassa, ryhtyy Rooman legioonalaiseksi ja osallistuu sotaretkelle Germaniaan, mistä selviää hengissä vain vaivoin. Hän pelastuu ja ystävystyy toisen legioonalaisen Seianuksen kanssa, joka myöhemmin kohoaa aivan vallan terävimpään kärkeen saakka, vaikkei keisariksi pääsekään. Roomassa Pilatus pääsee hyviin virkoihin, mutta kyllästyy ja turhautuu lopulta kaikkeen juonitteluun, ahneuteen ja vallanhimoon, ja pyytää siksi itse päästä Judaean prefektiksi, mikä kuulostaa olevan riittävän kaukana Rooman ytimestä.

Judaeassa on vastassa omat ongelmansa, mm. suosiota keräävät profeetat Johannes ja varsinkin Nasazathilainen, omalaatuinen puuseppä Jeshua. Pilatus kohtaa Jeshuan useita kertoja, ja heidän välinsä vaikuttavat yllättävänkin läheisiltä. Kaikki ei jatku niin leppoisasti kuin Pilatus toivoisi, vaan tapahtumat etenevät tunnetuin seurauksin. Tässä kohtaa on huomautettava, että Jeshua on kirjassa sivuhenkilö, ja lopulta hyvin pienessä roolissa. Se onkin luontevaa, sillä tämä on kirja Pilatuksesta, eikä Jeesuksesta, Raamatusta tai kristinuskostakaan.

Sahlbergin teksti toimii aivan erinomaisesti, ja tuo mieleeni Sinuhen. Jos Sinuhessa käytettiin usein sellaisia ilmaisuja kuin "puheesi on vain kärpästen surinaa korvissani", niin Sahlberg on osannut löytää oman sopivanlaisen tyylinsä. Tämä oli niin vakuuttava esitys, että nostan ilman muuta saman tien Sahlbergin nimen kärkipäähän omalla lukulistallani.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
WSOY 1983
Sivuja: 236
Lukija: Juha Hyppönen
Kesto: 5h 36min

Olen ehtinyt lukea (tai pikemminkin kuunnella) pari Skiftesvikin kirjaa jo aiemminkin, mutta silti tämä kokoelma päätyi lukuvuoroon pääasiassa sen vuoksi, että Matti Ijäksen mainio Katsastus-elokuva pohjautuu muutamaan Skiftesvikin novelliin, joista kaksi on peräisin tästä kokoelmasta. Kyseiset novellit ovat erittäin hyvin tunnistettavissa, paikoitellen jopa repliikkejä myöten, mutta täysin yksi-yhteen ne eivät silti elokuvan kanssa mene.

Jos nuo pari novellia riittivätkin minulle perusteeksi tämän kirjan lukemiseen, niin ei niitä muitakaan tarinoita sovi väheksyä. Juuri novellit tuntuvat olevan Skiftesvikin ominta aluetta, sillä tässäkään kirjassa ei ollut mielestäni ainuttakaan heikkoa kohtaa. En ole varma, olisivatko juuri Katsastuksen novellit olleet minulle ne parhaat, jollen olisi niitä erityisesti odottanut.

Pidemmittä jaaritteluitta voisin sanoa, että jos Katsastus kolahti, niin tässäpä sinulle luettavaa!

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Jens Lapidus: Top dog

Jens Lapidus: Top dog
Suomennos: Jaana Nikula, Petri Stenman
Like 2017
Sivuja 350

Tämä kirja täydentää VIP-huoneen ja Sthlm deleten aloittaman sarjan trilogiaksi. Minusta tällaiset sarjat pitäisi oikeastaan arvostella yhtenä yksikkönä, koska etenkään jälkimmäiset kirjat eivät kunnolla toimi yksinään. Niin on tälläkin kertaa; en halua edes miettiä miten (huonosti) tämä toimisi, jollei aiempia osia olisi lukenut. Vähintäänkin tärkeimmät henkilöhahmot jäisivät täysin vaillinaisiksi ja siten koko kirjasta tulisi torso. Itse en kykene kokonaisuutta arvioimaan, koska ensimmäisen ja viimeisen osan lukemisten välillä on aikaa yli neljä vuotta, eikä muistini ylety läheskään niin kauas.

Edellisessä osassa tuli vahvasti esiin kovalevy, jolta oli löytynyt inhottavaa lapsipornoa. Tässä osassa oli määrä saada levyllä esiintyneet miehet edesvastuuseen. Joo, kyllähän niin kävikin, mutta tosiasiassa tuo juonikuvio ei ollut lainkaan sellaisessa osassa kuin odotin. Sen sijaan yhdeksi langaksi on nostettu kuvio, missä aiemmin tuntematon kaksikko löytää vahingossa vuokra-asunnostaan ison lastin aiemman asukkaan sinne kätkemää ketamiinia. He myyvät ketamiinin, mutteivät ota huomioon sitä, että aineen edellinenkin omistaja kaipailee sitä. Hassua, mutta tämä sivujuoni on loppujen lopuksi kirjan kaikkein kiinnostavin osuus.

Kyllähän tämä toimii ihan vastaavalla tavalla kuin aiemmatkin osat, ja Lapidus tuntuu tietävän mitä tekee. Silti lukukokemus jäi vähän latteaksi, koska olin odottanut jotain toisenlaista. Toimintarymistelyt eivät saa minua syttymään, eivät valkokankaalla eivätkä etenkään kirjoissa. Ne voisi melkeinpä hypätä kokonaan yli, todeta että jotain rymisteltiin sellaisin ja sellaisin seurauksin, ja nyt jatketaan mielenkiintoisemmilla asioilla. Hollywood tuntuu rakastavan rymistelyitä loppuhuipennuksina. Se on heidän valintansa, mutta kirjoissa ne toimivat minun makuuni valitettavan huonosti. Tämän kirjan ongelma ei minun näkökulmastani ole rymistelyissä, vaan pikemminkin siinä, mitä sen rymistelyn paikalta puuttuu.

En epäile hetkeäkään, etteikö Lapidus kirjoittaisi lisääkin kirjoja. Teddyn ja Emilien kehoittaisin kuitenkin siirtämään keskeisimpien henkilöiden paikalta sivuun, ja niin arvelen käyvänkin. Sen sijaan ennustan, että Nikolan ja ketamiini-Roksanan nimet tulevat vielä nousemaan esiin.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja
WSOY 1973
Lukija: Esa Saario
Kesto: 10h 27min
Painetussa kirjassa sivuja: 303

Varoitus: tästä löytyy juonipaljastuksia.

Kirjan nimestä huolimatta päähenkilö on maalaispoika Imppa Ryynänen, joka on kypsynyt isänsä käytökseen ja päättää muuttaa Helsinkiin. Aivan sinne asti hän ei pääse, vaan päätyykin kylän isoimpaan taloon Pirtamoon kesäksi salaojia tekemään. Talossa on jo valmiiksi renkinä Simpauttaja, mies, jonka oikeaa nimeä kukaan ei tunnu tietävän, saati sitten mitään muuta hänen menneisyydestään. Villejä huhuja kyllä liikkuu - eikä ihme.

Simpauttaja tuntuu osaavan mitä tahansa milloinkin tarvitaan, ja selviävän aina paikasta kuin paikasta joko puhumalla tai tarpeen vaatiessa vaikka tappelemalla. Hän iskee silmänsä Taivaisen Kuunon vaimoon Juuliin, ja heidän välilleen syntyy fyysisen rakkauden suhde, joka ei pysy salassa. Kaikki tuntuvat tietävän siitä, ja lopulta myös Kuuno joutuu tunnustamaan itselleen asioiden laidan. Simpauttaja selviää siitäkin tilanteesta, ja syyn saa niskoilleen Impan erikoinen veli Otto, joka joutuu tapauksen johdosta laitoshoitoon.

Turunen on itse maininnut kirjansa käsittelevän maaltamuuttoa. Siinä valossa Simpauttajan voi ajatella edustavan kaupunkiin muuttanutta väestöä: he pärjäävät hyvin - tai ainakin paremmin kuin maalle jääneet - ovat nimettömiä ja tuntemattomia, ovat maalla vain käymässä ja tekevät sielläkin mitä lystäävät, ja jättävät tekojensa seuraukset muiden kannettavaksi. Eivätkä edes osoita minkäänlaisia katumisen merkkejä, vaan aikovat jatkaa samalla tavalla jatkossakin.

Kieltämättä Simpauttaja vaikuttaa kadehdittavalta maalaisten näkökulmasta: hänellä ei ole huolta huomisesta, koska hän tietää pärjäävänsä missä vain. Mikään ei pidättele häntä juuri siinä paikassa, vaan hän on vapaa kulkemaan minne tahtoo. Ja missä hän onkin, siellä hän pystyy tekemään tahtonsa mukaan. Kaikki seikkoja, joista maalla asuvat ja poismuuttoa harkitsevat takuulla haaveilevat.

Kirjan lukija Esa Saario ansaitsee tulla mainituksi tälläkin kertaa. Ylistin häntä jo aiemmin, mutta tällä kertaa hän on jopa vieläkin parempi. Sillä on todellakin väliä, miten kirjan lukee.

torstai 31. toukokuuta 2018

Robert Galbraith: Käen kutsu

Robert Galbraith / J.K.Rowling: Käen kutsu
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Otava 2013
Sivuja: 463
Lukija: Eero Saarinen
Kesto: 16h 36min

Tässä vaiheessa - viitisen vuotta kirjan julkaisun jälkeen - ei liene kenellekään epäselvää, että Robert Galbraith on Harry Pottereista tutun J.K.Rowlingin salanimi. Tämän seikan huomioiden on tavallaan hassua, että myös sarjan uudempien kirjojen kansiin painetaan edelleen kirjoittajaksi tuo salanimi. Jos totuus on kerran ihan yleistä tietoa, niin minusta tämä kuulostaa pelkältä kikkailulta.

Käen kutsu on täysiverinen dekkari. Heti alussa tapahtuu murha, jota loput 450 sivua sitten selvitellään, ja viimein lopussa paljastetaan.

En ole tämän kaltaisia rikosmysteerikirjoja juurikaan lukenut, ja mielestäni kirja oli kovin pitkä; selvästi vähemmälläkin olisi pärjännyt. Se on otettava huomioon, että kyse on sarjan ensimmäisestä kirjasta, ja siksi päähenkilön melko tarkkaa kuvailua voi pitää perusteltuna.

Juonesta sen verran, että murhan uhri oli juhlittu huippumalli, joka putoaa kotinsa parvekkeelta ja kohtaa suunnilleen samalla hetkellä jalkakäytävän ja elämänsä päätepisteen. Päähenkilö Cormoran Strike on yksityisetsivä, sotainvalidi ja entinen sotilaspoliisi, ja tottahan toki myös hyvä päättelemään.

En oikein tiedä, pitäisikö tällaisia kirjoja lukea yrittäen samalla toimia itse etsivänä ja päätellä, mitä on tapahtunut ja miten. Oma keskittymiseni ei riittänyt edes yritykseen, olin silkkana sivustaseuraajana. Luulen, että tällaiset kirjat eivät ole minulle niitä kaikkein mieluisimpia. Siitä huolimatta tulen kuuntelemaan kaksi jatko-osaakin, koska satuin ostamaan ne jo tarjouksesta.

Kirjan lukijalle Eero Saariselle annan täydet pisteet: hän eläytyy ja muuttaa ääntään äänessä olevan henkilön mukaan juuri sopivasti.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Juhani Aho: Rautatie

Juhani Aho: Rautatie - eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet
WSOY 1884
Lukija: Ritva-Liisa Elivuo
Kesto: 5h 3min

Rautatie ei taida pahemmin esittelyjä kaivata, mutta tiivistetään nyt silti: maalaispariskunta Matti ja Liisa ovat kuulleet puhetta rautatiestä, mutta eivät tiedä mikä sellainen ihme oikein on. Se kiinnostaa heitä niin kovasti, että päättävät mennä sitä omin silmin katsomaan ja lopulta kokeilemaankin.

Nykyaikana tulee ilmestyy uusia vimpaimia joka tuutista sellaista tahtia, ettei niitä ole tapana juurikaan ihmetellä. Ja jos jotain kiinnostavaa tuleekin vastaan, löytyy siitä käden käänteessä tietoa niin tekstinä, kuvina kuin videonakin. Mutta tyystin toisenlainen oli tilanne silloin, kun tiedonvälitys tapahtui lähinnä kuulopuheena. Siksi nykyajan ihmisen kannattaa lukaista tämä lyhyenpuoleinen kirja jo silkkana aikamatkana.

Luulen, että useimmat meistä tunnistavat Matin ja Liisan uteliaisuuden itsessään. Heitä selvästi häiritsee se, miten monet puhuvat rautatiestä ja jotkut onnekkaat ovat sen nähneetkin. Kummankin tekisi mieli mennä sitä katsomaan, mutta eivät haluaisi tunnustaa toiselle uteliaisuuttaan, eivätkä siten voi sanoa asiaan suoraan. Sen sijaan he yrittävät keksiä tekosyitä, joiden varjolla voisi lähteä Lapinlahdelle, ja siinä sivussa sitten näkisi sen rautatienkin.

Tämä kirja on eittämätön klassikko, ja syystäkin. Miljöön lisäksi Aho on onnistunut vangitsemaan osan niin suomalaista kuin ihan yleisinhimillistäkin luonnetta, ja vieläpä tavalla, joka tuntuu kestävän ajan hammasta erittäin hyvin.

Surkuhupaisa yksityiskohta on se, miten Matti junassa sortuu yllytettynä ryyppäämään itsensä sammuksiin asti. Tuskin ensimmäinen suomalainen, joka matkailun tärkeimmäksi tapahtumaksi alkoholi muodostui, eikä todellakaan viimeinen :)

Tällä kertaa kuuntelin tämänkin äänikirjana. Lukija Ritva-Liisa Elivuon eläytyminen on pakko mainita erikseen, sillä se on suorastaan ylinäytellyn voimakasta. Aluksi hidas ja lähestulkoon joka ikistä lausetta vahvasti painottava lukutapa tuntui rasittavalta, mutta loppua kohti siihen alkoi tottua ja tuntua luontevaltakin. Onneksi sentään kaikkia kirjoja ei lueta aivan tähän tapaan.

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset

Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset
WSOY 1967
Lukijat: Risto Mäkelä, Jukka Puotila ja Aapo Vilhunen
Kesto: 4h 20min

Mieleeni on jäänyt joskus aikoinaan TV:ssä esitetty sarja, jolla oli sama nimi kuin tällä kirjalla. Toki ryhdyin kuuntelemaan sillä ajatuksella, että kyse olisi samoista tarinoista, joista minulle on jäänyt mieleen vain hämäriä yksittäisiä muistikuvia. Niin paljon en usko muistini kuitenkaan heittävän, etten olisi vähintäänkin tunnistanut useampaakin pätkää. Nämä olivat kaikki minulle uusia, joten selvästikin TV:ssä esitetty sarja perustui johonkin muuhun kuin tähän.

Kirjassa on siis joukko novelleja, joissa on tietysti jotain vinksallaan. Tänä päivänä tuo ei kuulostaisi kovin kummoiselta, mutta 50 vuotta sitten tilanne on oletettavasti ollut erilainen: vinksahtaneilla novelleilla on ollut vähemmän historiallista taakkaa takanaan, ja aiheet ovat ehkä helpommin tuntuneet uusilta ja erilaisilta.

Eipä sillä, kyllähän tämä kokoelma erottuu edelleen. Itselleni jäi voimakkaimmin mieleen teksti, jossa kirjailija kertoo syömistään säilykkeistä. Kenelle tuollainen voi edes tulla mieleen? No, Huoviselle ainakin, ja hyvin se tuntuu hänelle sopivankin.

Arvelen tämän kaltaisten teosten koostuvan pitkälti lastuista - ideoista, jotka eivät ole kantaneet pidemmälle, mutta on kuitenkin kirjoitettu omalta osaltaan valmiiksi ja talteen. Luulisin useilla kirjailijoilla olevan vastaavia, mutta niitä ei ehkä viimeistellä kokoelmaksi asti. Sääli, sillä nämä ovat oivallisia välipaloja.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki
Suomennos: Riie Heikkilä Otava 2017
Painetussa kirjassa sivuja: 461
Äänikirjan lukija: Aku Laitinen
Äänikirjan kesto: 14h 56min

Björnstad on pieni kaupunki jossain päin Ruotsia. Kaupungissa on tehdas ja jääkiekkoseura. Koko kaupunki elää jääkiekosta, eikä seuran ja sen joukkueiden merkitystä kaupunkilaisille voi liikaa korostaa.

Seuran juniorijoukkue on menestynyt erinomaisesti. Sillä on erinomaiset mahdollisuudet menestyä, sillä nykyinen ikäluokka on ollut yhdessä vuosikausia, ja on seuran paras vähään aikaan. Edessä on enää vain kauden huipennus: ensin semifinaali, ja sen jälkeen finaali - tietysti. Vaikka pelaajat ovatkin vielä alaikäisiä, he ovat kuitenkin jo nyt sankareita, ja heille sallitaan paljon sellaista, mikä ei muiden kohdalla tulisi kuuloonkaan.

Erityiskohteluun liittyy kirjan varsinainen teemakin: joukkueen tähtipelaaja syyllistyy rikokseen, tai aluksi vasta häntä epäillään rikoksesta. Miten siihen pitäisi suhtautua? Rikosta ei toki voi painaa villaisella, mutta kun on se tärkeä pelikin, ja olisi kaikille - rikoksen uhria lukuun ottamatta - kivaa, jos joukkue menestyisi siinä ottelussa. Kaupungin moraali joutuu kovalle koetukselle hankalaksi muodostuvan tilanteen edessä.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti. En muista, että yksikään kirja olisi herättänyt yhtä paljon ajatuksia, enkä silti päässyt kunnolla mihinkään lopputulokseen. Yhteiskunta rankaisee jäseniään kovin selkeillä tavoilla: antaa rikolliselle sakkoja tai passittaa tämän vankilaan. Yhteisö sen sijaan voi langettaa aivan omia rangaistuksiaan. Niitä ei vain langeteta mitenkään virallisesti, ja sosiaaliset rangaistukset voivat olla paljon raskaampia kantaakin. Toisaalta, tällaisessa tilanteessa, jossa yksittäinen yksilö on kovin tärkeä yhteisön kannalta, on mahdollista aiheuttaa yhteisölle suurta vahinkoa, jos sen kohdistaa juuri tähän yksilöön. Oikeuden edessä kaikki ihmiset ovat väitetysti samanarvoisia. Niin ei kuitenkaan käytännössä ole aina asian laita, sillä jotkut ovat vain toisia tärkeämpiä. On tavallaan harmi, ettei näitä seikkoja oikein ole mahdollista ottaa virallisessa käsittelyssä huomioon.

Tämä kirja aloitti Björnstadiin sijoittuvan kirjasarjan. Odotan jatkoa suurella mielenkiinnolla, sillä en usko, että on helppoa yltää samalle tasolle tämän kanssa.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta?

Tiina Raevaara (toim.): Voiko se olla totta? - Skeptisiä näkökulmia nykymenoon
Ursa 2017
Julkaisija: Skepsis ry
Sivuja: 227

Tässä kirjassa yhteensä 12 kirjoittajaa käsittelee artikkeleissaan joltain kantilta tietämättömyyttä ja erilaisia harhaluuloja suhteessa vallitsevaan tieteelliseen tietoon. Tietoahan on tarjolla aivan valtavia määriä, ja erityisesti sosiaalisen median myötä on tuntunut vahvistuvan se, että ihmiset hakeutuvat omiin "kupliinsa", joissa jylläävät asioista samaa mieltä olevat henkilöt. Siinä ei sinänsä ole mitään erikoista, ilmiö on varsin ymmärrettävä. Tämä kirja pyrkii tarjoamaan näkökulmaa sille, joka haluaa ehkä kyseenalaistaa omaa tai jonkun toisen kuplaa, mutta pysytellä samaan aikaan objektiivisena.

Monet teksteistä kohdistuvat terveyteen liittyviin aiheisiin. Se ei ole yllättävää, kun ottaa huomioon, miten usein uutisissa kerrotaan erilaisista terveysvaikutuksiin liittyvistä tutkimuksista. Asiaan perehtymättömän maallikon on vaikeaa pysyä perillä siitä, mikä kulloinkin onkaan terveellistä ja mikä ei, kun tutkimuksista kertovat artikkelit eivät yleensä edes yritä ottaa siihen kantaa - eikä niiden pitäisikään. Minulle itselleni tuli isona yllätyksenä mm. se, ettei syöpäseulonnoilla pystytä vähentämään noihin syöpiin kuolleisuutta. Intuitiivisesti tämä vaikuttaa hämmentävältä, ja arvatenkin sen vuoksi niitä edelleen jatketaankin. Intuitio ei kuitenkaan ole sama asia kuin totuus, vaikka siltä tuntuisikin.

Tottahan mukana on myös yliluonnollisuuksiin liittyvää tekstiä. Skepsishän on pitkään tarjonnut rahapalkkion siitä, jos joku kykenee valvotuissa olosuhteissa esittämään paranormaalin ilmiön. Tarjouksen ehdot on kerrottu, ja minä pidin kovasti osasta, jossa kerrottiin aikojen saatossa tapahtuneista yrityksistä vastata tähän haasteeseen. On syytä korostaa, ettei näitä tapauksia ole kirjoitettu mitenkään pilkkaavassa tai vahingoniloisessa sävyssä.

Jos katsoo tuota sivun oikeassa reunassa olevaa listaa kirjailijoiden esiintymistaajuudesta blogissani, niin ei ole yllättävää, että nostan vielä Kari Enqvistin nimen esille. Hänen tekstinsä käsittelee tieteellisen tiedon ja tieteellisen maailmankuvan kohtaamia haasteita. Se on suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa, jonka mielessä tai puheessa tuppaavat yhdistymään sanat "tiede" ja "vain".

Ennen kuin kukaan ryntää kommenttikenttään yhdistämään sanoja "tiede" ja "kupla", niin kyllä, minä katson olevani siinä tieteellisessä kuplassa. Mutta ainakin se kupla on varsin hyvin perusteltu.

Suosittelen!

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Jens Lapidus: Sthlm delete

Jens Lapidus: Sthlm delete
Suomennos: Jaana Nikula ja Petri Stenman
Like 2015
Sivuja: 440

Tämä kirja on jatkoa VIP-huoneelle, joka aloitti kirjasarjan. En enää jaksanut muistaa edellisen kirjan tapahtumia, ainoastaan päähenkilöiden nimet olivat tuttuja. Se ei ole hyvä asia, sillä tavallaan henkilöt lähtivät uudelleen melkein nollasta liikkeelle, eikä lukukokemuksesta tullut aivan sellainen kuin olisi pitänyt.

Kaksi päähenkilöä ovat edelleen samoja: Emelie Jansson ja Teddy Maksumic. Emelie - liikejuristi - on nimetty puolustusasianajajaksi murhatapaukseen, ja Teddy toimii tutkijana. Murhajuttu kylläkin ohjaa päähenkilöiden edesottamuksia, mutta sen selvittäminen tuntuu hieman sivuseikalta. Tärkeämpiä ovat menneisyyden tapahtumat, jotka ovat murhaan johtaneet.

Kolmas päähenkilö on Teddyn sisarenpoika Nikola Maksumic. Hän vapautuu ensimmäiseltä vankilatuomioltaan, ja on saman tien taas rikollispuuhissa mukana. Teini ei pärjää omillaan, vaan tarvitsee enonsa apua.

Takaumajaksot ovat kiinnostavia. Niissä asianomainen kertoo rahanpesuun, veronkiertoon ym. talousrikollisuuteen liittyvistä toimistaan. Pahoihin vaikeuksiin hän joutuu kuitenkin aivan muista syistä, jotka eivät kokonaisuudessaan edes selviä kirjan aikana.

Kyllähän tämä kirja jatkaa edellisen aloittamaa sarjaa, mutta selkeästi on kyse välityöstä. Omalla kohdallani edellisen osan lukemisesta oli tosiaan kulunut jo liian kauan aikaa, ja sen myötä sain maistiaisen siitä, miten hyvin tämä toimisi omillaan: ei kauhean hyvin.

Sikäli tällaisista kirjoista on melko turha kertoa erikseen. Olisi toimivampaa kertoa samalla kertaa koko sarjasta.

Joka tapauksessa mielenkiintoni heräsi, ja aion lukea aikanaan myös trilogian viimeisenkin osan, joka kuvauksen perusteella näyttää paikkaavan niitä juonen piirteitä, joita jäin kaipaamaan.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Jenni Sarras: Tavarataidot

Jenni Sarras: Tavarataidot - arkijärjellä koti kuntoon
Tammi 2017
Sivuja: 172
Lukija: Meri Nenonen
Äänikirjan kesto: 4h 42min

Tämä voi olla hieman yllättävä kirja blogissani, mutta meidänkin kotona tahtoo olla turhan paljon tavaraa. Ajattelin, ettei olisi varmaan pahitteeksi kuunnella, mitä sanottavaa asiasta on ihmisellä, joka on viitsinyt ajatella sitä niin paljon, että on kirjoittanut aiheesta kirjan. Eikä edes pelkkää kirjaa, vaan kokonaisen blogin: arkijarki.net/. Blogia en ole lukenut, mutta kun nyt vilkaisin, niin oli lohduttavaa huomata, ettei se kirjailijankaan koti hiponut täydellisyyttä, vaan aivan päinvastoin.

Tämä kirja ei anna (pelkästään) ohjeita siihen, miten kodin tavarapaljoutta pitäisi raivata ja järjestää, vaan keskittyy enemmänkin siihen, miten tavaroihin pitäisi yleisemmin suhtautua. Toki raivaaminen ja järjestäminenkin saavat oman huomionsa, mutta tärkeä pointti on myös siinä, että pitäisi opetella tunnistamaan, mikä määrä tavaraa on kullekin sopiva.

Niin ikään on oleellista tajuta se tosiasia, että jos kotiin tulee sisään enemmän tavaraa kuin sieltä lähtee ulos, niin ennen pitkää tila tulee loppumaan kesken, siitäkin huolimatta että säilytystilaa hankkisi lisää tai tavaransa järjestelisi paremmin. Sen vuoksi tähän tavaravirtaan vaikuttaminen on hyvä keino vaikuttaa koko ongelman syntymiseen.

Kirja käsittelee tätä tavara-asiaa melko perinpohjaisesti, vaikkei kovin pitkä olekaan. Välillä mieleeni muistui yläasteen kotitaloustunti, jossa opettaja puhui kenkien huoltamisesta. Ajattelin silloin, että eihän kukaan voi jaksaa nähdä noin paljon vaivaa yksien kenkien takia, elämään on pakko mahtua muutakin kuin jalkineiden hinkkaamista. (Mainittakoon, että käytin tuohon aikaan yksinomaan lenkkareita, jotka kuluivat rikki melkoisen nopeasti, ja sen lisäksi jalkakin kasvoi niin rivakkaan tahtiin, ettei niiden käyttöikä muutenkaan olisi voinut kovin pitkä olla.) On muistettava, ettei kannata edes yrittää ryhtyä tavarataidoiltaan täydelliseksi kertarysäyksellä. Siksi ne kohdat, jotka minulle muistuttivat kotitalousopettajasta, voivat jollekin toiselle olla oleellisia.

Jos ei muuta, niin ainakin tämä saa aikaan inspiraation ryhtyä raivaamaan :)

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus
Atena 2018
Painetussa kirjassa sivuja: 176
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
Äänikirjan kesto: 4h 2min

Tämä kirja on jatkoa Mielikuvituspoikayustävälle. Oikeastaan se riittäisi kuvaukseksi sellaisenaan, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Sinkkuelämäänhän kirja kohdistuu voimakkaasti, ja vetonaulana on seksi, josta Rönkkönen kirjoittaa juuri niin avoimesti kuin lupaakin. Varatun ihmisen mielikuvissahan sinkkujen elämä on silkkaa seksiä aamusta iltaan, ilman turhia sitoumuksia ja syyllisyyksiä, ja joka ikinen kerta uuden ihmisen kanssa, joka on tietysti vielä edellistäkin henkeäsalpaavampi. Ymmärrän, että tällainen mielikuva ei aivan jokaisen sinkun kohdalla vastaa todellisuutta, mutta se seikka, että sinkkuelämästä kertova kirja on näin pullollaan seksiä, ei ainakaan hälvennä ko. mielikuvaa.

Rehellisyyden nimissä on mainittava, että edellä kuvaamani mielikuva on ihan oma tuotokseni, ja kirjassa kyllä mainitaan siitä, miten pitkä aika edellisestä kerrasta onkaan saattanut jo kulua. Kuitenkin samaa rehellisyyttä jatkaakseni on mainittava siitäkin, että kyllähän tätä kirjaa nyt myydään juuri sillä seksillä.

Minua tämä kirja ei oikein jaksanut enää sytyttää. En kuulu tälläkään kertaa kohdeyleisöön, oletettavasti useammastakin kuin yhdestä syystä. Itseäni häiritsi pikkuisen mm. se, etten tiedä, millainen useaan otteeseen mainittu Tinder on. Tiedän kyllä mitä varten se on ja jollain asteella toimintaperiaatteenkin, mutta kun mitään kokemusta ei ole, niin se väistämättä vähentää kiinnostusta.

Kirjoitanko minä tätä tekstiä edes ketään muuta kuin itseäni varten? Jos joku sattuu valitsemaan tämän kirjan luettavakseen juuri minun bloggaukseni perusteella, niin olisi hauska kuulla siitä. Jotenkin vain tulee mieleen, että joku toinen blogisti saattaisi tällä kertaa olla parempi mielipidevaikuttaja.



perjantai 6. huhtikuuta 2018

Joni Skiftesvik: Pystyyn haudattu

Joni Skiftesvik: Pystyyn haudattu
WSOY 1984
Painetussa kirjassa sivuja: 206
Äänikirjan lukija: Esa Saario
Äänikirjan kesto: 4h 44min

Tässä on jälleen yksi äänikirja, joka valikoitui kuunneltavaksi pitkälti siksi, että se sattui olemaan saatavilla. Tällä kertaa tuuri oli myötä, sillä kirja osoittautui ennakko-odotuksiani paremmaksi.

Eletään 1960-lukua jossain Perämeren rannalla olevassa satamakylässä. Töitä ei ole liiemmin tarjolla, ja laivojen lastaus ja purku ovat todellista pätkätyötä: työntekijät värvätään jokaiseen laivaan erikseen. Sillä, joka työläiset pääsee valitsemaan, on harmittavan paljon valtaa, ja harmillista se on etenkin silloin, jos valitsija sattuu olemaan mieleltään yhtä ilkeä kuin tässä kirjassa oleva Korpela. Hän käyttää valtaansa häikäilemättä hyväkseen, eikä siihen ole kenelläkään nokan koputtamista, ainakaan jos mielii vielä joskus päästä tienaamankin.

Korpela on kuitenkin vain sivuhahmo. Päähenkilöitä ovat Vesterperin Aaro ja hänen poikansa Bruuno. Aaron käsi on rampautunut onnettomuudessa vuosia sitten, ja hän kykenee vain kalastelemaan. Bruuno on lähtenyt merille, ja kirjan nykyhetkessä hän on palannut käymään kotikyläänsä vuosien tauon jälkeen. Poissaolon aikana Bruunon äiti on kuollut, ja menneisyydessä tuntuu olevan selvittämättömiä asioita. Juuri siihen kirja keskittyykin: menneisyyteen palataan vähä vähältä takautumien kautta, ja hiljalleen kuva selkiytyy niin Bruunolle kuin lukijallekin.

Vaikka ihmissuhteet ovatkin kirjan keskiössä, niin samalla tämä oli kiinnostava matka lähihistoriaan. Kirjan miljöö kuulostaa nykypäivän kaupunkilaisen korvaan niin vieraalta, etten kyennyt itse edes päättelemään, millä vuosikymmenellä siinä oikein ollaan.

Maininnan ansaitsee myös lukija Esa Saario. Tämä on käsittääkseni äänikirjanakin melko vanha, varmaankin löytyy jostain ihan cd-levyinä. Saario ei suinkaan pelkästään lue kirjan tekstiä, vaan eläytyy siihen hienosti äänellään. Kokemukseni äänikirjoista on vielä kovin suppea, enkä osaa sanoa miten yleistä tällainen on, tai erottuuko Saario todella vai ei. Minun mielestäni näitä pitäisi lukea juuri tällä tavalla.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Otava 2009
Painetussa kirjassa sivuja: 351
Äänikirjan lukija: Aku Laitinen
Äänikirjan kesto: 9h 20min

Jarkko Huttunen on lupaava nuori juoksija, jota hänen isänsä Martti valmentaa. Huttusen perhettä kohtaa suru-uutinen, kun Jarkko on kadonnut laivalta palatessaan Ruotsista kisamatkalta. Auttaakseen isäänsä surutyössä Jarkon pikkusisko Heidi ilmoittaa, että hän voi aloittaa juoksemisen uudelleen, ja isä saa valmentaa häntä.

Martti suhtautuu juoksemiseen vakavasti. Todella vakavasti. Niin vakavasti, että millään muulla ei ole merkitystä, kuin juoksemisella. Kestävyysjuoksemisella. Ja kun sanotaan että millään ei ole väliä, niin se todella tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että juokseminen on tärkeämpää kuin yhtään mikään muu. Koulunkäynti, ystävät, perhe-elämä, elämä yleensäkin - kaikki saa väistyä sen tieltä, että Heidistä tehdään Juoksija.

Eipä sillä, on juoksu täyttänyt Martin elämän muutenkin. Alussa on huvittavaa kuunnella, kun perheen pää kierrättää perhettä katsomassa entisten juoksijoiden patsaita ja kotitaloja. Kaikki tekemiset peilataan aina siihen, mitä Paavo Nurmi on joskus tehnyt, Lasse Virén sanonut tai Pekka Vasala aikonut. Jos Kaarlo Maaninka on pitänyt hihatonta paitaa, niin silloin hihaton paita on juoksijan ainoa oikea asuste. Ja tätä samaa jatkuu koko ajan, aivan tauotta. Jos se alkaa ahdistaa jo lukijaakin, niin voi vain yrittää kuvitella, millaista olisi elää tuollaisen ihmisen kanssa.

Maaninkavaara toi minulle heti mieleen Juhani Peltosen Elmon. Elmohan oli urheilijana täydellinen: hänen ei tarvinnut harjoitella lainkaan, mutta hän voitti aina kaikki kilpailut, oli laji sitten mikä hyvänsä. Martti Huttunen on puolestaan urheilufanina täydellinen: hän on omistautunut omalle lajilleen niin kokonaan, ettei anna minkään häiritä sitä.

Martti ei suinkaan ole pelkkä fani, vaan hänellä on myös osaamista: hänen valmennuksessaan Heidistä tulee hyvä juoksija. Kääntöpuolena on se, että Martin mielestä Heidin tulisi olla vain juoksija, ei mitään muuta, ja kun Heidi juoksee vain edistääkseen isänsä toipumista, niin ristiriita on ilmeinen. Martti yrittää tehdä tyttärestään koneen: Heidi saa syödä ja juoda vain sitä minkä Martti hyväksyy. Hänen täytyy pitää yllään painoliiviä ja nukkua magneettirummussa. Hänen täytyy tehdä aivan kaikki mitä Martti ikinä keksiikään, eikä hän saa välittää siitä, että ystävät kaikkoavat, häntä kiusataan koulussa ja terveyskin alkaa pettää.

Lukijan myötätunto on Heidin puolella. Koko ajan on yllä odotus, milloin Heidi ilmoittaa lopettavansa tai Sirkka-äiti käskee heitä lopettamaan. Harjoittelussa ei ole mitään kivaa, elämässä ylipäätään ei ole mitään kivaa, ei ole mitään odotettavaa. On vain juokseminen. Martin silmissä kiiluu kultamitali, mutta jos ei se urheilijaa itseään kiinnosta, niin jäljelle ei jää mitään muuta kuin uhrattu elämä.

Tämä kirja on tietysti fiktion tuotetta, mutta Nousiainen kirjoittaa aiheesta sen verran asiantuntevalla otteella, että harjoittelu kuulostaa pääosin uskottavalta. Mikäli haluaa maailman parhaaksi kestävyysjuoksijaksi, niin jotain kirjassa kuvatun kaltaista se oletettavasti vaatii. Tämä tuo mieleen myös kaikki ne urheilijat, jotka on pakotettu menestymään maansa puolesta.

Minun mielestäni huippu-urheilulla on pelkästään viihdearvoa. Huippu-urheilijoita ei voi pitää roolimalleina tai esikuvina tavalliselle ihmiselle, sillä huipulle pääseminen (kovasti kilpailluissa lajeissa) vaatii sellaisia satsauksia ja uhrauksia, etteivät ne ole mitenkään tavalliselle ihmiselle mahdollisia.

Huippu-urheilu ei myöskään ole mitenkään esimerkillinen terveellisenä elämäntapana, enkä edes viittaa tässä dopingiin. Kuinka moni urheilija onkaan joutunut lopettamaan uransa erilaisten loukkaantumisten vuoksi? Kuinka moni on joutunut kirurgin pöydälle urheiluvammojensa takia? Otetaan esimerkkinä kansallinen ylpeydenaiheemme keihäänheitto: näyttäkää minulle kansainvälisesti menestyvä heittäjä, jonka olkapäätä ei ole leikattu kertaakaan, tai joka ei ole lopettanut uraansa loukkaannuttuaan tai ole edes menossa olkapääleikkaukseen. Veikkaan, että se ei ole kovin sankkalukuinen joukko. Urheilusankareita he voivat olla, mutta ei ole oikein pitää esikuvana sellaista, että rikotaan oma keho leikkauskuntoon.

Urheilusta kiinnostuneille lukijoille tämä kirja on mitä mainioin valinta, ja kuuluu yhteen aiemmin mainitun Elmon kanssa. Juniori-ikäisten urheilijoiden valmentajille tämä on aivan pakollista luettavaa. Kehotan heitä miettimään, valmentavatko he itsensä vai urheilijoidensa tähden. Onko tähtäimenä valmentajana saavutetut mitalit, kunnia ja mammona, vaiko tehdä jotain hyvää valmennettavilleen. Jälkimmäisessä tapauksessa on syytä miettiä, mitä se hyvä on, ja menestymisen halun pitäisi lähteä ensin urheilijasta itsestään, ja vasta sitten valmentajasta.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
Painetussa kirjassa sivuja: 175
Äänikirjan lukija: Erja Manto
Äänikirjan kesto: 3h 17min

Kokoelma tekstejä, kirjoitettu enemmän tai vähemmän humoristisella otteella. Teeman osalta yhdistävää tekijää en löytänyt. En sanoisi, että nämä olivat hauskoja, "huvittava" kuvaa enemmän omaa kokemustani.

Välipala. Ei herättänyt ajatuksia suuntaan tai toiseen. Rutinoituneen kirjailijan tuotos, ja epäilemättä välipala myös hänelle. Ellei sitten ole kokoelma "lastuja".

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Kalle Isokallio: Samuli Huttusen synnyinlahja

Kalle Isokallio: Samuli Huttusen synnyinlahja
Tammi 2014
Painetussa kirjassa sivuja: 268
Äänikirjan lukija: Jukka Peltola
Äänikirjan kesto: 6h 32min

Samuli Huttunen on kemiöläisen konepajan tuotekehitysinsinööri. Synnyinlahjanaan hän on saanut kyvyn ajatella kolmiulotteisesti ja suojelusenkelikseen itsensä arkkienkeli Mikaelin. Kykyään hän soveltaa kehittämällä edistyksellisen(?) vaihdelaatikon, ja suojelusenkelinsä avustamana firma kohoaa menestykseen.

Samulin tarinaa seurataan aina syntymästä lähtien, samoin kuin juuri samaisena päivänä Neuvostoliitossa syntyneen, tulevan oligarkin, Vasili Vissarovinkin. Molemmat ovat syntyneet sikäli sopivasti, että pääsevät kokemaan erilaisia suuria lähihistorian tapahtumia ja ovat olleet niiden hetkellä otollisen ikäisiäkin.

Kaiken - aivan kaiken - takana on jumalallinen johdatus. Jumala itse on asettanut Samulille ja Vasilille heidän suojelusenkelinsä ja sekä valvoo että ohjaa heidän toimiaan jatkuvasti.

Se juonesta. Tästä tarinan taivaallisesta osuudesta kirjoittaja on saanut melkoisen mukavasti sivujen täytettä, mutta juonen osalta se on melko tarpeeton. Toki historiallisia tapahtumia voi kommentoida tälläkin tavalla, aivan kuin niiden takana olisi jotain harkintaa tai johdatusta. Tai sitten se on mukana vain täytteenä, tai johtamassa huomiota pois siitä, että loppujen lopuksi juoni on varsin köykäinen. En kyennyt erottamaan siitä erityistä huippukohtaa tai notkelmiakaan: melko tasaista tahtia alusta loppuun.

Ilman muuta kirjan parasta antia on se, miten Isokallio kommentoi maailman- ja yritystalouden tapahtumia. Jälkiviisaana kylläkin, mutta niiden yhteydessä on selvästi havaittavissa asiantuntemusta.

Tällaisille veijarikirjoille on epäilemättä paikkansa, mutta minä en oikein syttynyt.



Nillitystä: vuonna 1989 ei maailmassa ollut 7 miljardia ihmistä. Noihin aikoihin eivät myöskään kemiöläisen konepajan työntekijät lähettäneet toisilleen "illalla tietoja sähköpostilla".

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga 2015
Painetussa kirjassa sivuja: 171
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
Äänikirjan kesto: 3h 47min

Tämä bloggaus on jatkoa kirjalle Ylipainolisämaksu sikäli, että tämä kirja edelsi tuota toista. Tartuin tähän kirjaan pitkälti siksi, että kuvittelin kyseessä olevan suht perinteisen romaanin, kun ensin luetussa oli kyse lähinnä luettelosta irrallisia tekstejä. Jouduin kuitenkin pettymään, sillä käytännössä tämäkin on kokoelma.

Kirjan päähenkilö on edelleen Tytti Karakoski, joka muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään. Häntä ahdistaa ikääntyminen, ja siksi hän jää vuodeksi virkavapaalle. Tuon vuoden aikana hän kirjoittelee erilaisista aiheista. Tämän varsin lyhyen johdannon jälkeen päästään asiaan: sisältönä ovat nuo tekstit aiheiden mukaan aakkosjärjestyksessä.

Jos Ylipainolisämaksussa teksteillä oli yhdistävänä tekijänä matkustaminen, niin tässä sellaista ei yhtä selkeästi ole. Tietysti kirjoittajan ajatuksissa on se ikääntyminen, mutta se ei lopulta yhdistä tekstejä muuten kuin näkökulmansa kautta.

Lyhyesti voisi todeta, että mitä satuinkaan sanomaan edellisestä, pätee myös tämän kohdalla.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Pekka Hiltunen: Onni

Pekka Hiltunen: Onni
WSOY 2016
Painetussa kirjassa sivuja: 395
Äänikirjan lukija: Aku Laitinen
Äänikirjan kesto: 12h 50min

Tämä kirja valikoitui kuunneltavakseni etupäässä siksi, että se sattui olemaan kirjastossa vapaana. On mukavaa voida lainata äänikirjojakin perinteisten kirjojen tapaan. Valikoima on tietysti merkittävästi suppeampi, mutta hintaansa nähden palvelua voi pitää erinomaisena.

Onni on aikalaisromaani, joka kertoo toisaalta media-alan viimeaikaisesta muuttumisesta ja toisaalta homojen oikeuksien etenemisestä. Kirjassa liikutaan kahdessa eri aikatasossa. Mennyt aika keskittyy homoasiaan, ja nykyaika media-alaan.

Päähenkilö Oskari Silta on nykyajassa hakemassa töitä lehden toimituspäällikkönä, ja suurimman osan kirjan siitä puolesta hän on työpsykologin haastattelussa. Itse haastattelu ei suju suunnitelmien mukaan, vaan he päätyvät keskustelemaan vähän kaikesta - joskin Oskarin osalta se "kaikki" tarkoittaa pitkälti valitusta toimittajan työn muuttumisesta. Ei ole yllättävää, että kirjoittaja on itsekin toimittaja, sillä hän jaksaa toitottaa media-alan nykytilanteen surkeutta yhä uudestaan, vaikka asia kuulijalle (ja lukijalle) on jo tullut hyvinkin selväksi.

Menneen ajan osuudessa kuvataan Rovaniemeläistä homoyhteisöä, johon kuuluu myös Oskarin tyttöystävä Tuulikki. Tähän osion ei liity paasaamista, ja itse pidin näiden kahden maailman yhdistelmää vähintäänkin erikoisena. Miksi juuri homot? Toki kehitys heidän osaltaan on edennyt suosiolliseen suuntaan ja sikäli juuri päinvastoin kuin media-ala, mutta en silti osaa nähdä näiden välillä sen kummempaa yhteyttä.

En voi jättää mainitsematta vielä Oskarin entistä koulukaveria Aapoa, tai Roady Runneria, kuten hän itse toivoo itseään kutsuttavan. Roady on omien puheittensa mukaan musiikkimaailman seuraava supertähti, jonka nimi tulee vielä olemaan kaikkien huulilla. Näyttöjä hänellä ei ole, mutta uhoa sitäkin enemmän. Roady on alleviivaavan ärsyttävä hahmo. Hän edustaa juuri sitä ihmisryhmää, jolle mediamaailman muuttuminen sopii, joka elää somenäkyvyydestä, tykkäyksistä ja klikkauksista.

Hiltusen maalaama kuva perinteisen toimittajan työn ahdingosta tuntuu huolestuttavalta, mutta en ole valmis jakamaan hänen pessimismiään sellaisenaan. Vaikka yhä enenevä pinnallisuus vaikuttaisikin olevan vallitseva trendi, niin eivät ihmiset kuitenkaan ole ihan pelkkiä typeryksiä. Eivät kaikki lukijat ole tyytyväisiä klikkienkalastelujournalismiin. Kun se yleistyy ja kunnolla tehdyt jutut vähenevät, alkaa jälkimmäiselle syntyä aivan uutta tilausta. Hiltusen haikailemassa maailmassa kunnolla tehtyä journalismia oli tarjolla yllin kyllin, mutta jos se alkaa käydä oikeasti vähiin, niin uskon että löytyy yhä enemmän ihmisiä jotka ovat valmiita siitä myös maksamaan. Meidät on totutettu siihen, että sisällöstä ei tarvitse maksaa, mutta jos ilmaiseksi saa vain klikkienkalasteluhöttöä, niin kyllä lukijoille tulee mieleen, että onko mielekästä tuhlata aikaansa sen parissa vai onko parempi maksaa hieman siitä, että saa myös tolkullista sisältöä.

(Huomasin kyllä, miten itsekin tämän bloggauksen alussa ylistin sitä autuutta, että äänikirjojakin saa nimenomaan ilmaiseksi. Ne ovat juuri sitä laatusisältöä, josta voisi hyvin maksaakin. Onneksi kirjastot eivät ole riippuvaisia klikkauksista, ainakaan vielä.)

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga 2016
Painetussa kirjassa sivuja: 158
Äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn
Äänikirjan kesto: 3h 36min

Tässä tulee ihka ensimmäinen äänikirjani. Kuunteluvuoroon se valikoitui pitkälti sattuman johdosta: lainailin kirjastosta vapaina olleita äänikirjoja, tallensin ne muistitikulle ja tämä sattui olemaan aakkosjärjestyksessä ensimmäinen.

Olin kuunnellut kirjaa jo hyvän aikaa, kun aloin ihmetellä kuka on se Tytti, josta mainittiin. Kävi ilmi, että kirjoittaja ei puhukaan omana itsenään, vaan ensimmäisen kirjansa päähenkilönä Tytti Karakoskena. Minusta valinta kuulostaa vähän erikoiselta, sillä lukijan - tai kuulijan - kannalta asia on aivan yhdentekevä. Väliä sillä lienee ainoastaan niille, jotka tuntevat kirjailijan niin hyvin, että tietävät jonkin asian olevan keksittyä. En esim. tiedä onko Kaisa Haatasen äiti ollut opettaja, mutta kirjan kannalta sillä ei ole väliä.

Kirja koostuu useasta lyhyestä tekstistä, joka kaikki liittyvät tavalla tai toisella matkailuun. On erilaisia kohteita , hyviä ja huonoja. On erilaisia matkakumppaneita, hyviä ja huonoja, ja voi matkustaa yksinkin. Matkalla voi sairastua, ja matkalla voi tehdä erilaisia asioita. Tietenkin.

Ihan hauskaa kuultavaa tämä oli. En kuulune aivan ensisijaiseen kohderyhmään, mutta silti. Ne, joilla on enemmän samansuuntaisia matkailukokemuksia, nauttinevat enemmän. Olen kuitenkin ehtinyt tehdä varauksen myös Haatasen esikoiskirjan ääniversiosta.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Hilkka Ravilo: Pahan tytär

Hilkka Ravilo: Pahan tytär
Myllylahti 2005
Sivuja: 289

Hilkka Raviloa en aio enää sen kummemmin esitellä, sen verran usein hänen nimensä on jo tässäkin blogissa esiintynyt. Pahan tytär on helppo tunnistaa Ravilon kirjaksi, siksi paljon siinä on yhtäläisyyksiä hänen muiden kirjojensa kanssa.

Tälläkin kertaa päähenkilö on nainen, joka on kotoisin köyhistä oloista maaseudulta, ja joutuu kärsimään moneen otteeseen ihan silkasta tiedon puutteesta. Monta kertaa Ravilon päähenkilöt ovat tulleet tai joutuneet hyväksikäytetyiksi vain siksi, että eivät ole tienneet jotain asiaa, jonka kuuluisi olla kaikkien tiedossa. Tietämättömyyden syyt ovat aina olleet huonoja: on uskonnollisuutta, köyhyyttä, eristyneisyyttä, kateutta, turhaa häveliäisyyttä, ja ties mitä. Nykypäivän hyvin toimeentulevan ihmisen näkökulmasta tilanne vaikuttaa täysin käsittämättömältä, ja sen kyllä Ravilo itsekin tietää: kirjoissa on tullut vastaan se, että kaupungissa asuvat ihmiset eivät ole vuosikymmeniä sitten uskoneet, millaisissa oloissa maalla jotkut vielä elivät.

En ryhdy kuvailemaan kirjan sisältöä lainkaan. Minun mielestäni tämä ei ollut aivan Ravilon parhainta antia. On tosin mahdollista, että tuo tunne johtui siitä, että kokonaisuutena tarina kuulosti jo niin tutulta. En siis suosittele ketään aloittamaan juuri tästä kirjasta, ja Ravilon ystävät tietävät muutenkin mistä on kyse, ja lukevat kirjan kumminkin :)

Bloggaamisesta

Bloggaaminen ei ole viime aikoina ollut minulle enää yhtä mieluisaa kuin joskus aiemmin. Alkuaikoina pakotin itseni kirjoittamaan bloggauksen heti samana päivänä kuin olin saanut kirjan luettua, ihan vain ettei se pääsisi unohtumaan eikä myöskään rasittamaan tekemättömänä tehtävänä. Myöhemmin jouduin tinkimään tästä periaatteesta jo senkin takia, että jouduin sulattelemaan lukemaani, ennen kuin sain itsellenikään selvyyden siitä, mitä kirjasta oikein ajattelin.

Nykyään bloggaamisesta on tullut jo lähes pakkopullaa. Harkitsin vakavasti lopettamista kokonaan, mutta en haluaisi tehdä sitäkään, sillä myöhemmin olisi sääli, jos innostus herää uudestaan ja välistä puuttuisi epämääräinen ajanjakso. Madaltaakseni kirjoittamiskynnystä aion jatkossa olla itselleni armeliaampi: jos kirja ei satu herättämään juurikaan ajatuksia tai sanottavaa, niin teen siitä vain aivan pienimuotoisen merkinnän. Nykyaikana lähes kirjasta kuin kirjasta löytyy helpoiten tietoa googlaamalla, eikä sisällön kuvaaminen siten tunnu kovin mielekkäältä.

Toinen uusi, pohdintaa vaatinut juttu ovat äänikirjat. "Luin" ensimmäisen sellaisen vasta viime viikolla, mutta ne tuntuvat erityisesti autoa ajaessa olevan niin mukavaa kuunneltavaa, että jatkoa on tulossa parhaillaankin. Äänikirjojen kohdalla oli siis päätettävä, miten niihin suhtautuisin. Vaikka kyse ei olekaan lukemisesta aivan perinteisessä mielessä, niin olisi kummallista sivuuttaa niitä kokonaan. On kuitenkin selvää, että jos olen kuunnellut teoksen äänikirjana, niin en takuulla tule sitä enää tekstinä lukemaan. Bloggaan siis myös äänikirjoista, mutta asianmukaisesti tägättynä.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Like 2017
Sivuja: 300

Palm Beach Finland jatkaa samaa tyyliä kuin Mies joka kuoli. Tarinallisesti niillä ei ole mitään yhteistä, mutta muuten ne ovat selvästi sukua toisilleen.

Etelä-Suomalaisen pikkukaupungin lähellä olevan lomakylän omistaja on keksinyt, että "Palm Beach Finland" kuulostaa myyvemmältä nimeltä kuin vaikkapa "Heikin mökit", erityisesti ulkomaisten asiakkaiden mielestä. Sanoihin "Palm Beach" liittyvä mielikuva on samalla lomakylän omistajan visio paikkansa tulevaisuudesta, ja turhasta vaatimattomuudesta häntä ei ainakaan voi syyttää. Suurten suunnitelmien tiellä on vain yksi seikka: hän ei omista rantaa aivan kokonaan, vaan välissä on yksi omakotitalo, johon on juuri asettunut aiempaan kotiinsa palannut Olivia Koski. Tuo tontti pitäisi saada ostettua, muttei aivan millä tahansa hinnalla. Siksi asialle lähetetään kaksi kotikutoista "torpedoa" viemään sopivanlaatuinen viesti, joka ehkä saisi taivuteltua asukkaan luopumaan kodistaan sopuhintaan.

Asiat eivät suju aivan käsikirjoituksen mukaan, ja pian Olivia Kosken keittiöstä löytyykin kuollut mies. Tapausta ryhtyy selvittämään Keskusrikospoliisin peitetoimintayksikön tutkija. Myös kuolleen miehen veljellä Holmalla, joka sattuu olemaan ihan oikea ammattirikollinen, on asiassa omia intressejään.

Tässä on suunnilleen kirjan asetelma. Juonen osalta pätee sama mitä kirjoitin kuolleen miehen yhteydessä: sellaisenaan se kärsisi uskottavuusongelmista, mutta tällaisessa mustassa komediassa juoni ei ole niin tärkeässä osassa, että se vahingoittaisi lopputulosta.

Ensikosketukseni Tuomaisen kirjoihin oli Veljeni vartija, ja sen yhteydessä mainitsin kirjan tyylistä löytyvän yhtäläisyyksiä loistavan Arto Salmisen kanssa. Näissä kahdessa viimeisimmässä tuo yhteys on jälleen havaittavissa, ja tässä kirjassa mielestäni vielä enemmän kuin edellisessä. Tämä on luettava vain ja ainoastaan plussaksi.

Kuolleen miehen kohdalla lausuin näin: "En usko, että kukaan voisi luoda uraansa pelkästään tällaisten kirjojen varaan". Vedän sanani takaisin. Jos Tuomainen jatkaa tällä samalla tavalla, niin en välitä yhtään vaikkei hän ikinä enää kirjoittaisi mitään muuta. Tämä on vain niin mainiota luettavaa!

Ainoa seikka, mikä minua jäi pikkuisen harmittamaan oli se, ettei Holman hahmo saanut enempää sivutilaa. Hän toi minulle mieleen Menetetty maa -kirjan Anton Chigurhin. Molemmat ovat täysin kylmäverisiä rikollisia, joille toisen ihmisen hengen riistäminen on käytännönläheinen ja arkipäiväinen asia: niin tehdään, jos se sattuu olemaan näppärin keino päästä päämäärään. Omasta mielestäni tällaiset hahmot ovat niin kiinnostavia, että heissä olisi aihetta omaksi kirjakseenkin.