Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Otava 2010, 141 sivua.

Valitettavasti en enää yhtään muista, millä perusteella tämän kirjan listalleni lisäsin, mutta ainakin Ina ja Anneli ovat bloganneet siitä aiemmin, joten mahdollisesti he ovat vaikuttaneet asiaan. Sain kirjasta erehdyksessä kaksi arvostelukappaletta, ja arvonnassa moni oli kiinnostunut tämän saamaan.

Vielä pari päivää sitten olisin sanonut tämän kirjan olevan novellikokoelma, mutta siinä itsessään kerrottiinkin sen olevan lyhytproosaa. En osaa kertoa mikä noiden kahden ero on, mutta käytän tätä jälkimmäistä ihan mielelläni; kuulostaahan se hienommalta mitä enemmän erilaisia nimiä osaa asioille antaa.

Heti ensimmäinen tarina tai teksti - en tiedä miten näitä pitäisi nimittää - on mainio. Alkupään teksteistä tulee mieleen jantelaisuus ja Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, hyvällä tavalla. Sitten aletaan käsitellä enemmän kirjailijuutta, mikä aluksi tuntuu tylsemmältä, muttei sekään aihe suinkaan pysy suvantovaiheessa, vaan nousee loppu kohti tukevasti siivilleen. Aihepiiri pysyy kaikissa teksteissä epäonnistumisten, häpeän ja ujouden ympärillä. Mm. seuraava näyte ei ollut parasta mahdollista ruokalaluettavaa, koska syöminen kävi jo vaikeaksi:

"Minustakin alkoi tuntua, että olin katsonut tämän kortin - ajanut aamuyön bussilla Lahteen ja Lahdesta lentokentälle ja noussut siellä Münchenin koneeseen ja vaihtanut Münchenissä Linzin koneeseen ja majoittunut esikaupungin homeelta haisevaan opiskelijahotelliin ja puhunut sitten Linzin kirjamessuilla kahdeksalle kuulijalle, joista kaksi nukkui ja kaksi kuului henkilökuntaan; kulttuuriviennin panos-tuotto-suhde näytti kohdallani kestämättömältä."

Minuun tällainen tyyli, missä omaa itseä ei säästellä, uppoaa hyvin. Onko se itseironiaa vai mitä, on yhdentekevää, sillä se toimii, ja kirjan parhaat kohdat ovatkin juuri niitä missä kirjailija kertoo päähänpistoistaan. Tai siis pikemminkin parhaat kohdat ovat vasta niitä, missä kirjailija tajuaa mitä oikein tuli tehneeksi. Television loputtomat sitcomit ovat hyvä osoitus siitä, että sellaiseen tilannekomiikkaan ei kovin herkästi väsy, kunhan jutut ovat uusia. Tammisella ne ovat.

Miinukseksi kirjalle on laskettava sen lyhyys. Tämä on jälleen sitä lyhytromaaniosastoa pituutensa puolesta, yhdellä istumalla vaivatta luettavaa, jos aikaa vain on. Olisin mielelläni lukenut lisääkin, joten ilmeisesti joudun lisäämään Tammistakin lukulistalleni.