Peter Franzén: Tumman veden päällä
Tammi 2010, 320 sivua.
Kuullessani tästä kirjasta ensimmäisen kerran ajattelin, että siinä on taas yksi julkimo, joka aikoo rahastaa nimellään. Vaikka arvostelut tämän käsityksen kumosivatkin, en jostain syystä innostunut tarpeeksi lainatakseni, tai ainakaan varatakseni kirjastosta, sillä hyllyssähän sitä ei vapaana ollut.
Läpi koko kirjan toimii kertojana noin viisivuotias Pete, eli kirjailija itse. Varsinaiseen juoneen ei kuulu mitään mullistavan erikoista, vaan kertomus on parin vuoden mittainen pätkä yhden pojan elämästä. Tavallisuudesta poikkeaa vain - ainakin toivon ettei sen tarvitsisi olla kenellekään tavallista - isän väkivaltaisuus. Samalla se muodostaa syyn, miksi tämä kirja on edes kirjoitettu.
Itse pari vuotta Franzénia nuorempana ovat lapsuusmuistoni varsin tuttuja (sitä väkivaltaisuutta lukuunottamatta). Tarinan edetessä palautetaan muistiin monta monituista 70-luvulle tyypillistä juttua, joiden huomaan vasta nyt olleen vain oman aikansa muotioikkuja. Oli sähköautoradat, pikkuautot muovisissa kouruissa, aivan liian hankalasti kiinnitettävät suksensiteet, avain roikkumassa kaulassa narussa, tetraedrin muotoiset Trip-mehupurkit, joista oli vaikeaa löytää pillinreikää, ja ne kaikki vaatteisiin ja ruokiin liittyvät seikat, joita ei osaa ajatellakaan erikoisina ennen kuin kuva maalataan takaisin silmien eteen. Tuttua, joskin ajasta riippumatonta, on ihastuminen oman luokan tyttöön ja eksyminen väkijoukkoon niin, että tavaratalossa kuulutetaan pienen Jori-pojan odottavan vanhempiaan jossain. Arvelen, että hieman nuorempi polvi, jolle kaikki nämä monituiset muistutukset eivät ole omakohtaisesti tuttuja, ei pidä kuvailua yhtä viehättävänä.
Paikoitellen alkaa tuntua hieman tylsältä: lukemista pitää yllä tieto siitä, että tylsyys on hyvä. Niin kauan kun on tylsää, ei ole pelkoa isän väkivallastakaan. Lukija näkee hienosti edessään lapsen, joka on tietämätön siitä mitä kotona nukkumaanmenon jälkeen tapahtuu. Samalla sitä yhä uudelleen toivoo, että tilanne laukeaisi jollain muulla tavalla. Hieman samaan tyyliin kuin Oatesin Kostossa alkaa tässäkin tuntea vihaa pahantekijää kohtaan ja haluaisi puuttua asioihin omakätisesti nyt heti. Se on hieno osoitus kirjailijan onnistumisesta työssään.
Silloin kun kirjan arvosteleminen alkaa tulla ajankohtaiseksi, vältän lukemasta siihen liittyviä arvosteluja ja muutakin, koska muutenhan oma arvosteluni olisi viime kädessä toisten arvostelujen kommentointia. Sen vuoksi en myöskään tiedä, kuinka suuri osa tästä on Franzénin omasta elämästä. Harmittomat kokemukset varmaankin suurilta osin, ja väkivaltaisuuden osalta voin vain toivoa sen olevan fiktiota. Valitettavasti arvaukseni on toinen. Kaikki sympatiani uhreille enkä malta olla lisäämättä, etten pidä väkivaltaisia miehiä juuri minään. Ei ole olemassa juuri suurempaa raukkamaisuutta kuin oman perheensä pahoinpitely. Juuri niiden ihmisten, joiden turvana nimenomaan tulisi olla.
Minun mielestäni Franzén debytoi kirjailijana paremmin kuin vaikkapa kollegansa Tiina Lymi. Jos suinkin jatkoa kirjailijanuralle seuraa, lupaan olla seuraavasta teoksesta innostuneempi heti alusta pitäen.
Aiemmin tästä ovat bloganneet ainakin Lumiomena, Kirjapeto, Hreathemus ja Anneli. Varoituksen sanana se, että suuri osa tekstistä on kirjoitettu murteella, joten jos se ärsyttää, niin kannattaa valita jotain muuta. Itsekään en tästä murteesta tykkää kuultuna, mutta luettuna se ei ärsyttänyt lainkaan.
Olen aivan samaa mieltä kanssasi, että Franzenin kirja "voitti" Lymin jos vertaillaan "julkkisten" esikoiskirjoja. Minä tykkäsin Peten lapsuustarinasta ja en voinut lukiessani olla ajattelematta, että Franzen kertoi omasta lapsuudestaan...
VastaaPoistaMinulla oli samat ennakko-oletukset Franzénin kirjaa kohtaan, mutta eräs ystäväni onnistui vakuutella minulle kirjan olevan varsin hyvä. Ja niin se onkin etenkin, kun kyse on esikoisesta.
VastaaPoistaKirjan väkivaltakohtaukset ja pienen Peten maailma tulivat liki. En voinut olla lukematta tätä kirjaa muuten kuin (kahden pienen lapsen) äitinä ja vaikka ehkä kuulostaa naiivilta, olisin lukiessani halunnut ottaa pienen Peten syliini ja vakuutella, ettei pahaa enää ole. En yleensä lue kovin voimakkaasti tunteella, joten tässäkin Franzén yllätti.
Itsekin 70-luvun lapsena (ja pikkukaupungin kasvattina) nautin sukupolvelleni tuttujen asioiden esiintuomisesta. Siinä mielessä Franzenin kirja toimii aikalaiskuvauksena ja muistuttaa hieman Laura Honkasalon (onko tuttu?) hienoa tuotantoa.
Lymin kirja ei jostain syytä jaksa kiinnostaa.
Kiitos linkityksestä :)
kuulin tästä kirjasta että on hyvä pitänee lukea, jos olis pian jopa kirjastossa.
VastaaPoistaennekkoluulot pitää heittää aina romukoppaan, mistäs tiedät onko ruoka hyvää jollet maista..
Voisin lisätä vielä sen, että lapsen näkökulmasta kertominen toimii hyvin, teksti kuulostaa juuri siltä, että kertoja on alle kouluikäinen. Jossain vaiheessa aloin miettiä, että onko se kirjailijalle helpompaa, kun kuvailut ja havainnot voivat olla lapsenomaisia? Tietyllä tapaa on, mutta toisaalta uskottavuuden säilyttäminen on vastaavasti vaikeampaa.
VastaaPoistaLapsen näkökulmasta kertominen on kyllä taitolaji. Mun blogissa oli juuri eilen keskustelua siitä, että siinä missä Laura Honkasalon Eropapereissa se kerronta menee vähän yli (lapsi ei ole katkera, sen sijaan kirjan aikuinen muka-lapsi kertoja on), niin tässä Franzénin kirjassa se kuulemma onnistuu, niin siis ilmeisesti sinunkin mielestäsi. Tämäkin kirja meni nyt kyllä viimeistään tämän arviosi jälkeen lukulistalle!
VastaaPoista