Riikka Pulkkinen: Raja

En enää muista, mistä keksin tämän kirjan. Mielikuvana on, että se olisi löytynyt jonkun blogin perusteella, mutta enpä äkkiseltään löytänyt sellaistakaan. Kirjassa on kaksi pääaihetta: eutanasia sekä opettajan ja oppilaan välinen suhde. Minä-kertojia on neljä, joista jokaisen osuus on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Näistä ainoastaan kuusivuotias Anni eroaa niin selvästi, että hänen kertomansa tunnistaisi vaikkei se muusta tekstistä kävisikään ilmi. Tarkoitus on hyvä, mutta kaipaisin tyylieroja pikkuisen selvemmiksi, jolloin se vahvistaisi myös kunkin kertojan persoonasta muodostuvaa kuvaa. Voi tosin olla, että olen vain niin kokematon lukija, että tällaiset seikat täytyy vääntää minulle rautalangasta.

Jos kirjan aiheena on eutanasia, niin odotettavissa on jonkinlainen kannanotto sen oikeutukseen. Se tulee ilmi tässäkin kirjassa, vaikka loppujen lopuksi juuri tässä tapauksessa sen olisi helposti voinut jättää väliinkin, lukijan oman harkinnan varaan. Pakottaa hänet pohtimaan, mitä tapahtuisi ja ottamaan siten kantaa itse.

Toisen pääaiheen kannanotto jää minusta roikkumaan hieman puolitiehen. Eniten lukijana kaipasinkin selitystä sille, miten nämä kaksi asiaa rinnastuvat toisiinsa, ja se toki löytyikin. Jos toisaalta pääpareina ovat eutanasiaa hautova Anja ja hänen miehensä ja toisaalta Mari ja hänen opettajansa Julian, niin jälkimmäisen parin kohtalot jäävät turhan paljon auki. Heidän suhteensa seuraukset jäävät askarruttamaan, ja juuri se olisi tekijä, joka määrää kirjailijan kannan tällaisen suhteen oikeutukseen.

Luen yleensä kirjoja pienissä pätkissä, ja tämän teoksen kohdalla erityisesti alku oli huomattavan rikkonainen. Se ei ole paras tapa aloittaa kirjaa ja päästä vauhtiin. Ehkä osin sen vuoksi alku tuntuikin kovin laimealta, kunnes yhtäkkiä ja yllättäen taso nousikin jonnekin sfääreihin. Tässä näyte, josta erityisesti tykkäsin:

"Kun mies oli jo unohtanut oman ruumiinsa kohdat, oli silti jäljellä vielä muisto taivaan väristä jonain tiettynä kesäiltana vuosia sitten ja muisto rakkaan posken untuvaisesta nukasta. Meillä on muisti ja itseys sitä kautta. Muisti tärkeämpi kuin ruumis rajaamassa minuutta. Minun ruumiini voi alkaa lahota ja kuihtua, mutta muisti jää elämään vielä, se voi elää kun ruumis ei enää tottele tahtoa, ja sitten sekin katoaa tai siirtyy niihin jotka jäävät jälkeen."

Kuvaillessaan Marin ja Julianin suhdetta tuntuu ilmeiseltä, että kirjoittaja on nainen, ja on helppo uskoa hänen olevan vieläpä nuori. Tässä tapauksessa se on hyvä asia. En tiedä, näyttääkö teksti naisten silmin toisenlaiselta, luultavasti. Mikäli olen ymmärtänyt oikein kirjan saaman suosion, niin se toisenlaisuus ei voi olla ainakaan huonoon suuntaan.

Tämä on kirjailijan esikoisromaani, ja minusta se on oikein lupaava. Hän on ehtinyt julkaista jo toisenkin, josta en tosin tiedä mitään muuta. En lisää sitä lukulistalleni vielä, mutta mitä luultavimmin tulen tekemään sen myöhemmin.