Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää 

Suomennos: Leena Vallisaari 

Kansi: Helena Kajander 

Teos & Schildts & Söderströms 2012 

Sivuja: 366 

Sain Jään joululahjaksi viime vuonna, mutta välin tahallani lukemasta sitä heti, koska halusin säästää osotettavissa olevan hyvän lukukokemuksen sopivaan hetkeen. Sitten kului aikaa, ja edelleen välttelin kirjaa samasta syystä, kunnes huomasin, että seuraava joulu on jo kolkuttelemassa ovelle, ja olisi vähän noloa lykätä lukemista edelleen. Tyytyväisyydekseni sain havaita lykkäilyn olleen ainakin perusteiltaan kunnossa.

Kirja alkaa pari vuotta viime sodan päättymisen jälkeen, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa ulkosaariston seurakuntaan. Paikka ei ole varsinainen palkinto, sillä juuri kukaan ei sieltä virkaa haluaisi, mutta Petter tuntee saapuneensa perille juuri sinne, missä hän haluaa elämänsä viettää. Vastaanottokin on innostunut, sillä luotolaiset tuntevat kyllä tilanteensa, ja haluaisivat pappinsa viipyvän paikallaan pidempään kuin vain siihen asti, että ehtii saada mukavamman viran jostain toisaalta.

Papin ja hänen perheensä elämää seurataan reilun kolmen vuoden ajan, ja ohessa tutustutaan muihinkin paikkakunnan asukkaisiin ja seutuun yleensä. Keskiössä pysyy kuitenkin papin perhe varsin arkiselta ja jokapäiväiseltäkin kantilta, minkä myötä saadaankin luettavaksi oivallinen kuvaus miljööstä. Sekä ajan että paikan kuvauksella on tärkeä osa, ja kuten kirjan saamasta palkinnosta voi ounastellakin, on kirjailija onnistunut siinä todella hienosti.

Juonensa puolesta Jää olisi tyhjentävästi kuvailtu muutamalla lauseella, eli se on kokolailla sivuseikka. Tärkeintä on tunnelman, paikan, ajan ja ihmisten kuvaus, ja kaikki niistä toimivat upeasti heti alkumetreiltä alkaen.

Takakannessa on painostettu merkillisen paljon ympäristössä vallitsevia "ikiaikaisia salaisuuksia ja voimia", jotka postinkantaja tuntee ja näkee. Minä pidin niitä sivuseikkana, joka kylläkin sopi kokonaisuuteen ihan hyvin, mutta olisin pärjännyt ilmankin.

Jos olisin jostain ihmeellisest syystä saanut valita viime vuoden voittajakirjan, niin en luultavasti olisi päätynyt Jäähän, mutta ymmärrän nyt oikein hyvin, että se tuli valituksi. Tämä ei ole minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuuden lajia, mutta on silti silkka nautinto lukea tällaista välillä, eriroten näin hyvin toteutettuna.

Erik Wahlström: Jumala

Erik Wahlström: Jumala

Suomennos: Leena Vallisaari

Schildts 2006, 282 sivua.

Jumala päätyi luettavakseni epätavallista kautta. Bongasin kirjan nimittäin Hannan kirjamessuostoksia esitelleestä kuvasta, josta en edes erottanut muuta kuin nimen, en kirjailijaa. Nähtävästi on olemassa avainsanoja, jotka saavat minut valpastumaan ja kiinnostumaan jo lähtökohtaisesti, ja tässä oli yksi niistä.

Kirjan kertomus on "kaikille" tuttu, sillä pääosiltaan se löytyy Raamatusta ja se osuus joka ei löydy, on kristinuskon historiaa. Kyse ei kuitenkaan ole tietokirjasta, vaan kaikki kerrotaan hauskasti. Kantava idea kirjassa on se, että Jumalakin vanhenee. Vanhan Testamentin aikana Jumala oli vielä nuori ja kiivas, mutta rauhoittuu hiljalleen ja päättääpä lopulta jopa jäädä viettämään leppoisia eläkepäiviä toverinsa Saatanan kanssa.

Läpi tarinan arkkienkelit Mikael, Gabriel ja Rafael ovat mukana tapahtumissa. Etenkin Vanhan Testamentin aikana heillä on paljon työtehtäviäkin, mutta kirjassa heidän tärkein osuutensa on toimia silminnäkijöinä. He näkevät Jumalan edesottamukset, saavat jopa kommentoidakin niitä varovaisesti, mutta kaiken aikaa he keskenään puntaroivat päätösten merkitystä ja järkevyyttä.

Taivasten valtakunta seuraa ihmiskunnan kehitystä. Alussa sielläkin asustellaan teltassa, myöhemmin taloissa ja lopulta nykyaikaisessa kongressikeskuksessa. Jumalan kaikkivoipaisuus on myös siirretty sivuun siten, että hän kysyy enkeleiltä, mitä on tapahtunut eikä muutenkaan noin vain muuta asioita sellaisiksi, miksi haluaisi. Hän, kuten enkelitkin, esiintyy siis ihmisen kaltaisena, kaikkine heikkouksineen.

Esiin poimitut Raamatun ja historian tapahtumat esitetään siinä valossa, miltä ne olisivat voineet sivustakatsojan mielestä näyttää. Tämä koskee myös syitä. Esimerkiksi Mooseksen lain lukemattomat mielivaltaiset säännöt perustellaan sillä, että niiden todella on oltava mielivaltaisia, sillä jos Jumala säätäisi säännöt järkeviksi, olisi hän itse alisteinen järjelle, ja mikäs jumala se sellainen on, jonka yläpuolella on vielä joku tai jotain? Ainoa todellinen valta on mielivalta, ja siksi Aaronin on siveltävä verta oikeaan korvannipukkaansa eikä vasempaan.

Jumala on hauska kirja. Se on kirjoitettu humoristisesti, mutta toisaalta kuitenkin vakavasti. Vakavasti siltä osin, että nähdäkseni faktoja ei vääristellä. Ainoastaan se, miltä Jumalan hovissa näyttää ja millaisia hahmot ovat, on keksittyä. Toisaalta taustalla voi nähdä myös häivähdyksen kriittisyydestä, etenkin kirkkoa kohtaan. Kuvaus Nikean kirkolliskokouksen kulusta on karua luettavaa, kun ottaa huomioon miten Wahlström kuvaa päätösten tekoa ja kuinka suuri vaikutus niillä on sittemmin ollut.

Tätä voi suositella kaikille, jotka osaavat suhtautua aiheeseen kiihkottomasti.

Susanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski: Sikalat

Suomentanut Katriina Savolainen

Schildts 2007, 282 sivua.

Olin odottanut tämän kirjan lukemista siitä saakka, kun viime syksynä luin Hyvää vangkilaa toivoo Jennan. Nyt tiedän, etten odottanut turhaan. Sikalat on hyvä kirja, sen haluaisi lukea loppuun saman tien, mutta minulle ainakaan sellainen ei käytännössä ole mahdollista.

Kirjan aihepiiri on synkkä: ruotsiin muuttaneen suomalaisperheen vanhemmat ryhtyvät alkoholisteiksi ja perheen pää samalla myös vaimonhakkaajaksi, ja kertojana toimii perheen kolmesta lapsesta keskimmäinen, Leena, jonka varttumista samalla seurataan kuusivuotiaasta 14-vuotiaaksi. Leena toimii alusta loppuun kirjan kertojana, ja kaikki havainnot tehdään hänen kauttaan. Lähinnä tästä näkökulmasta johtuen mieleen tulivat Poikakirja, Tumman veden päällä  ja Populäärimusiikkia vittulajänkältäkin, mutta Sikalat on kuitenkin kirjoitettu ennen kahta ensiksi mainittua.

Tarina on karua luettavaa, sillä perheen vanhemmat vajoavat ryyppyputkillaan niin alas kuin mahdollista on ilman, että perhettä viranomaisten toimesta (pysyvästi) hajotetaan. Lukijasta tuntuu pahalta lasten vuoksi. He eivät ole syypäitä tilanteeseensa, mutta ovat kuitenkin täysin voimattomia muuttamaan sitä mihinkään. Mitä alaikäinen pystyy tekemään, jos isä ja äiti ottavat vain lasillisen, mutta sen ottaminen kestää viikkoja kerrallaan?

Minä näen tässä samalla kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan: alkoholi on laillistettu tapa tehdä hidas itsemurha vahingoittaen samalla kanssaihmisiään. Jos kieltolaki koetaan hyväksi tavaksi suhtautua miedompiinkin huumeisiin, niin miksi ihmeessä viinaa saa silti luvallisesti myydä ihmisille, joille se ilmiselvästi on haitallista? Alkoholi on turvassa jalustalla, joka on korkea ja uskomattoman tukeva. Miksi?

Jos Sikaloita jostain täytyy moittia, niin etenkin loppupuolella tarina pyörii yksinomaan ryyppäämisen ympärillä. Ymmärrettävästi se rohmuaa päähenkilönkin huomion, mutta ehkä hänen elämässään sentään tapahtui jotain muutakin? Lisäksi perheen kahden muun lapsen vaiheet ja kohtalot ovat kauttaaltaan liialti pimennossa, oletan sisarten kiinnostavan enemmän kuin perheen koiran. Näiden puutteidenkin kera Sikalat on oivallinen kirja. Olisi puhdistavaa voida todeta sen sisältävän jonkinlaisen opetuksen, mutta sellaista ei vain ole. Kirja on mainio kuvaus yhdestä esimerkkiperheestä omassa yhteiskuntaluokassaan, ja viihdyttävää luettavaa. Suosittelen.

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

 

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Schildts 2010, 349 sivua.

Aloin lukea Herman Hessen Arosutta, mutta huomasin kolmen sivun jälkeen, että siitä puuttuukin yksi lehti kokonaan välistä. Koska se oli kirjastosta lainassa, päätin lainata tilalle ehjän kappaleen ja sen sijaan lukea ensin pinossa odottelevan Hyvää vangkilaa toivoo Jennan. Kirjaa varatessani kuvittelin sen olevan ihan kotimaista alkuperää, mutta kyseessä onkin käännöskirjallisuuden edustaja. Kirjailija on syntynyt Vaasassa, mutta muuttanut perheineen Ruotsiin jo reilut 40 vuotta sitten. On selvää, että hän on perehtynyt käsittelemäänsä aiheeseen hyvin.

Sami ja Anni ovat sisarukset, joiden vanhemmat ovat alkoholisteja. Vanhemmat eivät vain juo perjantaipulloa ja tissuttele silloin tällöin, vaan juovat tyttärensä sijaiskotiin ja lopulta itsensä hengiltä. Se on silti kirjassa pelkkä sivujuonne. Päätarinassa Anni kertoo suhteestaan Samiin ja tämän urasta päihteidenkäyttäjänä. Päihteisiin kuuluu ihan kaikki, millä suinkin pään voi saada sekaisin, eli pääosassa ovat huumeet, koska niistä seuraa eniten ongelmia.

Anni itse on sosiaalityöntekijä, jolle on hieman kiusallista, että oma rakas veljensä voisi olla asiakkaana milloin tahansa. Ammatti on hänelle varsin luonteva kun ottaa huomioon, kuinka monta kertaa hän antaa veljelleen "vielä yhden mahdollisuuden".

Kirjan takaliepeessä mainitaan kirjailijan olevan aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija. Se on helppo uskoa, sillä koko kirjaa voi pitää yhteiskunnallisena kannanottona. Annin työn lomassa saa osansa kritiikistä niin vankeinhoito, kriminaalihuolto, päihdetyö, sosiaalityö, maahanmuuttajien kohtalo kuin ihmisten kohtalon ennustaminen perheen sosioekonomisen aseman perusteellakin.

Kirjaa lukiessa on mielestäni liian selvää se, ettei sitä ole alun perin kirjoitettu suomeksi. Ruotsintaitoni ei ole kovin häävi, mutta joidenkin ilmaisujen kohdalla tulee sellainen tunne, että ne ovat ruotsia suomeksi kirjoitettuna, suomeksi ei sanota niin. Kyse ei arvatenkaan ole sellaisista virheistä, joihin puututtaisiin ylioppilaskirjoitusten aineessa, mutta kirjaa arvostellessa ainakin yksi bloggari todistettavasti niihin tarttuu.

Kirjan alku tuntuu hieman vaikeaselkoiselta, mutta tyyli paranee pian, ja alkukin saa aikanaan selityksensä. Vaikka päähenkilöitä on vain kaksi, niin Annin elämä tuntuu olevan sivuosassa. Aivan kuin se olisi hänen elämäntarinansa: hän on se Samiin liittyvä tyttö, Samin sisko kai. Lopulta molempien henkilöt jäävät melko ohuiksi (ilmaisu, jota kirja-arvosteluissa inhoan), etenkin kun huomioi heihin käytetyn sivumäärän.

Jos kaikki edellä kertomani ei kuulosta kovin positiiviselta, niin se kutakuinkin summaa tunteeni tästä kirjasta. Aihe on hyvin synkkä, eikä tässä ole ollut tarkoituskaan siloitella huumeidenkäyttäjän kuvaa, vaan näyttää miten hänen ongelmistaan tulee myös hänen läheistensä ongelmia. Romaanina en osaa nostaa tätä jalustalle, mutta huumeriippuvaisen elämän kuvauksena ja yhteiskuntakritiikkinä sillä on kiistämättömiä ansioita. Koulujen päihdekasvatuksessakin tällä olisi paikkansa, tosin en osaa nähdä yläasteikäisten peruskoululaisten lukevan tällaista teosta, etenkään vasten tahtoaan.