Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Atena 2010, 375 sivua.

Tämä kirja tuli lukulistalleni Leenan suosittelemana. En enää muista, mitä kirjasta ajattelin etukäteen listalle lisätessäni, mutta ainakaan en ollut yhtä innostunut kuin suosittelija. Arvelin ennalta, että nimessä mainittujen salakäytävien laatu vaikuttaisi pitkälti omaan kokemukseeni, sillä jos ei ole kyse selkeästä fantasiasta, on tapahtumien uskottavuus minulle tärkeä asia. Pikainen vilkaisu arvostelemiini kirjoihin kertoo, ettei fantasia juuri kuulu suosikkeihini.

Olli Suominen on nelikymppinen kustantaja, jonka elämä on mallillaan. On perhe, talo, luottamustoimia ja työkin sujuu kivasti. Sitten kuvaan astuu menestyskirjailija Kerttu Kara, joka on Ollin lapsuudenihastus. Kerttu on kirjoittanut bestsellerin Elokuvallinen elämänopas, ja elokuvallisuuden teema kantaakin läpi koko kirjan (siis Harjukaupungin salakäytävien). Toisen puolen tarinasta muodostavat 30 vuoden takaiset kesät, joita Olli muistelee ja noista näkee unia. On harmi, ettei juoneen voi oikein viitata tämän enempää tulematta samalla paljastaneeksi liikaa, sillä tämän kirjan kohdalla juonesta voi todella puhua, sellainen on olemassa.

Aivan alusta tulivat mieleeni Yöjuttu-lehdet, joita luin innokkaasti joskus 12-vuotiaana. Ollin elämä on nimittäin juuri yhtä leppoisaa ja mallillaan kuin kauhutarinoiden alussa ihmisillä on tapana. Kaikki on oikeastaan niin mitäänsanomatonta, että jotain on pakko tapahtua. Se, että kustantaja hukkaa sateenvarjoja yhtenään eri paikkoihin, on ihan kiva yksityiskohta, ja omalta osaltaan korostaa Ollin arjen tasoa: sateenvarjo on kiinnostavin asia hänen elämässään.

Alussa lukija ei voi yhtään aavistaa, miten salakäytävät tulevat liittymään kuvaan. Ovatko ne jotain todellista vaiko kuvaannollista? Jos todellista, niin mitä niihin liittyy? Kauhuako kenties? Toden sanoakseni käytävien merkitys jäi minulle hieman epäselväksi. Se on harmi ottaen huomioon, että ne on mainittu jo teoksen nimessä. Insinöörinä tapanani on suhtautua asioihin kovin konkreettisella tavalla, jolloin vertauskuvalliset merkitykset saattavat jäädä tarpeettoman voimakkaasti taka-alalle. Insinöörille täytyy siis kertoa tuollaiset asiat rautalangasta vääntäen.

Siinä missä Ollin elämästä kerrotaan kaikki heti alusta pitäen, on Kerttu pitkään arvoituksellisempi hahmo. Muut henkilöt ovatkin nykyhetkeä kuvaavassa osassa vain pienessä sivuosassa. Muistelujaksoissa mukana on viisi muutakin lasta. Kuten arvata saattaa, on menneillä tapahtumilla merkitystä nykyhetkellekin - mitäpä niitä muuten kertomaankaan.

Harjukaupungin salakäytävissä on kaksi erilaista loppua. Lukija saa kirjassaan sattumanvaraisesti(?) yhden, ja toinen on luettavissa Atenan verkkosivuilla. Minun mielestäni tämä on huono ratkaisu. Ajatellaanpa sitä vaihtoehtoa, että kirja nousee aina klassikoksi asti. Jokaiseen kirjaan on painettu maininta siitä, että toinen lopuista löytyy tietystä verkko-osoitteesta. Löytyykö se vielä silloinkin, kun harjukaupungin salakäytäviä luetaan edellisen vuosisadan tärkeimpien kirjojen listalta? No, todennäköisesti siinä vaiheessa asia on ratkaistu jotenkin muuten, vaikka sitten painamalla molemmat versiot kirjaan, kuten nytkin olisi pitänyt tehdä. Toinen näkökulma on se, että minusta romaani on lineaarinen teosmuoto. Otan kirjan käteeni, ja luen sen alusta loppuun. Suljen kirjan, ja se on valmis. Siinä missä tapahtumat tekstissä saavat poukkoilla minne tahansa, ei itse fyysinen teksti saisi haarautua ja jakautua ympäriinsä. Minun mielestäni kaiken tulisi olla kirjan kansien välissä ja luettavissa järjestyksessä. Kirjailijan tehtävä on laatia tekstinsä sellaiseksi, mikä hänestä on paras. Jos hän onkin laatinut teokselleen kaksi vaihtoehtoista loppua, on hänen tehtävänsä valita kumpi niistä on parempi, ja julkaista vain se. Tällaisenaan tilanne on minusta ihan turhaa kikkailua.

Mainitsin elokuvallisuuden kantavan läpi koko kirjan. Siitä löytyykin useita viittauksia klassikkoelokuviin, joiden tunteminen olisi epäilemättä eduksi. Itse en ole nähnyt mainituista leffoista kuin jonkun yksittäisen, mutta se ei silti tuntunut pahemmin haittaavan, sillä kun elokuvallisia tilanteita maalaillaan lukijan silmien eteen, niin minä ainakin osasin vaivatta nähdä ne sieluni silmin ja uskoakseni ymmärsin mitä kirjailija oli tarkoittanut. Se seikka, etten ole tuollaisia klassikkojakaan nähnyt, kertoo etten selvästikään ole mikään filmifriikki. Kirjoittaja arvatenkin on, ja asiantuntevuudesta oli tässä kirjassa hyötyä.

Minä pidin Harjukaupungin salakäytävistä. Luultavasti en edelleenkään innostuisi siitä arvostelujen perusteella, mutta jotain vetoa kirjassa vain on, sillä jokainen lukusessioni päättyi siihen, että pohdin voisinko lukea vielä vähän lisää. Sitä ilmiötä ei tapahdu kuin hyvien kirjojen kohdalla. Takaliepeessä Kirsi Piha on todennut Taivaalta pudonneesta eläintarhasta seuraavasti: "Taivaalta pudonnut eläintarha on sellainen kirja. Sellainen, jota ensin odottaa. Sellainen, jonka lukee ahmien. Ja sellainen, jonka luettuaan kiroaa, että se tuli luettua sillä olisi ihanaa jos tuo kokemus olisi vielä edessä." Voisin sanoa ihan saman tästä kirjasta.