Kreetta Onkeli: Kutsumus
Sammakko 2010, 237 sivua.
Kutsumus löysi tiensä lukulistalleni etupäässä muiden bloggaajien merkinnöistä, joita ovat tehneet ainakin Marielka, Jenni, Ina ja anni.m. Myös aihepiirinä kirjailijan työ on kiinnostavaa, joten halusin itsekin nähdä mitä kirjailijat kertovat työstään. Toki oli selvää, ettei kyseessä olisi mikään dokumentti, mutta vaikkapa Hotakainen on kirjoittanut kirjoittamisesta Klassikossaan ja Ihmisen osassa, ja niistä molemmista pidin.
Onkeli oli minulle entuudestaan uusi tuttavuus kirjailijana. Nimen olen kyllä kuullut, mutta en juuti muuta. Kirjan takakannessa ja sisäliepeessä mainitaan vahvat päälauseet moneen kertaan. Ennalta en tiennyt mitä se oikein tarkoittaa, mutta nyt tiedän. Jos kyseessä on tietoinen tyylikeino, kuten arvelen, niin hyvä. Muutoin pilkkujen säästely vaikuttaa turhalta. Miksi katkaista virkettä turhan takia?
Koska olen ties kuinka mones bloggaaja tämän kirjan tiimoilta, niin en ala turhaan kerrata juonikuvioita tai kuvailla sisältöä, vaan siirryn suoraan kertomaan mielipiteeni: en oikein syttynyt. Ikäväksi koen sen, etten osaa sanoa tarkalleen, missä vika on. Ehkä kirjailijan arki ei olekaan niin kiinnostavaa kuin lukija saattaa kuvitella. Yhden seikan osaan sentään poimia irralleen: dialogeissa oli paikoitellen vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, kuka onkaan äänessä. Tarkkaavaiselle lukijalle se tuskin tuottaa ongelmia, mutta minä en etenkään väsyneenä ollut tarkkaavaisimmillani.
Kutsumus jätti minulle sellaisen tunteen, että Onkelin jokin muu kirja voisi upota minuun paremmin, ja voisin antaa mahdollisuudenkin. Ehdotuksia otetaan vastaan!
Mä suosittelen Beigeä! Mielipiteeni löytyy klikkaamalla nimeäni.
VastaaPoistaMie taas en niin kauheasti syttynyt beigestä, ja voit lukea mielipiteeni myös blogistani. :)
VastaaPoistaMiekin sain kirjastosta nyt tuon kutsumuksen ja luen sen varmaan aika pian.
En ole lukenut Onkelilta muita kuin Ilonen talo ja sitähän tietenkin suosittelen. Raastava tarina lapsista juoppojen vanhempien - tai lähinnä äidin - seurassa. Lyhyet virkkeet sopivat tässä kirjassa tyyliin, koska kertoo lapsen näkökulmasta. Saman tyylinen kuin Mari Mörön Kiltin yön lahjat. Ilonen talo kosketti minua kauan ennen omia lapsiani, joten kai se oli hyvin kirjoitettu.
VastaaPoistaMinäkin suosittelen Iloista taloa, minustakin se on merkittävin Onkelin teos. Muut ovat olleet hyvin kirjoitettuja, mutta mitään erityistä jälkeä niistä ei ole jäänyt.
VastaaPoistaIlonen talo näyttää johtavan, ja siihen kääntyisin kuvaustenkin perusteella. Toisaalta molemmat ovat niin lyhyitä, ettei valintaa tarvitse tehdä lainkaan vaan muistella, mikä blogini nimi olikaan :)
VastaaPoistaMinä suosittelen Ilosta taloa myös! Tosin en itse ole vielä Onkelilta muuta lukenut, joten ehkä vähän huonot vertailukohdat minulle =)
VastaaPoistaTarviiko tätä nyt enää toistaakaan, mutta Ilonen talo - eipä silti, että oisin muita lukenutkaan, mutta ihan vaan siksi, että se oli niin pirun hyvä. ;)
VastaaPoistaNauratti Jori toi "ehkä kirjailijan arki ei olekaan niin kiinnostavaa". ;D Ehkä ei, riippuu varmaan kirjailijastakin.. Aiheellinen kysymys: mua nauratti kustannusalan kuvaus kovasti, mutta naurattaako se, jos ei ole alalla? Onko siis liian pienen piirin itseironiaa?
On aika kummallista, että kuluvana vuonna on ilmestynyt jos jonkinlaisia kirjailijoiden selostuksia omasta elämästään. Oma mielipiteeni asiaan heijastuu pitkälti kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen toteamiin sanoihin: Kaunokirjallinen ja tosi ovat eri asioita ja niissä pelataan eri säännöillä. Tämän takia minulla on hieman negatiivinen ennakko-oletus kirjailijoiden ammatinkuvaan liittyvästä kirjallisuudesta – se ei tunnu olevan kunnon kaunokirjallisuutta.
VastaaPoistaMielenkiintoinen kirjoitus!
Ina: Epäilemättä se auttaa kirjailijan työssä, jos elää mielenkiintoista arkea. Silloinhan riittää, kun kertoo siitä noin vain. Kustannusalaa tuntemattoman on vähän huono ryhtyä naureskelemaan, kun ei tiedä mikä on liioittelua ja kuinka paljon. Kosketuspintana itselläni tulee mieleen nuo mainitsemani Hotakaisen kirjat ja Jari Tervon Minun sukuni tarina. Niissä kaikissa on vain se ongelma, että kuvaavat kustannusalaa samasta näkökulmasta kuin Onkelikin.
VastaaPoistaTuure: Pitäisikö Huotarisen sanat ymmärtää niin, että kirjailijat eivät hänen mielestään saisi kirjoittaa kirjailijuudesta? Jos niin on, niin sehän pitäisi ottaa vain haasteena. Siitä vain ylittämään Klassikkoa ja Minun sukuni tarinaa, jota itse pidän Tervon parhaana.
Kustannusmaailmaa toisesta suunnasta on kuvannut loistavasti Veikko Huovinen. Novellissa "Kustantajan arkipäivää" Huovinen kuvaa kustannustoimittajaa, joka joutuu lukemaan kaikenlaisia kamalia tekeleitä. Mieleeni on jäänyt mm. tekstikatkelma "Hässivä anakonda hämmästyy". On mahtava novelli, löytyy kokoelmasta "Mikäpä tässä".
VastaaPoistaTuo kuulostaa niin hauskalta, että täytyy lisätä listalle!
VastaaPoista